maanantai 19. marraskuuta 2018

Marko Annala: Paasto





"Tyyne Amalian sänky keinui kevyesti."


Like 2018. 285 s.


Marko Annalan toinen romaani, Paasto, kertoo uskonkriisistä. Päähenkilö on keski-ikäinen Matias Törmä, joka on naimisissa uskovaisen vaimonsa, Marikan kanssa, ja myös Matiaksen mummo Tyyne uskoo Jumalaan, tosin Tyynen usko edustaa vapaakirkkoa. Hiljalleen Matiaksesta on kuitenkin alkanut tuntua, että hän on erkaantunut uskosta - ja tästä luonnollisestikin seuraa kriisi, sillä uskoontulemisensa jälkeen Matias on rakentanut pitkälti koko aikuiselämänsä uskon varaan.

"Ei ihme, että Jumala osoitti minulle aikoinaan juuri ortodoksisuuden, uskon, joka tunnustaa myös kehon. Eikä myöskään ole ihme, että hurahdin vuosia sitten lenkkeilyyn. Kehoni on nämä kaikki vuodet yrittänyt viestiä olevansa olemassa ja huutanut tarvitsevansa huomiota, mutta minä ylistin vain mieltä. Ja lopulta keholleni ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin murtaa selkäni. Ja nyt ainakin tiedän mitä kipu on."

Paasto kuvaa hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kun ihminen joutuu tilanteeseen, jossa koko hänen elämältään tuntuu putoavan pohja pois. Kaikki arjessa näyttää yhtäkkiä kulissilta, jonka takana ei olekaan mitään. Tällainen elämänkriisi voi manifestoitua uskonkriisinä, kuten Paastossa, mutta mielestäni Paasto kuvaa kriisin mekanismia itseään:

"Minua on - - uuvuttanut koko paaston ajan. Aikomuksenani oli tutkia näiden viikkojen aikana itseäni, mutta mitä syvemmälle katsoin, sitä sameammaksi näkymä muuttui. Kuin olisin etsinyt kirkasta vesipisaraa myrskyn sotkemasta rantavedestä. Minun olisi pitänyt odottaa, sillä tyyntä ei voi tehdä."

Ortodoksinen ja uskonnollinen kuvasto läpäisee hienosti koko romaanin ja tekee näkyväksi sen, kuinka olennaiseksi osaksi usko on Matiaksen elämää tullut. Paasto kertoo myös rohkeudesta tunnustaa se, ettei enää ole sama kuin aiemmin; rohkeudesta ottaa askelia pois entisestä, vaikka vaarana on menettää kaikki ja olla saamatta mitään tilalle.

Uskontoa ja uskonnollisuutta avataan Paastossa muidenkin henkilöhahmojen kuin vain Matiaksen kautta, mikä ristivalottaa asiaa hyvin. Vaikka uskominen seurakuntaan kuulumisen kannalta on myös jaettu kokemus, romaani näyttää uskon ja uskonnollisuuden erilaisia merkityksiä yksilölle eri henkilöhahmojen toiminnan ja ajattelun kautta. Usko näyttäytyy asiana, joka voi tuoda elämään runsaasti sisältöä ja ehkä jonkinnäköistä varmuutta tai jatkumoa. Ajatuksia herättävää romaanissa on se, että uskoa kuvataan asiana, jonka voi paitsi saada, myös menettää:

"En koskaan saanut tietää omaa armolahjaani. Minä en osannut opettaa tai puhua uskostani. En ole hoitanut sairaita tai lohduttanut kärsiviä. Jos jossain usko meni hukkaan, niin minussa. Se oli minulle kuin matkamuisto vitriinissä. Kaunis muttei käytettävissä."

Paaston kieli ja kuvasto on hyvällä tavoin kiihkotonta ja paasaamatonta, ja se jättää lukijalle tilaa tehdä omia tulkintoja. Romaanin jännite kantaa alusta loppuun saakka, ja tematiikka jää pohdituttamaan lukukokemuksen jälkeenkin.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Bryan Singer: Bohemian Rhapsody

Queenistä ja Freddie Mercurystä kertova elokuva Bohemian Rhapsody on saanut melko nihkeät kritiikit. Queenin musiikista nauttivalle elokuva on kuitenkin ehdoton katsomiskokemus, ja nimenomaan elokuvateatterissa: keikkakohtauksissa parhaimmillaan tuntuu siltä, kuin olisi itse paikan päällä nauttimassa tunnelmasta. Elokuva keskittyy kuvaamaan Queenin nousua ja se huipentuu vuoden 1985 Live Aid -konserttiesiintymiseen. Tämä on katsojaystävällinen valinta (vaikka osa Queenin superhitesitä rajautuukin näin elokuvan ulkopuolelle): Live Aid -esiintymisen vahva tunnelma jää päällimmäisenä mieleen. Freddie Mercuryn sairaus ja kuolema käsitellään lähinnä vain lopputeksteissä. Minään elämäkertakuvauksena elokuvaa ei oikein voi pitää, mutta musiikki- ja bändielokuvana Bohemian Rhapsody on mahtavaa seurattavaa.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Roberto Bolaño: 2666


"Jean-Claude Pelletier luki Benno von Archimboldia ensimmäisen kerran jouluna 1980 ollessaan 19-vuotias ja asuessaan Pariisissa, jossa hän opiskeli yliopistossa saksankielistä kirjallisuutta."


Sammakko 2015 (?). Espanjankielinen alkuteos 2666, 2004. Suomentanut Einari Aaltonen. 985 s.

Roberto Bolañon romaani - tai viisi romaania, kuinka vain - 2666 on kerrassaan mieletön ja huikea teos. Nide siis tavallaan koostuu viidestä romaanista - Tutkijoiden osa, Amaltafinon osa, Faten osa, Rikosten osa ja Archimboldin osa -, tavallaan taas on yksi megalomaaninen, liki tuhatsivuinen romaani. Lukukokemuksen alkupuolella tuntuu siltä, että osat voisi lukea itsenäisinä teoksinaan, lopussa taas on täysin vakuuttunut siitä, että kyseessä on yksi yhtenäinen teos - vaikka osissa liikutaan eri mantereilla ja erilaisissa ajoissa ja maailmoissa.

Kirjan takakasniteksti on ympäripyöreä, eikä sen avulla oikein saa kiinni siitä, mistä teoksessa on kyse. Toisaalta romaanin takakansitekstin laatiminen tuntuu miltei mahdottomalta haasteelta, sillä koko sisällöstä ei ole tilaa kertoa ja toisaalta - mistä voi kertoa, ettei tule kertoneeksi liikaa? Koko romaanin lukemisen jälkeen tunnen jääneeni kuin limboon: teos tekisi mieli aloittaa uudelleen alusta, sillä en ole varma, mitä kaikkia yhdistäviä johtolankoja minulta on oikein jäänyt huomaamatta.

2666 on nautinnollisesti suomennettu mestariteos - jonka lukemiseen itselläni meni viidestä kuuteen kuukautta. Koska kokonaisuudesta ei aivan hirveästi kannata paljastusten pelossa kirjoittaa johtolankoja yhteen punovia virkkeitä, siirryn käsittelemään teosta osa kerrallaan.

* * *

Tutkijoiden osa


Romaanin aloittaa Tutkijoiden osa. Tässä osassa keskushenkilöinä on neljä eri puolilla Eurooppaa vaikuttavaa kirjallisuudentutkijaa, joiden intohimona tai lähestulkoon pakkomielteenä on mystisen, kadonneelta vaikuttavan Archimboldi-nimisen kirjailijan elämä, persoona ja tuotanto.

Tutkijoiden osa on rakennettu sillä tavoin dekkarimaisesti, että lukija pääsee Archimboldin jalanjäljille - sikäli kun liitä löytyy ja ne eivät katoa - tutkijoiden seurassa. Osan perusvire on akateeminen, mutta tutkijanelikon väliset suhteet (heiddä on kolme meistä ja yksi nainen) muodostavat omanlaisensa tunteiden ja intohimojen verkoston. Kumpi lopulta on tärkeämpää, Archimboldi tuotantoineen vai elämä tässä ja nyt? Millainen on olemassaolon, intohimon ja katoamisen muodostama yhtälö?

"- - omalla tavallaan - - hän - - oli jo aloittanut oman matkansa, joka ei vienyt häntä sankarin haudalle vaan kohti luopumista, se oli eräässä mielessä uusi kokemus, koska tuo luopuminen ei ollut mitään sellaista, mitä yleensä kutsutaan luopumiseksi, ei edes kärsivällisyyttä eikä sopeutumista, vaan enemmänkin jonkinlainen hiljentymisen tila, hienostunutta ja käsittämätöntä nöyrtymistä, joka sai hänet huomaamattaan itkemään ja jonka yhteydessä hänen omakuvansa, se minkä Morini koki Morinina, alkoi liueta vähittäin ja vastustamattomasti kuin joki, joka lakkaa olemasta joki tai kuin puu, joka palaa taivaanrannassa tietämättä olevansa tulessa."

* * *

Amaltafinon osa


Romaanin toinen osa kertoo Amaltafinosta, joka on professori, joka asuu Santa Teresassa kahden 17-vuotiaan tyttärensä Rosan kanssa. Amaltafinon vaimo ja Rosan äiti Lola on jättänyt perheensä syynä tai tekosyynä runoilija, jonka perään epävakaa Lola on lähtenyt. Osa keskittyy käsittelemään hulluutta sen erilaisissa muodoissa.

* * *

Faten osa


Kolmannen osan päähenkilö, Oscar Fate eli Quincy Williams, on toimittaja. Hänen äitinsä kuolee. Fate on toimittaja, ja hänet passitetaan New Yorkista Meksikoon tekemään juttua nyrkkeilijästä. Sonorassa, Santa Teseran kaupungissa, jossa hän on tekemässä nyrkkeilijäjuttua, hän kuitenkin kiinnostuu naisiin kohdistuneesta murha-aallosta ja siitä kirjoittamisesta. Lehti, johon Fate kirjoittaa, ei kuitenkaan ole kiinnostunut Faten ehdottamasta yhteiskunnallisesta reportaasista, vaan nyrkkeilijästä. Fate alkaa kuitenkin omin päin perehtyä naisten murhiin ja kohtaa paikallisia toimittajia, kuten Guadalipe Roncalin, jotka kirjoittavat ilmiöstä ja tutkivat sitä. Fate päätyy kontaktiensa avulla lähemmäs väkivaltaa, huumeita ja jengejä.

Faten osa kuvaa Santa Teresan kaupunkia väkivaltaisuuksineen ulkopuolisen ja hiljalleen asioihin sekaantuvan henkilöhahmon näkökulmasta. Osassa pohditaan väkivallan olemusta:

"1800-luvulla, 1800-luvun puolivälissä ja loppupuolella - -, yhteiskunta alkoi käsitellä kuolemaa sanojen siivilällä. Kun lukee tuon ajan lehtijuttuja, tuntuu siltä kuin silloin ei olisi ollut rikoksia tai kuin yksittäinen murha olisi kohahduttanut kokonaista maata. Emme halunneet kuolemaa kotiin, uniimme ja haaveisiimme, mutta silti silloin tehtiin hirvittäviä rikoksia, paloittelumurhia, kammottavia raiskauksia ja jopa sarjamurhia. - - Kaikki käsiteltiin pelkoihimme sovitetulla sanojen siivilällä. Mitä pelkäävä lapsi tekee? Sulkee silmät. Mitä tekee lapsi, joka aiotaan raiskata ja sen jälkeen tappaa? Hän sulkee silmänsä. Hän myös kirkuu, mutta ensin hän sulkee silmänsä. Sanat palvelevat samaa tarkoitusta. Se on mielenkiintoista, koska kaikki inhimillisen hulluuden ja julmuuden arkkityypit keksittiin kaukana menneisyydessä eikä uudella ajalla. - - Sanotte: Kaikki muuttuu. Tietysti kaikki muuttuu, mutta rikoksen arkkityypit eivät muutu, ja sama pätee ihmisluontoon, sekään ei muutu. - - niihin aikoihin sanoja käytettiin enemmän asioiden peittämiseen kuin niiden paljastamiseen. Tai ehkä sanat paljastivat jotain. Mitä? En osaa sanoa."

* * *

Rikosten osa


Luettavuuden kannalta romaanin raskain ja tavallaan myös intensiivisin on sen neljäs osa, Rikosten osa. Rikosten osa keskittyy kuvaamaan Santa Teresaa piinaavaa väkivaltaa, joka ilmenee jatkuvasti tapahtuvina nuorten naisten väkivaltaisina murhina. Väkivallan kuvaus on neutraalia ja äärimmäisen toisteista. Vaikka tapaukset ovat erilaisia, ne ovat kuitenkin samanlaisia - ja niitä kuvataan jatkuvasti samalla tavalla. Kuvataan paikkaa, josta vainaja on löytynyt; kerrotaan, kuka tai ketkä vainajan ovat löytäneet; kerrotaan vainajan ikä tai arvioitu ikä, nimi, jos se tiedetään ja vainajan ulkoiset tuntomerkit; kuvataan, mitä vainajalla on yllään; kuvataan mihin vainaja on kuollut ja kerrotaan, mitä väkivallantekoja häneen on kohdistunut (tyypillisesti: "Hänet oli raiskattu toistuvasti sekä vaginaalisesti että anaalisesti.").

Rikosten osassa väkivaltaa kuvataan poliisien näkökulmasta. Poliisityö vaikuttaa epätoivoiselta ja se näytetään tehottomassa valossa. Erään poliisitutkijan puheenvuoro avaa sitä osuvasti:

"Kriminologin työ tässä maassa on kuin kryptografin hommaa pohjoisnavalla. Kuin olisi lapsi pedofiilivankien osastolla. Kuin olisi helppoheikki kuurojen maassa. Kuin olisi kondomi amatsonien valtakunnassa, tutkija García Correa sanoi. Jos sinua sorsitaan, totut siihen. Jos sinuun suhtaudutaan yliolaisesti, totut siihen. Jos kaikki eläkesäästösi katoavat, sopeudut siihen. Jos poikasi pettää sinut, sopeudut siihen. Jos sinun pitää jatkaa töitä, vaikka lain mukaan sinulla olisi oikeus tehdä mitä lystäät, sopeudut siihen. Jos palkkaasi alennetaan, totut siihenkin. Jos sinun pitää lisätienestien saamiseksi tehdä töitä epärehellisille asianajajille ja korruptoituneille poliiseille, totut siihen. Mutta älkää kirjoittako näistä asioista lehdessä, pojat, koska muuten työpaikkani on vaarassa, tutkija García Correa sanoi."

Poliisi turvautuu jopa televisiossa esiintyvän selvänäkijän kuulemiseen. Selvänäkijän elämänasenne on varsin suorasukainen: "Kun tietää asioista, tietää, ja kun ei tiedä, on parasta perehtyä niihin. Ja muutoin on syytä pysyä vaiti, paitsi jos suunsa avaamalla perehtyminen sujuu jouhevammin."

Paikoin rikosten ratkeamiseen ja syyllisten löytämiseen otetaan myös varsin filosofis-uskonnollinen ote:

"Uskon, että mikään ei katoa, meksikolainen sanoi. On ihmisiä ja eläimiä ja jopa asioita, jotka syystä tai toisesta näyttävät joskus katoavan. Vaikka sinä et sitä uskokaan, Harry, joskus kivikin haluaa kadota, olen nähnyt sen omin silmin. Mutta Luoja ei salli sitä. Luoja ei salli sitä, koska ei voi. Uskotko sinä Jumalaan, Harry? Uskon, señor Demetrio, Harry Magaña vastasi. No, luota sitten Jumalaan, Luoja ei anna minkään kadota."

Edellä esitetty dialogi kuvaa jollakin tavoin myös 2666-romaania kokonaisuudessaan: vaikka eri osissa tarkastellaan maailmaa ja sen ilmiöitä eri henkilöiden näkökulmasta käsin, mikään ei ehkä kuitenkaan katoa, vaan kaikessa on samuutta, joka on ja on ollut aina - kuten Faten osasta otetussa sitaatissa todetaan.

Rikosten osa vetää yhteen eniten lankoja myös latinalaisamerikkalaisuuden ja latinalaisamerikkalaisen yhteiskunnan olemuksesta. Osassa määritellään muun muassa latinalaismaerikkalainen verio (jokapäiväisestä) kiirastulesta:

"- - ja jonkin aikaa nelikko sai tuta, millaista on olla kiirastulessa, he odottivat pitkään turvattomina ja hyljättyinä, se oli hyvin latinalaisamerikkalainen kokemus ja kovin tuttua, sellaista koettiin päivittäin, tosin ilman ahdistusta ja ilman kotikadun yllä korppikotkaparven lailla liihottavaa kuoleman synkkää varjoa, joka myllersi arjen ja sai kaiken kääntymään päälaelleen."

Rikosten osa onnistuu tekemään näkyväksi sen, kuinka arkipäiväistä ja tavanomaista väkivalta on.

* * *

Archimboldin osa


"Hans Reiter syntyi vuonna 1920. Hän ei näyttänyt lapselta, vaan levältä." Näin esitellään romaanin viidennen ja viimeisen osan päähenkilö. Hans Reiterin elämä alkaa siis vuodesta 1920, ja koska olemme jälleen Euroopassa, Reiterin kohtaloksi tulee osallistua toiseen maailmansotaan. Luvassa on jos jonkinmoisia juonenkäänteitä. Osan tematiikka liittyy olennaisesti niin identiteettiin kuin kirjoittamiseenkin.

Reiterin kannalta avainkohta on sodanjälkeinen oivallus:

"'Se tapahtui vankileirillä', Reiter sanoi. 'En tiedä, keneksi Sammler minua luuli, mutta hän kertoi minulle kaikenlaista. - - Varmuuden vuoksi hän oli vaihtanut niemään. Hän käytti nimeä Zeller. Mutta en usko, että Yhdysvaltain poliisi etsi Sammeria. Se ei etsinyt myöskään Zelleriä. Amerikkalaisille Zeller ja Sammer olivat epäilyksen alkopuolella olevia Saksan kansalaisia. Amerikkalaiset etsivät arvovaltaisia sotarikollisia, tuhoamisleirien väkeä, SS-upseereja, isoja kihoja. Ja Sammer oli vain tavallinen virkamies. - - Eräänä aamuna, kun vankeja siirrettiin, livahdin pois jonosta ja pääsin helposti karkuun. Jonkin aikaa kiersin eri kaupungeissa ja oleskelin Koblenzissa. Olin töissä kaivoksissa, jotka oli avattu uudestaan. Näin nälkää. Minusta tuntuu kuin Sammerin haamu olisi liimautunut varjooni. Minäkin harkitsin nimeni vaihtamista. Viimein saavuin Kölniin ja tajusin, että minulle oli jo tapahtunut kaikki mahdollinen, ja minun oli turha antaa Sammerin saastaisen haamun piinata itseäni.'"

Jos kokee, että "minulle oli jo tapahtunut kaikki mahdollinen", on turha jäädä roikkumaan menneisyyden ahdistavaan painolastiin ja antaa "saastaisen haamun piinata" itseään; voi valita myös vapautuvansa siitä ja aloittavansa uudelleen.

Archimboldin osassa luovuutta ja kirjoittamista käsitellään kirjailijan näkökulmasta, toisin kuin Tutkijoiden osassa, jossa keskushenkilöt koettavat saavuttaa pakenevan luovuuden ja kiinnostuksensa kohteen ikään kuin ulkoa päin:

"Ivanovin pelko oli luonteeltaan kirjallista. Toisin sanoen hänen pelkonsa oli pelkoa, josta kärsii suurin osa niistä kansalaisista, jotka eräänä kauniina (tai ei niin kauniina) päivänä päättävät tehdä kirjoittamisesta ja ennen kaikkea fiktion kirjoittamisesta erottamattoman osan elämäänsä. Se on honouden pelkoa. Ja pelkoa, ettei saa tunnustusta. Mutta ennen kaikkea huonouden pelkoa. Pelkoa, että vaiva ja ponnistelu valuvat hukkaan. Pelkoa, ettei askelista jää jälkeä. Pelkoa, että sattuma ja luonnonvoimat pyyhkivät hauraat jäljet. Pelkoa illastaa yksin, pelkoa, ettei kukaan huomaa. Pelkoa, ettei kukaan arvosta. Epäonnistumisen ja naurunalaiseksi joutumisen pelkoa. Mutta ennen kaikkea huonouden pelkoa. Pelkoa, että päätyy ikuisiksi ajoiksi huonojen kirjailijoiden helvettiin. Järjettömiä pelkoja - -, varsinkin jos pelkoja tyynnytteli näennäisyyksillä. Ikään kuin hyvien kirjailijoiden paratiisi olisi huonojen kirjailijoiden mielestä ollut näennäisyyksien kansoittama. Ikään kuin teoksen hyvyys (tai erinomaisuus) olisi kiinnittynyt näennäisyyteen. Näennäisyyteen, joka tietenkin vaihteli aikakauden ja maan mukaan, mutta joka pysyi aina omana itsenään, näennäisyytenä eli asiana, joka näyttää olevan, muttei ole, pintana syvyyden sijaan, pelkkänä eleenä, joka sekin vielä sekoittui tahtoon, Tolstoin hiuksiin, silmiin ja huuliin, Tolstoin ratsastamiin virstoihin ja Tolstoin korkkaamiin naisiin seinävaatteessa, joka palaa näennäisyyden tulessa."

Luovuutta ja todellisuutta hahmottaa myös kustantaja Bubisin matemaattissävytteinen mutta filosofisten kysymysten äärelle kaareutuva pohdinta:

"- - summa - - perustuu aina arvioon, ei ole mitään oikeaa summaa, vain natsit uskoivat täsmällisiin lukuihin, samoin matematiikan alkeiden opettajat, vain sihteerit, mielipuolet, verovirkailijat (Luoja heidät hävittäköön) ja numeronikkarit, jotka ennustivat tulevaisuutta milloin mistäkin, uskovat täsmällisiin lukuihin. Sen sijaan tiedemiehet tietävät, että kaikki luvut ovat vain arvioita. Parhaat fyysikot, matemaatikot, kemistit ja kustantajat tietävät, että kaikki on pelkkää hapuilua pimeässä."

* * *

Kokonaisuudessaan 2666 maalaa valtavan suuria kaaria ihmisyydestä, historiasta ja maailman ilmiöistä, mutta romaani tekee työnsä pieniä yksityiskohtia kuvaten ja luo siten kokonaiskuvan jostakin. Mistä? Kuten alussa kirjoitin, teos tekisi mieli lukea uudelleen, koska kertalukemalla jää niin paljon huomaamatta. Paljossa tuntuu olevan kyse sattumasta tai kohtalosta, siitä, mihin suuntaan muiden ratkaisut ihmistä kuljettavat ja mitä ihminen päättää itse tehdä. Ratkaisuja ja vaihtoehtoja on monia. Pahuutta on olemassa, ja on ollut aina, vaikka "niihin aikoihin sanoja käytettiin enemmän asioiden peittämiseen kuin niiden paljastamiseen". Ehkäpä 2666 pyrkii tekemään toisin: paljastamaan niitä asioita, joita me emme halua nähdä.

Merikeskus Vellamo, Kotka

Merikeskus Vellamo Kotkan satamassa on monipuolinen vierailukohde. Rakennuksessa on useita toimijoita (Suomen merimuseo, Merivartiomuseo, Kymenlaakson museo) ja näyttelyitä; tämänhetkisenä vaihtuvana näyttelynä on Sex and the Sea -niminen näyttely, joka tarkastelee merimieselämää punaisten lyhtyjen kajosta käsin.


Sex and the Sea -osio on rakennettu punasamettiseksi ja hämyisäksi. Naisten merkitystä tarkastellaan useasta tulokulmasta.


Esiin tulee paitsi naisten merkitys merimiesten näkökulmasta satamissa houkuttelevina ja kaivattavina heiloina ja huorina, myös epäonnentuojina laivoissa mutta toisaalta kaivattuina vaimoina ja äiteinä sekä keulakuvina ja laivojen niminä.


Posliinikoirat ovat vahvasti läsnä tässä näyttelyssä, ja niiden merkitys on vahvasti latautunut. Posliinikoirat olivat haluttuja tuliaisia Englannin satamista, ja niitä ostettiin usein pareittain. Ne symboloivat uskollisuutta ja valppautta. Siinä missä Unkarin pustalla asuvat naiset viestivät vinssikaivojen asennoilla ratsumiehille, onko rakastajan sopiva aika tulla vierailulle vai onko talon isältä paikalla, tarinoiden mukaan merimiesten vaimot käyttivät kotimökkien ikkunalaudoilla pidettäviä posliinikoirapareja samaan tarkoitukseen; mikäli koirat katsoivat ikkunasta ulos, mies oli merillä ja rakastaja tervetullut vierailulle.

Pysyvän näyttelyn puolella on esillä merenkäynnin historiaa, jota esitellään niin kivikaudelta keskiajalle kuin vaikkapa ruotsinlaivojenkin kontekstissa. Näyttelyesineistö on mielenkiintoista ja monenlaista. Venenäyttelyn puolella pääsee ihailemaan eritoten erilaisia puurakenteisia veneitä.

Kymenlaakson museon osastolla tehdään katsaus kaakonkulmalaiseen arkielämään ja esitellään maalaustaidetta Kotkasta. Varsinkin kotkalaisuutta vuodelta 1976 kuvaava taulu, jossa nähdään kaupungintalo, Suomen lippu ja punalippu, kalaa ja leipää, on tunnelmaltaan vahva.


lauantai 3. marraskuuta 2018

9 hyvää syytä elää @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Anna Krogeruksen kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrenin ohjaama 9 hyvää syytä elää on kerrassaan hyvä näytelmä. Päähenkilönä nähdään Klara Harmaa, joka on kolmikymppinen, masentunut nainen. Näytelmän alussa hän on saanut (tuki)asunnon, jossa hän harjoittelee elämää. Klaran maailmaan päästään hyvin sisään heti näytelmän alusta alkaen: näin vaikeaa voi olla jo ihan asunnosta ulos Alepaan lähteminen. Äidin hyvää tarkoittavat mitä kuuluu -puhelut oletko syönyt -kyselyineen lähinnä ahdistavat, kun yksi tarkoitus olisi vihdoin päästä omille jaloilleen ja aloittaa oman elämän eläminen.

Kaikki 9 hyvää syytä elää -näytelmässä lavalla nähtävät hahmot ovat omalla tavallaan hukassa elämässään, olipa kyse sitten päähenkilö Klarasta, äidistä, joka yrittää saada elämäänsä merkitystä asettumalla mielenterveysongelmista kärsivien äänitorveksi yleisonosastopalstoilla ja aloittelevana vloggaajana, Klaran siskosta, jolla päältäpäin katsottuna menee hyvin, mutta kun hänen pintansa murtuu, pinta paljastuu kulissiksi, naapurin tytöstä tai tämän äidistä, naapurin papasta tai maahanmuuttajanaisesta, mielenterveystukihenkilöstä, postinjakajasta, katujuoposta koirineen...

9 hyvää syytä elää näyttää kaikki hahmonsa todellisina ihmisinä, jotka ovat jotain muuta, kuin miltä ohimennen nähtynä näyttää. Jokaisen elämässä on omat ongelmansa, mutta jokaisella on myös mahdollisuus ratkaisuihin - ja parhaita ratkaisuja voi syntyä, kun ihmiset kohtaavat toisensa. 9 hyvää syytä elää ei anna katsojalle varsinaisesti mitään uudenlaisia vastauksia, mutta ajatteluttamaan se kuitenkin jättää.

Näytelmässä on hyvä rytmi, ja katsomossa saa niin nauraa kuin herkistyäkin. Dialogi on kirjoitettu oivaltavalla tavalla; itse en hoksannut päähenkilön repliikkien erityispiirteistä erästä seikkaa, ennen kuin se tehtiin suoraan yleisölle selväksi. Tällaisilla oivalluksilla saadaan hienosti tehtyä näkyväksi se, että jos ihminen alkaa vältellä itselleen hankalia asioita ja rakentaa niistä elämälleen sellaisia rajoja, joita hän ei aio ylittää suojellakseen itseään, hän myös menettää jotakin olennaista - tässä näytelmässä kyvyn rakastaa.

9 hyvää syytä elää on monitasoinen ja puhutteleva näytelmä, joka todellakin kannattaa käydä katsomassa.

perjantai 2. marraskuuta 2018

Ateria @ KOM-teatteri, Helsinki

Okko Leon kirjoittamasta ja Mika Leskisen ohjaamasta Ateria-näytelmästä ei menoa ja meininkiä, huutoa ja kiroilua, paskasta puhumattakaan, puutu. Lavalla nähdään Juho Milonoff ja Niko Saarela.

Aterian tarina ja hahmot sijoittuvat Eat Shit and Die -pikaruokaravintolaan. Tunnelma on äijämäinen, naisten läsnäolo näytelmässä on vain kulisseissa tai sisäkertomuksissa tapahtuvaa ja naisia katsotaan kahden lavalla nähdyn henkilöhahmon silmin.

Millaisia nämä henkilöhahmot sitten ovat? Ateriassa on aineksia moneen teemaan, mutta kokonaistulkinnan muodostaminen on hieman hankalaa. Ensin ajattelin hahmojen edustavan kahta eri ihmistyyppiä - toisen white trash -henkistä tosiäijää ja toisen vähän skarpimpaa tyyppiä - jotka sitten näytelmän aikana kehittyvät kukin tavallaan. Hahmojen asenne- ja arvomaailma tuntuu kuitenkin ajoittain heittävän häränpyllyä, ja päädyin ajattelemaan, että ehkäpä hahmot edustavat yhdessä jotakin nykyihmisen stereotyypeistä.

Ateria sorkkii, sylkee ja sivaltelee monenlaisia teemoja: välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä, syrjäytymistä, ulkopuolisuutta, luokkayhteiskuntaa, ympäristöongelmia, jotakin etäisesti rakkautta muistuttavaakin. Sanoma jää kuitenkin rivien väliin tai sanoman tulkitseminen itsessään jää ohuesti perustelluksi.

Näytelmä on kompaktin mittainen ja tohina lavalla pitää katsojan hyvin hereillä. Herkemmissä kohtauksissa jännite ei aina pysy yllä - ja intertekstuaalisuus on osin niin alleviivaavaa, ettei se onnistu olemaan oivaltavaa, vaikka se pyrkii olemaan humoristista.

Kokonaiskokemuksena Ateria onnistui hämmentämään ja viihdyttämään. Tämän näytelmän nähtyään ei kyllä vähään aikaan tee mieli pikaruokaa - ja ylipäätään ulkona syöminen saattaa arveluttaa.

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni - Kuinka ymmärtää muita ja itseään


Atena 2018, 13. tarkistettu painos. Suom. Riie Heikkilä. Alkuteos Omgiven av idioter. Hur man förstår dem som inte går att förstå. 315 s.

Muutama tuttavani on kehunut käyttäytymistieteilijä Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni -teosta ja todennut sen olevan silmiä avaava niin itsetuntemuksen suhteen kuin muiden ihmisten kanssa toimeen tulemisen kannalta. Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa Eriksonin esitystä ja päätin antaa teokselle mahdollisuuden; Erikson oli loistava puhuja ja Idiootit ympärilläni on kepeästi ja vetävästi kirjoitettu teos.

Eriksonin ajattelun pohjalla on DISA-malli, jonka mukaan ihmisten kommunikoiminen jakautuu neljään perustyyppiin, jotka on nimetty väreiksi (punainen, keltainen, vihreä, sininen). Ihminen voi edustaa joko puhtaasti yhtä tyyppiä tai olla yhdistelmä kahdesta tai kolmesta tyypistä; neljän värin yhdistelmiä Eriksonin mallissa ei ole. Erikson kuvailee teoksessa kutakin tyyppiä erilaisissa tilanteissa eri luvuissa ja käsittelee niin kunkin tyypin vahvuuksia kuin heikkouksiakin. Lukiessa tunnistaa itsensä ja tuttaviaan konkreettisista esimerkeistä, mutta DISA-testiä teos ei sisällä; mikäli sen tekemisestä on kiinnostunut, teos ohjaa kääntymään maksullisen internetsivun puoleen.

Idiootin ympärilläni -teoksen malli tuntuu osin yksioikoiselta, vaikka Erikson moneen kertaan alleviivaa sitä seikkaa, että mikään malli ei ole vedenpitävä tai anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Enemmän tarkkuutta ja sävyjä persoonallisuustesteistä antaa esimerkiksi MBTI-testi, jonka netissä voi tehdä ilmaisiksikin. Eriksonin vahvuus on kuitenkin käytännönläheisyydessä: Idiootit ympärilläni avaa silmiä erilaisten reagoimis- ja käyttäytymismallien tunnistamiseen ja kohtaamiseen.