torstai 21. kesäkuuta 2018

Miki Liukkonen: O




"Hetki, jolloin ihminen päättää kuolla, ei välttämättä ole hetki, jolloin hän tietää kuolevansa."


WSOY 2017. 858 s.

Puolisen vuotta se otti, Miki Liukkosen esikoisromaani O:n lukeminen. Kirja on samanaikaisesti riemastuttavan viihdyttävä, yksityiskohtaisessa kuvauksessaan osuva ja aivot nyrjäyttävä, hämmästyttäviä henkilöhahmoja sisältävä ja juoneltaan koukuttava; kääntöpuolena on pitkiin virkkeisiin ajoittain uupuminen, eritoten teoksen alkupuolella loputtomien alaviitteiden lukeminen, vaikeus muistaa kuka kukin on ja ärtymys, kun kerronnan näkökulma vaihtuu juuri, kun tarina alkaa muuttua kiinnostavaksi.

Kokonaisuudessaan O jää kuitenkin selvästi plussan puolelle. Irrationaalisen hullutteleva kerronta on vangitsevaa. Henkilöhahmojen nimet ovat aivan pilvipääosastoa, mieleenpainuvimpana hahmo, jonka nimi on Darnopogaldjitzer. Tuo ei helposti mielestä lähde, kun sen on kerran sinne saanut. Kerronnan yksityiskohtaisuus - esimerkiksi materiaalit, joista esineet koostuvat, nimetään äärimmäisen tarkasti, samoin esineiden väri ja kuviointi sekä se, miltä esine tuntuu - herättää miettimään sitä, millaisia havaintoja itse tekee maailmasta ja kuinka ne nimeää.

Mistä romaani siis kertoo? Uimariporukasta, joka kokoontuu paitsi altaalla treeneissä, myös E.U.-nimisessä baarissa (eli Entisessä Urheilubaarissa). Kirkos Neurosis -nimisestä sirkus- ja performanssitaiteilijakokoonpanosta. Kööpenhaminalaisesta teatteriseurueesta, joka työstää hyvin epämääräistä H. C. Andersen-proggista. Helsingissä asuvista romaneista. Meilahden sairaalasta, jossa tapahtuu kummia. Fysiikkaa opiskelevasta pojasta, joka kommunikoi vain post it -lappujen välityksellä ja joka hikoilee paljon. Munakoisoja soittavasta kirjallisuuden professori Magnus Braxista. Kompan A/S -nimisestä tanskalaisfirmasta, joka on erikoistunut lasten leikkipuistolaitteiden valmistamiseen. Sokeutumisesta ja muista oudoista oireista. Kuolleiden eläinten tökkimisestä. Unkarilaislähtöisestä Jantek Zoltánfistä, joka on sekaantunut muun muassa erinäisiin huumeisiin ja Nikola Teslan kirjeisiin.

Ja jollakin tavalla kaikki tuo liittyy yhteen. Paikoin O:hon on kirjoitettu varsin suoraviivaista mediakritiikkiä nykyajan informaatiotulvasta, mitä romaani mahdollisesti itsessään pyrkii havainnollistamaan; tai sitten se pyrkii havainnollistamaan elämän mielettömyyttä ja sitä, kuinka syy-seuraussuhde on ihmisen ajattelumalli - sillä romaanissa syyt ja seuraukset voivat olla mitä mielettömimpiä, mikä on myös osa lukunautintoa.

"On vain 'on'. Tai pelkkä 'o', välähdys ilman reunoja..."

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista



WSOY 2012. Ranskankielinen alkuteos Chroniques de Jérusalem, 2011. Suomentanut Saara Pääkkönen. 333 s.

Guy Delislen sarjakuvateos Merkintöjä Jerusalemista on nimensä mukainen: Delisle asui perheensä kanssa vuoden verran Jerusalemissa. Delislen vaimo teki töitä avustusjärjestölle ja Delisle itse eli koti-isän ja sarjakuvapiirtäjän arkea jaetussa kaupungissa ja tallensi havaintojaan ja kokemuksiaan täksi teokseksi. Teos on jaettu kuukausien mukaisiksi luvuiksi, ja kussakin luvussa on useampia tarinoita. Merkintöjä Jerusalemista on voittanut parhaan albumin palkinnon Angoulèmen sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2012.

Merkintöjä Jerusalemista on kiehtova kirja. Se avaa ikkunan Jerusalemin ja laajemminkin Israelin ja Palestiinan arjen absurdiuteen ja traagisuuteen. Sisältö on hyvin samantyyppinen kuin Helsingin Sanomien vastikään julkaisemassa henkilökuvassa Juha Partasesta, joka oli koko ikänsä ollut Israel-fani ja Israelin puolella - kunnes hän vieraili Jerusalemissa ja käänsi takkinsa täysin. Israelin harjoittama väkivaltapolitiikka oli jotain, jolta ei ollut mahdollista ummistaa silmiään.

Saman vaikutelman tekee vahvasti myös Merkintöjä Jerusalemista. Albumin ote on tarkkaileva ja toteava, mutta kuvatut sisällöt ovat niin järjettömiä, perustelemattomia ja epäreiluja, että ne tuntuvat käsittämättömiltä - ta joltakin kehnolta dystopiaromaanilta.

Pelkkää sotaa tai väkivaltaa Merkintöjä Jerusalemista ei kuitenkaan kuvaa, vaan keskiössä on nimenomaan arki jaetussa kaupungissa: millaisia (ja miksi) ovat liikennenruuhkat, miten (ja miksi) vettä tulee tai ei tule hanasta, kuinka (ja miksi) roskalaatikot toisaalla pursuilevat ja toisaalla eivät... Delislen perhe asuu Itä-Jerusalemin (eli Palestiinan) puolella, mikä tekee arjesta joskus yllättävänkin hankalaa - esimerkiksi lentokentältä kovin moni teksikuski ei suostu Itä-Jerusalemiin ajamaan. Lentokentillä jatkuvaa hankaluutta aiheuttaa myös se, että ennemin tai myöhemmin jokaisella kerralla viranomaiset kysyvät Delislen vaimon työstä, ja mikäli (ja siis kun...) paljastuu tämän työskentelevän (myös) Gazassa, ollaan pahasti liemessä - joka kerta.

Merkintöjä Jerusalemista välittää paitsi Israelin ja Palestiinan vastakkainasettelua, myös sitä käsittämätöntä uskontojen, kulttuurien ja tapojen moninaisuutta, jota Jerusalem ilmentää. Albumi antaa kaupungista paitsi kaoottisen ja toivottoman kuvan, se myös näyttää Jerusalemin hyvin ristiriitaisessa ja kiinnostavassa valossa.

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Chelyuskinitesin puisto, Minsk


Minsk on paitsi suurten aukioiden ja leveiden katujen myös vihreyden kaupunki. Valitsimme puistokohteeksemme Chelyuskinitesin puiston, joka sijaitsee sinisen metrolinjan varrella. Puisto on suomalaisittain pikemminkin kaupunkimetsä, jossa voi kuljeskella leveitä kävelyteitä tai polkumaisempia reittejä pitkin.





Puulajisto vaihtelee eri puolilla puistoa: on jalojen lehtipuiden alueita, suomalaistyyppistä mänty-koivupuustoa ja kuusikkoja.




Kuten monista kohdin kaupunkia, täältäkin löytää sodan tai rauhan muistomerkin (riippuu hieman, miten asia määritellään):



Puisto on toisaalta rauhoittumisen paikka, toisaalta Chelyuskinitesin puistossa on myös runsaasti aktiviteetteja: eri puolilla puistoa on pieniä kojuja, terasseja ja wc-tiloja. Pussikaljoittelu ei taida kuulua minskiläiseen kulttuuriin, sillä sellaista toimintaa emme nähneet lainkaan - eikä se oikein olisi tähän puistoon sopinutkaan, sillä kuten mainittua, puisto on enimmälti metsää, ja penkeillä jalkakäytävien varsilla ihmisit istuvat varsin sivistyneesti. Myös lasten leikkikenttä vaikutti perheiden kesken erittäin suositulta kohteelta.



Ja todellakin, jos menoa ja meininkiä kaipaa, sitäkin tässä puistossa on saatavilla! Puiston keskellä on lava, jolla vaikutti äänimaisemasta päätellen olevan jos jonkinlaista musiikkiesitystä. Toisella reunaa puistoa on puolestaan tivoli, joka oli aivan mahtava kokemus. Uskaltauduimme vain maailmanpyörään (kertalippu per laite maksaa kaksi Valko-Venäjän ruplaa eli noin euron), mutta sekin oli aivan riittävän jännittävä kohde. Ja auringonpaisteessa syöty hattara, se maistui hyvältä!










Itsenäisyyden aukio, Minsk


Minsk on leveiden autoteiden, leveiden kävelykatujen ja valtavien aukioiden kaupunki. Tilaa on, ja sitä on käytetty säästelemättä. Tästä johtuen myös etäisyydet ovat pitkiä.

Kaupungin suurin aukio on Itsenäisyyden aukio. Eri aukioiden nimiä on vaikea oppia, sillä ne ovat kaikki jotenkin samanlaisia - kaupungissa on omistettu aukio esimerkiksi niin itsenäisyydelle, voitolle kuin vapaudellekin. Itsenäisyyden aukion entinen nimi on Leninin aukio, ja aukion metroaseman nimi on delleen Leninin asema ja aukion reunalla olevan, eri kokoisista vihertävänahrmaista kuutioista koostuvan hallintorakennuksen edessä seisoo edelleen Lenin liehuvassa takissaan, ikuistettuna patsaaksi.






Aukion laidalla on myös punatiilinen katolinen Pyhän simonin ja Helenan kirkko. Sunnuntain jumalanpalveluksen aikaan kirkko oli aivan täynnä rukoilevia ihmisiä, mutta takarivissä oli silti mahdollista päästä piipahtamaan.




Aukion alla on valtava (ja kesäkuussa myös valtavan kuuma ja vähähappinen) nykyaikainen ostoskeskus.

Aukion kulmassa on myös aivan ehdoton vierailukohde, nimittäin kaupungin pääposti, joka on kuvassa keskellä, rehottavien istutuksien takana:


Pääposti on ainoa paikka, jossa me näimme myynnissä Minsk- tai Valko-Venäjä-aiheisia postikortteja. Pääpostin kaupasta voi ostaa kortteja ja turistikrääsää, ja postimerkkeilijä voi täydentää kokoelmaansa ensipäivän kuorilla. Samasta paikasta voi ostaa kätevästi kortit ja postimerkit, ja omaan korttiin voi halutessaan laittaa erikoisleiman tiskillä.

Pääpostin aula on kuin suunniteltu postikorttien kirjoittamiseen, sillä aulassa on pöytäryhmiä tuoleineen ja pöydillä postimerkkien kostuttamiseen varattuja pikku tyynyjä. Pääpostin ikkunat ovat lasimaalauksia ja katto on korkealla. Potilaatikkokin löytyy kätevästi ulko-oven edestä. Myös postin aukioloajat ovat varsin laajat: se on auki joka päivä (juhlapyhistä en tosin mene sanomaan).

Kansalliskirjasto, Minsk

 
Minskin kansallsikirjasto on mykistävän massiivinen näky, kuten kovin moni muukin asia Minskissä. Kirjasto ei sijaitse aivan keskustassa, ja matkaoppaiden muakinen "viiden minuutin kävey metroasemalta" ei ole aivan viiden minuutin mittainen kestoltaan. Aivan kirjaston vieressä on Ushodin eli Vostokin metroasema, mutta kauniimman ja paremman kokonaiskuvan kirjastosta saa, jos jää pois edellisellä, Maskouskajan eli Moskovskajan metroasemalla - jolta kirjastolle on kyseinen "viiden minuutin" kävelymatka.


Muodoltaan kirjasto on kahvilan englanninkielisen tabletin mukaan "rhombocuboctahedron", eli kansankielellä jotakuinkin timantin muotoinen kuutio. Kirjasto on avattu 16.6.2006, joten onnistuimme käymään siellä sen 12-vuotissyntymäpäivänä.

Etuovi on hieno ja kulturelli:






...mutta etuovesta on käynti vain kiraston kokoelmiin ja työskentelysaleihin, ja se, mitä turisti etsii, on sisäänkäynti maisematerassille ja kahvilaan. Se puolestaan löytyy talon takaa. Hissilippu maksaa 3,5 valkovenäjän ruplaa (pyöreästi ottaen kurssi tällä hetkellä on jotakuinkin sellainen, että yksi euro vastaa noin kahta ruplaa). Maisemahissi vie ylimpään kerrokseen, josta pääsee ulkoilmanäköalatasanteelle. Näköalasta saa jonkinlaisen käsityksen kaupungin valtavuudesta ja puistojen määrästä:



Yllä oleva kuva on otettu keskustan suuntaan.

Näköalaterassia alemmassa kerroksessa on kahvila, josta saa myös ruoka-annoksia ja olutta. Kahvila oli mukava lounaspaikka, ja listalla on muun muassa kansallisruoka perunalettuja erilaisina annoksina. Perunalettuja saa esimerkiksi perinteiseen tyyliin smetanan kera tai vaikkapa mädin ja oliivien kera. Annos sisältää juuri sitä, mitä listassa lukee: esimerkiksi mäti-oliiviannokseen kannattaisi itse tajuta tilata lisäksi smetana, koska muutoin annos on erittäin kuivakka. Kahvilan henkilökunta osaa jonkinlaista englantia, mutta venäjän alkeiden osaaminen on avuksi, jos haluaa koettaa selvitellä esimerkiksi ruoan erilaisia ominaisuuksia.

Kansalliskirjasto on ehdoton must see -kohde Minskissä, suosittelen!



perjantai 15. kesäkuuta 2018

Armando Iannucci: The Death of Stalin

Armando Iannuccin ohjaama satiiri The Death of Stalin (2017) on ehkä juuri sitä, mitä siltä olisi voinut odottaa: jokseenkin kuivakka ja ennalta-arvattava elokuva, jolla on hauskatkin hetkensä (ja jolle kahden tunnin mitta on ehdoton maksimi).

Elokuva kertoo Neuvostoliittoa johtavasta pappa- tai setäporukasta, jonka kärkihahmona on luonnollisesti Stalin. Sitten Stalin heittää henkensä ja sedät eivät tiedä mitä tehdä; samalla alkaa hillitön valtakamppailu. Kuvaan astuvat mukaan myös Stalinin aikuiset lapset, terävä ja osin neuroottisen oloinen tytär ja impulsiivinen, alkoholiongelmainen poika.

Elokuvan hersyvin ja tarkkanäköisintä huumoria edustava kohtaus liittyykin lapsiin. Molempien heistä saavuttua kuolintaloon poika alkaa riehua. Tytär ja Neuvostoliiton korkein johto seisovat rivissä ja katselevat kohtausta - tai pikemminkin pyrkivät olemaan katselematta. Tähän tilanteeseen jokainen johonkin perheeseen tai sukuun kuuluva voi samastua - ja eritoten tyttären (Andrea Riseborough) näyttelijäsuoritus on upea!

torstai 14. kesäkuuta 2018

Stanisław Lem: Solaris



"Saavuin laukaisuosastoon tasan kello yhdeksäntoista aluksen aikaa."


Tammi 1973/1999. Puolankielinen alkuteos Solaris, 1961. Suomentanut Matti Kannosto. 249 s.


Solaris on vaikuttava klassikkodystopia. Päähenkilö Kris Kelvin suuntaa matkansa Maasta kohti Solaris-planeetalla sijaitsevaa avaruustutkimuskeskusta. Solaris on planeetta, joka kiertää kahta aurinkoa - sinistä ja punaista - ja josta kiinnostavan tutkimuskohteen tekee sen pintaa peittävä meri, joka vaikuttaa elolliselta olennolta.

Romaanissa on jonkin verran luonnontieteellistä tutkimuskieltä ja katsauksia Solariksen-tutkimuksen historiaan, mutta kuten hyvässä dystopiassa, tässäkin kirjassa on syvimmiltään kyse muusta kuin teksnisten yksityiskohtien kuvaksesta, nimittäin ihmisestä ja ihmisyydestä sekä ihmisyyden rajoista.

Tilanne, johon Kelvin avaruusasemalle saapuu, on kaoottinen ja kaukana normaalista arjesta. Kukaan ei ole vastaanottamassa Kelviniä, ja kun hän lopulta kohtaa yhden avaruusasemalla työskentelevistä tutkijoista, Snautin, kohtaaminen on jotakuinkin vainoharhainen. Pian Kelvinille paljastuu, miksi: avaruusasemalle on alkanut ilmestyä vierailijoita, ja se saa jokaisen tutkijan epäilemään niin omaa minuuttaan kuin kaikkien muidenkin kohtaamiensa henkilöiden identiteettiä. Mistä tietää, onko joku muu se, joka hän väittää olevansa? Mistä voi tietää olevansa itse se, joka on?

Tilanne ajaa tutkijat ihmisyyden rajoille. Solariksen parasta antia on sen filosofinen pohdinta. Solaris-planeetan meri on jotain, joka ylittää ihmisen käsitys- ja ymmärryskyvyn. Ihminen ei pääse irti itsestään: "Se seikka, että näemme kaiken kuin ihminen, estää meitä ymmärtämästä näiden ilmiöiden todellisia tarkoitusperiä. Siellä missä ei ole ihmisiä ei voi olla ihmisten tajuttavissa olevia tarkoituksiakaan."

Ja mitä sitten ovat tarkoitukset ja merkitykset? Mikä on merkityksellistä? "Yhden ihmisen kohtalo saattaa olla täynnä merkitystä, muutaman sadan hiukan vähemmän, mutta tuhansien ja miljoonien ihmisten historia ei missään vähänkään todellisessa mielessä merkitse enää yhtään mitään."

Solariksen ihmeellisten ja ihmisjärjelle käsittämättömien ihmeiden edessä ihmisen on kohdattava itsensä, vaikkei se olekaan aina kaunista. Miksi ihminen haluaa valloittaa avaruuden tai tehdä löytöretkiä?

"Me etsimme ainoastaan ihmistä. Emme me tarvitse toisia maailmoja. Tarvitsemme peilejä. Emme tiedä mitä tekisimme toisilla maailmoilla. Meille riittää yksi maailma, omamme; mutta sitäkään emme voi hyväksyä sellaisena kuin se on. Etsimme oman maailmamme ihannekuvaa; maailmaa joka on erilainen kuin omamme mutta kehittynyt oman muinaisuutemme kaltaiselta pohjalta. Samalla meissä itsessämme on jotakin, jota emme halua katsoa kasvoista kasvoihin, jolta yritämme suojautua, mutta joka siitä huolimatta pysyy meissä, sillä me emme lähde Maasta missään paratiisillisen viattomuuden tilassa. Me tulemme tänne sellaisina kuin todellisuudessa olemme, ja kun lehti kääntyy ja todellisuutemme paljastuu meille - se osa todellisuuttamme josta tahtoisimme olla vaiti - emme enää pidäkään itsestämme."


Solariksen todellisuus on niin hämmentävää, että sen edessä on antauduttava tavalla tai toisella. Itsemurha voi olla jonkun ratkaisu, tai toisena ratkaisuna näyttäytyy antautuminen planeetan mysteerin, kauheuden ja kauneuden edessä.