torstai 30. maaliskuuta 2017

Ravintola Fuku, Helsinki



Sushiravintola Fuku Fredrikinkadulla on erinomainen kokemus: palvelu on ystävällistä ja nopeaa ja sushibuffet on jo sitä muistellessakin vedet kielelle herauttava kokemus. Fukussa on tarjolla niin lounas- kuin iltabuffetkin, joista kävimme kokeilemassa jälkimmäisen (22,50 e).

Buffet on melko hintava mutta ehdottomasti hintansa väärti. Tarjolla on runsaasti erilaisia susheja, ja buffetiin kuuluu myös misokeitto, lämpimien ruokien buffet sekä jälkiruokapöytä ja kahvi tai tee.

Sushiravintolaksi Fuku ei ole pienimmästä päästä, mutta oman kokemukseni perusteella suosittelen pöytävarauksen tekemistä.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Marko Annala: Värityskirja



"Leikkimaasto alkaa suoraan takaovelta."


Like 2017. 203 s.

Suomessa masennus on kansantauti. Koulukiusaamisesta on puhuttu jo pitkään ja sosiaalinen media on tehnyt näkyvämmäksi myös aikuisten kiusaamisen. Marko Annalan vaikuttava omaelämäkerrallinen esikoisromaani Värityskirja tekee näkyväksi kiusaamisen ja masennuksen välisen suhteen - tai oikeastaan kiusaaminen on sanana silkka eufemismi, kysymys on väkivallasta, minkä tämäkin romaani nostaa perustellusti esiin. Värityskirja on ehdottoman suositeltavaa lukemista kaikille.

Romaani kuvaa päähenkilö-minäkertojan lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta, ja siinä missä masennus ja paniikkihäiriö luovat teokselle pohjan, teoksen keskiössä on kuitenkin luovuus ja ajatus eteenpäin pyrkimisen tärkeydestä: ihminen ei pääse irti kokemuksistaan ja historiastaan - vaikka tietoinen muistijälki olisikin "hauras, niin hento hipaisu pintaa, ettei se paljasta pölyn alta mitään", kuten minäkertoja toteaa - niin menneisyyden kokemuksiin ei kannata jäädä kiinni.

Värityskirja on myös romaani unelmista ja niiden toteutumisesta, sillä "Kuinka katkeransuloista onkaan, että ihmisen vanha unelma alkaa toteutua juuri kun on luonut muita unelmia ja alkanut hellittää vanhoista". Värityskirjaa voi lukea myös kurkistuksena suomalaiseen rock-elämään, sillä romaanissa kuvataan myös Mokoma-yhtyeen synty ja nousu kuuluisuuteen.

Romaani on voimakastunnelmainen. "Koen kehoni olevan kuin ruumisarkku, johon mieleni on suljettu" - paniikkihäiriö, sen lähestyminen ja paini paniikkikohtausten kanssa kuvataan samastuttavasti.

Synkistä teemoistaan huolimatta Värityskirja ei ole synkkä romaani, vaan siinä on valoa ja merkitystä: "Ihmisen on pystyttävä vastaamaan kysymykseen olemassaolonsa oikeudesta. Jos ei pysty, masentuu vuorenvarmasti. Ihminen tarvitsee syyn olemiselleen. Joku löytää sen tekemisestä, joku tekemisen tuloksista. Nuorena ensirakkaus sen selittää. Myöhemmin syliin tunkevat lapset kirkastavat syyn. Mutta pohjimmiltaan ihmisen olisi osattava löytää syy olemassaololleen vailla muita tekijöitä. Jos minulla olisi vain tämä oma olemiseni eikä mitään muuta, miksi olisin?"

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Peer Gynt @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin Peer Gynt on hämmentävä ja vaikuttava esitys. Kaikkein eniten sekä totuttelua että ihastusta näytelmässä vaatii sen kieli, joka on runomuotoista. Peer Gyntin ovat Ibsenin tekstistä (1867) suomentaneet sekä Otto Manninen että Pentti Saarikoski, ja Ryhmäteatterin versio on joko ylistys Mannisen suomennokselle tai muunnelma siitä - niin tai näin, kielellisesti näytelmä on lumoava ja taidokas. Riimittelyyn myös tottuu yllättävän nopeasti ja väliajalla sitä jo tekee mieli imitoida - ja silloin viimeistään huomaa oman rajallisuutensa ja tekstin nerokkuuden.

Ensimmäisen puoliajan alun miinukseksi täytyy tosin sanoa, että kun yleisö pääsee tutustumaan näytelmän nimihenkilöön ja tämän äitiin, jotka edustavat luokkayhteiskunnassa korkealta alas trailerielämään asti pudonnutta white trashia, kiroilua on kirjoitettu repliikkeihin liikaa. Kaikki tuntuu olevan yhtä jumalautaa ja saatanaa, missä joukossa yksi "lievästi vituttaa" -repliikki tuntuu raikkaalta tuulahdukselta. Mutta ehkäpä viesti olisi mennyt perille vähän vähemmälläkin kiroilulla. Onneksi kirosanojen ylikäyttö jää jotakuinkin ensimmäiseen kohtaukseen.

Myös näytelmän puvustus on mykistyttävä. Eritoten luontoelementit ovat upeita. Peer Gyntiä riivaavat peurat on toteutettu hienosti, mystisesti ja vaikuttavasti, samoin uhkaava symbolisen helvetti-kohtauksen eläinkuvasto.

Huumoria ei ole unohdettu. Näytelmän sivuhenkilöissä nähdään helmisuorituksia. Ensimmäisen puoliajan hääjuhlan vieraat, kuten seppä, on saatu mahtaviksi, koomisiksi hahmoiksi. Kaikkein paras - myös ilmeiltään, kannattaa siis pyrkiä eturiviin istumaan! - sivuhahmoista on kuitenkin toisen puoliajan loppupuolella näyttämölle saapuva saatana, jolla on aivan mieletön mimiikka.

Minulta Peer Gyntin ensimmäinen puoliaika vaati varsin paljon totuttelua niin näytelmän kieleen kuin maailmaankin, ja toisella puoliajalla, joka on vauhdikkaampaa ja nopeakäänteisempää menoa, aloin varsinaisesti nauttia näytelmästä.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Herman Hesse: Arosusi



"Tämä kirja sisältää erään miehen muistiinpanot, miehen, jota nimitimme Arosudeksi samoin kuin hän itsekin itseään usein nimitti."


WSOY 1964. Suom. Eeva-Liisa Manner. Alkuteos Der Steppenwolf, 1955. 277 s.

Herman Hessen Arosutta pidetään lähestulkoon nuorisokirjana, ja osin ihan syystä. Vaikka päähenkilö onkin keski-ikäinen mies, teoksen teemat ovat nuoruudelle tyypillisiä: romaani käsittelee ulkopuolisuutta, identiteettiä ja elämän tarkoitusta. Toisaalta Arosusi on ajaton, klassinen modernismin edustaja: päähenkilön minuuksia on monia, päähenkilö (konkreettisestikin) tavoittelee pääsyä hulluuden teatteriin ja viimeistään siellä todellisuus hajoaa. Romaani tosin esittää epäilyn kerrottavien tapahtumien todenmukaisuudesta jo rakenteessaan: Alussa on prologimainen "Julkaisijan esipuhe" -niminen osio, jossa kerrotaan romaanin päähenkilön, Arosudeksikin itseään kutsuneen miehen, jättäneen muistiinpanonsa vuokrahuoneeseensa kadottuaan sieltä eräänä päivänä. Noiden muistiinpanojen löytäjä on muistiinpanot luettuaan joutunut jonkinmoisen hämmennyksen tilaan ja on nyt päättänyt julkaista ne sellaisenaan. Tämän esipuhe-osion jälkeen alkaa osio "Kirja Arosudesta", joka sisältää romaanin varsinaisen tarinan.

Modernistista teoksessa on päähenkilön elämäntapa, mieli ja maailmankuva. Arosusi-päähenkilö on yksinäinen, yhteiskunnan ulkopuolelle asettunut mies, joka elää omissa oloissaan. Lähinnä hän viettää aikaansa kirjallisuuden ja taiteen maailmassa, mutta myös baareissa.

Romaanissa on pohtiva ja filosofinen ote, kuten Hessen tuotannossa ylipäätään. Romaanin alkupuolella Arosuden näkemys itsestään ja maailmasta on lähinnä katkera ja kyyninen, päämäärätön:

"Pettyneenä kuljin edelleen, en itsekään tiedä mihin; minulla ei ollut mitään päämäärää, ei mitään tehtävää. Elämä maistui inhottavan happamelta, tunsin, miten minussa kauan itänyt inhotus saavutti nyt huippunsa, elämä sysäsi minut syrjään, paiskasi minut pois tieltä. Kuin mieletön ryntäsin läoi harmaan kaupungin, ja kaikkialla tunsin märän mullan ja kalman hajun. - - Mihin ikinä katsoinkin, niin kaikkialla lemusi raadollinen sovinnaisuus, puolityytyväisyyden tunkkainen ilma, kaikki oli vanhaa, väljähtynyttä, kuihtunutta, harmaata, tympeää ja tyhjää. Hyvä Jumala, miten se oli mahdollista? Miten oli voinut käydä näin - minulle, palavahenkiselle nuorukaiselle, runoilijalle, muusain ystävälle, maailmanmatkaajalle, hahkuvalle idealistille? Miten oli kaikki tämä tahmea ja inhottava voinut aste asteelta imeytyä minuun, tämä lamaannus ja tylsyys, tämä viha omaa itseäni ja kaikkea muuta kohtaan, tämä tunteiden kuolema, tämä määrätön, katkera inhotus? Mistä olin tullut tähän sisäisen tyhjyyden ja epätoivon helvetilliseen kloakkiin?"

Päähenkilön näkemys maailmasta on synkkä mutta voimakkaan kaksijakoinen: on ruumiillisia ja henkisiä pyrkimyksiä, on kärsiviä taiteilijoita ja porvareita - ja tähän kaksinapaiseen maailmaan Arosusi ei tunne kuuluvansa (vaikka hänen minänsäkin on alussa varsin kaksijakoinen, siinä on niin ihmispuoli kuin susipuolikin) vaan hän on voimakkaan ulkopuolinen.

Kärsivien taiteilijoiden maailmankokemusta (jota lähemmäs päähenkilö kärsimyksineen asettuu) kuvataan näin:

"- - heidän elämänsä on yhtä ainoata ahdistusta, piinaa ja polttoa, tuskallisesti rikkinäistä ja pirstoutunutta, kauhistuttavaa ja tarkoituksetonta, mikäli ei nyt haluta nähdä sen tarkoitusta nimenomaan niissä eriskummallisissa elämyksissä, ajatuksissa ja töissä, jotka säteilevät heidän elämänsä kaaoksen yllä. Tämän lajin ihmisistä on lähtöisin se vaarallinen ja kammottava ajatus, että koko ihmiselämä kenties onkin vain surkea erehdys, alkuemon hätäinen, epäonnistunut keskenmeno, luonnon hurja, hirvittävällä tavalla tuhoutumaan tuomittu koe."

Teoksen alkupuolella porvarillisuutta (josta päähenkilö tuntuu olevan henkisesti huomattavasti kauempana kuin kärsivistä, luovista ihmisistä; toisaalta päähenkilö kuitenkin vain asuu vuokrahuoneessa ja viettää aikansa aivan muutoin kuin päivätöissä käymällä, joten varallisuutensa suoman vapauden puolesta hänessä on kuin onkin porvarillinen puolensa) pohditaan pitkään päähenkilön ajatusten kautta:

"- - ihmiselle on mahdollista suunnata kaikki harrastuksensa henkiseen, kilvoitella kohti jumaluutta, pyrkiä pyhän ihanteeseen. Toisaalta hänellä on mahdollisuus antautua kokonaan aistielämän vietäväksi, noudattaa viettiensä vaatimuksia ja omistaa kaikki pyrkimyksensä hetken nautinnon tavoittelemiseen. Toinen tie johtaa pyhyyteen, hengen marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen Jumalan hyväksi. Toinen tie johtaa elosteluun, viettien marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen lahoamisen hyväksi. Näiden molempien väliltä etsii nyt porvari kultaista keskitietä. Koskaan hän ei luovu itsestään, ei uhraa itseään aistihurman enempää kuin askeesinkaan vuoksi, koskaan hänestä ei tule marttyyria, itsensä kieltäjää - päinvastoin, hänen ihanteenaan ei ole minuutensa hävittäminen, vaan sen säilyttäminen; ehdottomuus on hänelle mahdotonta, hän tahtoo tosin palvella Jumalaa, mutta samalla myös aistejaan, tahtoo tosin olla hyveellinen, mutta haluaa myös hieman iloa ja elämänmukavuutta ympärilleen. Toisin sanoen hän tahtoo hakeutua äärimmäisyyksien välimaille, lauhkeaan ja viihtyisään vyöhykkeeseen, missä ei ole ankaria myrskyjä eikä pahoja ukonilmoja, ja pyrkimyksessään hän onnistuukin, tosin elämän ja tunteen intensiivisyyden kustannuksella, sen intensiivisyyden, joka lahjoitetaan äärimmäisyyden ja ehdottomuuden tien kulkijalle."

Tarinan aikana Arosusi ottaa askeleen yksinäisyyden, henkisyyden ja kyynisyyden maailmasta edellä kuvaamiensa laisten aistinautintojen maailmaan: hän kohtaa tytön, joka avaa hänelle pääsyn aivan toisenlaiseen maailmaan, sellaiseen, jota hän on aiemmin lähinnä halveksinut ja vältellyt, mutta josta hän ei ole todellisuudessa tiennyt yhtään mitään. Tyttö ei ole kuitenkaan avain onneen, vaan hänessäkin on kaksijakoisuus, joka näkyy jo hänen nimessään: Hermione.

Kohtaaminen johtaa paitsi aistinautintoihin, naamioiden riisumisen kautta lopulta myös hulluuden teatteriin, jossa toteutetaan nautintoja ja haluja - mutta kenen tahdon mukaisia? Arosusi on siis hyvin symbolinen romaani; symboliikka on helposti tunnistettavissa, mutta sen tulkinta ei ole yksioikoista, sillä todellisuus on suhteellinen ja muuttuva:

"On tehtävä ymmärrettäväksi, että kun sanomme 'ylhäällä' tai 'alhaalla', niin jo silloin käytämme selvitystä kaipaavia väittämiä, sillä asemia ja sijoituksia ylhäällä ja alhaalla on vain meidän ajatuksissamme. Maailmankaikkeudessa ei mikään ole 'ylhäällä' tai 'alhaalla'."

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Pekka Vartiainen: Länsimaisen kirjallisuuden historia



BTJ Kustannus 2009. 912 s.

Pekka Vartiaisen tiiliskiviteos Länsimaisen kirjallisuuden historia kattaa aihepiirinsä perinteitä kunnioittaen antiikista modernismiin. Koska aikahaarukka on laaja, teoksen tarkoitus on antaa tyylikausista ja niiden edustajista yleiskuva. Yleiskuva on kuitenkin varsin kattava, sillä kirjailijoiden tyyliä havainnollistetaan varsin monin tekstinäyttein.

Länsimaisen kirjallisuuden historia ei laajuudestaan huolimatta ole raskasta luettavaa, pikemminkin päinvastoin: se saa innostumaan tekijöistä, joiden tuotantoon ei ole aiemmin perehtynyt, ja klassikoista, joihin ei heti ensimmäisenä nykykirjallisuuden sijaan tulisi tarttuneeksi.

Vartiainen kirjoittaa tyylisuunnista, tekijöistä ja teoksista eloisalla ja kiinnostavalla tavalla ja tekee näkyväksi myös sen, kuinka hankalaa joitakin tekijöitä tai teoksia on sijoittaa kirjallisuushistorian tyylikausien alle. Lukiessani teosta huomasin itse olevani joistakin linjauksista Vartiaisen kanssa eri mieltä, mutta siitähän historiassa lopulta on kyse - eri tulkinnoista.

Yksi seikka minua kuitenkin häiritsi läpi koko Vartiaisen teoksen: kirjoittaja käyttää systemaattisesti teoksessaan käsitettä kertoja tarkoittaessaan runon puhujaa.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

OK Cult, Go Go Gods & Lee Angel @ Semifinal, Helsinki

Semifinalissa rokattiin perjantaina 3.3. OK Cultin levyn I julkkarikeikka, ja illassa soittivat myös Go Go Gods sekä Lee Angel.



OK Cult soitti keikalla lähes koko levynsä läpi. Keikka oli monipuolinen kattaus erilaisia biisejä samanistisista tunnelmista kevyempiin, rokkaavuudesta rakkauslauluihin. Arvion levystä voi lukea esimerkiksi täältä.



Toisena bändinä soitti Go Go Gods, jolla on sekä englannin- että suomenkielisiä biisejä. Eritoten jälkimmäiset vetosivat melankolisuudellaan.



Illan päätti Lee Angel, joka edusti perinteisintä rokkia siinä mielessä, että itselleni kappaleista ja tyylistä tuli mieleen muun muassa Bon Jovi.

tiistai 28. helmikuuta 2017

E. T. A. Hoffmann: Yökappaleita



Teos 2011. Suom. Markku Mannila. 390 s.

Romantiikan ajan kirjalijan E. T. A. Hoffmanin (1776-1822) novelleja on julkaistu suomennoskokoelmassa Yökappaleita. Kokoelma koostuu kahdeksasta kertomuksesta. Tyypillisesti kertomuksissa kummittelee tai tapahtuu muita yliluonnollisia asioita, jotka aiheuttavat henkilöhahmoille kauhun kokemuksia. Myös rakkaus on tyypillinen novellien teema, ja muutamassa novellissa käsitellään kiinnostavalla tavalla ihmisyyden ja robottiuden rajaa.

Kokoelman avaa kertomus nimeltä Nukuttaja, jossa siinäkin keskiössä on hullu rakkaus - jota tosin taustoitetaan rakastuneen nuoren miehen, Nathanaelin, traumaattisella lapsuudenkokemuksella kauhistuttavasta Nukuttaja-nimisestä hahmosta, joka on langettanut varjonsa itse asiassa Nathanaelin koko elämän ylle.

Nathanael tuntuu novellissa edustavan romantiikalle tyypillistä syvästi kokevaa ja tuntevaa hahmoa, joka asetetaan vastakkain Clara-rakastetun edustaman maanläheisyyden ja järjen kanssa. Tunteissaan syvällä vellova Nathanael kokee Claran maanläheisyyden kylmänä ja tunteettomana, minkä kiteyttää osuvasti seuraavan katkelman viimeinen lausahdus:

"Vasta silloin Nathanael muisti, että hänellä oli taskussaan runo, jonka hän oli aikonut lukea Claralle. Hän otti sivut esiin ja alkoi lukea. Clara odotti kuulevansa jotain tavanomaisen pitkästyttävää, mukautui siihne, otti kutimensa ja ryhtyi kutomaan. Mutta kun synkeitä pilviä alkoi taas nousta esiin yhä mustempina ja mustempina, hän laski kutimensa syliin ja tuijotti Nathanaelia hievahtamatta silmiin. Tämä tempautui runonsa vietäväksi, sisäinen palo värjäsi hänen poskensa tulipunaisiksi ja hänen silmänsä kyyneltyivät. - Lopetettuaan vihdoin hän huohotti täysin uupuneena, tarttui Claran käteen ja vaikersi lohduttomasti: 'Voi Clara - Clara!' - Clara painoi hänet hellästi poveaan vasten ja sanoi hiljaa, mutta hyvin painokkaasti ja vakavasti: 'Nathanael - oma rakas Nathanael! - Heitä tuo hullu ja järjetön, mieletön satu tuleen.' Silloin Nathanael hypähti närkästyneenä pystyyn, työnsi Claran luotaan ja huusi: 'Senkin eloton, kirottu automaatti!'"

Nukuttaja-novellin lopussa selviää, mikä koituu Claran, mikä Nathanaelin kohtaloksi: miten käy järjen äänelle, miten hulluutta hipovalle syvälle tuntemiselle.

Yökappaleita on jaettu kahteen osioon, ja toisen osion aloittaa novelli Autio talo. Myös tässä novellissa käydään hulluuden rajoilla ja tarkastellaan hullaantuvan rakkauden aiheuttamaa riippuvuutta, joka ilmenee lähes mielisairautena. Päähenkilö, nuori mies, ostaa taskupeilin epäilyttävältä kauppiaalta, katsahtaa peiliin puistonpenkillä istuessaan, ja huomaa peilin kautta näkevänsä penkin takana olevan autiotalon ikkunassa mitä ihanimman naisen. Päähenkilö tulee riippuvaiseksi tästä heijastuksesta ja hänestä tuntuu, ettei hän voi elää ilman tuota ihanaa naista. Riippuvuus alkaa painaa häntä, ja hän hakeutuu lääkärin vastaanotolle. Lääkärin neuvo siihen, miten tästä hullaantuneesta rakkaudesta voi irtautua, on seuraava:

"Jättäkää taskupeilinne tänne minulle, paneutukaa päättäväisesti johonkin sellaiseen työhön, joka vaatii teiltä henkisiä ponnistuksia, pysytelkää poissa puistokadulta, aloittakaa työt heti aamusta ja jatkakaa niitä niin kauan kuin pystytte, mutta käykää sitten kunnon kävelyllä ja hakeutukaa sen jälkeen toisten seuraan, ystävienne jotka ovat kaivanneet teitä niin pitkään. Syökää ravitsevaa ruokaa ja juokaa vahvaa väkevää viiniä."

Neuvo vaikuttaa edelleenkin varsin pätevältä!

Nuorukaisen hullusta rakkaudesta keskustellaan myös iltaisessa juhlanvietossa, jossa keskusteluun ottaa osaa monen alan asiantuntijoita. Erään lääketietelijän kommentti yliluonnollisia asioita käsittelevään keskusteluun on seuraavanlainen:

"- - ei aika voi vanheta, eikä koskaan ole ollut typerää aikaa, ellemme me halua nimittää typeräksi vaikkapa sellaista aikaa,jolloin ihmiset uskaltavat ryhtyä ajattelemaan, ja niin muodoin myös tätä omaa aikaamme."

Novellin päähenkilö ei tietenkään pääse hullaantumisestaan eroon noin vain, vaan hän haluaa pelata korttinsa loppuun saakka, ja mitä kaikkea talosta ja naisesta sitten paljastuukaan - ja millaiseen vaaraan nuorukainen ajautuukaan!

Hoffmanin novellit ovat nykylukijan näkökulmasta varsin polveilevaa tekstiä, mutta romantiikan tyyli välittyy niistä hienolla tavalla. Ne myös johdattelevat lukijan täysin erilaiseen maailmaan, jossa kuitenkin on pohjimmiltaan hyvin paljon samaa kuin nykyisessä maailmassamme.