maanantai 25. marraskuuta 2013

Judith Schalansky: Kirahvin kaula. Kehitysromaani.

 

"'Istukaa', sanoi Inge Lohmark, ja luokka istui."


Tammi 2013. Suom. Ilona Nykyri. Alkuteos Der Hals der Giraffe, 2011. 231 s.

Kirahvin kaulan päähenkilö on keski-iän ylittänyt ja vanhuuttaan lähestyvä biologianopettaja Inge Lohmark. Inge Lohmarkille maailma on biologiaa, kaiken voi nimetä biologian diskurssin läpi. Lohmark on hahmo, jonka seurassa en viihtynyt, ja siksi romaanin lukemisessa meni kuukausi. Inge Lohmark on nimittäin äärimmäisen yksinäinen, varautunut, pilkallinen ja kyyninen - ja tietysti minuuden muuriensa takana ennen kaikkea ensin mainittua: yksinäinen.

Romaanin kerronta koostuu päähenkilön tajunnanvirrasta, joka puolestaan koostuu lyhyistä (usein vaillinaisista) lauseista. Maailma on ankea, ankeus ei äärimmäisyydessäänkään oikein ota kääntyäkseen huumoriksi. Päähenkilön yksinäisyyskin on moniulotteista: aikuinen tytär asuu kaukana ja pitää harvoin yhteyttä, mies keskittyy strutsitilan hoitamiseen, työpaikallaan Inge on kuin erakoitunut fossiili.

Inge suhtautuu vihamielisesti lähes kaikkeen. Hän halveksuu kollegojaan, oppilaitaan ja näiden perheitä: "Dominoivasti periytyi muutakin kuin likinäköisyys. Sen todistivat vanhempainillat. Ylimmäinen periytymissääntö: jos lapset olivat hirveitä, olivat vanhemmat vielä hirveämpiä. Ominaisuudet jotka vasta huomaamattomasti hautuivat jälkeläisissä, näyttäytyivät niitten vanhemmissa täysin kehittyneinä."

Ingen suhdetta hänen tyttäreensä kuvaa oivallisesti hänen ajatuskulkunsa: "Joskus hän oli miettinyt, ettei Claudia ollutkaan hänen tyttärensä. Vaikka hän oli ollut paikalla kun se oli syntynyt." Ylipäätään tuntuu siltä, että Inge ei osaa olla läsnä elämässään ja itsessään. Ehkä hän on syntynyt väärään ympäristöön tai väärään lajiin? Kuolemantoive sanallistuu hänen pohtiessaan kasvien ja nisäkkäiden eroa:

"Me emme kyenneet yhteyttämään, siinä se. -- Jos olisi vihreä, ei tarvitsisi enää lainkaan syödä, ei käydä kaupassa, ei tehdä minkäänlaista työtä. Ei tarvitsisi yleensäkään tehdä mitään. Riittäisi, kun loikoisi vähän auringossa, joisi vettä, hengittäisi hiukan hiilidioksidia, ja kaikki olisi järjestyksessä, ihan kaikki. Viherhiukkasia ihon alla. Se olisi suurenmoista!"

Ingen maailma on kerrassaan katkera ja toivoton. Hän jää katsomaan asioita aidan takaa. Aidan, joka on hän itse - sisäpuolella ei välttämättä ole mitään.

Ravintola Vausti, Kotka

Kotkalainen ravintola Vausti on oikea valinta, jos haluaa syödä hyvin ja elegantissa ympäristössä. Konserttitalon kivijalassa sijaitseva ravintola on sisustettu hillitysti mutta kauniisti ja myös akustiikka on toimiva. Tarjoilijat ovat kohteliaita mutteivät lainkaan jäykkiä, ruokailija kokee olonsa huomioiduksi ja tervetulleeksi. Perjantai- ja lauantai-iltaisin tunnelmaa luo elävä pianomusiikki.

