Tammi 2004. 338 s.
En tiennyt, että Suomella on oma Svetlana Aleksijevitšinsä, mutta meillä on: Marja-Leena Mikkola. Mikkolan teos (lajiltaan mikä? romaani? esseistinen haastattelututkimus? - no, kirjastoluokitukseltaan ainakin 99.1) Menetetty lapsuus hyödyntää pitkälti samoja metodeja kuin Aleksijevitšin (suomennettu) tuotanto, joskin teos on rakenteeltaan erilainen. Menetetyssä lapsuudessa haastattelut ovat selkeästi erillään ja ne on puhtaaksikirjoitettu kysymys - vastaus -muotoon. Teos sisältää paitsi haastatteluja, myös kirjailijan omaa tunnelmointia ja pohdintaa sekä historiallisten lähteiden referointia.
Aiheena Menetetyssä lapsuudessa on suomalaisten vankileirit valloitetussa Itä-Karjalassa jatkosodan aikana. Leireille vangittiin niin alueen venäläistä väestöä kuin karjalaisiakin, vaikka virallisen propagandan mukaan karjalaisia "kohdeltiin paremmin". Mikkola on kiertänyt haastattelemassa entisiä leirivankeja Petroskoin alueella 2000-luvun alussa. Mikkola päätyy aiheen äärelle matkustettuaan Äänisniemeen kirjoittamaan artikkelia vanhasta puuarkkitehtuurista, kun historia päättääkin näyttää hänelle erilaiset kasvonsa.
Menetetty lapsuus -kirjassa haastatellaan lapsuutensa suomalaisten vankileireillä viettäneitä ihmisiä, joista suuri osa kuuluu entisten lapsivankien yhdistykseen. Sota katkaisi hedän lapsuutensa, vankileirit hävittivät sen lopullisesti. Kun Suomi hävisi sodan ja puna-armeija vyöryi Karjalaan, venäläiset vapautettiin leireiltä, mutta leirivangin häpeällinen stigma heihin jäi. Venäjällä tapahtuneita suuria mullistuksia - kuten 1930-luvulla jotakuinkin vakiintunutta kollektivisointia - kommentoi osuvasti Äänisniemellä Mikkolan illallisisäntänä toimiva mies: "Ajatus oli kaunis ja valoisa, niin kuin meillä Venäjällä kaikki ajatukset. Jos nykyisin on tarkoitus antaa parempi, kauniimpi ja valoisampi elämä rikkaille, niin silloin se oli tarkoitus antaa köyhille. Kummin päin vain - kun asetutaan itsensä Luojan paikalle niin - katsokaa ympärillenne, tulokset ovat näkyvissä!"
Moni haastatelluista tuntuu osittain kokevan katkeruutta menetetystä lapsuudestaan ja siitä, etteivät he ole saaneet kunnollisia korvauksia mistään (mikä on hyvinkin ymmärrettävää), osittain haastatteluista välittyy lakoninen kohtalon hyväksymisen asenne. Vihaa suomalaisia kohtaan teoksesta ei löydä. Pikemminkin haastatteluista välittyy syvä pasifismin toive. "En syytä suomalaisia, syytän suomalaisia ja saksalaisia fasisteja", toteaa yksi haastatelluista.
Haastattelut konkretisoivat sitä, mitä kaikkea suomalaisten Suur-Suomi-projektissa oikein tapahtui, miten Itä-Karjalan valloitus näyttäytyi paikallisten - silloin lasten ja nuorten - kokemuksissa. Haastattelut ovat traagisia ja murheellisia, kerrassaan kauhistuttavia. Niissä vilisee nälkää, syöpäläisiä, väkivaltaa, kuolemaa, joukkohautoja, kylmyyttä ja raskaita pakkotöitä. Menetetty lapsuus on kirja, jota ei voi lukea kovinkaan nopeasti, koska sen sanat ovat niin painavia.
Kirjassa tulee esiin myös suomalaisten sensuuri, propaganda ja "koulutus", joka on tarkoitettu karjalaisten suomalaistamiseksi. "Jo suomalaisten tullessa miehitysalueelle väestöltä alettiin takavarikoida neuvostokirjallisuutta, joka katosi myös kirjastoista. - - Tämän hävitettävän 'kommunistisen' kirjallisuuden keräämiseksi Petroskoissa järjestettiin kilpailu, jonka tuloksena koululaiset kasasivat korkean vuoren, yli viisikymmentätuhatta teosta - -. Tilalle tuotiin Suomesta soveliasta suomenkielistä kirjallisuutta." Edellisessä lainauksessa "kommunistista" on lainausmerkeissä, sillä poiskerätty kirjallisuus sisälsi myös muun muassa Jules Verneä, Victor Hugoa, Leo Tolstoita ja Anton Tšehovia.
Suomalaisten antamaa opetusta suomalaisissa kouluissa Itä-Karjalan alueella eräs haastateltava muistelee näin: "- - pian koko Karjala tulee olemaan osa Suomea, opettajat sanoivat, ja meille opetettiin laulu, jonka vieläkin muistan: 'Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Vienan suu, siin' on suomalaisten mahti', ja siihen aina lisättiin 'ei oo kenenkään muun'. 'Ne ovat meidän suomalaisten alueita', päähämme päntättiin, 'ne ovat meidän suomalaista maatamme, ovat aina olleet, ikiajoista asti.' Myös Kuolan niemimaa tulisi kuulumaan Suomelle. Viipuri oli sekin ikiajoista asti ollut suomalainen kaupunki, joka oli yritetty Suomelta ryöstää. Ja opettajat sanoivat, että suomalaiset ja saksalaiset valloittavat yhdessä Leningradin, ovat jo voitolla, ja sitten Leningradista tulee kansainvälisessä mielessä neutraali kaupunki, eräänlainen turistikaupunki, jossa ei tulisi olemaan venäläisiä lainkaan, ei ainoatakaan slaavia."
Suomalaisten Suur-Suomi-ajatteluun liittyi vahvasti myös etninen puhdistus, mikä tulee ilmi myös Menetetystä lapsuudesta, jossa leireille kerättiin ensisijaisesti Karjalan venäläisväestöä. Menetetty lapsuus nostaa esille myös kaksi muuta etniseen puhdistukseen liittyvää kiinnostavaa kysymystä: Minne alueelta poistettava venäläisväestö laitettaisiin? Ja millä väestöllä Itä-Karjala, maantieteellisesti varsin suuri ja jo valmiiksi harvaan asutettu alue, asutettaisiin?
Asutuskysymykseen kirja vastaa näin: "- - Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan toteuttamatta jäänyt suunnitelma vallatulle alueelle siirrettävistä väestöryhmistä käsitti lopulta heimopakolaiset, suomalaiset rintamamiehet, sotainvalidit ja sotaorvot, evakuoidut suomenheimoiset itäkarjalaiset, Venäjällä asuvat itäkarjalaiset, kuten inkeriläiset ja tveriläiset, Saksaan sotavangeiksi joutuneet suomenheimoiset sekä ulkosuomalaiset eli Yhdysvaltojen ja Kanadan siirtolaiset." Ilmeisesti rajanvetoa siitä, ketkä olisivat riittävän "suomensukuisia" myös käytiin, sillä pohdittiin myös esimerkiksi komien asuttamista Itä-Karjalaan. Alueella oleva venäläisväestö oli sen sijaan ilmeisesti tarkoitus luovuttaa tai antaa vaihdossa saksalaisille ja toimittaa "itään", missä Saksa kohdisti väestöön etnistä puhdistusta. Menetetty lapsuus spekuloi sillä, että Suomessa tämä kohtalo todennäköisesti tiedettiin, sillä jo maaliskuussa 1941 Hitler oli ilmoittanut, ettei "Neuvostoliiton-vastaisessa sodassa tule olemaan kysymys vain valtion vaan koko kansan tuhoamisesta". Tämä Hitlerin ilmoitus toimi pohjana "Generalplan Ostille", johon "kuului ajatus Itä-Euroopan täydelisestä etnisestä puhdistuksesta ja germanisoimisesta 30 vuoden sisällä sodan päättymisestä"; "Generalplan Ostin tavoitteena oli 'slaavilaiskysymyksen lopullinen ratkaisu'".
Menetetyn lapsuuden lopussa tähytään myös jatkosodan jälkeiseen Suomen historiaan. Mikkola referoi Raoul Palmgrenin teosta Suuri linja ja Risto Alapuron tutkimusta.
Palmgrenia referoidessaan Mikkola tekee näkyväksi AKS:n (eli Akateemisen Karjala-Seuran) vaikutusta aikansa akateemisessa elämässä ja politiikassa: "- - perustamishetkellä AKS:n ympärillä oli muutamia sotamystikoita, mutta 20-luvun lopulla se jo hallitsi ylioppilasmaailmaa. - - Vaikka AKS koko olemassaolonsa ajan muodosti vähemmistön sivistyneistöstä, Palmgrenin mukaan sen henki hallitsi kulttuurielämää ja melkein koko sivistyneistö oli 'enemmän tai vähemmän sen hengen saastuttama'."
Siteerattuaan Palmgrenia Mikkola esittää kysymyksen: "Millainen ja miten syvä oli Akateemiseen Karjala-Seuraan, pieniin fasistisiin ryhmiin ja yhteiskunnan eliittiin kuuluneiden ja sittemmin Itä-Karjalan miehitysvallan korkeissa sotilas- ja siviilitehtävissä toimineiden henkilöiden kulttuurinen, sosiaalinen ja mentaalinen vaikutus sodanjälkeisessä Suomessa, kun kirkosta, armeijasta, yliopistosta ja kulttuurista tuli heidän työkenttänsä ja maailmansa, jossa he taas kerran toimivat korkeissa asemissa, poliittisena, taloudellisena ja intellektuaalisena eliittinä?"
Menetetty lapsuus ei tuohon kysymykseen vastaa, mutta referoi Risto Alapuron tutkimuksen lopusta joitakin lukuja, joiden valossa voi sanoa ainakin sen, että vaikutusta oli: "- - vuonna 1968 Suomen evankelisluterilaisen kirkon yhdeksästä piispasta seitsemän oli entisiä AKS:läisiä." "Yrjö Vuorjoki, AKS:n entinen puheenjohtaja ja Itä-Karjalan sotilasesikunnan valistusosaston päällikkö, laski vuoden 1966 Kuka kukin on -teoksesta entisten AKS:läisten lukumäärän: 5 yliopistojen ja korkeakoulujen rehtoria, 104 professoria, 4 vuorineuvosta, 8 pääjohtajaa, lisäksi hallitusneuvoksia, ylijohtajia, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, korkeimman oikeuden jäseniä, hovioikeudenneuvoksia, esittelijäneuvoksia. Peräti kolmasosa miespuolisista professoreista oli entisiä AKS:läisiä. Kaikkiaan 550 eli kymmenesosa kaikista kirjassa esitellyistä henkilöistä tuli samasta taustasta." Numerot herättävät mielenkiinnon: tästä aiheesta olisi kiinnostavaa lukea lisää.
Suomi ei juurikaan ole käsitellyt vankileirihistoriaansa. Tätä puutetta Mikkolan teos paikkaa hyvin. Teoksesta välittyy paitsi vankien kokemuksia, myös paljon tietoa. Ja teoksesta välittyy kirjoittajansa ääni ja eetos. Siinä näkyy sukulaisuus Aleksijevitšin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti