Into 2018. 481 s.
Korona-kevät tuntui sopivalta ajankohdalta tarttua Jaana Torninoja-Latolan kirjoittamaan Elvi Sinervon elämäkertaan Yhä katselen pilviä. Sinervon tuotannosta minulle mieleenpainuvimpia ja vaikuttavimpia kokemuksia ovat olleet pienoisromaani Toveri, älä petä (1947) ja sadunomainen Viljami Vaihdokas (1946). Tuttu on myös kokoelma Oi lintu mustasiipi (kaksoiteoksesta Kellopoijut, 1950) ja blogiarkistoa tutkimalla paljastuu myös, että olen lukenut aiemmin toisenkin Sinervon elämäkerran, Kalevi Kalemaan kirjoittaman Elvi Sinervo - Vuorellenousijan (1989).
Yhä katselen pilviä kertoo Elvi Sinervon elämästä lapsuudesta vanhuuteen, ja teoksessa painottuvat 1930-, 1940- ja 1950-luku. Loppupuolellaan teos tekee näkyväksi myös Sinervon valtavan työn suomentajana: yhteensä Sinervo suomensi uransa aikana yli sata nimekettä, lähinnä ruotsista ja saksasta, mutta myös ainakin englannista.
Yhä katselen pilviä on paitsi elämäkerta, myös katsaus aikansa Suomeen. Muun muassa parisuhde- ja avioliittokulttuuri näyttäytyy teoksessa ei lopultakaan niin kovin erilaisena kuin nykyaikana: siinä missä aiemmin pitkät avioliitot olivat tyypillisempiä ja nykyään erotaan helpommin, teos näyttää, että ainakin taiteilijapiiressä sivusuhteet avioliitoissa olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Elvi Sinervon suuri rakkaus oli Mauri Ryömä, jonka kanssa Sinervo oli naimisissa, mutta suhde ei näyttäydy vain auvoisuutena. Sinervon sivusuhteista tunnetuin lienee runoilija Jarno Pennanen, mutta Sinervon kirjeiden kautta avataan myös niitä tunnetiloja, kun tunnetason kommunikaatio oman miehen kanssa ei toimi - niin tärkeä ja rakas kuin mies onkin.
Suomen historian kannalta elämäkerrassa on mielestäni kiinnostavinta sotahistorian avaaminen toisinajattelijoiden - joita pidettiin turvasäilöissä tai vankilassa - näkökulmasta. En myöskään muista tietäneeni juurikaan kuolemanrangaistuksen historiasta Suomessa - ehkä olin ajatellut, että sota-aikana ja rintamalla kuolemanrangaistusta saatettiin käyttää varsin harkitsemattomastikin, mutta että Suomessa on oikeasti ollut käytössä kuolemanrangaistus... siitä en muista kuulleeni. Näin kuitenkin oli: Sinervo sai pelätä vangitun miehensä kohtaloa (josko tälle langetettaisiin kuolemanrangaistus), ja elämäkerta tuo esiin muun muassa syksyllä 1943 toimeenpannun Martta Koskisen saaman kuolemanrangaistuksen, josta Sinervo on kirjoittanut runon "Laulu". Elämäkerran mukaan "Martasta tuli paitsi viimeinen Suomessa teloitettu nainen myös kommunistien marttyyri".
Politisoitunutta historiaa elämäkerrassa käydään läpi muun muassa rauhanliikkeen kannalta. Olen kyllä ollut tietoinen rauhanliikkeen ja vasemmistolaisuuden yhteydestä, mutta en aivan niin suoraviivaisesti, että rauhanliike oli alun perin Neuvostoliiton propagandatoimi - mistä kieltämättä herää orwellilaiset assosiaatiot kielellä vaikuttamiseen, "Sota on rauhaa", ja niin edelleen. Elämäkerran mukaan Neuvostoliiton johdolla järjestettiin Puolassa ensimmäinen suuri rauhankongressi vuonna 1948, johon Sinervo otti osaa Kiilan edustajana. Kyseinen kongressi "valitsi keskuudestaan yhteys- ja tiedotuskomitean, jonka tehtävänä oli valmistella maailman ensimmäisen rauhanvoimien kongressin koollekutsumista keväällä 1949. Valmistelu onnistui ja seuraavana keväänä Pariisissa pidettiin Maailman Rauhanpuolustajien kongressi - -. Pariisin kokouksen jälkeen perustettiin Suomen Rauhanpuolustajat - - ".
Jonkinlaisen psykohistorian kannalta elämäkerran kiinnostava punainen lanka on tarkastella ihmisen uskoa ideologiaan, uskon kokemia murtumia ja siitä seuranneita ajattelutavan muutoksia. Elämäkerta kuvaa Sinervon kasvua kommunistiksi, sokeaakin uskoa ja aatteen paloa kommunismia kohtaan, ja lopulta 1950-luvulta alkanutta epäilyä SKP:n ja Neuvostoliiton toimintaa kohtaan. Elämäkerran mukaan Sinervo elämänsä loppupuolella erosi puolueesta ja kritisoi niin puoluetta kuin Neuvostoliittoakin, mutta ei ilmeisesti koskaan luopunut siitä, mitä piti kommunismin aatteen ytimenä. Henkilökohtaista aatehistoriaansa Sinervo perkaa esimerkiksi 1960-luvulla ilmestyneessä kiilalaisten perustamassa Tilanne-nimisessä lehdessä, artikkelissaan "Nuorten todistajien sukupolvi", jota elämäkerta refeoi näin: "Hän suorastaan irvailee omilla naiiveilla käsityksillään ja yrityksillään selittää asiat parhain päin ja pohtii samalla laajemmin kysymystä, miten se kaikki oli mahdollista ja miten NKP:n puoluekoneisto manipuloi ihmistä uskomaan järjettömimpiäkin poliittisia käänteitä."
Elämäkerta tuo esiin niitä monenlaisia olosuhteita, joissa Sinervo kirjoitti. Pilvet-runokokoelma syntyi hänen valkilassaoloaikanaan ja siitä elämäkerta kertoo näin:
"Kokoelma syntyi vankilassa käsinkirjoitettuna kirjana. Elvi kokosi yksien kansien väliin vankila-aikana kirjoittamansa runot ja kirjaksi ne sitoi vankitoveri, joka siviilissä oli kirjansitoja. Elvi piirsi kansikuvan, jonka käsistään taitava toveri koruompeli kirjan kangaskannelle. Valmis kokoelma kiersi vankilassa kädestä käteen, ja kun kaikki halukkaat olivat saaneet lukea sen, lähetti Elvi kirjan [sisarelleen] Sylvi-Kyllikille talteen. Hän tajusi kirjan historiallisen arvo ja ainutlaatuisuuden eikä halunnut sen joutuvan vankilaviranomaisten käsiin ja sitä kautta mahdollisesti tuhottavaksi."
Elämäkerta sisältää jonkin verran Sinervon tuotannon analyysia ja tulkintaa. Sinervo sai jonkin verran vaikutteita ihailemaltaan Maksim Gorkilta. Viljami Vaihdokkaan Gorki-vaikutteista kerrotaan näin:
"Viljamin tärkein opettaja lapsuusvuosina on vanha kattilanpaikkuri, jonka hän sattumalta tapaa vaeltaessaan kotikaupunkinsa kujilla. Mies kertoo hänelle tarinan Dankosta, joka vaikuttaa poikaan syvästi. Elvi nappasi kyseisen tarinan romaaniinsa Maksim Gorkin novellista 'Izergiel-muori', jossa vanha nainen kertoo nuorelle miehelle ikivanhoja taruja, joista yksi on kertomus Dankosta. Danko on näkijä, jonka tehtävä on johdattaa ahdistuksessa elävä kansansa kohti valoa ja parempaa tulevaisuutta. Matka on kuitenkin täynnä vaaroja ja peloissaan ihmiset kapinoivat johdattajaansa vastaan. Lopulta Dankon on revittävä rinnastaan rakkauden tulta loistava sydän majakaksi vaaroissa vaeltaville, ja näin hän saa ihmiset turvaan. Dankolle itselleen teko tietää kuolemaa. Hän uhrautuu, jotta toiset saisivat elää. Tarinasta lumoutunut Viljami haluaa tietää, voiko Dankon kaltaisia ihmisiä olla olemassa. Kattilanpaikkurin mukaan niitä on ja ne löytyvät, jos Viljami vain osaa oikein silmin katsella ympärilleen."
Nyt, kirjoitettuani Torninoja-Latojan kirjoittamasta Sinervon elämäkerrasta, luin seitsemän vuotta sitten kirjoittamani bloggauksen Kalemaan kirjoittamasta elämäkerrasta. Teoksia - ja lukukokemustani - näyttää yhdistävän ainakin Pilvet-runokokoelman syntyprosessin kuvaaminen, jossa Kalemaa tosin korostaa eri seikkoja kuin Torninoja-Latoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti