sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Juhana Torkki: Puhevalta - Kuinka kuulijat vakuutetaan



Otava 2006. 288 s.

Juhana Torkin teos Puhevalta - kuinka kuulijat vakuutetaan on olennaista luettavaa sellaiselle henkilölle, jonka tehtävänä on puhua vakuuttavasti ja vaikuttavasti tai jonka tehtävänä on pitää puhe. Yhtä mukaansatempaava tai ajankohtainen Puhevalta ei ole kuin Torkin toinen samaa aihepiiriä käsittelevä teos, Tarinan valta. Tämä johtuu osittain siitä, että Puhevalta on julkaistu jo yli kymmenen vuotta sitten, ja niinpä sen "ajankohtaiset" esimerkit tuntuvat jo tunkkaisilta - Sarasvuo ei ole enää yhtä paljon mediassa kuin aiemmin, Tabermann on kuollut ja Esko Ahon puheita ei ole nähty enää aikoihin; Obama tai Trump olisivat ajankohtaisempia esimerkkejä kuin Clinton.

Puhevallassa on kuitenkin esimerkkipuheita ja -puhujia historian hämäristä saakka, ja esimerkit Paavalista tai Martin Luther Kingistä ovat ajattomia.

Puhevalta on kuitenkin kokonaisuudessaan innostavasti kirjoitettu teos ja sen viimeinen osio Puhetaidosta tiivistää koko teoksen sisällön konkreettisiksi ohjeiksi niille, jotka eivät teoriaan ja käytännön esimerkkeihin laajemmin halua perehtyä. Torkki keskittyy teoksessaan nimenomaan vaikuttavan puheen rakentamiseen, mutta jokainen puhehan pyrkii omalla tavallaan vaikuttamaan ja vakuuttamaan yleisön, joten teoksesta on apua millaisen puheen tahansa pitämiseen ja valmistelemiseen.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Kauko Röyhkä trio @ Tavastia, Helsinki


Kauko Röyhkä trio esiintyi Tavastialla lauantai-iltana. Olipa loistokeikka! Trion soundi on pehmeä ja ohjelmistossa oli niin uutta kuin vanhaakin Kaukon tuotantoa.

Ravintola Meripaviljonki, Helsinki

Siltasaarenrannassa on ollut jo pari vuotta kelluva ravintola Meripaviljonki. Aluksi rakennusta katsellessani ajattelin, että kyseessä on kahvila, mutta kahvitteluun Meripaviljonki ei sovi, vaan se todellakin on ravintola, jossa on pöytiinohjaus ja johon ainakin ilta-aikaan henkilökunnan käytöksestä päätellen on suotavaa tehdä pöytävaraus, vaikka paikka ei täydeltä näyttäisikään.

Näköalat lasisten seinien läpi ovat kauniit ja avarat, illalla ravintola on valaistu tunnelmallisesti. Valitsin listalta parhaiten budjettiini sopivan pääruoka-annoksen, ohrarisoton (19,50 e), vaikka en risottojen suuri fani olekaan. Miljöön ja ruokalistan hintatason perusteella pelkäsin saavani lusikallisen puuroa keskellä suurta lautasta, mutta onnekseni odotukseni eivät osuneet kohdilleen.

Meripaviljongin ohrarisotto ("ohrarisottoa, savustetussa oliiviöljyssä paahdettua mustakaalia, romescokastiketta") on kirkkaasti paras risottoannos, jonka olen syönyt. Risotto (vai pitäisikö sanoa ohratto, joksi ohrarisottoa joissain ravintoloissa kutsutaan) oli pehmeää ja täyteläistä, ja annoksen muiden makujen kera todella maittavaa. Oliiviöljy ja romesco toivat annokseen makua, tekstuuria puolestaan toivat risoton päälle asetellut runsaat kasvikset, joissa oli paljon muutakin kuin mustakaalia. Annoskokokin oli sellainen, että en jäänyt nälkäiseksi. Ruoan kanssa tarjoiltiin myös herkullista, lämmintä leipää. Yllätyin todella positiivisesti.

Nufit 2017 @ Paasitorni, Helsinki


Nufitin eli Nuorten filosofiatapahtuman teemana Paasitornissa 20.-21.1.2017 oli liike. Tapahtuma järjestettiin nyt kuudettatoista kertaa. Ohjelmistossa oli luentoja, keskusteluja, lukiolaisten Sokrates-väittelykilpailu, taideohjelmaa ja filosofisia teehetkiä.


Kävin perjantaina kuuntelemassa Karin Creutzin alustuksen "Daeshin viehätys". Creutz valotti alustuksessaan radikalisoitumisen mekanismeja, tarkasteli Isisiä niin lännen näkökulmasta kuin musliminäkökulmasta ja puhui paljon myös retoriikan ja sanavalintojen merkityksestä kuin sanojen ja symbolien omimisesta. Karin Creutzin haastajat Eemil Lemmetti ja Amos Wallgren kysyivät paljon kiinnostavia kysymyksiä ja myös yleisökeskustelu oli mielenkiintoista. Kokonaisuus sai tarkastelemaan aihetta uusin silmin.



Lauantaina menin kuuntelemaan otsikon perusteella Kaarle Hurtigin  alustusta "Media liikkeessä". Hurtig havainnoi alustuksessaan median sisällöntuotannon lakien muutosta nykyisessä kaupallisessa mediassa ja alustuksensa loppupuolella Hurtig keskittyi esittelemään hahmottelemaansa vaihtoehtoista demokratiamallia.

Vuonna 2017 Sokrates-kilpailun voiton vei Helsingin Medialukio vastustaessaan väitettä "Kaikki virtaa - pysyvyys on harhaa".

Ravintola Roji, Helsinki


Kävin syömässä sushiravintola Rojissa Kolmannella linjalla, ja kuten moni muukin - Roji on nimittäin  arvioitu eat.fi:ssä Kallio-Hakaniemi-alueella jaetulle ensimmäiselle sijalle 4,8 tähdellä - suosittelen kokemusta.

Valitsin annokseksi päivän setin, joka oli herkullinen. Paikka on mukavasti sisustettu, avara ja valoisa, ja palvelu on ystävällistä. Ainoa miinus ruoassa oli se, että California makissa oli käytetty myös surimia.

Roji ei ole Kallion ravintoloista pienimmästä päästä, mutta syödessäni ovi kävi sen verran tiuhaan tahtiin, että vaikuttaa olevan vain ajoituksesta kiinni, onko paikassa tilaa vai ei.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Norman Ohler: Hitlerin tabut - Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus



Like 2016. Suom. Raija Nylander. Alkuteos Der totale Rausch, Drogen im Dritten Reich. 343 s.

Norman Ohlerin natsi-Saksaa käsittelevä teos Hitlerin tabut - Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus on todella kiinnostava kirja. Kyse on historiaa käsittelevästä tietokirjasta, mutta tekijä avaa eksplisiittisesti alkusanoissaan sitä, kuinka historia on aina tulkintaa, niin tämäkin teos. Ohler on tehnyt taustatyötä arkistoissa ja haastattelemalla ja koonnut materiaalista koukuttavasti etenevän kokonaisuuden, joka tuo esiin perustellun, uuden näkökulman ja selityksen Saksan tapahtumiin.

Teoksen nimi on selvän kaksiselitteinen: on kysymys huumeista ja on kysymys vaietusta asiasta. Alussa Ohler taustoittaa huumeiden asemaa (laillisuus, saatavuus, sallittuus, yleisyys) sotaa edeltävässä Saksassa, käsittelee monin esimerkin armeijan, sotimisen ja huumeiden välistä pyhää liittoa ja keskittyy pitkälti kuvaamaan Hitlerin itsensä suhdetta huumeisiin.

Hitlerin tabut kuvaa varsin tarkasti Hitlerin suhdetta henkilääkäriinsä Theo Morelliin, joka toimi alun perin Berliinissä aikansa jetsetin suosikkilääkärinä (koska hän määräsi suosituiksi nousseita huumereseptejä; tosin tätä on hyvä tulkita aikansa kontekstissa, jossa kotirouville myytiin metamfetamiinikonvehteja). Morellista tuli yksi Hitlerin lähimmistä henkilöistä, koska hän osasi sekoittaa juuri oikeanlaiset ruiskeet, joilla nuupahtanut ja ärtynyt diktaattori saatiin aina uuteen, valovoimaiseen henkiseen nousuun.

Mikään trippi ei kuitenkaan voi kestää ikuisesti, ja Hitlerin tabut käsittelee natsi-Saksan romahdusta kiinnostavasti lääketieteellisestä näkökulmasta. Miksi Hitler vieraantui todellisuudesta niin pahoin? Miten hänen mielialanailahtelunsa ovat selitettävissä? Miksi hän oli ennen itsemurhaansa vapiseva ihmisraunio? Miksi ylipäätään koko Saksan sotavoimat tuntuivat tekevän järjettömiä päätöksiä?

Hitlerin tabut tekee näkyväksi sen, kuinka organisoitua huumeiden (kuten kokaiinin ja metamfetamiinin, pervitiinin ja eukodalin) käyttö sotavoimissa oli ja kuinka se läpäisi kaikki kerrokset aina korkeimmista sotaherroista tavallisiin rintamamiehiin saakka. Huumeita tuntui käytettävän niin henkilökohtaisen suorituskyvyn nostamiseen tai ylläpitämiseen kuin myös lopulta joukkojen massakäyttäytymisen ohjaamiseen: sodan lopussa merivoimat yritti kehittää ihmepilleriä, jolla saataisiin sotilaat pysymään valveilla ja toimintakuntoisina neljä vuorokautta yhteen menoon, mihin ei perus-pervitiinillä päästy. Erilaisia koktaileja testattiin lopulta keskitysleirivangeilla, jotka laitettiin kävelemään (ja testaamaan mahdollisia hyviä kengänpohjia saksalaisten kenkätehtaiden tuotantoa varten) epäinhimillisiksi ajoiksi kävelyradalle.

Hitlerin tabut herättää myös ajattelemaan, josko nyky-yhteiskunnan vaatimukset ihmisten tehokkuudesta vaativat enää suurtakaan askelta siihen, että rauhanajan yhteiskunnassakin siirrytään vastaavankaltaiseen joukkohuumeistukseen kuin sodan ajan Saksassa. Huumeen ja lääkkeen erohan on lähinnä nimeämisen tasolla.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Linn Ullman: Rauhattomat



"Näkeminen, muistaminen, käsittäminen."


Like 2016. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos De urolige, 2015. 381 s.

Linn Ullmanin romaani Rauhattomat on voimakkaan omaelämäkerrallinen teos. Teoksen lähtökohtana on tyttären ja isän, Linn Ullmanin ja Ingmar Bergmanin, ajatus yhteisen kirjan kirjoittamisesta. Tytär on alkanut haastatella isäänsä, mutta suunnitellunlaisen kirjan kannalta kenties hieman liian myöhään. Materiaalia on kertynyt vähänlaisesti, nauhoitukset ovat heikkolaatuisia ja keskustelu katkeilevaa. Suunnitellunlaisen kirjan sijasta syntyi tämä: romaani, joka kertoo yhtä lailla niin tyttären kuin isänkin elämästä.

Rauhattomat on mietteliäs romaani naiseksi kasvamisesta, perhe-elämästä taiteilijaperheessä ja ennen kaikkea elämästä ja sen lopusta, kuolemasta, menetyksestä. Miten olemme olemassa? Miten muistamme toisemme? Mikä elämässä on tärkeää?

Romaani kuvaa oivaltavasti myös vanhuutta ja luopumista, muutosta, Ingmarin hahmo toteaa omasta vanhenemisestaan näin:

"Minulla ei ole enää monta vuotta elinaikaa jäljellä. Joskus unohtelen asioita. Sanoja. Tuulilasinpyyhkimet esimerkiksi. Äh, ei siitä kannata välittää. Sellaista sattuu iän myötä. En pyytele anteeksi, olen kahdeksankymmentäneljävuotias, en ruikuta, oleva vain hieman hämmästynyt: Vai niin, onko minusta tulossa vanhus? Minusta tämä kaikki tuntuu hieman koomiselta, elimistöni joka ei suostu tottelemaan, vaivat, on niin monenlaista hämmästystä ja tämä on yksi niistä. Hämmästys pitää minulle seuraa."

Toisessa kohdin romaanin päähenkilö, kirjailija, muistelee erästä valokuvaajaa nuoruutensa ajoilta:

"Hän on nyt melkein kahdeksankymmenen. Googlasin hänet vastikään ja yllätyin että hän on edelleen elossa. Kun ajattelen kaikkia jotka ovat kuolleet, niitä jotka kuolivat liian nuorina, nälkään tai ylensyöntiin jossakin niistä monista sodista menneisyyden ja nykyhetken välissä, tulipalossa, maanvyöryssä, hukkumalla, koska halusivat kuolla tai eivät voineet muutakaan, tai koska he elivät liian rajusti, tai yksinäisyyteen, kun ajattelen kaikkia heitä, kaikkia meitä, on outoa että hän elää vieläkin."

Rauhattomat on muistelmallinen romaani, joka laittaa ajattelemaan jokaisen ihmisen elämään kuuluvia vaiheita, vaikkakin romaanin henkilöhahmot ovat kuuluisia ihmisiä ja elävät puitteiltaan erilaista elämää kuin täysin tavallinen lukija.

Tango Alakulo @ Savoy-teatteri, Helsinki

Menin katsomaan Tango Alakulo -esitystä Savoy-teatteriin täysin avoimin mielin, sillä toisaalta en ehtinyt tutustua siihen etukäteen kovinkaan paljoa ja toisaalta vaikka siitä kirjoitettiin esimerkiksi Helsingin Sanomissa jonkin verran, en kyennyt muodostamaan jutun perusteella esityksestä kovinkaan tarkkaa mielikuvaa. Sen tiesin, että kysymys olisi jonkinlaisesta poikkitaiteellisesta esityksestä, jonka keskiössä olisi musiikki, jonka avulla kuulija kuljetettaisiin läpi Suomen historian - joskaan ei kronologisesti, ja joskin Suomen historia käsitettäisiin laajempana kuin itsenäisyyden ajan historiana. Esityksen tekijöistä usea olisi britti tai Britanniassa pitkään asunut suomalainen, joten Suomeen suuntautuva katse tulisi ikään kuin ulkopuolelta.

Kulttuurikokijana on kiinnostavaa päästä näkemään erilaisia esityksiä, ja myös sellaisia, jotka eivät kuulu omalle mukavuusalueelle. Tango Alakulo osoittautui tällaiseksi.

Lavalle oli lavastettu ränsistynyt ja jo parhaat päivänsä nähnyt "Hotelli Finlandia", joka "suljettaisiin huomenna" ja nyt orkesteri soittaisi tälle yleisölle "viimeistä iltaa". Lavastuksessa keskeisessä osassa oli hissin ovi, josta erilaisia hahmoja saapui lavalle. Ränsistyneisyyttä alleviivasi hissin oven yläpuolella rikkinäisyyttään jatkuvasti välkkyvä valo, joka häiritsi kirkkaudellaan ainakin minun katsomiskokemustani. (Esityksen sisältämistä välkkyvistä valoista toki varoitettiin suomalaiseen tapaan etukäteen, ja hissivalon välke oli lopulta vain pientä verrattuna yhteen esityksen kohtaan, jossa voimakkaita valoja todellakin käytettiin tehokeinona.) Juontajana toimi portieeri, ja hotellin henkilökuntaan kuului kaksi nuorempaa ihmistä, mies ja nainen.

Ensimmäisen puoliajan aloitti Finlandia. Erinomaisia ja taitavia muusikoita on mahtavaa päästä seuraamaan livenä, niin myös Tango Alakulossa. Kaksi puoliaikaa ja ainakin kaksi tuntia kestäneessä esityksessä tosin alkoi puuduttaa se, että kaikista kappaleista oli tehty jotakuinkin samangenreiset versiot, hieman improjatsilta kuulostavat. Poikkeuksen musiikkimaailmaan teki kahteen kertaan lavalle saapunut (käsittääkseni) Wimme Saari (jonka presensistä näin jälkikäteen ei kylläkään löydy mitään todisteita ainakaan internetin ihmemaasta), jonka anti sitten olikin niin poikkeuksellista, että noin puolet yleisöstä istui suu auki.

Esityksen sanoma tai punainen lanka meni minulta ohi. Vaikka kuinka koetin tulkita esityksen irrallisia elementtejä ja kokonaisuutta (Mikä on Hotelli Finlandia? Miksi se sulkeutuu huomenna? Mikä on tanssivien kissojen merkitys ja miksi ne tuhoavat Hotelli Finlandiaa? Mitä halutaan sanoa osittaisella kronologialla ja osittaisella teemakeskeisyydellä? Mitä nämä hotellin nuoremmat työntekijät edustavat? Miksi juontaja-portieeri nuokkuu ja nukkuu penkillään musikkkiesitysten aikana? Ovatko ne niin tylsiä? Miksi esitykseen on päälleliimattu päivänpolitiikkaa, kuten viittaukset Brexitiin tai yritysten irtisanomisiin?), en saanut oikein mistään kiinni. Ennakkotietojen perusteella esityksessä piti olla myös huumoria, jota oli selvästi yritetty kirjoittaa portieerin Suomen historiaa käsitteleviin välispiikkeihin, mutta jota yleisö tuntui lähinnä löytävän ällistyttävän vieraannuttavista ja yllättävistä kurkkulauluosuuksista.

Laulajana kappaleissa esiintyi Yona, jonka tulkinta eritoten Ei puolikasta -laulusta oli vaikuttava. Hesarin jutun perusteella ensemblellä oli ollut aikaa harjoitella yhdessä vain viikon verran ennen esitystä, mutta oli hieman häiritsevää se, että laulaja ei osannut laulujen sanoja vaan joutui säännöllisin väliajoin kuikuilemaan niitä.

Toki kuuntelin sivukorvalla myös sitä, miten muu yleisö kommentoi esitystä. Mieleen jäivät ilmeisestikin jonkun nuorisolaisen ja hänen vanhempansa välillä käyty keskustelu siitä, että tämä on kuin elävöitetty ja musiikilla säestetty historiantunti, sekä erään keski-ikäisen naisen tyly kommentti siitä, että tämä on yleisön aliarvioimista.

Kulttuurivuosi 2017 alkoi siis osaltani varsin erikoisissa ja hämmentävissä merkeissä.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Hanna Weselius: Alma!



"Poika on nuori, ehkä vasta kuusitoista."


WSOY 2016. 207 s.

Alma! on Hanna Weseliuksen esikoisromaani, joka voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2016. Alma! ei ole kaikkein helpommin lähestyttävä romaani, sillä se on moniääninen, kollaasimainen ja provokatiivinen. Ytimessä on naiseus, huutomerkillä varustettuna, kuten nimestäkin näkee. Alma! ei ole pohdintaa tai vellomista, vaan suoraa puhetta myös siinä konkreettisessa merkityksessä, että romaani osoittaa sanansa suoraan henkilöille, kuten nimihenkilö Alma Mahlerille.

"Ei ole olosuhteita, joihin ihminen ei saattaisi tottua, varsinkin, jos hän näkee koko ympäröivän maailman elävän niissä. Tiedätkö, Alma, kuka tämän virkkeen on kirjoittanut? Olisitkohan sinä noin sokea, jos olisit edes vähän seurannut aikaasi ja lukenut ajatuksella muutaman klassikkoromaanin sen sijaan että olet kulkenut linnunpönttö päässä, niiaillut ja nöyristellyt omassa kodissasi ja avioliitossasi? Sinusta ei ollut mitään hyötyä suffragettien sukupolvelle. Kuulitko sinä koskaan Emmeline Pankhurstista? Et. Sinä olit jo nuorena lehmä.
        Lehmä! Minäpä määrittelen sinulle lehmän. Lehmä on suurisilmäinen mukavuudenhaluinen maitoa tihkuva eläin, joka viihtyy laumoissa ja kääntyy aina selkä tuuleen päin. Siinä se kustannustehokkaana märehtii ruohotuppoaan eikä ole pätkääkään kiinnostunut maailman menosta. Ja kun tuuli kääntyy, koko lauma kääntyy. - - Niin kuluu lehmän elämä, siinä se kääntyilee laitumella lyhyet päivänsä kuin valtava tuuliviiri, tulee välillä siemennetyksi, synnyttää, antaa ottaa vasikkansa itseltä pois, antaa kaiken maitonsa pois mitään kysymättä ja kävelee lopuksi omin jaloin kesysti mökeltäen teuraalle. Sille ei pidetä muistotilaisuutta, mutta jos pidettäisiin, lehmää muisteltaisiin hyvänä lypsäjänä. Niin ja niin monta litraa siitä saatiin irti."

Almaa puhutellaan myös mitä mehevimmin metaforin, joista suosikkini on "sinä Alma, sinä marinoitu luumu" - tätä käytetään puhuteltaessa Almaa siinä vaiheessa, kun tämä on jo elämänsä ehtoopuolella ja viihtyy hyvin likööripullon seurassa. Kerrassaan herkullista kieltä! Weseliuksen provokatiivisessa tyylissä minua viehtättää myös jonkinlainen tietoisenoloinen anakronistisuus: tarkasteltaessa 1900-luvun alun ja puolivälin ihmisiä ja ilmiöitä käytetään osin nykyajalle tyypillistä ilmaisua, esimerkiksi voidaan todeta "poiaystävä sekosi", joista termeistä kumpaakaan on vaikeaa kuvitella käytetyn kyseisenä aikana.

Itse asiassa Alma!:ssa on paljon samaa kuin Anja Kaurasen aikanaan hätkähdyttäneessä feministisessä esikoisromaanissa Sonja O. kävi täällä (1981), joka sekin käsittelee naiseuden odotuksia ja stereotypioita ja tekee sen räväkästi. Alma! vain ei tarkastele maailmaa yhden henkilön näkökulmasta.

Naiseuden normeja käsitellään osuvimmin henkilöhahmojen ajatusten virtaa seuraamalla, mistä seuraavat kaksi esimerkkiä. Ensinnäkin joka naiselle samastuttava tilanne bussista lähtöä tekevästä keski-ikäisestä Ainosta:

"Aino pyyhkii silmiään, haroo tavaransa laukkuun, taputtelee taskujaan, onko minulla jotain taskuissa? Mitä minulla pitäisi olla taskuissa? Hanskat? Lasikenkä? Tuhkaa? Herneitä? ja poukkoaa pois."

Niinpä - mitä naisella pitäisi olla taskuissaan? Mitä joka nainen kantaa näkymättömissä taskuissaan?

Toinenkin esimerkki on Ainosta ja siitä, kuinka meissä jokaisessa on opittuja kerroksia, joita kannamme mukanamme, oli se sitten järkevää tai ei, ja joihin me emme ehkä edes pysty vaikuttamaan:

"Aino on - - noudattanut äidin neuvoa: katso aina suoraan eteenpäin, näytä siltä kuin olisin menossa jonnekin. Miksi sitäkin neuvoa pitää noudattaa, se on vain jäänyt mieleen eikä ilmeisesti poistu sieltä koskaan."