Joulumenu (45 e) on upea ja hintansa arvoinen. Alkupalapöytä on typerryttävä. Piparjuurituorejuustolla täytetyt lohikiekot sulavat suussa, vihersalaatin kanssa tarjoiltu sitruunavinaigrette on ihanan raikas, Caesar-salaatin päivitetty versio (leipäjuustoa ja ruiskrutonkeja) toimii erinomaisesti. Pääruoan mustajuurimuhennos houkuttelee kokeilemaan samaa kotona, lanttulaatikko on mehevää. Jälkiruoan maut täydentävät upeasti toisiaan ja viinisuositukset ovat osuvia. Ruokailijaa vakavasti uhkaava vaara on totaalinen ylensyömisen synti.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Hämeenlinna @ Q-teatteri, Helsinki

Hämeenlinnan jälkeen: tämä samanaikaisesti tyhjä ja ajattelias olo, jonkinlainen sanattomuus, jota koettaa paloitella sanoiksi.

Juha Itkosen käsikirjoittaman näytelmän Hämeenlinna lähtökohta rakentuu kliseelle, vastakkainasettelulle Helsingin ja muun Suomen välille. Muu Suomi, pikkukaupunkilaisuus, konkretisoidaan hämeenlinnalaisuudeksi. Tämä vastakkainasettelu saa rinnalleen tai sisälleen toisen: dikotomian siitä, että on ihmisiä, joilla on suuret unelmat ja merkityksellinen elämä, ja ihmisiä, jotka elävät taviselämää ja toteuttavat tavisunelmia.

Merkittävät taideteokset onnistuvat käsittelemään aiheitaan koskettavasti. Koskettavimmat aiheet ovat - niin taiteessa kuin elämässäkin, mikäli tämä jaottelu on tarpeen - usein suurimpia kliseitä. Rakkaus. Kuolema. Kohtalo. Se, että kliseeseen saa koskettavan ja jollain lailla tuoreen näkökulman, on ihailtavaa. Siinä Itkonen, ohjaaja Jussi Nikkilä ja Q-teatterin työryhmä ovat onnistuneet.

Hämeenlinna ei varsinaisesti kerro mitään uutta. Mutta se näyttää nykypäivän todellisuuksia: omakotitalounelman ja sen, mitä tapahtuu unelman sisällä; sosiaalisen siirtymän paritalosta lähiöön; keskiluokkaisen unelman tavoittelemisen hinnan, ja erilaisia maksutapoja sille - esimerkiksi joutumisen yhteiskunnan tai perheen marginaaliin, reunalle, ulkopuolelle.

Hämeenlinnan olemusta saapuu tarkkailemaan helsinkiläinen tähtitoimittaja. Sanna-Kaisa Palo näyttelee karikatyyriroolinsa valloittavasti. Hämeenlinnalaisina hänen tarkkailevan katseensa alla ja c-kasettinauhurinsa äärellä nähdään hajallaan oleva perhe, jonka monisyisyys valottuu vähä vähältä. Näyttelijätyö on kauttaaltaan hienoa.

Helsinkiläisyys saa oman kritiikkinsä ja näyttäytyy pinnallisena ja todellisuudesta etäisenä, mutta varsinaisen syväluotauksen saa pikkukaupunkilaisuuden olemus, ja se syväluotaus on lopulta varsin raadollinen. Näytelmän pohjimmaisia kysymyksiä on, mitä on onnellisuus ja millaisille valheille se rakentuu - olipa kysymys sitten helsinkiläisestä onnellisuudesta tai hämeenlinnalaisesta onnellisuudesta. Menkää katsomaan, jos vielä mahdutte mukaan.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Järven lumo @ Ateneum, Helsinki

Ateneumin Järven lumo -näyttely (11.10.2013-9.2.2014) esittelee Tuusulanjärven taiteilijayhteisöä ja sen tuottamaa taidetta. 1900-luvun taitteessa Tuusulanjärven maisemiin muodostui yhteisö, johon kuului muun muassa kirjailija Juhani Aho ja hänen taiteilijavaimonsa Venny Soldan-Brofeldt, runoilija J. H. Erkko, säveltäjä Jean Sibelius sekä taidemaalarit Eero Järnefelt ja Pekka Halonen - myös runoilija Eino Leino vietti paljon aikaa näissä piireissä.

Järven lumo -näyttely paitsi keskittyy esittelemään runsaasti tauluja, kertoo eri näkökulmista myös elämästä, arjesta ja juhlista taiteilijayhteisössä.

Tauluista vaikuttavimpia ovat mielestäni maisemat - kuinka paljon taiteilijat ovat kuvanneet luontoa ja kuinka erilaisia näkökulmia siihen tuo vuodenaikojen, valon ja maalaustyylin vaihtelu. Näyttelyssä on esillä runsaasti myös henkilökuvia, mutta puhuttelevuudessaan maisemat ajavat ohi.

Tavalliseen elämään ja arkeen mielenkiintoisen näkökulman antaa vitriini, jossa esitellään taiteilijayhteisön kotikouluprojektia. Lasten kouluvihkot ja itse piirtämät iltamajulisteet kertovat elävällä tavalla ajastaan - ja myös kotien kulttuurikasvatuksesta.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Jonna Tervomaa + Maailmanlopun tyttö & Hyeenat @ Tavastia, Helsinki

Jonna Tervomaa osaa ottaa yleisönsä. Tavastian keikalla kuultiin sekä uuden Eläköön-levyn biisejä että vanhoja hittejä, mutta parasta antia oli artistin läsnäolo sekä kappaleiden tulkinnassa että välispiikkien aikana - osana yleisöä koko tosiaan olevansa tervetullut keikalle. Uusista kappaleista koskettavana jäi erityisesti mieleen Tikapuut.



Lämppärinä soittanut Maailmanlopun tyttö & Hyeenat otti täyttyvän Tavastian energisesti haltuunsa. Tänä iltana kappaleiden sanoitusten kiinnostavuudessa lämppäri päihitti pääartistin kirkkaasti.



Onnistunut ilta!

tiistai 5. marraskuuta 2013

Pirjo Honkasalo: Betoniyö

Pirjo Honkasalon ohjaama elokuva Betoniyö perustuu Pirkko Saision samannimiseen romaaniin. Elokuva on mustavalkoinen ja voimakastunnelmainen. Tunnelmaa luodaan vahvalla musiikki- ja kuvakerronnalla, näyttelijät onnistuvat ilmentämään tunteita upean vähäeleisesti pienilläkin ilmeillä - eritoten Johannes Brotheruksen (joka näyttelee Simon pääroolin) kasvoilta välittyvät upeasti viha, suru, epävarmuus ja miellyttämisenhalu.

Betoniyön tarina on nimensäkin mukaan ankea. On lähiö, äiti ja kaksi veljestä aikuisuuden kynnyksen molemmin puolin. Veljistä vanhempi, Ilkka (Jari Virman) on menossa vankilaan. Veljistä nuoremman, Simon, paikka maailmassa ei ole vielä vakiintunut, vaan hän etsii sitä tempoillen, suhteessa veljeensä, äitiinsä ja tuntemiinsa ihmisiin. Rahaa ei ole, jääkaapissa on kaljaa, jos Simo sitä Ilkalle hakee. Vastapäisessä talossa asuu "homo", joka "on tullut takaisin"; "on vain rakkaus ja pelko" - ja miten ne veljeksissä ja heidän teoissaan ilmenevät, keriytyy auki elokuvan myötä.

Kerronta on toisteista, avainkohdat toistuvat uudelleenkerrottuina muuttuneista tilanteista ja näkökulmista käsin, henkilöhahmot ristivalottuvat yhä uudelleen ja uudelleen. Kuvakerronta on voimakkaan symbolista ja elokuvan kuvat ovat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Kerronta itsessään on hidastempoista ja viipyilevää, vuorosanoja on vähän. Loppukohtaus on todella voimakkaasti latautunut ja jää mieleen pitkäksi aikaa sekä kuvina että tunnelmaltaan.

Tämä elokuva kannattaa käydä katsomassa teatterissa suurelta kankaalta ja sellaisessa mielentilassa, että kestää vastaanottaa synkkyyttä.

Ravintola Mesopotamia, Helsinki

Ravintola Mesopotamia sijaitsee Kaisaniemessä ja on Helsingin ainoa kurdilainen ravintola, ja oletettavasti ensimmäinen kurdiravintolakokemukseni. Kurdistan sijaitsee Lähi-idässä, lähinnä Turkin, Syyrian, Irakin ja Iranin alueella. Suhteutettuna aiempiin kokemuksiini tuolta päin kotoisin olevista keittiöistä (upeat libanonilainen, turkkilainen ja turkkilaista keittiötä lähellä oleva kreikkalainen, georgialainen...), odotukset ovat korkealla.

Lounasbuffetin meze-pöytä on täynnä erilaisia kasvisvaihtoehtoja ja meze-salaattien lisäksi tarjolla on leipää ja vihreää salaattia. Pääruokiakin oli monta, tänään liha-, kana- ja kasvisvaihtoehto. Ruoat ovat herkullisen näköisiä ja lounas, jota tarjoillaan puoli kuuteen saakka, on varsin edullinen, 8,50 euroa.

Ruokien ongelma on mauttomuus. Eikö kurdikeittiössä käytetä mausteita, vai onko ruokia muokattu "suomalaisten makuun sopiviksi"? Missä on valkosipuli? Entä sitruuna tai lime? Tulisuus? Jokin muu mauste, tai yrtit, esimerkiksi korianteri? Mesopotamian lounaskokemuksen perusteella on mahdotonta sanoa, millainen mauste- ja makumaailma kurdikeittiötä määrittelee, sillä ruoka on hyvän näköistä mutta makumaailma on valju.


Risto + Muuan mies @ Korjaamo, Helsinki

Muuan mies on julkaissut tänä syksynä toisen albuminsa Mä olen iloinen, joka on saanut jonkin verran huomiota julkisuudessa - ja huomio on ollut kauttaaltaan positiivista, eikä syyttä. Keikalla kuullut uudet kappaleet olivat kautta linjan mukaansa tempaavia. Oli ihan mahtavaa olla keikalla, jolla oli kauttaltaan hyvä fiilis. Yleisössä korviin kantautui kommentteja tyyliin "onpa kerrankin hyväntuulinen laulaja!"

Uusista biiseistä suosikkini on Prissi Rohkean tunnustukset, itseironinen mutta lempeä biisi mahdollisesta kohtaamisesta. Livenä Muuan mies oli menevää ja tanssittavaa musiikkia, keikalle kannattaa ehdottomasti hakeutua. Ja pitää varmaan ostaa levykin.

Illan pääartisti oli Risto, joka aiempien livekokemusteni mukaan on varsin epävakaista katsottavaa ja kuunneltavaa, niin nytkin. Vaikuttaa siltä, että kaikki Riston kappaleet ovat omalla tavallaan vinksahtaneita ja ahdistavuusasteeltaan joko vähäisiä tai ultimaattisia, lähes sietämättömiä.

Keikan kappaleet vaihtelivat menobiiseistä hitaampiin kappaleisiin aika lailla vuorotellen, mikä on keikkakokemuksena hieman ärsyttävä. Vanhoista hiteistä kuultiin muuan muassa Nina, olen palasina, joka rokkasi hienosti. Risto soitti sellaisella volyymilla, jolla korvatulppia välillä kaipasi mutta joka sopii musiikkiin. Myös Ristolta on tullut uusi levy, Risto II, jolta on peräisin myös keikan ehdottomasti vaikuttavin biisi ja hienoin esitys, Uskotko Jeesukseen Kristukseen. Uskotko Jeesukseen Kristukseen oli ahdistavuudessaan lähes sietokyvyn ylittävä, huh huh. Keikan jälkeen kuulin kappaleen radiosta, ja vaikuttava se oli silloinkin.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Neljäs tie @ Kansallisteatteri

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Kansallisteatteriin ohjaama näytelmä Neljäs tie on dokumenttiteatteria, joka käy läpi Suomen taloushistorian suurimmat tunaroinnit lähes sadan vuoden ajalta. Näytelmä alkaa sisällissodasta ja päättyy Euroopan tämänhetkiseen talouskriisiin. Näkökulma on läpeensä kriittinen ja paljastaa sen, kuinka vähän Suomen kannalta tärkeitä päätöksiä taustoineen lopulta on mediassa tuotu esiin ja kuinka hämärällä jargonilla vallanpitäjät puhuvat, jotta päätösten todelliset merkitykset ja seuraukset jäisivät hämärän peittoon.

Pahuuden ytimenä tavallisen ihmisen ja humaaniuden kannalta näytetään pankkitoiminta ja todellisuudesta täysin irrallaan toimiva finanssimaailma, jolle valtiot näyttävät antaneen täydelliset takaukset, jotka lopulta realisoituvat tavallisten ihmisten, veronmaksajien maksettavaksi.

Näytelmän alkutilanne on lohduton ja vähintään yhtä lohduttomana näyttäytyy nykyhetki, johon näytelmä päättyy. Järjen ääntä ja ihmisyyttä puolustaneet poliitikot vaiennetaan kautta linjan, kabinettimiehitys runnoo haluamansa laiset päätökset tietämättömillä, pelokkailla ja omaa vaalimenestystään ajattelevilla poliitikoilla läpi aivan kuten haluaa.

Mutta onko tämä lopultakaan kenenkään etu, edes valtaapitävän luokan tai rahahuolettomien superrikkaiden?

Näytelmän esittämät luvut ovat kylmääviä. Euroopan 500-miljoonaisesta väestöstä 120 miljoonaa on köyhiä, mistä syystä Punainen risti on julistanut Euroopan kriisimantereeksi. Kuinka moni eurooppalainen on tästä tietoinen?

Kansallisteatterin sivuilla näytelmää luonnehditaan "musiikkipitoiseksi dokumenttiteatterin, draaman ja satiirin yhdistelmäksi" ja "kuvia kumartelemattomaksi komediaksi". Musiikkia näytelmässä käytetäänkin oivaltavasti, ei vain taustana tai lisänä vaan juonta eteenpäin vievänä elementtinä - esimerkiksi Scorpionsin kappale Wind of Change on eittämättä näytelmän kohokohtia. Varsinainen komediallisuus tässä yli kolmetuntisessa järkäleessä tosin on marginaalista. Henkilöhahmot toki ovat äärimmilleen imitoituja karikatyyrejä ja tapahtumat itsessään näytetään satiirisessa valossa, mutta varsinaisia naurunpyrskähdyksiä Neljäs tie herättää huomattavasti niukemmin kuin esimerkiksi Ryhmäteatterin Eduskunta II, joka nauratti yleisön kyynelten partaalle kadottamatta silti dokumentaarisuuttaan tai kriittisyyttään.

Kansallisteatterin Neljännen tien kuvaama aihekin tosin on vaativa - miten herättää katsojien mielenkiinto taloushistoriaa ja -politiikkaa kohtaan ja samalla kattaa sadan vuoden aikajänne, onnistua poimimaan aiheen kannalta olennaiset tapahtumat? Neljäs tie onnistuu tässä kuitenkin hyvin. Ensimmäinen puoliaika tuntuu osin pitkältä, mutta toisella puoliajalla hyvän pohjustuksen päälle on helppo rakentaa enemmän toimintaa.

Neljäs tie saa ajattelemaan ja samalla myös ahdistumaan. Mitä vaihtoehtoja tavalliselle ihmiselle jää? Vaikuttaa siltä, että edes poliitikot eivät kykene vaikuttamaan asioihin vaan heidänkin kätensä (tai silmänsä) ovat sidotut - niin mitä sitten keskinkertainen pikkutavis voi edes omassa elämässään tehdä selviytyäkseen? Äänestämiseenkin näytelmä ottaa masentavan kannan - "kyllähän sä voit mielipiteesi kertoa, mutta ei kannata olettaa, että se johtaisi mihinkään". Toisaalta yhteiskunnasta ja markkinataloudesta ei oikein voi irtautuakaan, protestoida olemalla olematta mukana.

Näytelmän tarjoaman visio tulevaisuudesta on pelottavan lähellä erilaisia dystopioita, kuten esimerkiksi Ahmad Khalid Tawfiqin romaanin Utopia tarjoamaa tulevaisuuskuvaa. Neljäs tie on ehdottoman suositeltavaa katsottavaa kaikille kriittisistä näkökulmista kiinnostuneille.

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi - ja niin näyttää olevan lopussakin. Onko näytelmän pohjimmainen viesti, että ihminen voi olla vastuussa vain itsestään? Euroopan unioni oli hyvä yritys yhteisöllisyydestä yli rajojen, mutta muuttui Baabelin torniksi, joka ei voi kuin romahtaa mahdottomuuteensa?

Pelon maantiede @ Teatteri Avoimet Ovet, Helsinki



Essi Räisäsen ohjaama Pelon maantiede on näytelmä, joka saa ajattelemaan - tosin osin tuntuu siltä, että ajatukset ovat vaikeasti sanallistettavissa, joten ehkä osuvampaa olisi sanoa, että kyseessä on näytelmä, joka saa tuntemaan.

Pelon maantiede on alun perin Anja Kaurasen vuonna 1995 kirjoittama romaani. Olen lukenut sen kahdesti, ensimmäisen kerran teininä ja toisen opiskelijana. Teininä luin romaanin lähinnä tytön kasvukertomuksena, toisella lukukerralla (ääri)feminismi nousi luennan keskiöön, jopa ärsyttävyyteen asti.

Pelon maantieteen päähenkilö on Oili (näytelmässä Kati Outinen), joka elää lapsuutensa Kalliossa, opiskelee hammaslääkäriksi, perustaa perheen - ja koko elämänsä kokee ulkopuolisuutta, irrallisuutta, yksinäisyyttä. Hän näkee ilmoitustaululla Keskiyön instituutin ilmoituksen ja menee mukaan kokoontumiseen. Tällaiseen kokoontumiseen näytelmän katsojakin kutsutaan mukaan.

Keskiyön instituutti on miesten taholta vääryyttä ja väkivaltaa kokeneiden naisten keskittymä. Keskiyön instituutin kokoontumisissa "kenenkään ei tarvitse pelätä mitään". Pelko kohdataan, koetaan, siirrytään sen toiselle puolelle. Emansipaatio käsitetään äärimmäisenä. Keskiyön instituutin naiset antavat miehille sen, mitä he ovat miehiltä saaneet.

Näytelmäversio motivoi koston hienosti. Yleisölle kerrotaan naisten kohtaloita ja kokemuksia. Erilaisia naisten kokemia tilanteita dramatisoidaan. Musiikki on olennainen osa näytelmää ja toimii siinä uskomattoman hienosti. Laulut luovat tunnelmaa vahvasti eikä musiikki tunnu lainkaan päälleliimatulta, kuten toisinaan näytelmissä käy. Kokonaisuus on vahva ja mukaansa kutsuva.

Näyttelijät hyödyntävät koko salia, mihin katsoja totutetaan alusta saakka. Näytelmän edetessä ainakin oma vaivautuneisuuteni (mitä, taasko otetaan kontaktia, pitäisikö tässä reagoida jollakin odotetulla tavalla?) väheni.

Jokainen näyttelijä tekee upean roolitulkinnan. Varsinkin Maarun roolin näyttelijä on saanut hahmoonsa sellaisen intensitettin, että hahmon olemus jäi vaivaamaan itseäni niin paljon, että näin hänestä unia koko seuraavan yön.

Kohtauksesta toiseen siirrytään vaivattomasti, näytelmä toimii kerrassaan hienosti. Näytelmässä ei ole väliaikaa, mikä on onnistunut ratkaisu.

Hieno, koskettava tulkinta!