Myönnän: olin ennakkoluuloinen enkä odottanut kovin paljoa, odotin jotain tavanomaista, kenties osin pinnallista tai jopa latteaa sisältöä, ja lohduttelin itseäni etukäteen sillä, että pääsenpähän näkemään edes teknillisesti kokeellista teatteria, jota Hesarin arvostelu tosin ei aivan ylistänyt. Ennakko-oletukseni kuitenkin menivät ihan männikköön, ja hyvä niin.
Kansallisteatterin näyttämösovitus (pienellä näyttämöllä) Peter Franzénin romaanista Tumman veden päällä (ohjaaja Janne Reinikainen) on koskettava ja tarinaan eläytymään saava esitys, jossa katsoja kokee perheväkivallan, kodin turvattomuuden, isän alkoholismin ja isovanhempien turvan pienen Pete-pojan (Mosse Männistö) näkökulmasta. Myös Peten puheessa on tavoitettu onnistuneesti lapsen maailma - tunteita ei nimetä käsitteellisesti, vaan "yhtäkkiä oli sellainen tunne vatsassa niin kuin olisi hypännyt korkealta" tai "yhtäkkiä tuli kauhea pissahätä". Esiteyksessä on varsin vähän yleisölle näyttelemistä, suurin osa tarinasta välittyy kameran livekuvana. Kamera kuvaa toisaalta perheen elämää Peten silmin, toisaalta kaupunkia ja koulunkäyntiä lavalle rakennettujen pienoismallien ja muoviukkojen nukketeatterina.
Tekniikka ja ajoitukset toimivat moitteettomasti ja kameraa käytetään oivaltavasti. Petenä kamera on lapsen korkeudella ja aikuiset kumartuvat puhumaan sille, katsovat kameran kautta yleisöä silmiin; välillä kun halataan, kameran kuva sumenee vasten vastanäyttelijän vaatetusta, ja Peten ensimmäinen eroottisen kokemuksen häivähdys on kaverin äidin Tainan tissit - tissivako, jota yleisökin saa varsin pitkään ihastella lähikuvassa.
Lavastus on tyypillistä 70-lukua ja kasarikakaroillekin tuttua estetiikkaa ja nostalgiaa: kettukarkkeja, räsymattoja, ruskearaitainen keittiönhella ja kouluvihko, jonka kannessa on näin lapsuutta retrospektiivisesti aikuisen näkökulmasta katsottuna suorastaan psykedeelisiä palloja, jotka ovat kokonaisia, joista puuttuu neljännes, joista puuttuu puolikuu molemmin puolin, joista puuttuu neljännes, jotka ovat kokonaisia... ja värit ovat räikeän kirkkaat.
1970-luvun miljööstä huolimatta tarina on valitettavan totta edelleenkin, ja ikävän ajankohtaisilta perhesurma-assosiaatioiltakaan ei voi välttyä. Onneksi tarinassa on mukana turvallisuuden illuusion luovat isovanhemmat (Terhi Panula ja Antti Litja) ja heidän talonsa, "jonne voi aina tulla". Isoisän iltasatumonologi on yksi tarinan hersyvimpiä kohtia ja todellakin säilyttää intensiteettiinsä, toisin kuin esimerkiksi Kansallisteatterin Kansanhiihto 2012 -näytelmän loppumonologi puuduttavine tyhjänjaarituksineen.
Ona Kamu ja Anna Paavilainen tulkitsevat eläytyvästi ja uskottavasti lasten puhetta ja luovat upean äänimaiseman näytelmään.
Hieno näytelmä, ei voi muuta sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti