keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Konoba Vartal, Hvar

Konoba Vartal sijaitsee Hvarin kaupungissa vanhan kaupungin ulkopuolella, rantapoukaman kulmauksessa fransiskaaniluostarin lähellä. Ravintolalla on köynnöksien suojaama terassi ja loistavaa grillattua kalaa.

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Pacha Mama Beach Bar, Hvar






Pacha Mama Beach Bar sijaitsee Hvarin saarella Hvarin kaupungin itäpuolella vuohipolkumatkalla  Pokonji Dol -rannalta Robinsonin rannalle Milnan suuntaan. Paikka on todella kauniisti sisustettu ulkoilmabaari-kahvila-kokonaisuus kallioiden yläpuolella rinteellä. Baarista voi myös vuokrata rantatuoleja baarin edustalla olevalta kallioiselta niemeltä.

Pacha Mama Beach Bar on hieman hintavampi paikka, mutta täysin ymmärrettävistä syistä: se sijaitsee keskellä ei mitään. Baari on sisustettu valkoisin verhoin, pöydät ja penkit on maalattu vaalealla turkoosilla, ja katokset suovat suojaisaa varjoa paahtavassa auringossa. Sisustus on mietitty pieniä yksityiskohtia myöten - vessa, jossa ensin ajattelin saavani ensimmäisen kroatialaisen huussikokemukseni, osoittautuikin kekseliääksi diy-henkiseksi vesivessaksi, joka oli paitsi äärimmäisen siisti, varustettu myös laamakuvioidulla vessapaperilla...

Palvelu Pacha Mamassa on erittäin ystävällistä, ja kiireetön ihminen pääsee täällä todellakin lomatunnelmaan.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Haruki Murakami: Kafka rannalla


"'Rahaako sinulla siis on riittävästi?' poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään."


Tammi 2009. Japaninkielinen alkuteos Umibe no Kafuka, 2002. Suomentanut englanninnoksesta Kafka on the Shore, 2005, Juhani Lindholm. 639 s.

Haruki Murakamin Kafka rannalla on varsin tiiliskivimäinen romaani, mutta todellakin, lumoava teos. Kun tarina imaisee mukaansa, lukijana toivoo, ettei se päättyisi. Tosin jossakin vaiheessa jouduin tarinan suhteen hieman lukuähkyyn ja mietin, mitenköhän kirjailija saa solmittua eri kerrontanäkökulmat ja aika -sekä todellisuustasot yhteen - ja pelkäsin, ettei lopetus vain olisi lattea. Varsin onnistunut se kuitenkin on, ja lukukokemuksena Kafkaa rannalla voi vahvasti suositella. Romaanin kerronta rikkoo realismin mutta tavalla, joka koko ajan tuntuu luonnolliselta fiktion maailmassa. Tyyliltään ja tarinaltaan Kafkasta rannalla tulee mieleen hieman Herman Hesse, ja hänen teoksistaan päähenkilö- ja tarinavalinnan suhteen eniten Demian, tunnelman ja elämän syvien kysymysten pohtimisen suhteen puolestaan Narkissos ja Kultasuu.

Romaanissa on kaksi keskushenkilöä: päähenkilö, 15 vuotta täyttävä poika, joka päättää karata kotoa, ja toisena keskeisenä hahmona päältäpäin katsottuna hyvin yksinkertainen jo vanha mies, Nakata, joka on lapsena joutunut eräänlaiseen onnettomuuteen, jossa hän on täysin menettänyt muistinsa ja taitonsa, kuten lukutaidon.

15-vuotias poika ei viihdy kotonaan. Hänen äitinsä ja siskonsa ovat jättäneet perheen pojan ollessa lapsi, ja poika asuu kaksin isänsä kanssa, joka pojan näkökulmasta on etäinen ja lähinnä kiinnostunut työstään. Poika ottaa nimekseen Kafka Tamura, repullisen tavaraa ja hiukan rahaa kotoaan, ja lähtee karkumatkalle: hänestä tuntuu, ettei hän enää voi olla kotona - siellä ei ole hänelle mitään muuta kuin ahdistusta. Kafkalla on myös ikään kuin mielikuvitusystävä tai sisäinen ääni, joka ajoittain ottaa myös ulkoisen muodon ja jonka nimi on "poika nimeltä Varis".

Nakata on lapsuuden onnettomuuden jälkeen elänyt hyvin vaatimatonta elämää. Romaanin alkuhetkellä hän elää kaupungin avustuksella ja täyttää päivänsä etien omistajiltaan kadonneita tai karanneita kissoja: Nakata nimittäin ei osaa lukea tai kokemuksensa mukaan kommunikoida kovinkaan hyvin ihmisten kanssa - "Nakata on vähän tyhmä" on lause, joka Nakatan suusta usein romaanin aikana kuullaan - mutta sen sijaan hänellä on kyky puhua kissojen kanssa. Ja tästä tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin.

Romaanissa on dialogin joukkoon sujautettuna jonkin verran taidehistoriaa: on keskusteluja niin kirjallisuudesta, musiikista kuin kuvataiteestakin. Erään henkilöhahmon, joka yhdessä kohdin ilmaantuu paikalle eversti Sandersin muodossa, suuhun on kirjoitettu tämänkin romaanin taideteorian ydin:

"Itse kivellä ei olekaan mitään merkitystä. Tilanne nyt vain vaatii jotakin, ja juuri tällä hetkellä se jokin sattuu olemaan tämä kivi. Anton Tšehov sanoi sattuvasti, että 'jos tarinassa on pistooli, sen pitää myös laueta'. - - Tšehov tarkoitti, että välttämättömyys on omalakinen käsite. Se on rakenteeltaan erilainen asia kuin logiikka, moraali tai merkitys. Sen funktio määräytyy yksinomaan sen tehtävästä. Sellaista ei tarvita, millä ei ole mitään tehtävää. Sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa. Siinä teille dramaturgiaa. Logiikalla, moraalilla ja merkityksellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki on suhteellista. Tšehov ymmärsi dramaturgiaa oikein hyvin."

Kafka rannalla -romaanissa kyse on elämän merkityksen löytämisestä, ja myös rakkaudesta ja haavoittuvuudesta. Teemoista, jotka yhdistävät kaikkia ihmisiä: olipa sitte kyse nuoresta, keski-ikäisestä tai vanhasta; miehestä, naisesta tai jostakin muusta; yksinkertaisesta ja pohtivasta henkilöstä; henkilöstä nykyajassa tai sata vuotta sitten.

"Ihmiset väsyvät nopeasti sellaiseen, mikä ei ole pitkäveteistä, mutta eivät sellaiseen, mikä on." Kafka rannalla -romaanin tematiikka on ajaton, eikä romaani tavallaan pyri kertomaan jostakin erikoisesta (vaikka kerronta ylittääkin realismin): tavallaan romaani kertoo juurikin "jostain pitkäveteisestä", mutta niin mukaansatempaavalla tavalla, että kuten kirjoitin, teosta on vaikea laskea käsistään.

Nakata on romaanissa hahmo, joka saa tehtävän suorittajan roolin. Apurihahmoksi Nakata saa Hoshino-nimisen miehen. Parivaljakko täydentää toisiaan absurdillakin tavalla, josta ei myöskään huumoria puutu. "Kyseleminen on noloa hetken aikaa, mutta kyselemättömyys on noloa koko elämän", Hoshino siteeraa Nakatalle vaarivainaansa elämänopetuksia, ja niin heidän odysseiansa jatkuu, vaikka määränpää onkin tuntematon.

Kafka rannalla on myös ylistys kirjoille, kirjastoille ja lukemiselle. Päähenkilö Kafka on aina lukenut paljon, se on ollut hänen tapansa paeta todellisuutta. Karattuaan kotoaan hän löytää itseään kiinnostavan pienen yksityiskirjaston, Komuran muistokirjaston. Tämä paikka tuo etäisesti mieleen myös Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaan. Komuran muistokirjasto tuntuu tosin enemmän olevan unohdettujen ihmisten hautausmaa - muistojen kirjasto tai odottamisen eteinen.

"Mutta se on sinun teoriasi, ei minun, enkä minä ole millään tavalla vastuussa siitä." Ihmiset asettavat erilaisia merkitysodotuksia tai -leimoja asioille, mutta kuten Saeki-niminen hahmo romaanissa toteaa, vastuu teoriasta - siis oletuksesta sen suhteen, mikä tai millainen joku tai jokin on - on teorian keksijällä; kohteella vastuuta ei ole. Romaanissa on myös oivallinen kohtaus, jossa käsitellään feminismiä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa ja asetetaan kirkkaalla tavalla naurunalaiseksi kaikenlainen moralismi ja ennakko-oletukset - joista vastuu on siis aina niiden kantajalla, ei kohteella.

Aivan kuten se, kuinka romaanin kerronta liukuu yli realismin rajojen, näyttäytyy romaanissa luontevana, samoin ihmiselämässä järkevyyden ja järjettömyyden tai ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden raja on olemassa. Siihenkin voi suhtautua aivan luontevana asiana, kuten Hoshino tapahtumien edetessä toimii:

"Mitä enemmän Hoshino yritti saada asiasta tolkkua, sitä sekavammaksi se tuntui muuttuvan. Hän päätti, että oli paras olla yrittämättä löytää tolkkua sellaisesta, missä sitä ei alun alkaenkaan ollut. 'Parempi olla kokonaan ajattelematta kuin ajatella ilman tarkoitusta', hän sanoi lopulta ääneen, kädet puuskassa."

Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan ymmärtää, ja se voi olla aivan luonnollista ja luontevaa. Kafka rannalla -romaanin opetus tuntuu olevan se, että käsittämättömän edessä kannattaa antautua, elää ja kokea rohkeasti, ja uskoa siihen, että tšehovilaisen taideteorian mukaan "sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa".

torstai 28. kesäkuuta 2018

Jan Salminen: Äidinmaa





"En tiennyt, montako lasta minulla oli; lapset eivät olleet minun."


Tammi 2012. 392 s.


Jan Salmisen romaani Äidinmaa on dystopia paikasta, joka aiemmin tunnettiin Suomena, mutta jossa sotien ja ilmastokatastrofien seurauksena tapahtui vallankumous, jonka tekivät naiset; niinpä maa on nykyään äidinmaa, ja naiset hallitsevat. Pikemminkin kuin ansiokas dystopiana - jollaisena Äidinmaan perusasetelma on lähinnä se, että valtasuhteet käännetään ylösalaisin ja kärjistetään äärimmilleen - romaanin ansio on siinä, kuinka se kuvaa diktatuurin mekanismia.

Äidinmaassa valta on siis naisilla - ja äärimmäinen valta onkin. Miesten (tai romaanissa: koiraiden) rooli on palvella työläisinä - siis niiden, joita on onnistanut - ja osattomat koiraat asuvat raunioissa ja myyvät itseään yön pimennyttyä kaduilla. Onko koirailla minkäänlaista roolia tulevaisuuden Äidinmaassa, sitäkin romaani käsittelee.

Perhekäsitysnormi on erilainen kuin tosimaailmassa. Heteroseksuaalisuutta pidetään saastaisena perversiona, se rinnastuu eläimiinsekaantumiseen. Ideaali on polyamorinen naisperhe, jossa kaikki on jaettua. Myöskään kahdenvälisiä lesbosuhteita ei katsota hyvällä, vaan näitä "pariseksuaalejakin" halveksitaan ja pidetään uhkana polyamoriselle perhemallille.

Koiraslapset kasvatetaan erillään synnyttäjistään kuin eläimet, ja heidän elämänsä jatkosta päättävät naiset. Lisääntymiseen ja synnyttämiseen ylipäätään suhtaudutaan ristiriitaisesti; koiraita tai ainakin spermaa siihen tunnutaan vielä toistaiseksi tarvittavan, mutta olisiko tämäkin potentiaalisesti hengenvaarallinen yhdeksän kuukauden mittainen ikävä kokemus siirrettävissä pois naisilta? Ja mikä koiraan rooliksi tulevaisuuden Äidinmaassa muotoutuu?

Äidinmaan yhteiskuntamalli perustuu siis idealistisesti jakamiselle ja tasa-arvolle, mutta romaani suhtautuu perusasetelmaankin jo lähtökohtaisen kriittisesti. Toinen romaanin päähenkilöistä on Anna-Liisa, joka asuu plyamorisessa perheessä. Yksi hänen häpeällisistä salaisuuksistaan on se, että hän haluaisi perheen päänaisen, Belindan, ihan vain itselleen, ei jaettavaksi.

Anna-Liisa työskentelee vahtina työläiskoiraiden parissa, ja pääasiallisesti hän vahtii jo varsin iäkästä koirasta, Benjaminia, joka käy suorittamassa erinäisten naisten puutarhan- ja kodinhoidollisia askareita. Anna-Liisan tehtävänä on vahtia naisten turvallisuutta ja sitä, että Benjamin pysyy kurissa. Näin Anna-Liisa ajattelee Benjaminista: "Se on riittävän älykäs ollakseen säyseä ja riittävän yksinkertainen ollakseen luulematta itsestään liikoja."

Kuitenkin viettäessään runsaasti aikaa Benjaminia tarkkaillen Anna-Liisa alkaa hiljalleen kiintyä Benjaminiin. Benjamin on myös romaanin toinen päähenkilö. Romaanin minäkerronta vuorottelee lähinnä Anna-Liisan ja Benjaminin hahmojen välillä, ja lukukokemuksessa on osin hankalaa hahmottaa, kenen näkökulmasta tarinaa kulloinkin kerrotaan; varsikin, kun Benjamin ja Anna-Liisa eivät ole ainoita hahmoja, joiden läpi kerronta fokalisoituu.

Benjamin on siis jo iäkäs työläiskoiras, joka muistaa vielä jotakin menneestäkin maailmasta, ajasta, jolloin Äidinmaata ei vielä ollut. Äidinmaa on varsin tyypillinen orwellilainen dystopia, mutta Benjaminin kautta lukijalle näytetään häivähdyksiä myös mennisyydestä. Benjamin myös keräilee kaatopaikalta vanhoja esineitä - mikä Äidinmaassa toki on tehtävä salaa - ja kokee ne todisteina siitä, ettei maailma ole ainostaan sitä, minä propaganda tai oma propagandalle täysin vastakkainen kokemus sen näyttävät:

"Menneisyyttä ei voinut tuhota. Se kasvoi maan alla kuin sienirihmasto. Historia kuiskaili kätketyistä valokuvista ja kirjeiden koukeroisista riveistä. Vaikka emme osanneet lukea, löysimme kirjoituksesta viestin: on ollut toisin - voi olla toisin taas. Ei niin kuin ennen, ei niin kuin nyt, vaan jotain parempaa. Oli olemassa mahdollisuus."

Äidinmaa on myös kulutuskriittinen romaani, jollaisena se on edelleen erittäin ajankohtainen:

"Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? Että yksilönvapaus oli jotain absoluuttista ja universaalia ja peräisin luonnosta?"

Diktatuurin mekanismin kuvaus on Äidinmaan suurin vahvuus: romaani näyttää, että lähtipä yhteiskunta vallankumouksen kautta kehittymään sitten kuinka idealistiseen tai utopistiseen suuntaan tahansa, valta ja väkivalta johtavat aina pakkoon, sortoon ja alistumiseen. Jos joku määrittelee, mitä on "hyvä", se ei koskaan ole kaikille yhtä hyvä - olipa kyse sitten siitä, että kaikille haluttaisiin jotakin ikään kuin tasa-arvoista tai samanarvoista asiaa, kuten Äidinmaassa naisille keskinäistä rakkautta, jota jaetaan kaikille ja jota kukaan ei voi yksin vaatia itselleen, tai siitä, että aiemmin sorretulle ryhmälle vaaditaan enemmän tai parempaa ja luodaan näin taas uusi sortomekanismi.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Sveti Blažin kirkko, Komiža, Vis


Komižan kylä sijaitsee Visin saaren etelärannikolla lahden pohjukassa, ja lahden edustalla on Bišovon saari. Siinä missä Komiža itsessään on pitkälti lähes merenpinnan korkeudella, sitä reunustavat niemet kohoavat varsin korkealle ja tarjoavat kivoja patikointimahdollisuuksia. Patikoidessa on mukavaa olla jokin määränpää, ja sellaiseksi sopii hyvin pikkuinen Sveti Blažin kirkko kylän lännenpuoleisella niemellä.

Sveti Blažin kirkko on pikemminkin pienen pieni kappeli, jonka ovi oli ainakin silloin lukittuna, kun me kirkolla kävimme. Erinäisiä kirkonkelloja Komižassa soitellaan varsin ahkeraan, ja toisinaan ääni kuului myös täältä; voisi siis kuvitella papin itsensäkin silloin tällöin kipuavan vuohipolkua Komižan kylästä tänne 239 metrin korkeuteen merenpinnasta - aikamoista meditaatiota jo sinänsä.


Polku Komižasta Sveti Blažille on merkitty selvästi ja se on hyväjalkaiselle varsin helppokulkuinen, vaikkakin yhteensä nousua tulee tuon 239 metrin verran. Polku jatkuu kirkolta eteenpäinkin, ja muutaman mutkan takana on huippukohta - jolta avautuva maisema tosin on lähinnä metsäinen, ja polkua (joka niemen keskivaiheilla näyttää olevan myös tie) pitkin pääsisi myös niemen kärjessä oleville rannoille.

Patikointi Sveti Blažille kannattaa siis varsinaisesti patikoinnin itsensä vuoksi kuin myös polulta avautuvan upean maiseman takia. Polulta voi katsoa Komižaa kuin postikorttia, koko kylä näkyy vaikuttavana maisemana - samoin tietysti Adrianmeren horisontti ja Bišovon saari.



tiistai 26. kesäkuuta 2018

Konoba Barba, Komiža, Vis






Konoba Barba on eittämättä yksi Komižan kylän tunnelmallisimmista ruokaravintoloista. Ravintola ei sijaitse rivalla, kylän rantakadulla, vaan hieman syrjässä aivan keskustasta (mikä on kyllä suhteellisesti sanottu, sillä Komiža on pieni paikka lahdenpohjukassa). Ravintolalla on sekä merenrantaterasseja että puutarhaterassi sisäpihalta - ja sieltäkin on oiva merinäköala, kuten ravintolan esitteestä voi nähdä. Ravintola ottaa pöytävarauksia vastaan puhelimitse, mutta mikäli ei himoitse rannimmaiseen meripöytään, paikkaan vaikutti mahtuvan ilman varaustakin.

Valitsimme annokseksemme grillattua ensimmäisen luokan kalaa kroatialaisin perunalisukkein ja grillatuin kasviksin. Kala valmistetaan ravintolan puutarhaterassin puugrillissä, mistä lähtee huumaavan hyvä tuoksu. Ja olipa todella hyvää punanapsijaa!

Miljööltään Barba on loistava, ja palvelu on ystävällistä. Täällä todellakin kannattaa käydä syömässä!

Sveta Nikolan kirkko, Komiža, Vis






Sveta Nikolan eli joulupukkinakin tunnetun Pyhän Nikolauksen kirkko sijaitsee keskellä Adrianmerta olevan Kroatialle kuuluvan Visin saaren Komižan kalastajakylän itäisellä rinteellä. Kylästä päin katsottuna kirkko näyttää olevan ihan inhimillisellä kiipeämiskorkeudella, mutta helteessä ylämäkeen kuljettaessa sitä siltikin hengästyy. Nousu on kuitenkin maltillinen ja teitä pitkin (kunhan ne ensin löytää - yllättävänkin hankalaa!) helppokulkuinen, joten kirkolla kannattaa käydä Komižan kylän ja lahden yli aukeavan maisemankin vuoksi. Sveta Nikolan kirkko on rekennettu 1300-luvulla, mutta paikalla on saattanut aiemminkin olla jokin kirkon kaltainen rakennus. 

Komiža on leimallisesti kalastajakylä - ja itse asiassa Visin saaren historia on erilainen kuin muiden Kroatialle kuuluvien Adrianmeren saarien: Vis on saarista uloin, ja koska siellä on myös makean veden lähde, on se antiikin ajoista saakka Napoleonin ja maailmansotien kautta aina Jugoslavian aikaan asti ollut strategiselta arvoltaan merkittävä. 

Niinpä Vis Jugoslavian vallan ajan olikin suljettu sotilassaari - mistä johtuen saaren elinkeinoelämä kuihtui ja saarelta muutti paljon ihmisiä pois. Vuonna 1992 armeija poistui saarelta, ja siitä saakka saarella on kehitetty myös turismia. Mutta turismin suhteen Visillä on huomattavasti lyhyempi historia kuin vaikkapa Hvarilla tai Bračilla, ja sen voi aistia saarella - positiivisella tavalla. Elämä Visillä on rennompaa ja välittömämpää, ja saaren matkailustrategiaksi on valittu maanläheisyys: Visillä tavoitteena ei ole rakentaa suuria hotellikomplekseja, vaan panostaa ykistyismajoittamiseen ja pieniin hotelleihin (mikä toki koko Kroatiassa on varsin tyypillistä), ja vaikka turismi Komižan rivalla eli rantakadulla näkyykin, mistään Hvarin tai Splitin vanhan kaupungin ruuhkan kaltaisesta menosta ei ole kysymys.

Komiža siis on kalastajakylä, jonka suojelupyhimys on Pyhä Nikolaus. Sveta Nikolan kirkolla järjestetäänkin suojelupyhimyksen päivänä 6.12. perinnejuhlat, joissa kirkolle raahataan satamasta (!) vanha vene, jonka kirkolla saa tuikata tuleen Nikola-niminen pikkupoika. Tällaista siis luvassa jollekulle, joka keskellä talvea saarelle eksyy!