maanantai 16. syyskuuta 2019

Anna Jansson: Loputon uni / Hopealantti

 
Gummerus 2014. Suom. Jaana Nikula. 592 s.

Gummeruksen pokkarissa on kaksi Anna Jacobssonin Maria Wern -dekkaria samassa niteessä. Dekkareita yhdistää päähenkilö, hänen perhe-elämänsä kuvaus ja poliisilaitoksen muu tutkijaväki. Molemmissa dekkareissa on varsin kliseinen mies-nainen-asetelma: poliisilaitoksella on töissä ainakin yksi kuittaileva sovinisti, jonka juttuihin Maria on täysin kyllästynyt (mutta jonka henkilökuvaa tosin hieman koetetaan syventää Loputtomassa unessa), ja muutoinkin miesten ja naisten välisten suhteiden kuvaus on jokseenkin kliseistä ja kärjistettyä. Tietysti Maria Wernillä on myös ongelmia omassa perhearjessaan ja parisuhteessaan: Loputtomassa unessa näitä ongelmia käsitellään jonkin verran, Hopealantissa mies ja lapset pysyttelevät sivussa. Lukudekkareina molemmat teokset kuitenkin ovat ihan toimivia.


Loputon uni

"Ehkä Adinan silmät olivat sumentuneet kyynelistä tai ehkä udun takaa kajastava verenpunainen auringonlasku oli sokaissut hänet."


Loputon uni on niteen dekkareista ennalta-arvattavampi. Maria Wern päätyy tutkimaan lapsettomuusklinikkaan liittyviä tai sen ympärillä tapahtuvia rikoksia, ja jäljet toki johtavat suoraan sylttytehtaalle eli klinikalle, jonka toimintaan liittyy hämäryyksiä.

Klinikka liittyy Marian elämään paitsi töissä vastaan tulevien tapausten myötä, myös kodka hänen ystävänsä on siellä lapsettomuushoidoissa ja yllättäen klinikalla törmätään muihinkin tuttuihin.

Murhia tapahtuu ja temaattisesti keskiössä ovat lisääntymiseen liittyvät eettisyyskysymykset.

Dekkarissa annetaan hieman liikaa johtolankoja, mistä johtuen lukija saattaa paikoin turhautua siihen, että hän on jo oivaltanut jotain, mitä Maria Wern ei vielä tajua.

Dekkarin loppu on keskseneräisen oloinen ja jotenkin lässähtävä.


Hopealantti

"Mona Jacobssonia ei olisi syytetty avunannosta murhaan eikä häntä olisi varmaan kärrmekään pistänyt, jos televisiosta olisi sinä lauantai-iltana tullut vaikka jokin romanttinen elokuva."


Hopealantti on niteen dekkareista kiinnostavampi ja toimivampi. Maria Wern, kuten kunnollisen ja köyhän poliisin stereotyyppi konsanaan, on päättänyt viettää kesäloman sijaistamalla Gotlannin poliisilaitoksella. Dekkarin miljöönä on kesäinen Gotlanti, jossa historian läsnäololta ei voi välttyä. Gotlannin historian representaatiot ja kesäperformanssit Visbyn kaduilla tuovat miljööseen karnevalismia ja värikkyyttä ja historia on onnistuttu punomaan kiinnostavalla ja luontevalla tavalla myös dekkarin juoneen. Teemaan vihjaa varsin suorasti jo dekkarin nimi, Hopealantti, joka aiheuttaa välittömästi assosiaatioita Juudakseen ja sitä kautta petokseen.

Hopealantissa vastaus kysymykseen "kuka on murhaaja" onnistutaan säästämään viime metreille saakka, ja rikoskokonaisuus on varsin uskottava.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Laura Manninen: Kaikki anteeksi


"Miten tässä näin kävi?"


WSOY 2018. 321 s.

Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi on hieno kuvaus parisuhteesta narsistin kanssa. Romaani on taiten rakennettu - suhteen alussa on uskomaton rakastumisen huuma, lopussa helvetti:

"Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan, huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen. - - Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista. Epänormaalista tulee uusi normaali. Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin."

Kaikki anteeksi on ahdistavaa luettavaa, vaikka lopussa on valoakin. Romaanin päähenkilö on neljääkymmentä lähestyvä helsinkiläissinkku Laura, joka elää sinkkuelämää puu-Vallilassa. Laura rakastuu hurmaavaan ja ihastuttavaan Mikkoon, joka asuu Pohjanmaalla mutta käy työmatkoilla Helsingissä ja jolla on kolme lasta edellisestä liitostaan sekä koira. Lauran ja Mikon suhde etenee nopeasti ja Mikko hurmaa käytöksellään, olemuksellaan ja ulkonäöllään hetimiten myös Lauran ystävät ja sukulaiset. Suhteen alussakin on joitakin etenemisen merkkejä "tavallisesta hieman outoon", mutta rakastumisen huuma jättää nämä merkit varjoonsa.

Mikon Pohjanmaan-todellisuus on täysin erilainen kuin Lauran helsinkiläisarki, ja Lauraa jännittäkin suhteen alussa se, olisiko hänestä uusperhekuvioon. Miten hän tulisi toimeen Mikon lasten kanssa? Hyväksyisivätkö lapset hänet? Haluaako hän ylipäätään lapsiperhearkea, joka on hänelle itselleen lähtökohtaisesti täysin vierasta?

Laura päättää kuitenkin heittäytyä ja kokeilla. Romaanissa kuvataan uskottavasti ja hienovaraisesti uusperhekuvion mahdollisuuksia ja luottamuksen syntymistä alkujaan toisilleen vieraiden ihmisten välille. Alussa Lauralla ja Mikolla menee hyvin, ja Lauraa jännittää lähinnä lasten suhtautuminen häneen. Loppua kohden tilanne alkaa kääntyä toisin päin: Lauralla ja lapsilla menee hyvin, mutta Lauran pitää jatkuvasti jännittää Mikkoa ja Mikon tekemisiä ja mielialoja.

Romaanissa on heti alun alkaen paljon ennakointeja suhteen ja perhekuvion muuttumisesta, joten olennainen kysymys ei niinkään ole se, mitä juonessa tapahtuu, vaan se, miten kaikki tapahtuu. Kaikki anteeksi kuvaa hienosti parisuhteen kieroonkasvamista ja suhteen sairasta dynamiikkaa, jossa "epänormaalista tulee uusi normaali".

Romaani on vetävästi kirjoitettu: lukija pääsee kokemaan rakastumisen ja onnen tunteen ja sen jälkeen parisuhde- ja perhearjen rapistumisen ja romahtamisen. Romaania ei malta laskea käsistään, mutta loppua kohden ahdistus ja paha olo vyöryy koko ajan voimakkaammin teoksen sivuilta.

Laura tekee tarkkanäköisiä havaintoja suhdedynamiikasta ja niin Mikon kuin omastaankin käytöksestä:

"Mikko tuntui heittäytyvän varaani lapsen lailla ja ulkoistavan vastuun itsestään minulle. Toisinaan mietin, teinkö Mikolle karhunpalveluksen, olisiko minun pitänyt antaa hänen vastata enemmän itsestään, mutta ajattelin että hän oli kerta kaikkiaan käyttänyt omat voimavaransa loppuun, ettei hänellä ollut mitään mistä ammentaa.
        - -
        Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä tahansa ja minä ymmärsin mitä tahansa. Välillä tunsin olevani Mikon äiti, ainoa aikuinen koko perheessä, enkä antanut itseni nähdä sellaista vaihtoehtoa, että olisin väsynyt tai karannut - -.
        Mikossa minä näin ensin sadunhohtoisena kiiltelevän pinnan ja siinä paljon itseäni. Myöhemmin ymmärsin, että Mikko tarvitsi minua peilikseen. Mikolle oli kaikkein eniten väliä sillä, mitä muut hänestä ajattelivat. Kasvoistani hän luki itseään, mietti oliko hyväksytty, saattoiko häntä rakastaa. Jos siihen tuli mitätönkin särö, se hajotti Mikon. Hän pelkäsi ettei kelpaa, että hän jäisi yksin ilman peiliä, jota ilman hänen oli niin vaikea elää.
        Kun kuulin lisää Mikon elämästä ja yhdistelin palasia, kaikki aukot täyttyivät naisilla. Sen tajuaminen varasti minulta myöhemmin ainutlaatuisuuden tunteen. Olin vain yksi palanen peilitalossa, jossa Mikko kulki kuvajaiselta toiselle."

Laura joutuu siis sekä parisuhteessa että perheessä kannattelijan rooliin. Onneksi hän (kuin myös osin paradoksaalisesti Mikkokin) uskaltaa hakea apua - mutta avunsaamista ei ole tehty helpoksi, eikä yhtään helpompaa ole tehdä muutosta omassa ajattelussaan ja käyttäytymisessään, kun haluaa uskoa suhteen onnistumiseen eikä halua luovuttaa.

Kaikki anteeksi on vaikuttava romaani nykyajasta.

torstai 5. syyskuuta 2019

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


"Meri aukeaa."


Gummerus 2017. Ei sivunumerointia.

Selja Ahavan romaanin Ennen kuin mieheni katoaa päähenkilö on naimisissa oleva nainen, jonka mies eräänä päivänä ottaa puheeksi sukupuolensa ja kertoo olevansa itse asiassa nainen. Päähenkilön todellisuus alkaa murentua ja kadota pala palalta miehen sukupuolenkorjausprosessin myötä. Päähenkilö alkaa epäillä todellisuutta ylipäätään - jos mies ei olekaan mies, ei ehkä koskaan ollut kokenut olleensakaan, oliko häntä milloinkaan edes olemassa? Ovatko rakkauden vuodet avioliitossa olleet petosta? Nainen esittää myös itsesyytöksiä: miten hän ei koskaan epäillyt mitään?

Naisen kertomus rinnastuu romaanissa Kristoffer Kolumbuksen löytöretkiin. Kolumbus lähti etsimään merireittiä Intiaan, ja kun hän lopulta päätyi Amerikkaan, hän nimesi sen Intiaksi. Kolumbukseen liittyy muutakin kiehtovaa merkitysten hämärtymistä (esimerkiksi se, että häntä kutsutaan romaanissa monilla nimillä ja kerrotaan hänen väärentäneen purjehdittuja etäisyyksiä), joiden avulla kuvataan sitä, jos uskoo voimakkaasti johonkin - vaikkapa olevansa matkalla Intiaan - on valmis niin itsepetokseen kuin petokseenkin saavuttaakseen päämääränsä, osoittaakseen uskonsa todeksi. Tässä samassa rehellisyyden ja (itse)petoksen aallokossa purjehtii myös romaanin päähenkilö. Päähenkilön ääni kommentoi Kolumbuksen touhuja:

"Kuule Cristóbal. Eihän se löytämäsi manner muistuttanut Intiaa yhtään. Rehellisesti, Cristóbal. Eihän siellä ollut merkkiäkään palatseista, kaupungeista, laivastosta, suihkulähteistä - mistään mitä Marco Polo oli matkakertomuksissaan kuvaillut.
        Saaret olivat pelkkää metsää ja hiekkaa, kanootteja ja lehvämajoja. Miten sinä sen itsellesi selitit? - -
        - - eikä kultaa löytynyt niin paljon kuin oli luvattu eikä kukaan puhunut arabiaa eikä mistään löytynyt oikeaa kaupunkia, edes yhtä kivistä taloa tai elefanttia, heräsitkö kertaakaan aamuyön tyhjänä tuntina toteamaan: Tämä ei ole Intia."

Kuinka pitkälle itsepetos kantaa? Kannattaako rehellisyys, vaikka kohdattavat asiat ovat kipeitä?  "On vaikea olla katsomatta horisonttiin, kun horisontti on joka puolella eikä mitään muuta ole. On muistettava, että muutakin on. On uskottava, että muuta vielä tulee."

Miehen muutos naiseksi tekee näkyväksi todellisuuden haurauden, sen, kuinka todellisuuskin rakentuu pitkälti uskon ja rutiinien varaan - ja voi muuttua hetkenä minä hyvänsä. Romaanin päähenkilö pohtii paljon muutoksen, muuttuvan identiteetin ja minuuden kysymyksiä:

"Mistä sinä tiedät onko lapsesi ahkera? Lapsesi voi olla ihan mitä vaan. Entä jos tulet huomenna kotiin eikä hän olekaan enää ahkera? Olin ahkera mutta lopetin. Ajattelin olla tästä eteenpäin sininen. Mitä? Voiko niin sanoa? Voiko ahkeran vaihtaa siniseen? Lakkaako toinen kun vaihtaa toiseen? Entä jos ei luovu mistään, on ahkera sekä sininen, mitä se on?"

Kolumbuksen kautta koettuna asia näyttäytyy tällaisena:

"Välimatkat, vuodet, puolituntiset.
        Kilometrit laivan alla, syvyys johon mahtuvat valaat, lonkeroiset kalmarit, jättiläisrauskut leveine siipineen. - -
        Pinnalla tyyni, tyven."

Tyynen pinnan alla on syvyys, tuntemattomuus, kontrolloimattomissa olevat asiat.

Paitsi Kolumbuksesta ja löytöretkistä, romaanissa kirjoitetaan paljon myös kartoista. Kartta onkin oivallinen symboli kuvaamaan todellisuuden ja todellisuudesta tehdyn tulkinnan välistä suhdetta:

"Jo foinikialaiset vääristivät karttojaan, etteivät heidän kauppareittinsä olisi paljastuneet. Kirkko piirsi karttojen keskelle Jeesuksen tai Jerusalemin. Portugalilaiset määräsivät kuolemantuomion sille, joka paljasti Afrikan rantaa kulkevan reitin. Colombo venytti Afrikan pituutta ja lyhensi valtameren leveyttä ja yritti siten vakuuttaa, että läntinen meritie Intiaan oli etsimisen arvoinen.
        Jokaisesta tarinasta on versionsa. Jokaisella versiolla on tarkoituksensa."

Ennen kuin mieheni katoaa kertoo sellaisen version sukupuolenkorjausprosessista, jonka läheinen ihminen, tässä tapauksessa vaimo, voi kokea. Romaani ei millään tavalla tuomitse sukupuolenkorjausta, mutta tuo viiltävästi esiin sen, millaiseen kriisiin prosessi voi läheiset ihmiset ajaa.

Romaanin tyyli on hyvinkin runollinen ja kuvainnollinen, mikä tuo tekstiin voimaa. Paikoin olisin kuitenkin kaivannut enemmän konkretiaa (kuten myös päähenkilö tunnustaa useaan otteeseen kaipaavansa...), sillä tyyli tuntuu paikoin raskaalta. Tosin teemakin on raskas, joten voiko tyyliä nyt varsinaisesti kritisoida. Lukukokemus oli vaikuttava.


tiistai 3. syyskuuta 2019

Pirjo Hassinen: Popula


"Torstaina 18. elokuuta kello 14.02 hän osti pääsylipun taidenäyttelyyn."


Otava 2012. 318 s.

Pirjo Hassisen kirjoittama, vuonna 2012 Finlandia-ehdokkaana ollut romaani Popula on kiinnostava ja ajankohtainen teos. Romaani perkaa populismin suosion syntysyitä kahden päähenkilönsä, viisikymppisen Pirjon ja ehkäpä kolmikymppisen Pertun kokemusten kautta. Pirjo ja Perttu asuvat lähiörivitalossa ja ovat naapureita.

Pirjo on ajautunut jollakin tapaa turhautumisen tilaan elämässään. Hänen muutostaan kuvaa hyvin tämä kohta romaanista:

"Oli ollut aikoja, kun Pirjosta oli tuntunut, että hän kykenee elämässään mihin vain. Töissä, äitinä, viehkeänä työmatkalaisena. Hänen elämänsä oli ollut selkeää, hapekasta ja niin voimallista, että sen luuli jatkuvan omalla painollaan samanlaisena, täytenä, hehkuvana aina kaukana siintävään loppuun saakka. - - Voimavuodet olivat jossain vaiheessa loppuneet. Pirjo oli hukkunut pääkaupungin aamuruuhkaan, työ litistynyt ja alkanut kutistua ensin reunoilta, kunnes siihen oli tullut reikiä. Oma naama peilissä oli alkanut näyttää puolitutulta, jota ei olisi enää jaksanut tervehtiä."

Pirjo on yksinhuoltajaäiti, jonka lapsi Rita on jo aikuinen ja joka ei enää ole mukana työelämässä. Romaani kuvaa Pirjon kautta ennen muuta populistista taidepolitiikkaa, joka Suomessa oli puheenaiheena varsinkun vuonna 2011, jolloin perussuomalaiset julkaisi taidepoliittisen manifestinsa. Pirjo on aina ollut taiteellinen, mutta häntä ei koskaan perheessään kannustettu taiteellisuuteen. Pirjo on esteetikko, joka rakastaa kukkia, joita hän haluaa kunnioittaa maalauksissaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänet on ikuisesti tuomittu harrastelijaksi, ja mikä pahempaa, leimattu "kukkamaalariksi", siinä missä nykytaiteen museot pullistelevat hänen näkökulmastaan ties mitä suttuja, jotka eivät millään tavoin muistuta todellisuutta.

Perttu on duunari, isokokoinen ja lihaksikas mies, joka on töissä Anger-nimisen hienostoyökerhon portsarina. Pertun henkilökuvaan luodaan hienosti syvyyttä hänen äitisuhteensa kautta. Perttu asuu äitinsä asunnossa ja hänen äitinsä puolestaan asuu dementiakoti Kuussa. Pertun elämänsisällön kaksijakoisuus havainnoillistuu hienosti seuraavassa katkelmassa, jossa kuvataan ensin Pertun yöllisiä kohtaamisia portsarina ja sitten hänen joka-aamuista vierailuaan äitinsä luona:

"Oli myös herra Heroiinitukkukauppias ja herra Tuomittu Pedofiili, mutta he eivät olleet Pertun ylimpiä ystäviä. Herra Transuja oli monta. - - Heistä ei tulisi ystäviä, mutta kohtaaminen ovella oli molemmille merkitsevä hetki illassa.
        Siksi aamut olivat niin tylyn tyrmistyttäviä. Kun oli kohdannut illalla ihmisiä, joita saattoi syystä kutsua värikkäiksi ja kummajaisiksikin, ei löytänyt sanoja kun ajoi Dementiakoti Kuuhun ja näki hoidokit. Siellä persoonat olivat kadonneet, aivan kuin sinne päätyneet ihmiset eivät koskaan olisi olleetkaan Perttuja tai Aneja, Pirjoja tai Matteja."

Jonkinlaisen luokkanousun ja menestyksen mahdollisuuden kuvaajana Populassa puolestaan on Pirjon tytär Rita:

"Jos ihminen koki odottamattoman onnenpotkun, hän alkoi pitää kokemusta itsestäänselvyytenä. Koska minulle kuului tämä hyvä nyt, minulle kuuluu tulevaisuudessa kaikki muukin hyvä. - - Se tunne teki ihmisestä jotenkin luimun. Pinnalta vaatimattoman, mutta sisältä oman hyvänsä kuoreen käpertyneen. Siinä käppyrässä käsiin kasvoivat pitkät pedonkynnet, joita ei kuvitellut koskaan tarvitsevansa. Sillä hyvä onnihan jatkuisi; jonkin itseltäkin salatun ominaisiuuden ansiosta tästedes tapahtuisi vain hyviä asioita, uralla kohoamista." 

Rita on koulutettu nainen, joka aikuistuttuaaan muutti Saksaan töihin. Elämä ei kuitenkaan ole jatkuvia "odottamattomia onnenpotkuja", ja niinpä Rita on palannut - enemmän tai vähemmän häntä koipien välissä - kotiin. Nyt hän seurustelee keskiluokkaisen Villen kanssa, joka on leski. Aviolittossan Ville on adoptoinut eteläafrikkalaisen tytön vaimonsa kanssa. Romaanin nykyhetkessä Rita on teini-ikäisen tytön äitipuoli, eikä suhde todellakaan ole erityisen onnistunut. Perhe-elämänsä kriisissä Rita ajautuu ajattelemaan myös omaa kuolevaisuuttaan:

"- - sinäkin kuolet - - noin vain yhden yön aikana nukkumaan ruvettuasi, epädramaattisesti, kuolet keskelle muiden ihmisten kiireitä, keskelle muiden ihmisten kesälomasuunnitelmia, etkä enää koskaan ole läsnä heidän elämässään, ja vielä vähemmän olet läsnä omassa elämässäsi, jota ei enää ole. Niin tapahtuu kaikille, eloisimmille ja virkeimmille laululintusillekin, sillä elämä ei ole mikään etukäteinen parannuskeino kuolemalle, se ei ole mikään vitamiini jolla vastustaa kuoleman kylmyyttä, sillä kun kylmyys jollakin hetkellä pääsee kulkemaan sinun lävitsesi, sinua ei enää ole."

Edellä kuvattu on maaperä, johon Popula-romaanissa samanniminen populistipuolue sattumien kautta kylvää kannatuksensa siemenet. Popula-romaani kuvaa samantapaista yhteiskuntaluokkaa kuin Hanna-Riikka Kuisman romaani Kerrostalo. Tyylitään romaanit ovat kuitenkin erilaisia, vaikka molemmat ovatkin sisällöltään väkivaltaisia. Molemmissa romaaneissa henkilöhahmot koettavat tavalla tai toisella ottaa elämänsä ohjakset omiin käsiinsä pitkän ajelehtimisen ja merkityksettömyyden jälkeen, mutta se on kovin vaikeaa, jos ei kuulu luokkaan, jolla on valtaa.

Populassa henkilöhahmot kasvavat lopulta ymmärtämään itsestään jotain, mutta kovin valoisaa näkymää romaani ei "pienelle ihmiselle" anna. Populistipuoluekin näyttäytyy lopulta lähinnä itseriittoisena, ja sille henkilöhahmoilla on vain välinearvoa oman menestyksen pönkittämiseen, vaikka muuta lupaillaankin.



sunnuntai 1. syyskuuta 2019

JP Koskinen: Tulisiipi


"Matka kohti taivaanrantaa oli kestänyt kauan mutta en ollut valittanut kertaakaan."


Like 2019. 351 s.

JP Koskisen romaani Tulisiipi kertoo tarinan amerikansuomalaisesta perheestä, johon iskee palo lähteä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten unelmaa. Perhe on muuttanut Suomesta Amerikkaan paremman tulevaisuuden perässä, ja vielä parempaa työlaistulevaisuutta ja vapautta se lähtee etsimään Neuvosto-Karjalasta.

Amerikassa on työläisagitaattoreita, jotka levittävät tietoa Neuvosto-Karjalasta. Osa romaanihenkilöistä innostuu mahdollisuudesta heti, osa, kuten perheen isä, lämpenee ajatukselle hitaammin, ja osa suhtautuu siihen täysin skeptisesti. Esimerkiksi isoäiti kommentoi lapsensa perheen lähtöajatuksia tuhahtamalla "Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja typeryys! Ei maailmassa ole mitään tasa-arvoa, jokaisella on paikkansa ja jos ei sitä tajua, käy huonosti". Historiallisesta perspektiivistä on helppoa nyökytellä isoäidin sanojen tahdissa, mutta romaanissa kuvataan elävästi sitä intoa, joka ihmisissä herää, kun heille vihdoinkin tarjotaan mahdollisuutta paitsi itse luotsata omaa elämäänsä kohti parempaa myös rakentaa maailmasta parempi paikka.

Tulisiiven päähenkilönä on perheen poika, Kaarle, joka on pienestä saakka haaveillut lentämisestä. Kun hän kohtaa Charles Lindberghin lentonäytöksessä Amerikassa, hänen unelmansa on sinetöity. Hän haluaa ennen kaikkea lentää.

Lentämisessä kiteytyy niin Koskisen romaanin aihe kuin teemakin. Kaarlelle lentäminen tarkoittaa vapautta, mutta vapauden saavuttaminen ei ole ihmiselle helppoa - tai onko se edes mahdollista? missään olosuhteissa? toisissa helpommin kuin toisissa? Jälleen historiaperspektiivistä katsottuna perhe lähtee paradoksaalisesti vapauden luvatusta maasta, Amerikasta, kohti suurempaa vapautta - Neuvostoliittoon. Neuvosto-Karjalan unelman särkymistä kuvataan romaanissa havahduttavasti: kuinka pienet sävyt ja muutokset johtavat lopulta vyöryyn, jota ei voi pysäyttää ja joka johtaa henkilöhahmot helvetillisiin olosuhteisiin.

Tulisiipi on historiallinen romaani, joka kertoo historian suurista käänteistä mutta yhden perheen ja eritoten Kaarlen näkökulmasta, mikrohistorian tasolla. Historia herää henkiin. Konteksti näkyy hienosti romaanin kielestä. Amerikansuomalaisessa perheessä puhutaan fingelskaa. Kun isoäiti kysyy Kaarlelta "Vai aikoo isäsi viedä sinut ja koko perheen ryssien maahan?", Kaarle vastaa "Ei kun Karjalaan. Se on se fiiveri, joka parantaa eikä tee ketään kipeäksi".

Tulisiivessä on samankaltaista takinkääntämisen tematiikkaa kuin Sofi Oksasen romaanissa Kun kyyhkyset katosivat. Tulisiipi tarkastelee kieltä ja kielen valtaa, nimeämisen merkitystä. Pintatasolta kenties viattomalta vaikuttaa se, että päähenkilö Kaarlen nimi suomeksi on Kaarle, Amerikassa Charles ja Neuvostoliitossa hänestä tulee Gennadi. Nimen vaihtuminen kuitenkin asettaa identiteetin kyseenalaiseksi: Kuka Kaarle oikein on? Minkä maalainen hän on - vai onko sillä väliä? Ovatko Kaarle, Charles ja Gennadi yksi ja sama ihminen, yhden ihmisen eri puolia vai aivan eri ihmisiä? Määritetäänkö ihminen aina ulkopuolelta, antamalla tälle nimi? Onko minuus pysyvä? Lentämisen halu Kaarlessa ainakin pysyy, vaikka nimi muuttuukin.

Nimen muuttuminen kätkee itseensä myös naamioleikin ja kysymyksen siitä, mikä on menestymisen tai sen toisen ääripään, hengissä selviytymisen, hinta. Linda on Kaarlen ystävä lapsuudesta saakka, ja myös Lindan perhe muuttaa Amerikasta Karjalaan. Lindasta tulee Kaarlelle hyvin tärkeä ihminen, jonkinlainen pysyvä piste maailmassa, jossa kaikki jatkuvasti muuttuu, merkitykset muuttavat paikkaansa ja se mikä eilen oli totta ja oikein, onkin tänään rikos. Erään kerran Kaarle kysyy Karjalassa Lindalta, mitä hänen oikein pitäisi tehdä, jos haluaa lentää. Linda vastaa:

"Sanot että haluat palvella työläisten asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Sano, että tahdot opiskella lentämistä, että se on sinun velvollisuutesi taistelussa kapitalismia ja imperialismia vastaan. - - Älä mieti liikoja. Jos haluat jotain, kaikki keinot ovat sallittuja. Ei kenenkään tarvitse tietää, mitä oikeasti ajattelet. Niin minäkin teen."

Linda on kehittänyt itselleen selviytymistaktiikan neuvosto-oloihin, ja samaa taktiikkaa hän suosittelee myös Kaarlelle. Romaanissa kuvataan yksilön olosuhteita ja selviytymiskeinoja neuvostojärjestelmässä, ja samaa Neuvostoliitossa vallinnutta orwellilaista kaksoisajattelua tuo esille Aleksandr Solžsenitsynin  Gulag - Vankileirien saaristo. Vankileirien saaristossa on monia konkreettisia esimerkkejä niin yksilöiden selviytymisstrategioista, tuhoutumisesta, sopeutumisesta kuin kapinoinnistakin. Tulisiipi käsittelee aivan samoja ilmiöitä, mutta fiktion keinoin. Tarinan historiallinen todellisuuspohja tekee siitä erityisen koskettavan. Ollaan myös suomalaisen historiankirjoituksen kipukohtien äärellä, niiden tarinoiden äärellä, joita ei koskaan ole kerrottu, koska kertojat ovat kuolleet leireillä ja heidän olemassaolonsa yksilöinä on hävitetty myös virallisen historiankirjoituksen sivuilta. Neuvostojärjestelmän järjetön logiikka tulee kommentoiduksi myös päähenkilö Kaarlen ajatuksissa: "Järkeä oli turha hakea sieltä, missä sitä ei ollut." Loogiset perustelut ja totuus eivät päde yhteiskunnassa, joka ei toimi niiden ehdoilla eikä edes tunnusta niiden olemassaoloa.

Tulisiipi kytkeytyy historiallisiin tapahtumiin mutta sen juoni myös yllättää monta kertaa. Siksi romaanista on myös hankalaa kirjoittaa niin yksityiskohtaisesti kuin haluaisi, koska se johtaisi juonipaljastuksiin ja söisi lukunautintoa, jota romaani alusta loppuun saakka on.

lauantai 31. elokuuta 2019

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän


 "Keittiöstä puuttuu ikkuna."


Teos, 2005. 398 s.

Olen aiemmin lukenut Juha Itkoselta vain novelleja (Huolimattomia unelmia), ja Anna minun rakastaa enemmän on ensimmäinen häneltä lukemani romaani. Romaanin henkilökuvaus on monikerroksista ja teemat koskettavia: yksinäisyys, iän mukanaan tuomat muutokset, unelmat ja elämänpettymys sekä itsepetos.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on kaksi kertojaa ja kärjistetysti sanottuna yksi päähenkilö. Romaanin päähenkilö on Suvi Vaahtera, josta kehittyy maailmankuulu rocktähti Summer Maple. Suville itselleen kertojaääntä ei kuitenkaan anneta. Romaanin kerronta suodattuu toisaalta Suvin äidin, Leenan, kautta, toisaalta Antin, joka on tuntenut Suvin nuoruudestaan asti. Romaanissa kerrotaan siis Leenan ja Antin elämästä, mutta kummankin elämän keskipisteessä on Suvi Vaahtera, Summer Maple.

Suvi Vaahtera on vanhempiensa, Leenen ja Riston, ainoa lapsi. Ainoana lapsena hän on vanhempiensa silmäterä ja suuren rakkauden kohde ja rocktähdeksi ja Summer Mapleksi muututtuaan hän määrittelee ja hallitsee pitkälti myös vanhempiensa elämää, tai pikemminkin hänen brändinsä ja sen mukanaan tuoma julkisuus, jolta vanhemmatkaan eivät voi säästyä. Antti ja Suvi puolestaan tutustuvat teini-ikäisinä, soittavat samassa bändissä ja elävät teinirakkautta, ja suhde muodostuu Antin elämää vahvasti määritteleväksi ja ohjaavaksi seikaksi. Periaatteessa romaani siis kertoo Leenasta ja Antista, mutta kaikki kiertyy Suvi Vaahteran ympärille.

Kerrontaratkaisu on kiehtova, sillä se toisaalta havainnollistaa ihmisten välistä yhteyttä eli sitä, kuinka tulkitsemme toisiamme ja kuinka paljon kuvittelemme ymmärtävämme toisiamme ja kuinka lopulta jokainen meistä kuitenkin elää omaa elämäänsä eikä voi määritellä toisen elämän suuntaa tai valintoja; toisaalta kerrontaratkaisu laittaa lukijankin julkkiksen, tässä tapauksessa Summer Maplen, ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, vaikkakin päästääkin lukijan julkkiksen sisäpiiriin.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanin kerronnassa on paljon kaihoa. Kohtauksessa Suvi Vaahteran varhaislapsuudesta kuvataan hidasta ajankulua, kuinka aika tuntui olevan erilaista ennen, menneisyydessä: "Hae kamera. Risto hakee. Kohta Risto on lattialla polvillaan ja kääntelee linssiä. Aikaa ennen digitaalia, hidasta, kaunista aikaa. Kaitafilmi palaa, kamera surisee - -."

Yksi romaanin keskeisistä teemoista on ihmiselämän ajankulu ja vanheneminen, nuoruudesta luopuminen. Äiti Leena pohtii elävästi nuoruuden hybristä, voittamattomuuden ja kuolemattomuuden tuntua:

"Ennemmin tai myöhemmin - - hulahtaa vartalon läpi viileä varmuus maailman rajattomuudesta, siitä että tämän kevään jälkeen tulee toinen kevät ja toisen jälkeen kolmas, että keväitä kaiken järjen mukaan on edessä vielä kymmeniä, kuusikymmentä, hyvänen aika, melkein sata, joka tapauksessa enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee, enemmän kuin saattaa käsittää, ja näiden keväiden kuluessa, jonakin näistä keväistä voi vielä itsekin muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella. - - se ajatus, se siunattu tunne saattaa tulla missä tahansa ja milloin vain, aamulla raitiovaunussa, yöllä omassa sängyssä, juhlissa parveketupakalla, eikä sitä osaa nimetä eikä arvostaa, ei edes tunnistaa tunteeksi ennen kuin se lakkaa tulemasta: vasta silloin tajuaa että se kuului  nuoruuteen eikä elämään."

Sama teema tulee esiin myös Antin kerrontajaksossa, se kuinka "voi itsekin vielä muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella", mutta näkökulmasta, jolloin "tajuaa että se kuului nuoruuteen eikä elämään":

"Minä en koskaan saa tietää mitä muuta minusta olisi voinut tulla, ei kukaan ihminen koskaan saa. Ehkä todella on niin, ehkä kaikki ihmiset näissä viidessä metsänlaitaan kloonatussa talossa hautovat toteutumattomia elämiään, ja jos näin on, minua tosiaankin pelottaa asua täällä: pelottaa törmätä pysäköintikatoksessa naapurin ilmeettömään insinööriin, pelottaa istua taloyhtiön kokouksessa riitelemässä vastikkeesta, pelottaa juoda isännöitsijän tarjoamaa marjamehua pihan hilpeiden isien kanssa huhtikuussa kun taas järjestetään kevättalkoot ja narsissit istutetaan kukkapenkkeihin ja kyljykset ja grillimakkarat ja kananrinnat tirisevät yhteisillä rahoilla hankitussa kaasugrillissä. - - Täällä kaikkien espoolaisten kaikki järjettömät haaveet paisuvat paisumistaan, nehän tässä talossa vinkuvat, eivät suinkaan patterit, mikä hirveä ulina, ei pelkästään tik tak tik tak, uiuiuiuiviuuuuu myös, ja kun ikuisesti toteutumattomat unelmat jonain kauniina päivänä räjähtävät silmille, niiden riekaleita kerätään kuin koiranpaskoja pihamaalta: kuralätäköistä, likaisista lumikasoista, koivujen orvoilta oksilta."

Kohtaus on paitsi oivallinen elämänvalheen kuvaus, toisaalta sijoitettu mitä ilmeisimpään ylemmän keskiluokkaisuuden kritiikin kärjistettyyn miljööseen, Espooseen.

Kadonnut nuoruus ja sen menetyksen luoma nostalgia ja suru ilmenevät hienosti kohtauksessa, jossa Leena on saapnut Lontooseen tapaamaan tytärtään, Summer Maplea:

"Sama kaupunki kuin 30 vuotta sitten: samat kadut, samat talot, sama taivas. Lautalla Norjasta Newcastleen ja bussilla alas Lontooseen, minä ja Helena - norjalaisten perässä homeiseen retkeilymajaan Tottenham Court Roadille ja sieltä päivisin Charing Cross Roadille levykauppoihin. Green Parkissa yhtenä yönä me joimme päämme sekaisin ja melkein irtaannuimme ruumiistamme, niin kaukana se oli solukämpästä ja sihteeriopistosta. Pitkätukkaisia poikia, arvoituksellisia tyttöjä, yksi joka luki Ginsbergiä ääneen, Grateful Dead, eikä siitä niin kovin kauan ole, kasvot muistaa, jonkun nimenkin, missä he ovat nyt, missä, yksin orpo piru kävelen Piccadilly Streetiä puiston ohi ja joudun lopulta aukiolle, missä ihmiset ovat nuoria ja kiireisiä ja kaupungin kovettamia. Mitä sinä täällä, vanha nainen neonvalojen keskellä; mene museoon niin kuin muut ikäisesi, katso maalausta ja huokaa sen kauneutta, kanna muistosi kotiin ja näe siitä hillittyjä unia. Kamala tunne, pimeä kuoppa keskellä kirkasta päivää, ja minun on paettava pubiin odottamaan kunnes sieluni saapuu."

Kerrontaratkaisustaan johtuen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin keskiöön nousee myös muistamisen tematiikka. Muistot voivat hallita ihmisen elämää näin, miten Antti ilmiön kokee:

"Minussa on jokin vika, minä en kerta kaikkiaan osaa unohtaa. Että voi maata vuosikausia vierekkäin jonkun ihmisen kanssa, jakaa pelkonsa ja toiveensa suunnitelmansa: että tämä ihminen sitten yhtäkkiä vain lähtee ja kantaa kaiken tämän mukanaan. Että voi läpikotaisesti tuntea toisen ihmisen ruumiin, todella tuntea niin kuin omistaisi; että tämä kyseinen ruumis nyt on tuhansien kilometrien päässä, ikuisesti kosketukseni ulottumattomissa. Käsittämätöntä, käsittämätöntä pelkästään se, että paikat eivät muista ihmisiä: miten jokin minulle merkityksellinen kadunkulma voi jatkaa olemistaan tavallisena typeärnä risteyksenä, jossa lyhtypylväät särisevät ja liikkeet vaihtuvat toisiin ja minä olen vain yksi miljoonista, nimetön sielu kirkuvissa liikennevaloissa."

Paikkojen "muistista" on kirjoittanut hienosti filosofi Maurice Merleau-Ponty, jonka näkemyksen jaan pikemminkin kuin Antin kokemuksen. Vaikka ihmisestä saattaa tuntua siltä, että elämä jatkuu hänen ympärillään ja hän itse elää menneessä, kuten Antti yllä kuvatussa tilanteessa, fenomenologi Merleau-Pontyn mukaan paikat itse asiassa kantavat mukanaan kaikkia aikoja, kaikki ajat ikään kuin romahtavat nykyhetkeen. Se voi tapahtua paitsi ihmisen kokemusten ja muistojen kautta, kuten Antille yllä, toisaalta myös siten, että menneisyys myös konkreettisesti näkyy ja on läsnä tässä hetkessä, vaikkapa kaiverruksena pulpetin kannessa tai kolhuna sängyn jalassa. Antti kokee ahdistusta menetetystä menneisyydestä, jonka hän uskoo ainoastaan itse muistavansa ja siksi ahdistuu, mutta merleaupontymäinen tulkinta on sävyltään kaikenkattavampi ja mielestäni sikäli lohdullisempi - kaikki on tässä.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on paljon melankoliaa. Se tulee ilmi muun muassa Leenan kerrontajaksossa olevista yöllisistä keskusteluista, joita Leena käy miehensä Riston kanssa:

"Perhe on lähtökohtaisesti surullinen yksikkö, