sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Terhi Kokkonen: Rajamaa

 


 

"Kun Karo on tappanut Riston, hän nousee veren sotkemalta lumelta."

Otava 2020. 191 s.

Terhi Kokkosen esikoisromaani Rajamaa voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon syksyllä 2020. Tarina sijoittuu Lappiin ja romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa. Päähenkilö on Karo, joka on miehensä Riston kanssa Lapin-lomalla. Kun paluun hetki Helsinkiin koittaa, tapahtuu liikenneonnettomuus, ja Karo ja Risto joutuvat vielä jäämään Lappiin. Koska Karo ja Risto ovat varakas pariskunta, jääminen ei itsessään ole ongelma, mutta heidän välisensä suhde alkaa näyttää ongelmalta - kuten romaanin aloittavan ennakoinnin aloitusvirkkeestä huomaa.

Rajamaa on taidokkaasti kirjoitettu romaani, jossa sinänsä on kaikki palikat paikallaan. Minut se kuitenkin jätti kylmäksi - romaani on kuin äärimmäisen hyvin toimiva mekaaninen laite, joka kuitenkin herättää kysymyksen, miksi se on olemassa. Keskushenkilöt Karo ja Risto ovat hahmoja, joissa ei ainakaan itselleni ole samaistumispintaa. Elävin ja hengittävin romaanin hahmoista on sivuhenkilö Sini, joka on töissä hotellissa, jonne Karo ja Risto majoittuvat onnettomuuden jälkeen. Risto on manipuloiva hahmo, minkä kertominen ei varsinaisesti ole juonipaljastus, vaikka Karosta onkin luotu epäluotetettava kertoja, sillä hänellä on lääkitys; lukijalle on kuitenkin alun alkaen varsin selvää, että Risto manipuloi Karoa muun muassa vetoamalla tämän lääkitykseen niinä hetkinä, kun Karon tulkinta todellisuudesta poikkeaa siitä, millaisena Risto haluaa Karon todellisuuden näkevän. Jännite romaanissa on sinänsä kohdillaan.

Kylmien henkilöhahmojen ja maailman vuoksi romaani kuitenkin jää etäiseksi. Kokkosen kieli on hiottua ja kerronta on rakennettu taidokkaan aukkoiseksi. Esimerkiksi Karon työkaveria Helenaa romaanissa kuvataan näin:

"Helenan puha on arkista ja Karosta tuntuu kuin nainen seisoisi aivan vieressä. Hän käy läpi huomisia tapaamisia asiakkaiden kanssa, myös Miina on tulossa. Miinalla on parhaat suhteet kaupungin väkeen, Helena sanoo. Kaikki tietävät, että niin kaupungin edustaja kuin kaikki muutkin ovat juuri Helenan edessä polvillaan, mutta Helena antaa mielellään ihmisille kykyjä ja saavutuksia, joita näillä ei ole. Hän sanoo, että se on itseään toteuttava profetia.Jos ihmistä kehuu tarpeeksi, alkaa tämä uskoa olevansa loistoyksilö ja kykenee uuden valheellisen minäkuvansa turvin saavutuksiin, joihin ei olisi koskaan muuten kyennyt, tai sitten tämä ei usko, mutta panikoituu toisen uskosta niin paljon, että uhraa työlleen koko elämänsä tai enemmän, jotta totuus ei ainakaan paljastuisi."

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas

 


"Vietin lapsuuteni karttakirjan parissa."

Poesia, 2020. Suom. Marko Niemi. Saksankielinen alkuteos Atlas der abgelegenen Inseln, 2009. 143 s.

Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas on hurmaava ja mykistävä kirja. Kirjan genreä on hankalaa määrittää. Sille on annettu kirjastoluokitus 4, maantiede. Poesian internetsivuille poimituissa kritiikkikatkelmissa esimerkiksi Suomen Kuvalehti nimeää kirjan "kokonaistaideteokseksi". Markkinointitekstissä luvataan teoksen "vievän lukijansa huimalle nojatuolimatkalle". Ja kyllä! Kaukaisten saarten atlas on huima teos.

Teos näyttää perinteiseltä karttakirjalta niin kokonsa kuin karttojenkin puolesta. Teos esittelee "viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään", kuten alaotsikko lupaa ja minkä lukijakin voinee pitkälti allekirjoittaa - jos ei saarten kaukaisuuden ja vaikeapääsyisyyden vuoksi, niin viimeistään luettuaan kuhunkin saareen liittyvän esittelytekstin.

Kaukainen saari -sanayhdistelmästä tulee kenties ensimmäisenä mieleen jokin trooppinen paratiisisaari, saari kaukana kaikesta, ennen kaikkea velvollisuuksista tai stressistä. Saari, jolla ei ole vaatimuksia, vain vapauksia. Kaukaisten saarten atlas ottaa lakonisesti kantaa tällaisiin ennakko-odotuksiin jo ennen esipuhetta sitaatilla "Paratiisi on saari, samoin Helvetti". 

Kaukaisten saarten atlas tekee kiehtovalla tavalla näkyväksi sitä, kuinka ihminen alkaa toimia paikassa, joka on syrjässä kaikesta ja jossa ei ole lakeja ja järjestystä. Yritetään rakentaa utopioita, syntyy dystopioita; tehdään ydinkokeita, perustetaan vankiloita; luonnonolot ovat niin karut, että yhteisö itse rajoittaa populaationsa kokoa niillä keinoilla, jotka käytössä on.

Kaukaisten saarten atlas on hidasta ja nautiskeltavaa luettavaa siitä, mitä kaikkea maapallolle mahtuukin ja on vuosisatojen aikana mahtunut. Ja kuinka kaukana voi olla kaukana! Kukin saari on piirretty samassa mittakaavassa ja kunkin esittelyekstin kohdalla on havainnollistava jana siitä, kuinka monen (sadan tai tuhannen) kilometrin päässä on jotakin muuta.

Kaukaisten saarten atlas on täydellistä korona-ajan luettavaa: se samalla mahdollistaa matkat kauas niin ajassa kuin paikassa kuin myös saa iloitsemaan siitä, että itse on paraikaa siellä, missä on.


maanantai 7. syyskuuta 2020

Platonin Akatemia XXIV @ Suomenlinna

Syksyn 2020 Platonin Akatemia -kulttuuritapahtuman teemana oli "Ymmärtää - selittää". Tapahtuma järjestettiin Suomenlinnassa ja Harakan saarella ja sitä pystyi korona-ajan tyyliin seuraamaan striimin välityksellä

Tapahtumassa oli kiinnostavia luentoja ja keskusteluita. Tutkija, tiedetoimittaja ja tietokirjailija Ville Lähde avasi tapahtuman alustamalla aiheesta "Millaista on filosofin työ monitieteisessä ympäristötutkimuksessa?" ja alustusta seurasi paneelikeskustelu. 

Harakan saarelta Helsingin luontokeskuksesta striimatussa osiossa keskityttiin Itämeri-näkökulmaan ja päästiin tutustumaan siihen, mitä Harakan luontokeskuksessa tehdään. 

Iltapäivällä ohjelma jatkui Suomenlinnan Tenalji von Fersen -salista, missä amiraali Chapman johdatti katsojat Suomenlinnan historiaan ja Suomenlinnan hoitokunnan kehittämispäällikkö Petteri Takkula kertoi Suomenlinnasta Unescon maailmanperintökohteena. Iltapäivän ohjelman ensimmäisen osion päätti tutkija ja laulaja Anette Åkerlund, joka kertoi romanikulttuurista ja esitti upean flamencoesityksen.

Iltapäivän toisessa osiossa professori Jukka Korpela ja dosentti Tapio Bergholm alustivat Itämeren historiaan liittyvistä aiheista; eritoten Bergholmin alustus satamatoiminnan historiasta kaikkine ykstyiskohtineen ja anekdootteineen teki minuun vaikutuksen. Tapahtuman päätti opiskelija Kalle Karakorven näkökulma Itämerestä huomenna.

perjantai 7. elokuuta 2020

Taiteen kotitalo, Kerava

 

Purkutaidenäyttely Taiteen kotitalossa Keravalla kesällä ja syksyllä 2020 osoittautui supersuosituksi, eikä syyttä. Eri medioissa kirjoitettiin projektista paljon ja päästäkseen ihailemaan taidetta sai parhaimmillaan jonottaa tuntikausia. Purettavasta talosta oli rakennettu kokonaistaideteos, johon tutustuminen oli antoisaa ja hauskaa. 



Alin kerros muistutti huvipuistoista tuttuja, nykyään ehkä vanhanaikaisiksikin koettuja hupitaloja, kuten Linnanmäen Vekkulaa tai Tykkimäen Väärinpäintaloa - huoneet tai huoneistot oli kalustettu ja rakennettu kokonaisvaltaisiksi kokemuksiksi. 




 

Ylemmissäkin kerroksissa jatkui paikoin huoneistokohtainen teema, paikoin ylemmät kerrokset puolestaan muistuttivat "perinteistä" taidenäyttelyä, jos graffiti- ja katutaiteen kontekstissa näin voi sanoa.







Talossa näkyi todella monia erilaisia tyylejä ja tekemisen tapoja. Värien käyttö (ja toisaalta toisaalla sille kontrastina mustavalkoisuus) oli yltäkylläistä!

Myös ajankohtaisuus ja poliittisuus näkyi joissakin teoksissa.

 


Kannanotot koronatilanteeseen olivat osuvia!


 

Tällaisessa taidenäyttelyssä oli todella kiinnostavaa käydä. Ehkäpä ainutkertaisuus ja hetkellisyys tekivät näyttelystä niin voimallisen kokemuksen. Myös miljöö itsessään sai pohtimaan sekä elämää että taidetta uudella tavalla: kun kaupungin omistama viisikerroksinen entinen vuokratalo joutsenlaulunaan muuttuu taideteokseksi, taide ja ihmisen arki - kodit, entiset kodit - lomittuvat yhtäkkisesti ja yllättävällä tavalla. Ja hetkessä kaikki onkin ohi, kesän valoisuus muuttuu syksyn lyhyiksi päiviksi, ylemmistä kerroksista on katkaistu sähköt, ja näyttely sulkeutuu syyskuun lopussa. Jossakin vaiheessa talo osoitteessa Moukaritie 4 moukaroidaan maan tasalle.

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Maria Stepanova: Muistin muistolle - romanssi

 

"Tätini kuoli, isäni sisar, vähän yli kahdeksankymmenen ikäisenä."

 

Siltala  2019. Suom. Mika Pylsy. Venäjänkielinen alkuteos Pamjati pamjati, 2017. 446 s.

 

Maria Stepanovan romaani - tai "romanssi", kuten se on alaotsikoitu -  Muistin muistolle on samaan aikaan kiehtova ja sekava kokonaisuus. Sekavuus tosin on tämän teoksen suhteen perusteltu ratkaisu, sillä Stepanova koettaa saaa kiinni muistamisen logiikasta ja menneisyyden olemuksesta tutkimalla omakohtaista perhehistoriaansa, ja tulee siihen tulokseen, että mitään logiikkaa ei ole, on vain irtonaisia yksityiskohtia, jotka eivät muodosta eheää kokonaisuutta. Muistin muistolle saa ajattelemaan muistamista, sen merkitystä ja totuuden, kuvitelman ja valheen keskinäisiä suhteita.

 

Stepanova tarkastelee musitia ja muistamista monin paikoin esineiden kautta. Muistin muistolle lähtee liikkeelle kuolleen Galka-tädin asunnosta:


"Asunto seisoi nyt hölmistyneenä, kokoon painuneena, täynnä yllättäen devalvoituneita esineitä. - - Lipaston päällä nököttivät vanhat tutut: puinen koira ja keltainen muovikoira sekä vielä puusta veistetty karhu, jonka käpälien välissä roikkui langan varassa viiri. Ne olivat ikään kuin istahtaneet hetkeksi ennen matkaanlähtöä, alettuaan äkkiä epäillä omaa tarpeellisuuttaan. - - Kaikki tämä liittyi eittämättä yhteen, mutta sillä kaikella oli arvoa ja merkitystä ainoastaan kokonaisuutena, kuluvan elämän kehyksissä, ja nyt se mureni silmissä tomuksi. Olin lukenut eräästä ihmisen aivotoimintaa käsittelevästä kirjasta, että tunnistaaksemme ihmiskasvoissa kasvot, tunnistaaksemme ne kasvoiksi, ei tarvita niinkään kasvonpiirteiden kokonaisuutta, kuin soikiota. Ilman soikiota tunnistaminen ei onnistu: juuri soikio rajaa historiamme, kokoaa sen käsitettäväksi ykseydeksi. Myös itse elämä voi olla soikio niin kauan kun [sic] sitä kestää; tai post mortem menneestä kertovan tarinan punainen lanka. Tämän kodin nöyrtynyt, itsensä rojuksi tunnustanut irtaimisto menetti silmänräpäyksessä olemuksensa ja lakkasi muistamasta ja merkitsemästä mitään."

 

Esine itsessään on vain esine, merkityksellinen se on vain suhteessa johonkin tai osana kokonaisuutta:

 

"Käytöstä jääneet esineet menettävät vähitellen esineellisyytensä ja kääntävät meille uudet, epäinhimilliset kasvot, palavat alkuperäiseen olemukseensa: vahaksi, maaliksi ja saveksi. Menneisyys villiintyy ja pusikoituu unohdukseen." 

 

Yllä kuvattua "villiintynyttä ja pusikoitunutta" menneisyyttä Stepanova tarkastelee - ja menneisyys paljastuu joksikin, jota ei voi puutarhuroida sellaiseksi kuin se oli: puutarhurointi, jos siinä onnistuu, johtaa aina uuteen lopputulokseen, uuteen järjestykseen, uusiin merkityksiin. Paitsi että Stepanova käsittelee ilmiötä oman sukunsa tarinan kontekstissa, hän tarkastelee muistamista myös institutionalisoidusta näkökulmasta, museoiden kontekstissa:


"Kun katson kuolleiden ihmisten sanoja ja esineitä, jotka on mukavuudeksemme lajiteltu kirjallisuusmuseoiden vitriineihin, toimitettu julkaistavaksi ja huolella säilytetty, niin yhä useammin minusta tuntuu kuin seisoisin kaiteen luona, jonka takaa alkaa esille pantujen tiivis hiljainen rivistö. Kun seisoo tarpeeksi kauan sen ääressä, mitä vanha perukirjoitus nimitti 'edesmenneelle kuuluneiksi alusvaatteiksi', niin näkee selvemmin meidät erottavan ristikon kuin sen mitä on niiden [sic] takana."

 

Menneisyys, yritys muistaa, on meille läsnä paitsi esineissä, myös teksteissä. Stepanova kirjoittaa erilaisista päiväkirjoista ja muistikirjoista:


"Erilaisiin päiväkirjoihin ja muistivihkoihin mieltyneet lukijat tietävät, että ne voi jakaa kahteen selvästi erottuvaan ryhmään. On sellaisia, joissa teksti on tarkoitettu viralliseksi ja tyhjentäväksi - toisin sanoen että ulkopuolinen ottaisi sen vastaan. Vihkosta tulee testialusta, jolla harjoitellaan ja hienosäädetään julkista minää, - - , se osoittautuu suurimittaiseksi julistukseksi, loputtomaksi monologiksi, joka on osoitettu näkymättömälle mutta ilmeisen myötämieliselle taholle. Minua kiinnostavat enemmän toisentyyppiset päiväkirjat - sellaiset, jotka toimivat työkalun lailla - -. - - Tällaiset päiväkirjat ovat kuin jääkaappeja tai entisajan kylmäkomeroita, joissa säilytetään nopeasti pilaantuvia muistin eineksiä, alueita, jonne kasautuvat todisteet ja vahvistukset - -. Tässä on jotain epämääräisen häiritsevää, jo pelkästään informaation määrän vuoksi: voin sanoa näin sitä suuremmalla syyllä, että olen itsekin tällainen ihminen ja liian usein muistiinpanoni tuntuvat tarpeettomalta painolastilta: ylimääräiseltä hengettömältä taakalta, josta tekisi mieli luopua, mutta mitä minusta jäisi silloin jäljelle? Kirjassaan The Silent Woman Janet Malcolm kuvailee interiööriä, joka muistuttaa jollain tapaa muistivihkoani - ja se tuntuu karmealta. Sieltä löytyy muistaakseni aikakauslehtiä, kirjoja, täysiä tuhkakuppeja, pölyisiä perulaisia matkamuistoja, likaisia astioita, tyhjiä pizzalaatikoita, säilykepurkkeja, rasioita, purkinavaajia, Kuka kukin on -henkilöhakemistoja, jotka vastasivat eksaktista tiedosta, ja vielä joitain esineitä, jotka eivät pidä huolta mistään, koska eivät olleet aikoihin muistuttaneet mitään. Malcolmille tällainen asunto oli borgesilainen alef, irvokas totuuden allegoria, käsittelemättömien tosiasioiden ja tulkintojen sekamelska, joka ei koskaan saanut historiaa kunnon järjestykseen."

 

Ymmärrän Stepanovan esittämän kahtiajaon päivä- ja muistikirjojen suhteen, joskin dikotomia mielestäni jättää huomioimatta itsereflektiivisen kirjoittamisen (jollei se sikäli osu ensimmäiseen kategoriaan, että teksti mahdollisesti pyrkii luomaan jonkin ehekän kuva tai kokonaisuuden, tai toiseen kategoriaan sikäli, että se kuuluisi "pilaantuvien einesten" osastolle). Ehkäpä nykyään sosiaaliseen mediaan julkaistavat tekstit täyttävät ensimmäisen kategorian "myöntyväiselle yleisölle" suunnattujen kiiltokuvamaisten tekstien funktiota enemmän kuin yksityiset päiväkirja- tai muistikirjatekstit. Stepanovan esittämä jaottelu on kuitenkin kiinnostava ja se kertoo järjestämisen, tallentamisen tai muistamisen sisäänrakennetusta teennäsiyydestä ja toisaalta todellisuuden, nykyhetken kaoottisuudesta ja hahmottomuudesta. Voiko nykyhetken sirpaleista rakentaa eheän, "toden" kuvan ajan päästä, tulevaisuudessa?


"Aina kun käyn kirjakaupassa, näyttää kuin tällaisia kirjoja olisi ilmestynyt entistäkin enemmän. - - 'Proustin päällystakki' ja 'Monsieur Proustin kirjasto', 'Rembrandtin nenä' ja 'Van Goghin korva', 'Catulluksen peitto', 'Vermeerin hattu', 'Brönten [sic] lipasto' tuon tai tämän perheen tarina karrottuna kahdeksan esineen, sadan valokuvan ja yhdeksänkymmenenyhdeksän oivalluksen kautta. Menneisyyttä suurennetaan ja pienennetään, se tuodaan niin lähelle silmiä, ettei siitä näe mitään muuta kuin nenäliinan - -."


Edellinen sitaatti vastaa kysymykseeni kieltävästi. Kun mennyttä kerrotaan (ja popularisoidaan; tosin tieteellisyyskään ei ehkä vapauta meitä kuvatusta ongelmasta), olennaista ei voida saavuttaa vaan syntyy jotakin uutta, "nenäliina tuodaan liian lähelle kasvoja". 

 

Muistin muistolle referoi kirjailijan isänsä kanssa käymää keskustelua. Kirjailija haluaisi käyttää isänsä kirjeitä teoksessaan: 


"Hän ei anna minulle lupaa lainata kirjeitä kirjassani; hän ei ensinkään haluaisi nähdä niitä julkaistuina. Ei edes ketusta kertovaa? En edes ketusta kertovaa. Hän toivoo, että minä ymmärtäisin. Hän on ehdottomasti sitä vastaan. Kaikki oli, hän sanoi painokkaasti, aivan toisin. - - Rupesin väittelemään, pyytelemään, jopa elehtimään. Kun rauhoituimme hieman, isä sanoi: 'Ymmärräthän, minusta on epämiellyttävää ajatella, että joku lukee kirjeitäni ja kuvittelee minun olleen sellainen.' Olisin voinut jatkaa suostuttelemista ja minulla olisi jopa ollut sanottavaa. Kyse ei ole siitä, että sinä olit sellainen, - - kyse ei ole ylipäätään sinusta: - - vaan itse aika. - - Meidän papereistamme, olisin sanonut hänelle, näkee kuinka kieli, jolla arki puhuu itsestään, muuttuu silmissä - -. Sinun kirjeesi ovat tässä jatkumossa ihannekuva kuusikymmentäluvusta sellaisina kuin ne olivat: eivät 'oikeasti' vaan siinä tiivistyneessä muodossa, jonkaperusteella me muodostamme käsityksen aikakaudesta. Kirja ei kerro siitä, millainen sinä olit, se kertoo siitä, mitä me näemme katsoessamme taaksepäin. En sanonut tätä kaikkea ääneen, onneksi - - kunnes tajusin, mitä oikeastaan olin tarkoittanut. En ehtinyt sanoa 'minulle on yhdentekevää millainen sinä olet', mutta vähältä piti. - - karkeasti sanoen, olin valmis uhraamaan elävän isän kuolleen dokumentin takia, johon uskoin enemmän kuin häneen."

 

Muistaminen ja mennen tulkinta on myös raadollista. Mikä on yksilön merkitys? Mitkä ovat keinomme päästä käsiksi menneisyyteen - ja kuinka nämä keinot vaikuttavat siihen, miten tulkitsemme mennyttä?


Myös kuva on sekä esine että muistamisen keino. Stepanova pohtii kuvataiteen ja valokuvan eroavaisuuksia:


"Kuvataide-vanhusta (nimitän näin lyhyyden vuoksi taitoa omakätisesti kuvata jotain elävää, materiaali voi olla mikä tahansa) vaivaa aina sama ajatus, että näköisyys on mahdotonta, ja sitäkin enemmän se on omistautunut tekemään kuvasta kaikenkattavan, toisin sanoen ainoan ja täsmällisen, toisin sanoen ei-näköisen; tarjoamaan kuvattavalle tämän tiivistymän, ei häntä tässä ja nyt, kokoon puristetun kuution olennaisinta. Tästä puhuvat oikeastaan kaikki tarinat Gertrude Steinista, joka vuosien mittaan muuttui yhä enemmän Picasson maalaaman muotokuvansa kaltaiseksi, tai kuinka Kokoschkan maalaama henkilö tuli hulluksi ja muuttui kuvansa näköiseksi. Me, kuvataiteen iänikuinen kiinnostuksen kohde, ymmärrämme liiankin hyvin, että näköisyyden sijaan se myy meille horoskooppia: tulkinnan mallikappaletta, johon voi samastua ('tämä peili imartelee minua'), tai sitten vastustaa. Mutta valokuvan ilmaannuttua rouva Bovary voi todeta sen enempää miettimättä: 'Tuossa olen minä' - ja valita kolmestakymmenestä kuudesta vedoksesta häntä eniten miellyttävän. Elämä tarjoaa hänelle uudenlaisen peilin ja se heijastaa häntä minkä kerkeää, pyytämättä tai vaatimatta mitään vastineeksi."

 

Digitaalinen maailma on loputtomien kopioiden maailma (mitä käsittelee myös esimerkiksi Pekka Vahvanen kirjassaan Kone kaikkivaltias). Stepanova pohtii muistamisen, ajallisuuden ja tärkeyden käsitteiden muutosta digitaalisessa maailmassa:


"Digitaalisen valokuvauksen keksimisen jälkeen eilinen ja tämänpäiväinen alkoivat olla samanaikaisesti läsnä ennenäkemättömällä tavalla: ikään kuin talossa olisi hajonnut roskakuilu ja kaikki jokapäiväisen elämän jäte olisi jäänyt paikalleen ainiaaksi. Enää ei tarvitse säästellä filmiä, sen kun painat nappia, ja jopa pois pyyhitty säilyy tietokoneen pitkässä muistissa. Unohduksella, tuolla olemattomuuden apinalla, on nyt kaksoisveli: kiintolevyn kuollut muisti. Perhealbumia katsotaan rakkaudella, koska siihen on kerätty se vähä, mitä on jäänyt jäljelle. Mutta mitä tehdä sellaiselle albumille, johon on kerätty kaikki viimeistä piirtoa myöten, koko suunnaton menneisyyden määrä? Niissä äärirajoissa, joihin valokuva pyrkii, taltioidun elämän määrä on sama kuin sen todellinen pituus; konttori kirjoittaa, mutta kuka lukisi?"

 

Stepanova vie pohdintansa digitaalisuuden mukanaan tuomasta muutoksesta niin pitkälle, että hän tulee siihen tulokseen, että digitaalinen tallentaminen johtaa tyhjän elämän ikuisuuteen ilman minuutta, ikään kuin kuoleman menettämiseen:

 

"Näen silmissäni nämä valtavat kuvien kaatopaikat, jotka hautaavat sisäänsä kaiken mahdollisen kuonan, kaikki epäonnistuneet otokset, toiset ja kolmannet uusinnat, ulos nelistäneen koiran hännän, vahingossa kuvatun kahvilan katon. - - Niiden kohtalona on vaihtoehtoinen hautausmaa, valtava ihmiskehojen arkisto, joiden suurimmasta osasta emme tiedä muuta kuin että ne olivat kerran. Kuinka pelottava tällainen kuolemattomuus onkaan, ja pelottavinta siinä on, että siihen päätyy tahtomattaan. - - Ennen vanhaan en-kuole-kokonaan oli valinnan kysymys. - - Nyt mahdottomuus poistua on tavallaan väistämätön. Halusipa sitä tahi ei, ihmistä odottaa kummallinen jatkettu olemassaolo, jossa fyysinen olomuoto säilyy maailman tappiin ja ainoastaan minuus katoaa. Haihtumisen ylellisyyttä, kaikista tutkista katoamisen mahdollisuutta ei ole enää kenelläkään."

 

"Tallenteen ja arkiston ilmestyttyä elämästä katosi ainutkertainen", toteaa Stepanova. Huh, varsin pysäyttävästi sanottu.


Vaikka Muistin muistolle käsittelee muistamista, käsitteen määrittelylle teoksessa ei anneta paljoa tilaa (ja itse nautin tästä väljyydestä). Asiassa suunvuoro annetaan Aristoteleelle: "- - on syytä palauttaa mieleen Aristoteleen määritelmä, että muisti on kuin sormuksen jättämä painauma. Myöhemmin hän puhuu eri tiloista, jotka ovat yhteensopimattomia muistin kanssa - näitä ovat intohimo, vanhuus ja nuoruus - ja kuvailee niitä virtana: kosteana, muodottomana liikkeenä. 'Tämän vuoksi hyvin nuorilla ja vanhoilla on huono muisti - he virtaavat', selvää jälkeä ei pääse syntymään vaan päällimmäiseksi mieleen jää liikkeen skeema, pyyhkiytyneet jarrutuksen jäljet tiessä." Vaikka kuinka panostamme muistamiseen ja menneisyyden järjestämiseen sekä ymmärtämiseen, elämämme alussa ja lopussa alamme livetä muistin piiristä, "jää vain liikkeen skeema".  Liikkeen kielikuvalla Stepanova kuvaa myös kuolemaa: "Joku on sanonut, että vanhempien kuollessa romahtaa viimeinen este, joka erottaa meidät pian koittavasta kuolemasta. Lasten kuolema siirsi jotain lopullisesti sijoiltaan isomummojeni mielessä; kuolema lainehti nyt molemmin puolin heitä." Ehkä lopulta on vain liike, Herakleitoksen virta.

perjantai 10. heinäkuuta 2020

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset - Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille

 
WSOY 2020. Suom. Arto Schroderus. Alkuteos Invisible women. Exposing data bias in a world designed for men, 2019. 411 s.


Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset on ollut yksi tämän kevään näkyvimpiä kirjoja - Helsingin Sanomat on kirjoittanut kirjasta ainakin pariin kertaan (pelkäsin jo, että lehti tuo teoksen sisällöstä kaiken olennaisen esiin), ja alkuteos on julkaisuvuonnaan palkittu niin "Royal Societyn Vuoden tiedekirjaksi" kuin "Financial Timesin Vuoden bisneskirjaksi". Ja kyllä, Näkymättömät naiset on kiinnostava lukukokemus. Kuten alaotsikko lupaa, teos perkaa sukupuolten välisiä valta-asetelmia tilastojen valossa. Yksi teoksessa toistuva termi on "sukupuolidata", tai pikemminkin "sukupuolidatan puute". Teos osoittaa moneen kertaan, kuinka tarpeellista kerättyä tilastotietoa olisi jaotella sukupuolen mukaan - sillä miehet ja naiset (teos ei huomioi muita sukupuolia) eroavat toisistaan olennaisesti. Ja jos tietoa ei eritellä tai jos sitä kerätään vain miehistä, teos korostaa, että tuolloin puolet ihmiskunnasta jää tiedon (ja sitä kautta myös esimerkiksi vallan) ulkopuolelle.

Se, että tilastodataa ei erotella sukupuolittain tai sukupuolta ei pidetä aina olennaisena tietona, ei vaikuta johtuvan aina tietoisesta valinnasta, vaan projektioharhasta:

"Pohjimmiltaan ihmisillä on taipumus olettaa, että oma tapa ajatella asioita tai tehdä asioita on tyypillinen. Valkoisilla miehillä tätä harhaa varmasti vahvistaa se, että kulttuuri heijastaa heille takaisin heidän omaa kokemustaan ja saa heidät näin näyttämään entistä tyypillisemmiltä. Projektioharhaa voimistaa eräänlainen vahvistusharha, jos näin voidaan sanoa. Ja se selittää osin, miksi niin usein törmää sukupuolineutraaliudeksi naamioitavaan mieskeskeisyyteen. Jos enemmistö valta-asemissa olevista ihmisistä on miehiä - niin kuin on - enemmistö valta-asemissa olevista ei vain näe sitä. - -
        Mieskeskeisyyden luuleminen puolueettomaksi, yleispäteväksi ja tervejärkiseksi tarkoittaa sitä, että kun ihmiset (eli miehet) törmäävät johonkuhun, joka yrittää tehdä pelistä vähän reilumpaa, he eivät usein muuta näekään (kenties koska he tulkitsevat sen puolueellisuudeksi)."

Edellisen valossa voisi tarkastalle myös identiteettipolitiikkaa ja valkoisen miehen positiota:

"Seuraavat mielipiteet ovat näille valkoisille miehille yhteisiä: identiteettipolitiikka on identiteettipolitiikkaa vain silloin, kun kysymys on rodusta tai sukupuolesta; rodulla ja sukupuolella ei ole mitään tekemistä 'laajempien' kysymysten kuten 'talouden' kanssa; naisäänestäjien ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvien äänestäjien huolenaiheisiin tarttuminen on 'kapea-alaista', ja työväenluokka tarkoittaa valkoisia työväenluokkaisia miehiä."

Kuten huomaa, Criado Perez kirjoittaa paikoin kärkevästi ja sikäli voisi kuvitella hänen teoksensa olevan helpostikin punainen vaate monellekin somepoteroituneelle nykylukijalle (tosin tällainen oletuslukija tuskin Näkymättömiin naisiin tarttuu). Criado Perezin edellä tekemät havainnot kielenkäytöstä tuntuvat osuvilta. Toinen Cirado Perezin kiinnostava havainto kieleen liittyen liittyy suosituskirjeisiin ja siihen, millaisia sanavalintoja niissä tyypillisesti naisista ja miehistä käytetään:

"Viimeisen noin kymmenen vuoden aikana useissa tutkimuksissa on havaittu, että suosituskirjeet - - ovat faktisesti kaikkea muuta kuin sukupuolineutraaleja. Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan naispuolisia työnhakijoita kuvaillaan enemmän yhteisöllisyyteen viittaavalla kielellä (lämmin, ystävällinen, huomaavainen) kuin aktiivisuuteen viittaavalla (kunnianhimoinen, itsevarma). Jos suosituskirje sisältää yhteisöllisyyteen viittaavia luonteenpiirteitä, on epätodennäköisempää, että hakija saa työn, varsinkaan nainen. 'Joukkuepelaaja' on miehillä johtajan ominaisuus, mutta naisilla termi 'voi antaa sen vaikutelman, että hän seuraa muita'. Naisille kirjoitettujen suosituskirjeiden on myös huomattu painottavan matalamman statuksen opetusta korkeamman statuksen tutkimuksen kustannuksella sekä sisältävän enemmän epäilykisä herättäviä termejä (kuten varauksia ja laimeita kehuja) ja epätodennäköisemmin painokkaan kehuvia adjektiiveja kuten 'huomattava' ja 'erinomainen'. Naisia kuvailtiin useammin raatamiseen liittyvillä termeillä, kuten 'ahkera työntekijä'."

Tyttöjen ja poikien eroista kertoessaan Näkymättömät naiset nostaa esiin myös käsitteen "loistavuusharha" kertoessaan siitä, kuinka tehokkaasti ja pienestä pitäen yhteiskunta opettaa naisille ja miehille sukupuoleen sopivaa käyttäytymistä ja odotuksia:

"Opetamme lapsille loistavuusharhan pienestä pitäen. Äskettäisessä amerikkalaistutkimuksessa kävi ilmi, että kun tytöt viisivuotiaina menevät esikouluun, he ajattelevat aivan yhtä todennäköisesti kuin pojatkin, että naiset voivat olla 'tosi fiksuja'. Mutta kuuden vuoden iässä jokin muuttuu. He alkavat epäillä oman sukupuolensa kykyjä, vieläpä siinä määrin, että he alkavat asettaa itselleen rajoja. Jos heille esitellään leikki, joka on tarkoitettu 'tosi fiksuille lapsille', viisivuotiaat tytöt haluavat leikkiä sitä yhtä todennäköisesti kuin pojat, mutta kuusivuotiaita tyttöjä se ei jostain syystä yhtäkkiä kiinnostakaan. Koulut opettavat pikkutytöille, että loistavuus ei kuulu heille."

Kuitenkin "molempien sukupuolien" osallistuminen näihin "leikkeihin tosi fiksuille lapsille" (tai aikuisille) olisi tärkeää yhteiskunnan kehittymisenkin kannalta, kuten esimerkki Daina Taiminasta, hyperbolisesta tasosta ja virkkaamisesta konkreettisesti osoittaa:

"Daina Taiminalta kesti noin kaksi tuntia löytää ratkaisu, jota matemaatikot olivat turhaan yrittäneet etsiä yli sata vuotta. - - Tuhansien vuosien ajan hyperbolista avaruutta ei - - ollut olemassa. Ei ainakaan matemaatikkojen mielestä, sillä he uskoivat, että oli olemassa vain kahdenlaista avaruutta: euklidistä avaruutta eli tasoja, esimerkiksi pöytä, ja palloavaruutta. 1800-luvulla keksittiin hyperbolinen avaruus - mutta vain periaatteessa. Vaikka matemaatikot yrittivät yli sata vuotta löytää keinon kuvata tätä avaruutta fyysisesti, kukaan ei onnistunut siinä - ennen kuin Taimina osallistui Cornellin työpajaan. Sillä sen lisäksi, että Taimina oli matematiikan professori, hän piti myös virkkaamisesta. - - Kun hän näki kuluneen paperimallin, jolla Henderson selitti hyperbolista avaruutta, hän ymmärsi: voin virkata sellaisen. Ja niin hän sitten virkkasi. Koko kesän hän istui uima-altaan reunalla 'virkkaamassa hyperbolisia muotoja opetuskäyttöön'. 'Ihmiset kävelivät ohi ja kysyivät minulta: »Mitä teet?» Ja minä vastasin »Kunhan virkkaan hyperbolista tasoa.»'"

Eli "Kun puolet ihmiskunnasta suljetaan tiedon tuottamisen ulkopuolelle, potentiaalisesti mullistavia oivalluksia saattaa mennä sivu suun".

Näkymättömät naiset käsittelee myös kansantaloutta ja bruttokansantuotetta; teos avaa joitakin bruttokansantuotteen laskemisen mekanismeja ja tekee näkyväksi BKT:n mieskeskeisyyden ja siitä (naisille) koituvat ongelmat. Bruttokansantuotteeseen ei lasketa "palkatonta työtä", siis sitä työtä, jota tyypillisesti naiset tekevät ilmaiseksi:

"Naisten pois sulkeminen vääristää lukuja. Coyle viittaa sodanjälkeisestä ajasta 1970-luvun puoliväliin. Tuo aika 'näyttäytyy nykyään jonkinlaisena tuottavuuden kasvun kultakautena', Coyle sanoo, mutta tämä on jossain määrin kangastus. Suurelta osin kysymys oli siitä, että naiset menivät töihin ja että niitä asioita, joita he olivat siihen asti tehneet kotona - niitä, joita ei laskettu - korvattiin tuottein ja palveluin: 'Että esimerkiksi osti puolivalmisteita supermarketista sen sijaan, että olisi itse tehnyt kaiken kotona alusta. Osti vaatteita sen sijaan, että ompeli niitä.' Tuottavuus ei itse asiassa ollut kasvanut. Se oli vain siirtynyt näkymättömästä, yksityisestä naisten maailmasta siihen maailmaan, joka lasketaan: miesvaltaiseen julkiseen maailmaan.
        Palkattoman kotityön jättäminen laskuista on sukupuolidatan puutteista ehkä kaikkein suurin. Arvioiden mukaan palkaton hoivatyö saattaa muodostaa jopa 50 % BKT:stä rikkaissa maissa ja jopa 80 % BKT:stä köyhissä maissa."

"Ajattelemme mieluusti, että naisten tekemässä palkattomassa työssä on kysymys vain yksittäisistä naisista, jotka pitävät huolta yksittäisistä perheenjäsenistä näiden omaksi yksityiseksi hyödyksi. Ei se niin ole. Yhteiskunta laskee naisten tekemän palkattoman työn varaan, ja yhteiskunta kokonaisuutena hyötyy siitä. Kun päättäjät leikkaavat julkisista palveluista, joista me kaikki maksamme verojen kautta, niiden palvelujen tarve ei äkillisesti lakkaa. Työ vain siirretään naisten tehtäväksi, mistä seuraa kaikenlaisia kielteisiä vaikutuksia naisten työllisyyteen ja BKT:hen. Naisten tekemä palkaton työ ei siis ole pelkkä 'valinta'. Se on rakennettu sisään luomaamme järjestelmään - ja sen voisi aivan hyvin myös purkaa siitä. Tarvitsemme vain tahtoa ryhtyä keräämään tarvittavaa dataa ja sitten suunnittelemaan taloutta, joka perustuu todellisuuteen eikä mieskeskeiseen viritelmään."

Käsitellessään katastrofitilanteista (kuten erilaisia luonnonkatastrofeja) Näkymättömät naiset valottaa katastrofin erilaisia vaikutuksia eri sukupuolille ja tuo esiin muun muassa sukupuolineutraalien myrskysuojien ongelmat. Esimerkiksi Bangladeshissa ongelmana on se, että naisille ei ole omia myrskysuojiaan. Suomalaisena asiasta herää ehkäpä kysymys, että mikäköhän siinä on se ongelma? Me pidämme sukupuolineutraaliutta pikemminkin hyveenä - esimerkiksi monia julkisia wc-tiloja on muutettu kaikkien sukupuolten käyttöön ja juuri uutisoitiin alokkaiden yhteismajoituksesta, jossa samoihin tupiin majoitetaan niin miehiä kuin naisia (joskin näissä tuvissa on sukupuolille omat wc- ja peseytymistilat, joissa uutisen mukaan naiset voivat vaihtaa vaatteensa). Bangladeshin myrskysuojien ongelmana oli muun muassa se, että naiset joutuvat olemaan samassa suojassa vieraiden (perheeseen kuulumattomien) miesten kanssa, mistä syystä he voivat joutua häpeään - lisäksi suojassa, jossa pahimmillaan pitää viettää päiväkausia, on vain yksi ämpäri tarpeiden tekemistä varten ja seksuaalinen ahdistelu on yleistä. No, mikäli Bangladesh-esimerkki tuntuu suomalaiselle lukijalle liian kaukaiselta, Näkymättömät naiset käsittelee myös New Orleansia:

"Mitä tulee naisten kohtaamaan väkivaltaan katastrofitilanteissa, naisiin kohdistuvan väkivallan tiedetään lisääntyvän 'luonnonkatastrofeja seuraavassa sekasorrossa ja yhteiskunnallisessa romahdustilassa' - mutta osin juuri tuon sekasorron ja romahdustilan takia ei tiedetä tarkalleen, kuinka paljon se lisääntyy. Pyörremyrsky Katrinan aikana paikalliset raiskauskriisikeskukset jouduttiin sulkemaan, toisin sanoen seuraavina päivinä kukaan ei laskenut tai vahvistanut raiskattujen naisten määrää. Turvakodit oli myös suljettava, samoin tuloksin. Sillä välin naiset kokivat seksuaalista väkivaltaa sukupuolineutraaleissa myrskysuojissa, aivan kuten Bangladeshissa. Tuhannet ihmiset, jotka eivät olleet pystyneet poistumaan New Orleansista ennen kuin Katarina iski, majoitettiin Louisianan Superdome-stadionille. Ei kestänyt kauaa ennen kuin alkoi kiertää yksityiskohtaisia kertomuksia väkivallasta, raiskauksista  ja pahoinpitelyistä. - -
        'Siellä kuuli, kun ihmiset kirkuivat ja huusivat apua, 'Kiltti älä tee tätä minulle, kiltti auttakaa nyt joku', eräs nainen muisteli IWPR:n haastattelussa. 'Sellaista ei kuulemma tapahtunut Superdomessa. Kyllä tapahtui. Kyllä tapahtui. Ihmisiä raiskattiin. Siellä kuuli, kun ihmiset, naiset, kirkuivat. Siellä ei nimittäin ollut valoja, siellä oli siis pimeää.'"

Tätä emme kuulleet uutisissa. Tai en ainakaan minä.

Vielä lopuksi historiankirjoituksesta, jota Näkymättömät naiset käsittelee vain viitteellisen taustoittavasti keskittyessään pikemminkin nykytilanteeseen:

"Luokittelemme 1300-1600-luvut renessanssiksi, vaikka se ei ollut renessanssia naisille, jotka suljettiin edelleen paljolti älyllisen ja taiteellisen elämän ulkopuolelle, kuten sosiaalipsykologi Carol Tavris huomauttaa vuonna 1991 julkaisussa kirjassaan The Mismeasure of Woman. Sanomme 1700-lukua valistusajaksi, ja vaikka 'ihmisoikeudet' (the Rights of Man) toki laajenivat tuolloin, 'naisten oikeuksia kavennettiin: he eivät saaneet hallita omaisuuttaan tai tulojaan, ja heidät suljettiin korkeakoulutuksen ulkopuolelle, eivätkä he saaneet kouluttautua ammatteihin'. Pidämme antiikin Kreikkaa demokratian kehtona, vaikka naiset oli peittelemättä suljettu äänioikeuden ulkopuolelle."

On kiinnostavaa edes koettaa kääntää omaa ajattelumalliaan miettimään, miltä historia, joka olisi kirjoitettu naisten näkökulmasta, oikein näyttäisi.

Kokonaisuudessaan Näkymättömät naiset on ajattelemaan ravisteleva tietokirja, jollaisia tarvittaisiin lisää. Vastaavankaltainen teos suomalaisesta näkökulmasta olisi kiinnostava. Criado Perezillä on muutama Suomi-maininta, ja paikoin tulee miettineeksi, kuinka hyvin esimerkiksi amerikkalaiset esimerkit vastaavat suomalaista todellisuutta. Toisaalta maailma on nykyään (koronakriisistä huolimatta) globaali paikka, mikä tekee ongelmistakin globaaleja, vaikka olosuhteet eri puolilla maailmaa vaihtelesivatkin.

torstai 9. heinäkuuta 2020

Annijoki, Varangin niemimaa, Norja

Annijoki virtaa Varangin niemimaalla Pohjois-Norjassa Finnmarkin alueella. Joella on upeita maisemia: merensuun laakeuden lisäksi näyttäviä vesiputouksia ja jyrkkiä kanjoneita. Luonto on yhdistelmä karuutta ja kaikkialle levittäytynyttä vehreyttä - ja jollain kummallisella tavalla maisema tuo mieleen Kroatian. Siinä missä Kroatian karuja vuoria verhoavat oliivilehdot, Varangilla saman asian ajavat tunturikoivikot.





keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Mortensnes, Norja


Mortensnes on niemi Varangilla; ulkoilmamuseo, joka esittelee asutusta ja kulttuuria varhaiskivikaudesta alkaen. Pääsymaksua ei ole.


Maisemat Varanginvuonolle ovat upeat, ja ei ihme, että täällä on asuttu jo 10 000 vuotta sitten. Varhaisimmat esiin kaivetut asumukset (tai se, mikä niistä on jäljellä: painauma maassa ja sen ympärillä kivikehä tai puolikas sellainen, jonka varaan kodan nahkan on voinut virittää) ovat ajalta noin 8 000 eaa.



Mortensnesin alue on varsin laaja, joten sen kokonaan läpi käymisessä menee aikaa. Vaikuttavinta oli esikristilliseltä ajalta peräisin oleva saamelaiskalmisto - käytännössä valtava kiviröykkiö meren rannalla. Kalmistoa on käytetty 400-luvulta eaa. 1700-luvulle saakka, jolloin kristinusko alkoi levitä Varangille.


perjantai 3. heinäkuuta 2020

Ranuan eläinpuisto, Ranua

Ranuan eläinpuisto on kiinnostava kohde. Puisto sijaitsee metsässä ja nähtävillä on monia kiinnostavia lajeja - paljon sellaisiakin, joita näkee mieluummin aidattuna kuin satunnaisella metsäkävelyllä. Esimerkiksi kettujen, susien ja karhujen aitaukset ovat niin isoja, että kaikki eläimet eivät välttämättä edes näyttäydy (mikä tuo mukanaan bongaamisen jännittävyyttä). Karhut tosin tulivat mielellään poseeraamaan - kenties sen takia, että naapuriaitauksen jääkarhu oli todellinen showkarhu ja linssilude.







torstai 18. kesäkuuta 2020

Haruki Murakami: Komtuurin surma


"Kun heräsin tänään lyhyiltä päiväuniltani, edessäni oli kasvoton mies."


Tammi 2018. Suom. Juha Mylläri. Alkuteos Kishidancho Goroshi, 2017. 821 s.

Haruki Murakamin Komtuurin surma on murakamimaisella tavalla kiehtova järkäle, jonka maailmaan uppouduttuaan ei tee mieli heti palata arkitodellisuuteen. Romaanin päähenkilö on 38-vuotias kuvataiteilija, joka eroaa vaimostaan (tai pikemminkin voisi sanoa vaimon eroavan kuvataiteilijasta), ottaa vapaata töistään ja lähtee ajamaan autollaan Pohjois-Japaniin. Kierreltyään aikansa kuvataiteilija saa opiskeluaikaiselta ystävältään tarjouksen muuttaa asumaan tämän isän, kuuluisan japanilaisen kuvataiteilijan, taloon vuoristoon - talo kaipaa vahtia ja isä asuu dementiakodissa. Vuoriston rauhassa päähenkilö alkaa elää uutta arkeaan erossa tulevasta ex-vaimostaan, koettaa löytää itsensä kuvataiteilijana uudestaan ja tutustuu uusiin ihmisiin.

Juonikuvaus ei tee oikeutta Murakamin romaanille vaan pikemminkin kertoo kehykset sille, mistä tarina alkaa. Murakamin romaaneissa kiehtoo maailma, joka on samanaikaisesti tavanomainen ja hidas, mutta aukeaa realismin rajat ylittäen tai niitä hipoen laajemmaksi ja syvällisemmäksi. Dialogit henkilöhahmojen välillä ovat hienovaraisia ja elämän suuria kysymyksiä käsitteleviä, ja Komtuurin surmassa olemassaolon suuria kysymyksiä käsitellään paitsi yliluonnollisten (mutta päähenkilön aivan normaaleiksi kokemien) kokemusten kautta, myös taiteen tekemisen prosessin kautta. Näin sanottuna romaanin saa kienties kuulostamaan jotenkin abstraktilta, haahuilevalta tai vaikeasti luettavalta, mutta näin ei suinkaan ole.

Maalaustaide näyttäytyy porttina ymmärtämiseen, näkemiseen ja nähdyksi tulemiseen. Tämä käy ilmi muun muassa päähenkilön ja hänen vaimonsa Yuzun keskustelusta heidän päätettyään erota:


"Oli hetken hiljaista. Sitten hän sanoi: 'Muistatko kuvan, jonka piirsit minusta ensimmäisillä treffeillämme?'
        'Muistan.'
        'Otan kuvan aina silloin tällöin esiin ja katselen sitä. Se on upeasti piirretty. Sitä katsellessa tuntuu siltä kuin näkisi todellisen minänsä.'
        'Todellisen minänsä?'
        'Niin.'
        'Mutta katsothan sinä itseäsi joka aamu peilistäkin', sanoin.
        'Mutta se on eri asia', Yuzu sanoi. 'Peilikuva on pelkkä fyysinen heijastus.'"

Murakamimainen hidas, intensiivinen kerronta puolestaan tulee esiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa kuvataiteilija on muuttanut vuoristotaloon ja alkaa maalata omaehtoisesti, etsien omaa ääntään taiteilijana ja kokeillen uusia tekniikoita:

"Sytytin kattovalon, istuin jakkaralle ja katsoin maalausta. Tiesin, ettei se ollut vielä valmis. Maalaus oli kuin raju purskahdus, ja sen väkivaltaisuus kiehtoi minua. Sellainen raju ote oli ollut minulta kauan hukassa. Se ei kuitenkaan yksin riittänyt. Teos tarvitsisi jonkin keskeisen elementin, joka hallitsisi rajujen asioiden villiä laumaa ja tekisi sen levolliseksi. Se tarvitsisi idean, joka sitoisi kaikki vahvat tunteet yhteen. Sellaisen idean löytäminen vaatisi kuitenkin aikaa. Värien purskahduksen oli ensin saatava levätä. Seuraava työvaihe sai odottaa huomisen tai jonkin toisen päivän kirkasta auringonvaloa. Luultavasti aika toisi tarvitsemani idean tullessaan. Minun oli odotettava sitä sitkeästi kuin puhelimen soimista, ja jotta jaksaisin odottaa, minun oli luotettava aikaan. Minun oli uskottava, että se oli puolellani.
        Suljin silmäni yhä jakkaralla istuen ja vedin syvään henkeä. Tunsin syysillan hämärässä, että jokin sisälläni oli muuttumassa. Oli kuin kudokseni olisivat purkautuneet ja sitten taas kutoutuneet taas yhteen. Mutta miksi se tapahtui juuri täällä ja juuri nyt? - - Vai oliko muutosten aika yksinkertaisesti koittanut riipumatta - - tapahtumista?"

Ateljeejakkaralla istumisesta kerrotaan moneen, moneen kertaan romaanissa - päähenkilön maailma rakentuu pitkälti rutiinien ympärille. Yksityiskohtainen rutiineista kertominen tuo teokseen viehättävyyttä. Vaikka romaanin henkilöhahmot kokevat vastoinkäymisiä ja heillä on ongelmia, he eivät kuitenkaan lamaannu mitääntekemättömyyteen vaan rakentavat uusia rutiineja. Samanaikaisesti heidän elämänsä vaikuttaa kuitenkin kiireettömältä ja hätiköimättömältä, mikä varmasti ainakin itseeni lukijana vetoaa: kiire on ehkä kuitenkin jotain, minkä rakennamme itse ja mihin voimme itse vaikuttaa.

Komtuurin surma ei kuitenkaan suinkaan ole mikään hiljaisen arjen kuvaamiseen keskittyvä romaani, kuten olen saattanut antaa ymmärtää. Vuoristossa kuvataiteilija tutustuu kiinnostaviin ihmisiin ja kokee yliluonnollisia asioita - molemmat tapahtumaketjut etenevät rinnakkain ja toisiinsa liittyen. Tapahtumia ei voi peruuttaa, kun tapahtumaketju kerran on lähtenyt liikkeelle, ja polku on kujettava loppuun, kun sille on astunut. Muutos on välttämätön, jos haluaa, että elämä jatkuu.

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Riikka Pelo: Kaikki elävä


"Näin unen keväästä."


Teos 2019. 612 s.

Riikka Pelon romaani Kaikki elävä on hieno, moniääninen romaani nykytodellisuudesta tai pikemminkin keskenään limittyvistä, rinnakkaisista nykytodellisuuksista. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Aura, Ellen ja Alan, ja romaanissa olennaista on se, että heillä jokaisella on vahva suhde kieleen, mikä näkyy romaanissa paitsi kerronnallisesti, hienosti myös kielen tasolla.

Aura on suomalainen teinityttö, joka kokee trauman. Auran kerrontaa olevissa jaksoissa romaanin alkupuolella, matkalla kohti traumaattista käännettä, on saavutettu hienolla ja oivaltavalla tavalla teinityttökieli ja -maailma: ajatusten poukkoilevuus, suurien asioiden odotus, sekoileminen ja maailma, josta aikuiset eivät tiedä mitään. Traumaattisten tapahtumien jälkeen Auran kerronnan kieli muuttuu, minkä avulla kuvataan osuvasti henkilöhahmon muutosta.

Ellen puolestaan on Auran äiti, joka tekee väitöskirjaa erinäisistä kuolleista kielistä ja jolla on omat ongelmansa, koettu avioero ja masennus.

Alan on Suomeen saapunut turvapaikanhakija, joka osaa useaa kieltä mutta jonka perhe on hajonnut ympäri Eurooppaa pakolaisuuden myötä. Siinä missä Ellenin kautta avataan kiinnostusta vieraisiin kieliin ja kulttuureihin teorian kautta, Alanissa konkretisoituu erilainen maailmankuva.

Alan elää paperittomana, pakkopalautusuhan alaisena Suomessa. Alanin kautta romaaniin tulee poliittista ulottuvuutta, mutta keskeisessä osassa politiikka tai poliittisuus ei romaanissa ole. Alanin elämää Suomessa kuvaillaan hänen arkensa kautta, mutta ennen kaikkea Alania kuvataan ihmisenä:

"Korjaan repeämän aamulla. Harsin sen kasaan suurin pistoin. Pisto pistolta neulon itselleni suojan, ompelen kodin huovuttajalinnun tapaan, joka tekee pesänsä kuin neulaa käyttäen. Sen osaan, sen olen jo oppinut. Olen siinä yhtä hyvä kuin kirjoittamaan sanoja. Pisto pistolta, sana sanalta puen asumuksen ylleni. Minun pesäni kulkee matkassani koko ajan. Niin sanoi Kylmälässä nainen, joka teetti meillä liikeharjoituksia. Hän sanoi: oma kehosi on turvapaikkasi. Etsi se."

Jokainen romaanin henkilöhahmo on kursimassa itseään kokoon tavalla tai toisella, etsimässä omaa turvapaikkaansa. Kaikkien tilanteet ja ongelmat ovat kuitenkin erilaisia.

Ennen pakoaan Eurooppaan Alan on ollut töissä armeijan viestikeskuksessa:

"Eno - - oli sopinut minulle paikan koulusta armeijan kaupungista. - - Asepalvelusta voisin tuskin suorittaa niin kuin toiset pojat, koska minun käteni ja sydämeni olivat heikkoja, mutta minulle löytyisi muuta käyttöä. Saisin oppia muita taitoja. - -
        Opin nopeasti sen, mitä minulle opetettiin. Sain myös kääntää tekstejä kielestä toiseen. - -
        Odotin lisää uutisia radiosta, etsin uutisia internetistä, etsin kaiken tiedon. Ihmiset pakenivat kaupungista vuorille, tuhansia ihmisiä, kymmeniätuhansia ihmisiä.
        Kymmeniä ihmisiä on tapettu kaupunkia ympäröivissä kylissä. Satoja ihmisiä on tapettu. Kapamme kaikki, jotka eivät käänny. Tapamme kaikki vääräuskoiset koirat. He ovat ansainneet kuolemansa. Minun olisi käännettävä kaikki nuo sanat. Ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita."

Todellakin - "ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita". Maailma näyttää eri näkökulmista aivan erilaiselta. Tämän Kaikki elävä näytää vahvasti - ja nimenomaan näyttää, ei kerro, osoittele tai alleviivaa.

Tekstin asemointi kirjan sivuille vaihtelee sen mukaan, kenen henkilöhahmon näkökulmasta asiasta kerrotaan ja missä kohdin romaanin draaman kaarta. Ratkaisu on hieno ja onnistunut. Sanoja ja kieltä pohditaan romaanissa moneen otteeseen. Kun Aura yrittää saada elämästään uudelleen otetta, ote on saatava ensin sanoista:

"Turvapaikkani on tässä. Sanoissa, joita luen. Sanoissa, joita kirjoitan. Kirjoitan NYT. Kirjoitan Sinulle, kirjoitan, olen. En lakkaa kirjoittamasta näitä sivuja. Olen säilyttänyt taitoni, sormet löytävät näppäimet, kirjaimista tulee tavuja, tavuista sanoja. Maailma häviää ympäriltäni. Saan muovattua lauseen, kaksi, jätettyä jälkeni tänne. Aloitan lainatuilla sanoilla, kaikki maailman sanat ovat ympärilläni, minulla ei ole yhtään omaa lausetta. Kieleni on muuttunut, se on menossa kohti jotakin, josta en vielä tiedä. En tiedä, kuka minussa kirjoittaa tai mikä. Olen eläin, joka kirjoittaa. Olen monta eläintä. En ole yksi, en ole sama. Olen pelkkä harhakuvitelma. Muutun jatkuvasti. Haluan kirjoittaa alastomia sanoja, paljaita sanoja, sanoja jotka tulevat suoraan sydämestä. Pelkkiä sanoja."

Ja kun menettää loputkin toivosta ja itsestään, menettää myös kielen.

Kaikki elävä käsittelee useita suuria teemoja, ja suurin niistä on kieli olemassaolon perustana. Näinkin abstraktista aiheesta romaani saa hienosti otteen. Muita teemoja ovat esimerkiksi identiteetti, rakkaus, metoo ja pakolaisuus. Romaanissa on myös neljäs kerronnan taso, jonka merkitys itselleni aukesi noin romaanin puolivälissä. Ymmärrän, että neljäs taso on kirjoitettu mukaan kaiken yhteen kurovaksi symboliseksi tasoksi, mutta jäin miettimään, tarvittiinko sitä todellakin tähän kirjaan. Joskus jotkin asiat toimivat paremmin vihjeenomaisina kuin näkyväksi tehtyinä.

Kaikki elävä on hieno, koskettava ja ajattelemaan saava kokonaisuus, johon ehkä jäi hieman tiivistämisen varaa. Ajoittaisesta löyhyydestä huolimatta romaanin jännite on vahva ja kertomus sellainen, jonka tarvitsee tulla kerrotuksi.

maanantai 8. kesäkuuta 2020

George Saunders: Sotapuiston perikato

 
Siltala 2016. Alkuteos CivilWarLand in Bad Decline, 1996. Suom. Markku Päkkilä. 208 s.

George Saundersin novellikokoelma Sotapuiston perikato on hämmentävää ja pysäyttävää luettavaa. Novellit tapahtuvat maailmassa, joka on dystooppisesti nyrjähtänyt sijoiltaan ja henkilöhahmot koettavat selviytyä arjestaan jollakin tavalla. Mukana on sortoa, väkivaltaa ja hyvin mustaa huumoria.

Kokoelman alkupuolen novellit ovat lyhyempiä ja niiden maailma tuntuu keveämmältä, jotenkin keveämmällä tavalla absurdilta, kuin kokoelman loppupuolen novellit, jotka ovat pidempiä ja joita lukiessa osin tulee epätoivoinenkin olo: miksi tämä tarina jatkuu vielä, mitä kauhuja päähenkilömme voivaan vielä kohdata.

Kokoelman toinen novelli, Isabelle, on ehkäpä teoksen lämpimin novelli. Vaikka maailma on karu ja epäoikeudenmukainen eikä siitä ole ulospääsyä - sellaisestakin maailmasta saattaa löytää omalla tavallaan kauneutta ja rakkautta. Tämä on kenties naiivi luenta Isabellesta, jonka voisi varmaankin lukea myös mustan huumorin läpitunkemana ironisena kertomuksena siitä, kuinka paskaa elämä voikaan olla.

Mustan huumorin kannalta kokoelman onnistunein novelli on mielestäni Aallontekijä alamäessä, joka on tiivis kooste absurdeja ja yllättäviä käänteitä.

torstai 28. toukokuuta 2020

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä


"Kuvat pakottivat minut kohtaamaan hänet."


Like 2020. 351 s.

Inga Maggan esikoisromaani Varjonyrkkeilijä on tiivisti kirjoitettu tarina määrätietoisuudesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siitä, kuinka mennyttä ei voi jättää taakseen vaan se on kohdattava.

Romaanissa on kaksi keskushenkilöä, taitelija Lola ja nuori nyrkkeilijä Rebekka. Romaanin teemoja valotetaan kummankin henkilöhahmon kautta. Nyrkkeilystä kerrotaan romaanissa paljon, ja sen avulla hahmotetaan myös määrätietoisuutta, tavoitteisiin sitoutumista ja sitä työtä, mitä tavoitteiden tavoitteleminen vaatii.

Varjonyrkkeilijä tekee hienosti näkyväksi sen, miten seksuaalisen hyväksikäytön me too -asetelma voi syntyä ja millaiset sen vaikutukset uhrin kannalta ovat. Valmentaja-valmennettava-asetelma mahdollistaa tiiviin sitoutumisen ja luottamuksen, joiden varaan hyväksikäyttö voi rakentua.

Riippuvuus valmentaja-valmennettava-suhteessa voi tuntua molemminpuoliselta mutta eri syistä. Valmentajan ohjeet ja elämänviisaudet saattavat tuntua kullanarvoisilta: "Kaikkeen ei ole aikaa. Jos haluat vähän kaikkea, saat vähän kaikkea - -." Niin kai se menee hyvässäkin valmentaja-valmennettava-suhteessa.

Varjonyrkkeilijän vahvuus on se, että yksikään henkilöhahmoista ei ole lattea - yksiselitteisen hyvä tai paha. Pahuutta ei kuitenkaan päähänsilitellä myötäsukaisen ymmärtäväisesti, vaan elämä näytetään niin traagisena kuin se voi olla. Ja traagisetkin asiat voi kohdata.

Varjonyrkkeililijä käsittelee raskaita teemoja, mutta romaanin lukemisesta ei jää raskasta oloa. Teemat tosin jäävät mietityttämään pitkäksikin aikaa.

torstai 21. toukokuuta 2020

Markku Löytönen & Laura Kolbe (toim.): Suomi - Maa, kansa, kulttuurit


SKS 1999. 375 s.

Markku Löytösen ja Laura Kolben milleniumin kieppeillä toimittama Suomi - Maa, kansa, kulttuurit oli toimivaa ja kiinnostavaa iltalukemista. Teoksessa on lukuisia Suomea ja suomalaisuutta eri näkökulmista käsitteleviä artikkeleja ja esseitä. Osa teksteistä tuntuu ajattomilta, osa paljastaa selvästi sen, kuinka pitä aika 1990-luvun lopusta onkaan jo kulunut.

Kiinnostavinta teoksessa on sen moninäkökulmaisuus ja yllättävintä se, kuinka tekstit, joiden aihepiiri ei itseä kiinnosta tai joiden aihepiiriä ei ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, imaisevat mukaansa jonkin ilmiön äärelle. Tällaisia tekstejä itselleni Suomi - maa, kansa, kulttuurit -kirjassa olivat esimerkiksi Hannu Salmen "24 Suomea sekunnissa - Miten suomalainen elokuva löysi maiseman", Maria Lähteenmäen "Villi ja vapaa Pohjola - Kansantaitelija Andreas Alarieston mennyt maailma" ja Pentti Yli-Jokipiin "Paikallisyhteisöjen muutos Suomessa kesäisten tanssilavojen kuvastamana".

Suomi - Maa, kansa, kulttuurit on kirjoitettu sillä tavoin helposti lähestyttäväksi, ettei lukijan tarvitse olla minkään alan erityisasiantuntija ymmärtääkseen tekstejä ja päästäkseen ilmiöihin sisään. Suomen historia ja (1990-luvun lopun) nykyhetki valottuvat teoksessa moninäkökulmaisesti, ja teokset tekstit voivat toimia ensimmäisenä askeleena johonkin aihepiiriin tutustumiseen.

Itselleni eniten silmiä avartava oli suomalaisten luontosuhteen käsitteleminen useassakin teoksen tekstissä - me suomalaiset hellimme usein itsestämme ajatusta, että olemme suuria luonnonystäviä, rakastamme luontoa ja pidämme siitä huolta. Tämän teoksen lukeminen kuitenkin osoitti selvästi, että Suomessa ei koskaan ole arvostettu luontoa (ainakaan sen enempää kuin muualla), ja luonnon alistamiselle ja tuhoamiselle taloudellisen hyötymisen toivossa tai vain arkielämän helpottamiseksi on meillä pitkät perinteet.

Helena Hallenberg & Irmeli Perho: Ruokakulttuuri islamin maissa



Gaudeamus 2010. 479 s.

Tietokirja Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee laajasti ja yksityiskohtaisesti Lähi- ja Kaukoidän ruokakulttuuria islamin vaikutteiden näkökulmasta, ja teoksessa käsitellään myös maantieteellisesti muidenkin sellaisten alueiden, joilla islam vaikuttaa, ruokakulttuuria - esimerkiksi andalusialaista, turkkilaista, intialaista, kiinalaista ja somalialaista ruokakulttuuria, unohtamatta myöskään kurdien ja tataarien ruokakulttuuria ja sitä, miten edellä mainitut ruokakulttuurit näkyvät Suomessa.

Teoksen näkökulma on onnistuneesti mukautettu suomalaiselle lukijakunnalle. Teoksen lukunautintoa lisää sen upea visuaalinen ilme: ornamenttikuviointi näkyy paitsi kannessa, myös eri lukujen sivuilla, joilla kullakin on oma väriteemansa. Kuvituskuvina on käytetty myös vanhaa taidetta, jota alkaa katsoa paljon asiantuntevammin silmin kuvaa tulkitevien kuvatekstien ansiosta. Ei ihme, että teos on voittanut Vuoden tiedekirja -palkinnon vuonna 2010.

Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee ruoka-aineiden historiaa, ruoka-aineiden ja valmistustapojen syntyä ja leviämistä maantieteellisesti alueelta toiselle, ja niin herkullisia ruokia, että kirjaa lukiessa tulee vesi kielelle.

Ruokakulttuuri islamin maissa tekee näkyväksi myös ruokakulttuurin ja reseptiikan yhteyden taiteeseen. Paitsi että ruokakulttuuri näkyy kuvataiteessa, teoksessa kerrotaan myös runouden ja ruokareseptiikan yhteisestä historiasta. Reseptiikan historia itsessäänkin esitellään kiinnostavalla tavalla. Vanhimmat säilyneet reseptit ovat keskiajalta, ja niiden tulkinta vaatii kulttuurien tuntemusta. Mittayksiköistä teoksessa kerrtaan esimerkiksi, että keskiaikaisten mittayksiköiden "ratl ja uqiyyja - - suuruudet vaihtelivat eri puolilla Lähi-itää. Egyptiläinen ratl vastasi noin 450 grammaa, kun taas syyrialainen ratl oli vähän yli kolme kiloa. Vastaavasti uqiyya oli Egyptissä noin 37 grammaa ja Syyriassa noin 300 grammaa. Yksiköiden suuruudet ovat lisäksi vaihdelleet aikakaudesta toiseen, ja tiedetään, että 900-luvun Damaskoksessa ratl painoi 1,85 kiloa".

Teosta lukemalla selviää myös, mistä sanonta "Seesam, aukene!" juontaa juurensa: "Seesamin siemenet aukeavat kypsyessään, mikä vaikeuttaa korjuuta. Kasvit pitääkin siksi korjata kokonaisina ennen hedelmien kypsymistä. On arveltu, että tästä ominaisuudesta olisi syntynyt sanonta 'Seesam aukene!' jolla kuvataan mahdottomien tilanteiden ihmeellistä selviämistä. Sanonta juontaa Tuhannen ja yhden yön tarinoista, joissa köyhä Ali Baba löytää sattumalta luolan, johon 40 rosvoa ovat kätkeneet suunnattomia aarteita. Luola on läpipääsemättömän sileän kallioseinämän takana, joka aukenee taikasanoilla 'Seesam aukene!' ja sulkeutuu sanoilla 'Seesam sulkeudu!'"

Kirjan viimeinen luku on reseptiosio, ja sen avulla tekee mieli ryhtyä kokeilemaan teoksissa kuvailtuja herkkuja. Ruokakulttuuri islamin maissa vie unohtumattomalle retkelle tuhannen ja yhden yön maisemiin ja innostaa lukijaa kokeilemaan uusien ruokien tekemistä myös kotikeittiössä.

tiistai 14. huhtikuuta 2020

Aapo Roselius & Oula Silvennoinen: Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921



Tammi 2019. 366 s.

Suur-Suomi-aate ja siihen liittyvät heimosodat on minua kiinnostava historiallinen aihepiiri, ja sen liepeiltä olen aiemmin lukenut esimerkiksi Sari Näreen ja Jenni Kirjeen toimittaman teoksen Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus,  Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teoksen Suomalaiset fasistit - mustan sarastuksen airuet ja Marja-Leena Mikkolan teoksen Menetetty lapsuus - Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-44. Tältä pohjalta tartuin myös Villiin itään - mutta tämä teos osoittautui hankalammaksi.

Odotin Villin idän olevan rajattu selvemmin suomalaisten toimiin "heimoalueilla", mutta kuten alaotsikon jälkimmäinen osa tuo julki, teos käsittelee myös "Itä-Euroopan murrosta". Sekin aihe on kiinnostava, mutta tämä kaikki puristettuna yhteen kirjaan oli minulle kerralla hieman liikaa. Teoksen luettuaan ymmärtää kyllä, että heimosota-aihepiiri liittyy olennaisesti siihen, mitä muualla lähialueilla samoina vuosina tapahtui. Lisäksi samat suomalaisnimet nousevat esiin, olipa kyseessä sitten sotaretkelle Karjalaan, Viroon tai vielä eteläisempään Baltiaan lähteminen. Villi itä onnistuu siis piirtämään kuvan sukupolvesta tai yksilöistä, joiden elämänsisällöksi muodostui jonkinlainen aatteellisuus tai sotiminen tai sekoileminen itsessään.

Roselius ja Silvennoinen kirjoittavat kiinnostavasti. Toivottavasti he kirjoittavat vielä lisää - ja toivottavasti hieman tiukemmalla rajauksella.

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Marja-Leena Mikkola: Menetetty lapsuus - Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-44

 
Tammi 2004. 338 s.

En tiennyt, että Suomella on oma Svetlana Aleksijevitšinsä, mutta meillä on: Marja-Leena Mikkola. Mikkolan teos (lajiltaan mikä? romaani? esseistinen haastattelututkimus? - no, kirjastoluokitukseltaan ainakin 99.1) Menetetty lapsuus hyödyntää pitkälti samoja metodeja kuin Aleksijevitšin (suomennettu) tuotanto, joskin teos on rakenteeltaan erilainen. Menetetyssä lapsuudessa haastattelut ovat selkeästi erillään ja ne on puhtaaksikirjoitettu kysymys - vastaus -muotoon. Teos sisältää paitsi haastatteluja, myös kirjailijan omaa tunnelmointia ja pohdintaa sekä historiallisten lähteiden referointia.

Aiheena Menetetyssä lapsuudessa on suomalaisten vankileirit valloitetussa Itä-Karjalassa jatkosodan aikana. Leireille vangittiin niin alueen venäläistä väestöä kuin karjalaisiakin, vaikka virallisen propagandan mukaan karjalaisia "kohdeltiin paremmin". Mikkola on kiertänyt haastattelemassa entisiä leirivankeja Petroskoin alueella 2000-luvun alussa. Mikkola päätyy aiheen äärelle matkustettuaan Äänisniemeen kirjoittamaan artikkelia vanhasta puuarkkitehtuurista, kun historia päättääkin näyttää hänelle erilaiset kasvonsa. 

Menetetty lapsuus -kirjassa haastatellaan lapsuutensa suomalaisten vankileireillä viettäneitä ihmisiä, joista suuri osa kuuluu entisten lapsivankien yhdistykseen. Sota katkaisi hedän lapsuutensa, vankileirit hävittivät sen lopullisesti. Kun Suomi hävisi sodan ja puna-armeija vyöryi Karjalaan, venäläiset vapautettiin leireiltä, mutta leirivangin häpeällinen stigma heihin jäi. Venäjällä tapahtuneita suuria mullistuksia - kuten 1930-luvulla jotakuinkin vakiintunutta kollektivisointia - kommentoi osuvasti Äänisniemellä Mikkolan illallisisäntänä toimiva mies: "Ajatus oli kaunis ja valoisa, niin kuin meillä Venäjällä kaikki ajatukset. Jos nykyisin on tarkoitus antaa parempi, kauniimpi ja valoisampi elämä rikkaille, niin silloin se oli tarkoitus antaa köyhille. Kummin päin vain - kun asetutaan itsensä Luojan paikalle niin - katsokaa ympärillenne, tulokset ovat näkyvissä!"

Moni haastatelluista tuntuu osittain kokevan katkeruutta menetetystä lapsuudestaan ja siitä, etteivät he ole saaneet kunnollisia korvauksia mistään (mikä on hyvinkin ymmärrettävää), osittain haastatteluista välittyy lakoninen kohtalon hyväksymisen asenne. Vihaa suomalaisia kohtaan teoksesta ei löydä. Pikemminkin haastatteluista välittyy syvä pasifismin toive. "En syytä suomalaisia, syytän suomalaisia ja saksalaisia fasisteja", toteaa yksi haastatelluista. 

Haastattelut konkretisoivat sitä, mitä kaikkea suomalaisten Suur-Suomi-projektissa oikein tapahtui, miten Itä-Karjalan valloitus näyttäytyi paikallisten - silloin lasten ja nuorten - kokemuksissa. Haastattelut ovat traagisia ja murheellisia, kerrassaan kauhistuttavia. Niissä vilisee nälkää, syöpäläisiä, väkivaltaa, kuolemaa, joukkohautoja, kylmyyttä ja raskaita pakkotöitä. Menetetty lapsuus on kirja, jota ei voi lukea kovinkaan nopeasti, koska sen sanat ovat niin painavia.

Kirjassa tulee esiin myös suomalaisten sensuuri, propaganda ja "koulutus", joka on tarkoitettu karjalaisten suomalaistamiseksi. "Jo suomalaisten tullessa miehitysalueelle väestöltä alettiin takavarikoida neuvostokirjallisuutta, joka katosi myös kirjastoista. - - Tämän hävitettävän 'kommunistisen' kirjallisuuden keräämiseksi Petroskoissa järjestettiin kilpailu, jonka tuloksena koululaiset kasasivat korkean vuoren, yli viisikymmentätuhatta teosta - -. Tilalle tuotiin Suomesta soveliasta suomenkielistä kirjallisuutta." Edellisessä lainauksessa "kommunistista" on lainausmerkeissä, sillä poiskerätty kirjallisuus sisälsi myös muun muassa Jules Verneä, Victor Hugoa, Leo Tolstoita ja Anton Tšehovia.

Suomalaisten antamaa opetusta suomalaisissa kouluissa Itä-Karjalan alueella eräs haastateltava muistelee näin: "- - pian koko Karjala tulee olemaan osa Suomea, opettajat sanoivat, ja meille opetettiin laulu, jonka vieläkin muistan: 'Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Vienan suu, siin' on suomalaisten mahti', ja siihen aina lisättiin 'ei oo kenenkään muun'. 'Ne ovat meidän suomalaisten alueita', päähämme päntättiin, 'ne ovat meidän suomalaista maatamme, ovat aina olleet, ikiajoista asti.' Myös Kuolan niemimaa tulisi kuulumaan Suomelle. Viipuri oli sekin ikiajoista asti ollut suomalainen kaupunki, joka oli yritetty Suomelta ryöstää. Ja opettajat sanoivat, että suomalaiset ja saksalaiset valloittavat yhdessä Leningradin, ovat jo voitolla, ja sitten Leningradista tulee kansainvälisessä mielessä neutraali kaupunki, eräänlainen turistikaupunki, jossa ei tulisi olemaan venäläisiä lainkaan, ei ainoatakaan slaavia."

Suomalaisten Suur-Suomi-ajatteluun liittyi vahvasti myös etninen puhdistus, mikä tulee ilmi myös Menetetystä lapsuudesta, jossa leireille kerättiin ensisijaisesti Karjalan venäläisväestöä. Menetetty lapsuus nostaa esille myös kaksi muuta etniseen puhdistukseen liittyvää kiinnostavaa kysymystä: Minne alueelta poistettava venäläisväestö laitettaisiin? Ja millä väestöllä Itä-Karjala, maantieteellisesti varsin suuri ja jo valmiiksi harvaan asutettu alue, asutettaisiin?

Asutuskysymykseen kirja vastaa näin: "- - Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan toteuttamatta jäänyt suunnitelma vallatulle alueelle siirrettävistä väestöryhmistä käsitti lopulta heimopakolaiset, suomalaiset rintamamiehet, sotainvalidit ja sotaorvot, evakuoidut suomenheimoiset itäkarjalaiset, Venäjällä asuvat itäkarjalaiset, kuten inkeriläiset ja tveriläiset, Saksaan sotavangeiksi joutuneet suomenheimoiset sekä ulkosuomalaiset eli Yhdysvaltojen ja Kanadan siirtolaiset." Ilmeisesti rajanvetoa siitä, ketkä olisivat riittävän "suomensukuisia" myös käytiin, sillä pohdittiin myös esimerkiksi komien asuttamista Itä-Karjalaan. Alueella oleva venäläisväestö oli sen sijaan ilmeisesti tarkoitus luovuttaa tai antaa vaihdossa saksalaisille ja toimittaa "itään", missä Saksa kohdisti väestöön etnistä puhdistusta. Menetetty lapsuus spekuloi sillä, että Suomessa tämä kohtalo todennäköisesti tiedettiin, sillä jo maaliskuussa 1941 Hitler oli ilmoittanut, ettei "Neuvostoliiton-vastaisessa sodassa tule olemaan kysymys vain valtion vaan koko kansan tuhoamisesta". Tämä Hitlerin ilmoitus toimi pohjana "Generalplan Ostille", johon "kuului ajatus Itä-Euroopan täydelisestä etnisestä puhdistuksesta ja germanisoimisesta 30 vuoden sisällä sodan päättymisestä"; "Generalplan Ostin tavoitteena oli 'slaavilaiskysymyksen lopullinen ratkaisu'".

Menetetyn lapsuuden lopussa tähytään myös jatkosodan jälkeiseen Suomen historiaan. Mikkola referoi Raoul Palmgrenin teosta Suuri linja ja Risto Alapuron tutkimusta. 

Palmgrenia referoidessaan Mikkola tekee näkyväksi AKS:n (eli Akateemisen Karjala-Seuran) vaikutusta aikansa akateemisessa elämässä ja politiikassa: "- - perustamishetkellä AKS:n ympärillä oli muutamia sotamystikoita, mutta 20-luvun lopulla se jo hallitsi ylioppilasmaailmaa. - - Vaikka AKS koko olemassaolonsa ajan muodosti vähemmistön sivistyneistöstä, Palmgrenin mukaan sen henki hallitsi kulttuurielämää ja melkein koko sivistyneistö oli 'enemmän tai vähemmän sen hengen saastuttama'."

Siteerattuaan Palmgrenia Mikkola esittää kysymyksen: "Millainen ja miten syvä oli Akateemiseen Karjala-Seuraan, pieniin fasistisiin ryhmiin ja yhteiskunnan eliittiin kuuluneiden ja sittemmin Itä-Karjalan miehitysvallan korkeissa sotilas- ja siviilitehtävissä toimineiden henkilöiden kulttuurinen, sosiaalinen ja mentaalinen vaikutus sodanjälkeisessä Suomessa, kun kirkosta, armeijasta, yliopistosta ja kulttuurista tuli heidän työkenttänsä ja maailmansa, jossa he taas kerran toimivat korkeissa asemissa, poliittisena, taloudellisena ja intellektuaalisena eliittinä?" 

Menetetty lapsuus ei tuohon kysymykseen vastaa, mutta referoi Risto Alapuron tutkimuksen lopusta joitakin lukuja, joiden valossa voi sanoa ainakin sen, että vaikutusta oli: "- - vuonna 1968 Suomen evankelisluterilaisen kirkon yhdeksästä piispasta seitsemän oli entisiä AKS:läisiä." "Yrjö Vuorjoki, AKS:n entinen puheenjohtaja ja Itä-Karjalan sotilasesikunnan valistusosaston päällikkö, laski vuoden 1966 Kuka kukin on -teoksesta entisten AKS:läisten lukumäärän: 5 yliopistojen ja korkeakoulujen rehtoria, 104 professoria, 4 vuorineuvosta, 8 pääjohtajaa, lisäksi hallitusneuvoksia, ylijohtajia, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, korkeimman oikeuden jäseniä, hovioikeudenneuvoksia, esittelijäneuvoksia. Peräti kolmasosa miespuolisista professoreista oli entisiä AKS:läisiä. Kaikkiaan 550 eli kymmenesosa kaikista kirjassa esitellyistä henkilöistä tuli samasta taustasta." Numerot herättävät mielenkiinnon: tästä aiheesta olisi kiinnostavaa lukea lisää.

Suomi ei juurikaan ole käsitellyt vankileirihistoriaansa. Tätä puutetta Mikkolan teos paikkaa hyvin. Teoksesta välittyy paitsi vankien kokemuksia, myös paljon tietoa. Ja teoksesta välittyy kirjoittajansa ääni ja eetos. Siinä näkyy sukulaisuus Aleksijevitšin kanssa.