maanantai 18. marraskuuta 2019

Jelena Tšižova: Naisten aika




"Ensimmäinen muisto: lunta..."


Into 2018. Suom. Kirsti Era. Alkuteos Vremja zhenštšini. 261 s.

Jelena Tšižovan romaani Naisten aika on ristiriitaista luettavaa. Kieli ja kerronta on aukkoista, ja jos neuvostoliittolaisen kulttuurin tuntemuksessa on aukkoja, ei lukeminen ainakaan helpotu. Mietin melko pitkään teosta lukiessani, onko ongelma suomennoksessa (siis: onko suomennettu liian alkukielen ilmaisulle uskollisesti) vai onko alkukielisenkin teoksen lukeminen alkukieliselle yleisölle yhtä aukkoisen töksähtävää kuin suomennoksen lukeminen minulle paikoin oli. Suomennokseen on myös laitettu muutamia selittäviä alaviitteitä, jotka kyllä tulevat tarpeeseen, mutta joissa samalla menetetään tekstin sujuvuutta. Tässä siis narisen kielestä, mutta en kykene sanallistamaan, missä on vika ja miten sitten olisi parempi.

Naisten ajan tarinassa on kuitenkin jotakin taianomaisen kiehtovaa. Eletään 1960-luvun neuvostoliittolaista köyhää työläiselämää kommunalkassa. Romaanin keskushenkilö on mykkä - tai pikemminkin puhumaton - tyttö. Hän on avioton ja isätön lapsi, ja äiti yrittää parhaansa mukaan elättää tytön tehdastyöstään saamallaan palkalla. Äiti ja tytär jakavat yhteisasunnon kolmen mummon kanssa, ja mummot ovat romaanin parasta antia. Heidän kauttaan neuvostohistoriaa ja ajankuvaa saadaan syvennettyä traagisiin sävyihin, ulos arkirealistista ja selviytymisen eetoksesta. Mummot ovat kuin kolme hyvää haltijaa.

Romaani maalaa lukijalle täysin toisenlaisen todellisuuden. Television hankinnan vaikeudesta ja merkityksestä kerrotaan yksityiskohtaisesti - ja kun televisio on kerran hankittu, eritoten yksi mummoista tuijottaa sitä herkeämättä ja tarkasti. Ei, kyse ei ole teknologiahurmasta tai aikansa mediariippuvuudesta tai "viihteestä", vaan toinen mummoista kuittaa kolmannelle, eikö tämä ymmärrä, miksi television ohjelmat ovat yhdelle mummoista niin tärkeitä; televisiossa näytetään vanhoja työläismarsseja - ehkä siellä vilahtaisi joku kadonneista tai jo kuolleista sukulaisista?

Naisten aika on osin kiehtova romaani, mutta osin hankalasti lähestyttävä tai etäännyttäväkin.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Jenni Linturi: Isänmaan tähden


"Antti katsoi työpöytää."


Teos 2011. 232 s.

Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden on toisaalta historiallinen romaani, joka avaa takaumiensa kautta näkymän 1940-luvun tapahtumiin: niiden suomalaisten ratkaisuihin ja elämänkohtaloihin, jotka lähtivät kouluttautumaan natsi-Saksan Waffen-SS-joukkoihin ja sotimaan niiden mukana toisen maailmansodan itärintamalle. Historiallisena romaanina Isänmaan tähden kertoo toki myös jatkosodasta ja sen ajasta kuin myös sen jättämistä varjoista Suomessa. Toisaalta Isänmaan tähden kertoo myös muistista ja muistamisesta, sillä keskushenkilö Antti putoaa 79-vuotiaana katolta, minkä seurauksena hänen todellisuudessaan sekoittuvat sota-ajan traumat ja nykyhetki.

Sotahistoriaa keskitytään tarkastelemaan ennen kaikkea kahden erilaisen mieshahmon, Antin ja Kaarlon, näkökulmasta:

"Kaarlo ei ollut niin kuin Antti. Hän pelkäsi kaikkea muuta paitsi sotaa. Sodassa hän oli tietysti pelännyt sotaa, mutta siitä oli jo aikaa. Viimeisten vuosien aikana hän oli ymmärtänyt, että vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä."

Sekä Antin että Kaarlon hahmot problematisoivat onnistuneesti niin sankarimyyttiä kuin mieskuvaakin.

Sotakokemusten vaikutusta pari- ja perhesuhteisiin kuvataan myös onnistuneesti. Naisnäkökulma jää romaanissa melko pitkälti rivien väliin, mutta syntyy kuitenkin vahvasti vaikutelma, ettei nastenkaan osuus sodasta palanneiden miesten rinnalla mitenkään helppo ollut. Rauhan ajan arjen kannatteleminen tuntyi jäävän naisten harteille: "Mitä enemmän Leila jaksoi ja uskoi, sitä vähemmän Antin tarvitsi jaksaa ja uskoa."

Paitsi että Isänmaan tähden "ravistelee sankarimyyttejä", kuten takakansi lupaa, se myös kuvaa erittäin onnistuneella ja sujuvalla tavalla sitä, mitä tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää tai kielellistää: muistisairaan ihmisen logiikkaa. Oivallinen näyte tästä on esimerkiksi seuraava kohtaus, jossa osoitetaan, kuinka Antti toimii, kun sanojen merkitykset eivät enää liity sanoihin ja kun sota-ajan todellisuus (johon kuuluvat hahmot Luttinen, Erkki ja Hilkka) ja romaanin nykyhetken todellisuus (johon kuuluvat hahmot Johanna ja Antin tytär) päällekkäistyvät Antin todellisuustulkinnassa:

"Sen Antti ymmärsi Luttisen katseesta. Siksi hän taputti vatsaansa ja sanoi:
        - Puu.
        Antti myönsi itselleen ja olisi myöntänyt myös muille, jos olisi löytänyt oikeat sanat, että se oli typerää. Miksi kukaan haluaisi sanoa puu? Antti katsoi Luttista ja sanoi sen uudestaan.
        - Puu.
        - Mutta isä, eihän se ole mikään puu vaan Johanna.
        Ja tottahan Luttinen puhui. Kyllähän Antti sen ymmärsi. Hilkkahan se oli, eikä mikään Johanna. Juuri siksi Antti oli sanonut sen, mitä oli sanonut. - -
        Ja oikeassahan Erkki oli. Luttinen osasi rakastaa, toisin kuin Antti. Siksi Antti sanoi puu.
        - Isä varmaan tarkoittaa takapihan mäntyä, Luttinen sanoi. - Se istutettiin samana päivänä kun isä syntyi. Eikö niin isä?
        Antti nyökkäsi. Tietenkään hän ei ollut tarkoittanut takapihan mäntyä."

Katkelmasta käy hyvin ilmi sekä muistisairauden traagisuus että koomisuus. Puhutaan puusta, mutta miksi? Terveet koettavat saada muistisairaan puheeseen jotakin järkeä, ja niinpä lähdetään yhdessä katsomaan puuta, jotta eri todellisuudentulkinnoilla olisi edes jokin yhtäläisyyspiste. Mutta onko tässä järkeä kenenkään kannalta? Muistamisen tematiikkaa käsitellään koskettavasti myös Lisa Genovan teoksessa Edelleen Alice. Myös Selja Ahavan romaani Eksyneen muistikirja käsittelee teemaa.

Isänmaan tähden kertoo myös nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeesta ja erilaisista menneisyyden muotoiluista ja muistamisen tavoista, joista osa on tietoisen valikoivia ja osa sellaisia, että vaikka menneisyyden olisi kieltänyt ja pyrkinyt unohtamaan, se ei kuitenkaan koskaan katoa muistoista vaan ennemmin tai myöhemmin tunkee tavalla tai toisella näkyviin.
        

Hello Stranger, Helsinki

Helsingin ydinkeskustassa Vilhonkadulla sijaitseva ravintola Hello Stranger on sisustettu viihtyisäksi. Punatiilisenät sopivat kellarikerroksessa olevan ravintolan tyyliin, valaistus on pehmeä ja pöydät eivät ole aivan kiinni toisissaan, mikä jossain vaiheessa tuntui olevan varsinainen villitys ravintolassa jos toisessakin.

Ruokatyyliltään Hello Stranger on kiinnostava ja osin hieman ristiriitainen. Ruoat on periaatteessa suunniteltu jaettaviksi, mutta saa ne yksinkin syödä. Annokset ovat Master Chef -tyylisiä niin hyvässä kuin pahassakin. Esimerkiksi alkuruokien porkkana-annos kuulosti hyvinkin yksinkertaiselta ja siten ehkä tylsältä, mutta se paljastui yhdeksi parhaista: annoksessa oli pieneksi kuutioitua porkkanaa sekä kypsennettynä että kovempana, kuutiot oli kääritty valtavaa vuohenjuustokiekkoa muistuttavaan muotoon raunuksinaan ohuen ohutta juuriselleriä, ja makua tuli tahinista. Tämä on sellainen ravintola-annos, jonka tekeminen kotona olisi hankalaa tai mahdotonta, sillä kaikkia makuvivahteita tai tekniikoita ei pystynyt tunnistamaan. Toinen upea annos oli lämpimiin ruokiin kuulunut artisokka, jonka maussa oli sellaista syvyyttä ja pehmeyttä, jota ei oikein voi sanoin kuvailla.

Hankaluuksiakin oli. Esimerkiksi kasvissyöjän näkökumasta Master Chefistä tutut tekniikat aiheuttivat ongelmia. Annos, joka olisi voinut olla kasvisannos, sisälsikin tekniikoita, joissa kasviksia oli haudutettu lihaliemessä. Tämä kyllä lukee menussa ja tarjoilijat osasivat avata asiaa lisää.

Hello Strangerin drinkkilistasta on annettava erityiskiitos.


torstai 31. lokakuuta 2019

Kaikki hienot jutut @ Kansallisteatteri, Helsinki

Duncan Macmillanin kirjoittama ja Kansallisteatterin Willensauna-näyttämölle Mari Lehtosen ja Ilja Peltosen ohjaama näytelmä Kaikki hienot jutut käsittelee rankkoja teemoja. Keskiössä on (äidin) mielenterveysongelmat ja itsetuhoisuus.

Kaikki hienot jutut on yhden näyttelijän (Ilja Peltonen) show, joka muuntuu kerrasta kertaan. Willensaunaan on rakennettu intiimi ja pelkistetty tila, jossa tarina etenee. Näytelmä on kasvutarina, ja sen päähenkilö on alussa 7-vuotias poika. Yleisö pääsee seuraamaan pojan kasvua pojasta mieheksi. Näytelmässä käydään läpi lapsuutta ja nuoruutta ongelmineen ja iloineen, joista suurin osa on vahvasti samastuttavia, vaikka näytelmän päähenkilö joutuukin kantamaan myös sellaisia murheita ja taakkoja, joita meille kaikille ei ole annettu.

Kaikki hienot jutut on helposti lähestysttävää ja koskettavaa teatteria, joka puhuu tärkeistä aiheista.

maanantai 28. lokakuuta 2019

Helsingin kirjamessut 2019

Olipa taas menoa ja meininkiä! Kirjamessut ovat uudistuneet sitten edellisvuoden aika ruutukaavaa ja lavojen nimiä myöten. Hyvästi Aleksis Kivi ja Eino Leino, tervetuloa Senaatintori, Punavuori, Hakaniemi ja muut helsinkiläisnimet.

Myöskään messukojuja ei enää ole aseteltu halliin tasaruutukaavan mukaisesti, vaan asettelun osittaisessa orgaanisuudessa on redimäistä kaarevuutta, jossa liikkumista on helpotettu lattiassa jokimaisesti virtaavilla värillisillä mattokuvioinneilla. Kokonaisuudessaan uudistus oli mielestäni onnistunut hyvin ja messuissa oli monellakin tavalla uutta virtaa. Isojen lavojen sijainti messuhallin nurkissa ei ehkä ollut kaikkein toimivin ratkaisu, mutta muutoin nautin uudistuksista.

Vuoden 2019 teemamaa oli Ranska, ja minunkin kirjakassiini päätyi myös ranskalaista kirjallisuutta.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Édouard Louis: Ei enää Eddy

 

"Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa."


Tammi 2019. Suom. Lotta Toivanen. Alkuteos En finir avec Eddy Belleguele, 2014. 184 s.

Édouard Louisin omaelämäkerrallinen romaani Ei enää Eddy on vaikuttavaa luettavaa. Ei enää Eddy on kertomus nykyajan köyhyydestä, luokkaeroista ja siitä, kuinka vaikeaa luokkanousun tekeminen nyky-Euroopassa on. Ei enää Eddystä tulee osin mieleen Tara Westoverin omaelämäkerta Opintiellä, toisaalta Susanna Alakosken Päiväkirja-alaotsikolla julkaistu teos Köyhän lokakuu.

Ei enää Eddy -romaanisuomennoksen nimi on ainakin kaksimerkityksinen. Romaani kertoo päähenkilön muutoksen Eddystä joksikuksi muuksi: lapsuuden nimestä, perhetaustasta ja odotuksista vapautumisesta. Päähenkilön nimi on Eddy Bellegueule, sama kuin kirjailijan lapsena, mutta kirja on julkaistu nimellä Édouard Louis. Toisaalta kirjan nimi on kuin käsky, joka käskee Eddyä lakkaamasta toimimasta sillä tavoin, kuin hän on toiminut.

Ei enää Eddyn tarina sijoittuu pohjoisranskalaiseen kylään ja Eddyn lapsuuteen ja nuoruuteen tuossa kylässä. Eddyn perhe on köyhä, mutta ei suinkaan kylän ainoa köyhä perhe eikä myöskään kaikkein köyhin. Romaani kuvaa hienosti köyhyyden logiikkaa ja ideologiaa.

"Koulun piha toimi samoin kuin muukin maailma: isot eivät olleet tekemisissä pienten kanssa. Äiti sanoi samaa puhuessaan työläisistä Me pienet ei kiinnosteta ketään, poroporvareita nyt ei ainaskaan." Köyhien näkökulmasta kaikki, joilla on rahaa, ovat rikkaita. Ei enää Eddy on kirjoitettu retrospektiivisellä tyylillä, romaanissa on lapsuutta ja nuoruutta muisteleva ote. Tämä ratkaisu tuo kerrontaan analyyttisyyttä ja osuvuutta. Vaikka kerrotaan lapsuudesta, kerronta ei ole naiivia, vaan lapsuutta katsotaan myöhempien oivallusten läpi ja niin sekä lapsuuden että köyhyyden havainnot asettuvat laajempaan kontekstiin.

Häpeä on yksi romaanin keskeisistä teemoista:

"Äitini oli nauravainen nainen. Hän painotti sitä Tykkään nauraa, mä en esitä mitään hienoa rouvaa, mä oon tämmöinen yksinkertainen.
        Mitä hän mahtoi tuntea sanoessaan minulle niin? En tiedä valehteliko hän, kärsikö hän. Miksi hänen muuten olisi tarvinnut hokea sitä yhtenään, kuin selitellen? Ehkä hän tarkoitti, että tietenkään hän ei ole hieno rouva, koska ei voikaan olla. Tämmöinen yksinkertainen, ilmeneekö häpeä ensi sijassa ylpeytenä?"

Häpeää käsitellään sekä perheen ja yhteiskunnan että päähenkilön identiteetin näkökulmasta. Päähenkilö on jo lapsesta saakka ollut erilainen, minkä ovat nähneet niin häntä ympäröivät ihmiset kuin hän itsekin. Eddy on homo, ja köyhien keskuudessa vallitsevan äärimaskuliinisen kovismieskuvan kanssa se ei kerrassaan vain sovi yhteen. Tämä on yksi keskeisistä ristiriidoista, joita romaani käsittelee.

Romaani kuvaa hienosti köyhyyden periytymistä ja luokkanousun vaikeutta tai mahdottomuutta. Suhtautuminen koulunkäyntiin ja koulutukseen on yksi ongelmista. Yllä olevan Eddyn äidin kuvauksen rivien välistä käy ilmi, että Eddyn äiti ei ole hieno rouva - hänen mahdollisuutensa luokkanousuun tyssäsivät raskauteen, joka teki koulunkäynnin jatkumisesta ja sitä kautta luokkanoususta mahdotonta. Negatiivinen asenne koulunkäyntiin on kierre, joka periytyy perheistä ja joka näkyy niin tyttöjen kuin poikienkin koulunkäynnissä:

"Opettajia kohtaan ilmenevää kiltteyttäni pidettiin jotenkin epäilyttävänä: koulussa kiltteys oli tyttöjen ominaisuus. Tosin ainoastaan alaluokilla, sen jälkeen tytötkin alkoivat inhota koulua ja soittaa suutaan opettajille. Pois putoaminen oli vain ajan kysymys. Heidän kohdallaan se oli ainoastaan hieman hitaampaa."

Joukkoon kuuluminen ja hyväksytyksi tuleminen ovat ihmisen keskeisiä tarpeita - ja "opettajia kohtaan ilmenevä kiltteys" on epäilyttävää. Koulunkäynnin inhoaminen on periytyvä normi. Yhteiskuntaluokka näkyy myös kielenkäytössä. Kielenkäyttö on alatyylistä, ronskia, läpeensä rasistista ja homofobista (ja osa henkilöhahmoista suorasanaisesti kieltää olevansa rasisteja tai homofobisia käyttämistään sanavalinnoista tai sanomistaan mielipiteistä huolimatta). Myös sanavalinnat itsessään paljastavat yhteiskuntaluokan, mikä tulee Eddylle näkyväksi vasta, kun hän on saanut etäisyyttä kotikyläänsä ja perheeseensä:

"Filosofoiminen oli sitä että puhui niin kuin vihollisluokka, ne joilla on rahaa, rikkaat. Että puhui niin kuin ne, jotka saavat suorittaa toisen ja ylemmän asteen tutkintoja ja siis opiskella filosofiaa. Toki nekin lapset, jotka syövät päivällistä [eivätkä tule safkalle], juovat joskus kaljaa, katsovat televisiota ja pelaavat jalkapalloa. Mutta ne, jotka pelaavat jalkapalloa, juovat kaljaa ja katsovat televisiota, eivät käy teatterissa."

Eddyn perhe irvailee hänen "filosofoivan", kun hän kotoa pois muutettuaan tulee käymään ja puhuukin yhtäkkiä "päivällisestä" eikä "safkalle tulemisesta", kuten heidän perheessään kuuluu ja on tapana. Puhetapa määrittää ihmistä. Tämä näkyy myös kohtauksessa, jossa kerrotaan Eddyn serkun oikeudenkäynnistä:

"Sanoisitteko, että ulkoiset tekijät vaikuttivat tekoonne vai koetteko, että ainoastaan vapaa tahtonne ratkaisi tässä tapauksessa? Serkku änkytti, ettei ymmärtänyt kysymystä, ja pyysi syyttäjää toistamaan. Hän ei nolostunut, ei aistinut syyttäjän harjoittamaa väkivaltaa, tuota luokkaväkivaltaa, joka oli heittänyt hänet ulos koulumaailmasta ja tietyn syyseurausketjun päätteeksi johdattanut hänet tänne oikeussaliin. Hän luultavasti ajatteli, että syyttäjä oli naurettava. Että syyttäjä puui kuin homo."

Serkun reaktiossa näkyy sama ylpeys kuin ylempänä lainatussa kohtauksessa äidistä puhumassa hienosta rouvasta - ylpeys, jonka takana on häpeä. Tähän liittyy myös eräs romaanin avainkohdista: "Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut." Eddy ymmärtää jossakin vaiheessa pakenemisen mahdollisuuden ja pakeneminen avaa lopulta hänen silmänsä maailmalle ja niille kaikille mahdollisuuksille, joita maailma tarjoaa. On muutakin kuin kotikylä, köyhyyden ja elämäntavan periytyminen.

Kaikkien köyhien silmät eivät kuitenkaan avaudu pakenemisen mahdollisuudelle, tai kenties heissä ei ole sitä voimaa, jota luokkanousun yrittäminen vaatisi. Kotikylän elämä jatkuu samanlaisena kuin ennen:

"Pyörimme aina bussipysäkillä, joka oli poikien elämän keskus. Vietimme siellä kaikki illat sateelta ja tuulelta suojassa. Nin oli ilmeisesti aina ollut: teini-ikäiset pojat kokoontuivat sinne joka ilta ryyppäämään ja juttelemaan. Isä ja veli olivat tehneet niin, ja kun myöhemmin palasin kotikulmille, näin siellä poikia, jotka olivat olleet alle kahdeksanvuotiaita silloin kun minä lähdin pois. He olivat ottaneet paikan, joka minulla oli ollut joitakin vuosia aiemmin. Mikään ei muutu, ei ikinä."

Köyhyydestä irtautumisen, poispääsyn ja pakenemisen yrittämisen keinoja on monia, ja romaani tekee hienosti näkyväksi myös sellaisia toimintatapoja, jotka itse asiassa vain pönkittävät vallitsevaa valta-asetelmaa kuin toisivat minkäänlaista muutosta ihmisten elämään. Yksi tällainen asia on ajokortti ja sen hankkiminen:

"He kaikki ajoivat ajokortin heti täysi-ikäiseksi tultuaan, koska uskoivat, että se vapauttaisi heidät kylän ahtaudesta ja että he voisivat sitten tehdä matkoja (joita eivät koskaan tehneet), retkiä (ei koskaan kauemmas kuin lähiseudun baareihin ja meren rantaan muutaman kilometrin päähän). - - He eivät ymmärtäneet, että ajokortti oli yksi niistä asioista, jotka pitivät heidät kylässä."

Kukapa ei muistaisi omasta nuoruudestaan tarvetta päästä pois, haaveita Emile Zolan tyyliin "rusohohteisesta Pariisista", interrail-kesästä joka jatkuisi ikuisuuksiin, vapaudesta, kaikesta muusta kuin siitä, mitä kotipaikkakunta ahdistavine odotuksineen ja kaavoineen vaikuttaisi tarjoavan? Ja kuinka paradoksaalisesti yllä oleva katkelma paljastaakin sen, että ajokortti, tuo vapauden symboli, itse asiassa onkin juuri yksi niistä kahleista, jotka sitovat ihmiset kotikyläänsä ja yhteiskuntaluokkaansa.

Ei enää Eddy on vaikuttava lukukokemus joka tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisista lähtökohdista yhä edelleen nykyaikanakin ihmiset ponnistavat, ja kuinka köyhyys ei ole kadonnut (Länsi-)Euroopastakaan minnekään.

David Guterson: Lumi peittää setripuut


"Syytetty, Kabuo Miyamoto, istui jäyhän arvokkaana, selkä ylpeästi ojennuksessa, kämmenet kevyesti vastaajan pöytää vasten ja näytti mieheltä, joka on etääntynyt omasta oikeudenkäynnistään niin kauas kuin suinkin mahdollista."


Otava 1996. Suom. Markku Päkkilä. Alkuteos Snow Falling on Cedars, 1994. 461 s.

Hohhoijaa! Enpä ole aikoihin lukenut näin pitkäveteistä romaania. Tartuin Lumi peittää setripuut -romaaniin, koska kaipasin jotain herkkävireistä rakkaustarinaa, ja ihastuin ajatukseen rajatun tilan tematiikasta, jota romaani lupailee. Romaanin tapahtumat nimittäin sijoittuvat San Piedron "kauniille ja mystiselle saarelle Seattlen edustalle". Lisäksi romaanissa tapahtuu rikos, "arvostettu kalastaja kuolee oudoissa olosuhteissa", ja lopulta romaanin "tapahtumat laajenevat kuvaukseksi kolmen sukupolven elämästä, kulttuurien välisestä kuilusta, ihmisen vastuusta, rakkaudesta". Näin lupailee siis takakansi, mutta lukukokemus todistaa aivan muusta.

Lumi peittää setripuut on amerikkalainen oikeussalidraama. Romaanin nykyhetki kestää muutaman päivän ajan ja lukija saa seurata loputonta, toisteliasta oikeussalipuhetta, jossa ensin joko syyttävä tai puolustava asianajaja jankkaa joltakulta todistajalta tai asianosaiselta, onko asia niin kuin hän kuvailee sen olevan, mihin todistaja tai asianosainen toistaa oman näkemyksensä, joka on joko samanlainen tai erilainen kuin äsken kuultu. Ja sama toistuu eri henkilöhahmojen välillä, samassa miljöössä, taas ja taas. Jatkuva toisto on tämän tyyppistä: "Ehkä te nyt ymmärrätte, minkä vuoksi minun on pakko sanoa, ettetn ymmärrä koko jutusta yhtään mitään. Minä olen pahemman kerran ymmälläni. Minä en todellakaan ymmärrä. Minä en tiedä mitä minun pitäisi uskoa ja mitä ei. Minä olen tässä asiassa perin juurin ymmälläni, kerta kaikkiaan." Ja tätä sivu sivulta eteenpäin.

Oikeussalidraamoissa on jotain läpeensä ysäriä. Lumi peittää setripuut -romaani on kerrassaan ummehtunutta tavaraa. Lisäksi henkilöhahmot ovat latteita ja paperinmakuisia.

Samaan aikaan, kun oikeussalissa jankataan asioista eikä kerrontaan synny minkäänlaista jännitettä, tarinaa yritetään syventää kahdella tavalla. Toinen on miljöökuvaus: muutaman päivän aikana lumi todellakin peittää setripuut San Piedron saarella, sillä oikeudenkäynnin aikana iskee talvi ja myrsky, mikä alleviivaa kuvaannollisuudessaan saarelaisten keskuudessa tapahtuvaa myllerrystä, jonka oikeudenkäynti synnyttää. Tämä ei jää lukijalle millään tavalla epäselväksi, sillä suunnilleen jokainen luku alkaa tällä kuvauksella.

Toinen syventämisen tapa on takaumat henkilöiden lapsuuteen ja nuoruuteen. Tällä maalaillaan hiljalleen esiin toisaalta oikeudenkäyntiin johtaneiden asioiden taustalla vaikuttavia seikkoja, toisaalta Amerikan historiaan toisen maailmansodan aikana. Mutta jännitettä ei vain synny, ei sotakuvauksiin, ei pakolaisuuskuvauksiin, ei nuoruuden rakkaustarinaan, ei edes rikostarinaan, jonka vuoksi oikeussalissa ollaan. Jossakin vaiheessa oikeudenkäyntiä tapahtuu deus ex machina -tyyppinen käänne, ja hetken verran jännitetään sitä, paljastaako seikan huomannut henkilö seikan tuomarille vai ei. Ei ole kovin vaikea arvata sitäkään, kummin lopulta tapahtuu.

Lumi peittää setripuut - ei jatkoon. Jääköön tämä teos pölyttymään ysärin hämäriin, ehkä tämä silloin tuntui uudelta ja raikkaalta tai edes jollakin tavoin kiinnostavalta.