Alma! havainnoi myös nykymaailman ilmiöitä, kuten netin vihapuhetta, esimerkkitapauksenaan tapa, jolla "juorulehtien sivuilla omaa glamour-elämäänsä viettävää viihdetanssijaa" käsitellään anonyymeissa kommenttiketjuissa. Romaani onnistuu näyttämään tällaisten tekstien kirjoittajat naurettavassa valossa, asettamaan mittasuhteita paikoilleen:

"Eikä tämä lopu. Paskakuoro jatkaa silmänkantamattomiin. Se tosiaankin on aina asemissa. Nämä pedot päivystävät hehkuvien ruutujensa äärellä lähiöittäin, kerrostaloihin pinottuina pahnueina, ikkunat huurussa, viemärit tukossa, paksut verhot kiinni vedettyinä, ja ovat mihin tahansa vuorokaudenaikaan valmiita tanssahtelemaan näyttämölle, areenalle, sen keskipisteeseen, maahan lyödyn tumman hahmon äärelle kummastelemaan, venyttelemään kaulojaan: kas, se nytkähtelee."

Alma! muistuttaa pikemminkin novelli- tai esseekokoelmaa kuin romaania, sillä siinä on monia havaintoja ja ajatuskulkuja, jotka liittyvät toisiinsa lähinnä temaattisesti. Sikäli Weseliuksen tyyli tuo mieleen myös Milan Kunderan, jolle romaanihenkilöt ovat marionettimaisia hahmoja, joiden tehtävänä on elävöittää abstraktien käsitteiden pohdintaa. Kundera tosin on juoni- ja tarinakeskeisempi kirjoittaja, Weselius puolestaan kielenkäytössään Kunderaa paljonkin pisteliäämpi, samalla myös humoristisempi.

Yksi tällainen temaattinen ajatusketju liittyy meitä ympäröiviin esineisiin ja siihen, miten suhtaudumme niihin. Useiden sivujen mittainen kuvaus on kokonaisuudessaan osuva, ja se huipentuu tähän johtopäätökseen:

"Jatkuvaa surua, loppumattomana jonona soivia lauluja ja esineiden epäempaattista tanssia hyllyissä ja laatikoissa, jatkuvaa surua josta et pääse irti vaikka tukit korvasi ja vaikka uupumattomana pyyhit pölyjä esineistäsi ja jalkalistoistasi, jatkuvaa surua joka panee katseesi harhailemaan ja väistelemään muita ihmisiä, surua josta et pääse irti koska sinä itse olet se joka teet lauluista ja esineistä ja jalkalistoista sen mitä ne ovat."

Alma! on kiinnostava teos, jonka ajatuksia ei voi purematta niellä.

Henrik Fexeus: Valtapeli - Vaikuttamisen jalo taito


Atena 2014. Suomentanut Riie Heikkilä. Alkuteos Maktspelet, 2013. 295 s.

Henrik Fexeuksen helposti lähestyttävä teos Valtapeli - Vaikuttamisen jalo taito käsittelee valtaa ja vaikuttamista ihmissuhteiden ja eritoten kielen kautta. Teos ei varsinaisesti anna mitään uutta tietoa aiheeseen liittyen, mutta kirjoitustapa on koukuttava: Fexeus käyttää paljon eritaosoisia käytännön esimerkkejä, ja koko teos kirjoitustapoineen on yksi käytännön esimerkki kielellisestä vaikuttamisesta, minkä Fexeus myös tekee näkyväksi, kun sen aika on.

Valtapeli on kiinnostava kirja luettavaksi, haluaapa sitten itse viestiä vaikuttavammin tai kyetä havaitsemaan tai analysoimaan itseen kohdistuvia vaikutuspyrkimyksiä. Edellisten lisäksi teos on varsin viihdyttävää luettavaa.