sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Pauli Aalto-Setälä & Mikael Saarinen: Innostus - Myötämanipuloinnin aakkoset


Talentum 2014. 177 s.

Pauli Aalto-Setälän ja Mikael Saarisen kirjoittama opus Innostus - Myötämanipuloinnin aakkoset käsittelee innostusta ihmistä ja sitä kautta yhteisöjä ohjaavana voimana. Innostus on voima, joka laittaa asiat liikkeelle, ja ilman sitä liike on väsynyttä, jos sitä edes tapahtuu.

Kirjoittajien tapa lähestyä aihettaan onnistuu olemaan innostava, ja teoksen lukeminen on kiinnostavaa. Mukana on toisaalta tieteellisiä teorioita ja vinkkejä oman toiminnan havainnoimiseen ja muuttamiseen, toisaalta jonkin verran sellaisten ihmisten haastatteluja ja näkemyksiä, joita kirjan kirjoittajat ovat pitäneet innostavina (esimerkiksi Olavi Uusivirta, Atso Almila ja Matti Korva).

Jos jostakin asiats muodostuu ihmiselle rutiini, se ohjaa toimintaa voimakkaasti ja tiedostamattomasti - ihminen toimii ikään kuin autopilotilla. Tällaisia rutiineja voi syntyä niin hyvien kuin huonojenkin tapojen ympärille, ja tällaista lähestymistapaa voi harjoitella myös innostumisen suhteen: kirjan kirjoittajien mukaan myös innostumisesta voi tehdä itselleen tavan. Kirjoittajat viittaavat Charles Duhiggin käsitteeseen the Habit Loop, tavan ympärille muodostunut luuppi. Luuppi rakentuu kolmesta osasta: aktivoivasta merkistä, vahvistavasta rutiinista ja siitä saadusta palkinnosta.

Teoksen alkupuolella käsitellään innostusta yksilön näkökulmasta, loppuosa keskittyy enemmän yhteisön näkökulmaan. Kirjoittajien mukaan innostava kulttuuri esimerkiksi työyhteisössä rakentuu "yksinkertaisista eväistä": yhteisössä on lupa olla oma itsensä, vastuun lisäksi myös valtaa on delegoitu ja yhteisöllä on aidosti jäsenten toimintaa ohjaavat arvot. Ihmiset pääsevät yllättävän hyvin tavoitteisiin, kun he tietävät, mitkä ne konkreettisesti ovat, ja kokevat ne omikseen. Työpaikalla meidän on tärkeää tietää, mitä meiltä odotetaan, miten meitä mitataan, kuinka voimme vaikuttaa omalla toiminnallamme tavoitteiden saavuttamiseen ja kuka on esimiehemme.

Yksi teoksen työyhteisö- tai yritysesimerkeistä on Google. Kirjoittajat ovat haastatelleet Googlen henkilöstöjohtajaa Lazlo Bockia, joka kertoo Googlen arvoista näin: "Googlen toiminta perustuu kahteen arvoon, jotka nivoutuvat toisiinsa. Ensimmäinen arvo on vapaus kaikissa muodoissaan ja toinen usko siihen, että ihminen on hyvä. Sääntöjä tarvitaan vähän, koska ihmisen lähtökohtaisesti odotetaan toimivan oikein."

Vapaus ja usko ihmisen hyvyyteen kuulostavat arvoilta, joiden pihjalta yhteisön tai yrityksen on hyvä lähteä liikkeelle. Kuitenkin kirjoittajien aiemmin listaamien asioiden on oltava kunnossa, jotta tällainen itseohjautuvuus olisi mahdollista.

Aalto-Setälän ja Saarisen Innostus on kirja, jonka lukemiselle on kaksi hyvää syytä: kiinnostus elämää, itseä ja innostumista kohtaan, tai kiinnostus yhteisön onnistunutta toimintakulttuuria kohtaan.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Ruediger Schache: Positiivisen vetovoiman salaisuus


Minerva 2015. Suom. Hanna Fauster. Alkuteos Herzbewusstein - 99 motivierende Handlungen für eine positive Ausstrahlung, 2014. 137 s.

Toisinaan on hyvä lukea tsemppikirjoja, ja Ruediger Schachen Positiivisen vetovoiman salaisuus on varsin hyvä teos tällaiseen käyttötarkoitukseen. Kirjoittajan ote on kannustava - osin tyhjänpäiväinen (kuten mielestäni teoksen alaotsikko "99 tapaa löytää sydänmagneettisi voima"), osin osuvia havaintoja tekevä.

Teos lupaa siis 99 vinkkiä, jotka johdattavat kohti positiivisuutta. Sisältö on jaoteltu yhdeksään osioon, voimaan, jotka ovat selkeys, positiivisuus, tieto, muutos, integriteetti, irtipäästämisen taito, kiitollisuus, rakkaus ja transsendentaalisuus. Kussakin osioissa esitellään ajattelu- ja toimintamalleja, joita kirjoittaja pitää hyödyllisinä tai ikään kuin oikeina, ja lukija saa olla varsin paatunut tai kyyninen, mikäli mikään teoksen näkökulmista ei häntä kosketa. Mitään lähtökohtaisen uutta Positiivisen vetovoiman salaisuus ei tarjoa, mutta ajattelemisen aihetta se silti antaa.

Kirja on myös ulkoasultaan kätevä (eli pieni) ja kaunis - aukeamat muistuttavat aarrekarttoja. Estetiikka kirjoissa on aina plussaa!

torstai 26. marraskuuta 2015

Hanna Hentinen & Seppo Närhi: Nurmikko-opas


Viheraluerakentajat ry, 2010. 34 s.

Nurmikko-opas on laiha vihkonen nurmikon saloihin. Opas käsittelee nurmikonhoitoa aina nurmikon suunnittelemisesta ja istuttamisesta jatkuvaan, vuodenaikojen mukaiseen hoitoon.

Vihkosen kuvat ovat silkkaa Strömsötä vihreine, tasaisine pintoineen. Nurmikon hoitoon liittyvät osiot kertovat varsin rautalankaisesti ja havainnollisesti hoidollisista toimenpiteistä. Mikäli pihassa on jo jonkinlainen nurmikko, joka vain kaipaa paikkaamista ja hoitoa, kannattaa lukijan kokonaan skipata osio, joka käsittelee nurmikon istuttamista: paikkaamistoimenpiteitä kuvaillaan itse asiassa Nurmikon hoito -nimisessä osiossa kohdassa Vanhan nurmikon hoito.

Teoksen lopusssa on Nurmikon hoitokalenteri -niminen aukeama, jolta selviää lyhykäisyydessään, mitä nurmikon kanssa tulee muistaa minäkin vuodenaikana: keväällä maan kuivuttua haravointi, tarvittaessa aukkopaikkojen kylvö, lannoitus, kalkitus (mikäli maa on hapan; tätä teos suosittelee tehtäväksi kerran kahdessa vuodessa maaperän ominaispiirteet huomioiden) ja tarvittaessa kastelu; kesällä leikkuu, tarvittaessa kastelu sekä lannoitus kesäkuun lopulla,; syksyllä haravointi ja tarvittaessa kalkitus - lisäksi syksyllä kehotetaan kiinnittämään huomiota siihen, minkä mittaiseksi missäkin vaiheessa nurmikkonsa leikkaa (sääteleekö joku oikeasti ruohonleikkurinsa terää??) ja siihen, josko haluaa laittaa nurtsiinsa kvintotseenivalmistetta, joka torjuu talvituhosieniä.

Teos on hyvää täydennysluettavaa Puutarhanhoito poropeukaloille -oppaaseen.

Merja Turunen & Sirpa Ylönen: Puutarhanhoito poropeukaloille


Into 2015. 226 s.

Marraskuu on parasta aikaa puutarhakirjan lukemiselle, sillä se auttaa muistamaan, että kesäkin tulee. Puutarhanhoito poropeukaloille on ensimmäinen ikinä lukemani puutarhakirja, ja ehdottomasti valinta on hyvä. Kirja on kirjoitettu erittäin yleistajuisella otteella, kuten teoksen nimikin jo lupaa. Puutarhahoidosta ei tarvitse tietää yhtään mitään ennen teoksen lukemista.

Teos lähestyy puutarhanhoitoa arkisella, käytännönläheisellä ja riittävän laajalla otteella - mutta kuitenkin siten, että informaatiomäärä pysyy rajattuna olennaiseen eikä liian yksityiskohtaisille sivupoluille rönsyillä. Kirjassa käsitellään niin puutarhan - tai arkisemmin sanottuna pihan - perustaminen kuin myös erilaisia perusnäkökulmia siihen, mitä puutarhaansa voi istuttaa. Sellaiset puutarhahoidosta täysin tietämättömälle ihmiselle aivan vieraat mutta puutarhanhoidon kannalta olennaiset asiat kuin maaperä ja lannoittaminen käydään läpi selvästi. Istuttamista käsitellään havainnollistavasti, samoin kasvien kaipaamaa hoitoa.

Kirjoittajien ote aiheeseen on maallikon kaipaama. Teoksessa ei käytetä lainkaan kasvien latinankielisiä nimiä, ja kirjoittajat kertovat puutarhanhoidosta myös omien kokemustensa kautta. Peruspuutarhanhoitovälineistö on käyty läpi kuvin, mitä olisin osittain kaivannut myös osioon, jossa kerrotaan erilaisista pihalle istutettavista koristekukista. Tosin googlaamalla kukkien ulkonäkö kyllä selviää.

Teos on ulkoasultaan pokkarimainen, mikä on erittäin hyvä asia, sillä se on kevyt kantaa tarvittaessa puutarhaan tositoimien äärelle. Teoksen loppuun olisin kaivannut tilaa omille muistiinpanoille, sillä tämä todellakin on tarvittava käsikirja, jonka avulla puutarhan tilaa voi tarkkailla.

Teos on kirjoitettu selkeän ohjeistavasti, mutta rennolla otteella, jossa ei ole saarnaamisen makua lainkaan. Lopusta löytyy hakemisto tieto- ja kaunokirjallisiin teoksiin, joista voi lukea tarkemmin eri aihealueista, ja kutakin teosta on kommentoitu lyhyesti siitä näkökulmasta, miksi Puutarhanhoitoa poropeukaloille -kirjan kirjoittajat suosittelevat kyseistä teosta. Tämä on erittäin hyvä ominaisuus, sillä ennen tämän teoksen lukemista silmäilin joitakin puutarhakirjoja, jotka osoittautuivat aivan liian vaikeasti lähestyttäviksi - samantasoisiksi kuin Viherpiha-lehdestä tullut näytenumero, jonka artikkelit olivat minulle aivan käsittämättömiä.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Antti Tuomainen: Kaivos


"Vihdoinkin veri lähti liikkeelle."


Like 2015. 325 s.

Antti Tuomainen käsittelee uusimmassa dekkarissaan Kaivos suomalaista Suomaniemen kaivosta, jonka toimintaan vaikuttaa liittyvän hämäräperäinen ympäristökatastrofi. Kaivos on myös allegorinen nimi romaanille, sillä toimittaja-päähenkilä Janne kaivautuu myös syvälle itseensä, sen ääreen, mikä elämässä on tärkeää: Jannen perhe on erilleenratkeamisen partaalla ja myös hänen lapsuudenperheeseensä liittyy jotakin hämärää - hänen isänsä on jättänyt perheen Jannen ollessa alle vuoden vanha, eikä isästä sen jälkeen ole kuulunut mitään.

Kyllä, Suomaniemi ja sen sotkut saavta lukijan välittömästi ajattelemaan Talvivaaraa ja siihen liittyneitä (ja edelleen liittyviä) omituisuuksia: minkä hinnan olemme valmiita maksamaan ja mistä? Miksi Suomessa myydään akivosoikeuksia pilkkahintaan kansainvälisille yrityksille? Onko malmin louhinta Suomessa kannattavaa?

Romaanin päähenkilö Janne tempoilee intohimoisen työlle omistautumisen ja perhe-elämän välillä. Kumpi onkaan tärkeämpi? Onko Janne samanlainen kuin isänsä, joka valitsi perheen sijasta uransa?

Romaani käyttää näkökulmatekniikkaa. Jannen osuuksissa käytetään minäkertojaa. Toinen tärkeä henkilö on Jannen isä ja häneen liittyy kysymys siitä, mitä hän oikein tekee työkseen ja mitä tapahtui Jannen ollessa pieni ja isän jättäessä perheensä. Ovatko erilaiset elämänratkaisut mahdollisia vai onko kysymys työn ja perheen välillä valitsemisesta täysin mustavalkoinen?

Tuomainen kirjoittaa vetävästi ja Kaivos on dekkari, jonka juoni ja kerronta imaisevat mukaansa.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Finland sounds Russian, project TUPLA-V @ Kallion kirjasto, Helsinki


Perjantaina Kallio kipinöin ohjelmistossa kirjastossa oli vuorossa tunnettujen suomalaisten laulujen esittämistä venäjäksi. Konsepti kiinnosti, joten kävin katsomassa. Esiintymässä oli duo, jossa venäläinen Vladimir Ichtchenko lauloi ja soitti kitaraa ja suomalainen Valter Aikio soitti bassoa.

Lauluja kuultiin laidasta laitaan. Mukana oli monenlaisia kansanrallatuksia kuten Hirsilaulu, Rentun ruusu ja Isontalon Antti ja Rannanjärvi. Kolmatta linjaa takaisin kuulosti puolestaan varsin herkältä, ja Ystävän laulusta kuultiin "venäläinen tulkinta", joka on huomattavasti myrskyisämpi kuin suomalainen. Koskettavia kappaleita edusti puolestaan esimeriksi Aleksis Kiven kirjoittama, Seitsemästä veljeksestä tuttu Seunalan Annan Kehtolaulu.

Ipi Kulmakuppila, Helsinki


Karhupuiston kulmilla Kallion kirjaston vieressä oli liikehuoneisto, jonka ikkunoissa tuntui olevan koko viime vuoden teksti "Avaamme tähän kahvilan". Kun tekstissä ilmoitettu päivämäärä umpeutui, hymähtelimme, mitäköhän tuossakin tapahtuu. Elokuussa kiinteistössä aukesi kuitenkin todella kiinnostava kahvila, Ipi Kulmakuppila. Ehdin testaamaan sitä itse vasta nyt marraskuussa.

Ensinnäkin Ipi tuo Kallioon sitä, mitä Ipiä ennen on edustanut vain Bergga Karhupuistossa ja osin Galleria Keidas Flemarilla: kunnon kahvilan, jossa on tarjolla sekä suolaisia että makeita herkkuja, jonne voi mennä myös nälkäisenä, joka on tunnelmaltaan rauhallinen ja kutsuva ja jossa halutessaan voi tilata myös jonkin alkoholijuoman.

Ipi on sisustellu skandinaavisen vaaleaan ja rauhalliseen tyyliin. Tiloja on kolmessa tasossa: kahdella alatasolla erilaisia pöytäpaikkoja ja parvella on puolestaan chillailumeininkiä lepakkotuoleineen. WC:t yllättävät shokkivärityksellään - mutta varsin pirtsakasti.

Myynnissä on herkullisen ja ruokalisan näköisiä leipiä, valtava päivän salaatti, ja monenlaisia makeita herkkuja, sekä isoja että pieniä. Ipin olutvalikoimasta luin syksyllä, ja jutussa sitä kehuttiin laajaksi. Olut- ja siiderivalikoimat eivät ehkä ole erityisen laajat (siidereitä on kaksi, oluita viiden ja kymmenen väliltä), mutta loogisesti valitut: tuotteet ovat kotimaisia - joskaan ei ehkä enää voi sanoa pienpanimoiden, sillä eiköhän Laitila ole jo jokseenkin vakiinnuttanut asemansa juomamarkkinoilla.

Myös hintataso on Ipissä kohdallaan: esimeriksi päivän salaatin ja oluen sai alle viidellätoista eurolla.

Tunnelmaltaan kahvila on sellainen, että siellä on mukavaa istuskella. Moni näyttää löytäneen paikan myös etätyöntekoon, aivan kuten Berggankin.

Eivätkä nämä kehut yksin riitä, sillä Ipin taustalla on hyvä ajatus: se tarjoaa työtä kehitysvammaisille,

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Marsipaania - Slovenialaista nykyrunoutta


Mansarda 2009. Suom. & toim. Kari Klemelä ja Jouni Inkala. 174 s.

On kiinnostavaa tutustua itselle tuntemattomien kielialueiden kirjallisuuteen, ja tässä tarkoituksessa Marsipaania-runoantologia on oivallinen ikkuna slovenialaiseen nykyrunouteen. "Nykyrunous" tässä suomennoskokoelmassa tarkoittaa 1900-luvulla syntyneiden runoilijoiden tuotantoa, ja kokoelma esittelee kaksitoista runoilijaa. Suomentajien alkupuheessa runpoilijarajaus perustellaan sillä, että kokoelmaan on valittu siten, että "mukana ovat kaikki Suomessa vierailleet slovenialaiset runoilijat (kokoelma on painettu vuonna 2009 ja rajaus ei ota lukuun kahta runoilijaa, joiden tuotannosta on julkaistu erillinen kokoelma).

Iztok Osojnikin (s. 1951) runoista moni on kriittinen ja otteeltaan (itse)ironinen. Hänen runoissaan seikkailee henkilö nimeltä Herra Tänään. Herra Tänään on usein tekemisissä kirjallisuuden ja kulttuurin kanssa. Runossa nimeltä Lehdistötilaisuus Herra Tänään osallistuu lehdistötilaisuuteen, jossa esitellään runoja, "-- kahden suuren ja yhden vähemmän suuren / maailmankuulun runoilijan valittuja runoja". Herra Tänään tarkkailee tilaisuuden kulkua ja tunnelmaa ja päätyy pohtimaan runouden merkitystä, joksi hän tilaisuuden perusteella havaitsee sen, että se on "-- Tulla esitellyksi / jonkin maalaiskaupungin pikku kirjakaupassa. / Harmaana syyspäivänä, / odoteltaessa kahvia". 

Toinen kirjallisuuteen, runouteen ja eritoten kääntämiseen kantaa ottava runo Osojnikilta on Kuuluisan henkilön käännös. Jo runon nimi kertoo näkökulman, mutta sisältö ottaa kantaa kääntämisen vaikeuteen - tai helppouteen:

Herra Tänään, vähäpätöinen runoilija,
Anatolaista, laski kirjan kädestään
ja sanoi:
Olette onnellisessa asemassa, koska ette ole 
aiemmin tunteneet Kaldasianin runoutta
(samaa on sanottava Ashburysta).
Sillä näiden käännösten perusteella 
ette saa koskaan tietääkään,
mistä te onnettomat olette jääneet paitsi.

Tone Škrajenecin (s. 1953) runoissa on kiinnostavia vastakkainasetteluja ja rinnastuksia. Esimerkiksi runo haavat käsittelee elämän jättämieä jälkiä ja kyvyttömyyttä puhua niistä, kyvyttömyyttä kohdata. Tässä runossa "kävelen päällystettyä tietä. / edessäni on rauha, / takanani traktori". Kuten lainatuista säkeistä ja runon nimestä huomaa, Škrajenec käyttää vain pieniä kirjaimia.

Marsipaania-kokoelman runoilijaesittylyissä Aleš Štegerin (s. 1973) todetaan kuuluvan Slovenian nuoren runoilijapolven merkittävimpiin edustajiin. Štegerin runoista minua eniten koskettavat Pähkinä ja Peruna

Pähkinä-runossa puhutellaan sinää, joka "Olet jäänyt tyhjin käsin ja käsissäsi on pähkinä." Runo rakentuu paradokseille ja metamorfoosille, jossa sinän ja pähkinän rajat sekoittuvat. Peruna puolestaan alkaa säkein "Peruna muistaa mullan paremmin kuin sen nostanut viljelijä / painajaisensa". Sitten siirrytään taas sinutteluun: "Hänen otsansa kesannosta sinä synnyt ja syöt hänen perunansa / uudelleen." Runon lopussa "Meitä erottavat vuosisadat haihtuivat nopeammin kuin / koloradokuoriainen ryömii esiin. / Sen aika on vasta alkamassa, ja sinulla on aina vähemmän perunaa". Štegerin runokuvat ovat yllättäviä, raikkaita ja osuvia. 

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Eduskunta III @ Ryhmäteatteri, Helsinki


Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogia on tullut päätösosaansa. Susanna Kuparisen ohjaama trilogia edustaa dokumentaarista teatteria, jossa aihe on poimittu todellisuudesta, ympäröivästä yhteiskunnasta, ja repliikit poliitikkojen ja byrokraattien puheista ja papereista. Dokumentaarisen teatterin ideana on paljastaa katsojalle yhteiskunnallisia epäkohtia ja ottaa kantaa asioihin, joiden katsotaan olevan väärin ja joihin kaivataan muutosta. Teatterin etuna on se, että teatteri voi mahdollistaa vaikeiden ja tylisltä kuulostavien asioiden esittämisen siten, että katsoja ymmärtää asiat ja kiinnostuu niistä. Näin kävi minulle, kun kävin katsomassa trilogian keskimmäisen osan, Eduskunta II -näytelmän, ja tällaisin innostunein odotuksin ostin lipun myös Eduskunta III -näytelmään.

Eduskunta III -näytelmässä on kuitenkin muutama iso mutta. Katsojan näkjökulmasta jää sellainen olo, että näytelmän punaista lankaa ei ole mietitty ihan loppuun saakka - tai sitten sen voi tiivistää yhteen sanaan: talouskuri. Talouskuri on kuitenkin punaiseksi langaksi liian laaja, näkökulmaa olisi pitänyt rajata tarkemmin. Näytelmää katsoessa tuli sellainen olo, että tekijät haluavat nyt sanoa kaiken sen, mitä vielä on sanottavana ja mitä trilogiaan saa mahtumaan, vielä kun ehtii. Käsitellään Kreikan kriisi, Suomen eduskuntavaalit, Stubb ja Sipilä, Urpilaisen perintö haparoivalle ja vietävissä olevalle Rinteelle (jonka maneerit on löydetty hienosti! upeaa näyttelijöntyötä!), valtionvarainministeriön valtataistelut, Lex Finlandia, sosiaalihuolto ja Erikan tragedia, teatteriseurueen historia tämän trilogian ja tätä edeltäneen Valtuusto-trilogian parissa... you name it.

Eikä vielä yksin se, että sisältö hamuaa moniaalle, vaan myös se, että teatterin ilmaisukeinoja käytetään niukalti: tekijät vaikuttavat joko rakastuneen oman äänenesä kuulemiseen tai vaikuttuneen laajan materiaalin äärellä niin, että he eivät ole raaskineet karsia rönsyjä pois ja miettiä ilmaisukeinoja sisällön esittämiseen, sillä väliaikoineen kolme ja puoli tuntia kestävässä (!) esityksessä kuullaan pitkästymiseen saakka kertojaäänen monologia tai näyttämöllä olevien roolihahmojen dialogia ilman muita teatterin ilamisukeinoja (okei, on hahmoilla roolivaatteet päällä. näyttämö on valaistu ja esillä on joitakin kalusteita).

Nämä kaksi seikkaa - teeman rajaamattomuus ja ylimitoitetut, vain puheen varaan rakentuvat kohtaukset - tekevät valitettavasti näytelmästä lähinnä uuvuttavan.

Kyllä: on tärkeää ottaa kantaa epäkohtiin ja mukana on myös teatterin keinoja osuvasti hyväkseen käyttäviä kohtauksia sekä huumoria, joka myös naurattaa. Mutta: ikävä kyllä, näytelmän työstäminen on tällä kertaa jäänyt puolitiehen.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Leif Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi


WSOY 1984. 58 s.

Leif Färdingin kokoelman Kuin ihminen kuuntelisi runot ovat lyhyitä ja kuulaita. Kokoelma koostuu kolmesta osiosta, jotka on numeroitu yhdestä kolmeen.

Ensimmäisen osion aloittava runo päättyy säkeisiin "Yksinäinen jumala nojaa kämmeneensä / ja miettii etäistä veljeään". Runo virittää koko kokoelman tunnelman: kysymys on pitkälti yksinäisyydestä ja erillisyydestä, syvimmiltään epätoivosta; ilosta, joka on niin syvää, että se lähenee kuolemaa - "Tämän ilon tyyneys ei puhkea nauruun, / se on haudan ruohoksi tasoittuvaa rauhallisuutta." Hauta ja kuolema ovat muutoinkin vahvasti läsnä, useiden runojen tunnelma viestii etäisyydestä, luovuttamisesta ja lopusta:

Puhun kaukaa, ilma ympärilläni on harmaa kivi,
olen hautakammio itseni muotoisen
käytävän päässä,
niin syvällä ja etäällä asun. Sydämessäni
lepää selkeys kuin syvällä vuoressa veden yö.

Toisen osion runot tapahtuvat sisätilassa, sairaalassa, josta ei tunnu olevan ulospääsyä - aivan kuin ihmisellä - niin kauan kuin hän on ihminen - ei myöskään ole ulospääsyä itsestään:

Herään ja katson
suoraan vastapäiseen potilaaseen.
Kauhea läpäisee sydämeni,
miten minä kestän tulevat vuodet
ja onko siinä mieltä.
Kaikki suunnitelmani ovat kariutuneet
ja inhimillisen kasvun portaikkoni
roihuaa tulessa.

Tuota ulospääsyä runoissa kuitenkin vahvasti kaivataan, ja niinpä Ihan kuin ihminen kuuntelisi -kokoelmassa toisaalta on paljon luontokuvia. Raja minän ja luonnon välillä on parhaimmillaan olematon:

Rakentaa on kukkia, elää vuodenajat
                        kuin ihonsa
ja niin kuin tuskin tuntuva kevättuuli koskettaa kasvoja
ovi on auki.
                        Löytää lähde,
mielen selkeys koskematon kuin valo.

Färdingin runot koskettavat paljaalla ja antautuneella epätoivollaan, mutta toisaalta paradoksaalisesti myös vapaudellaan.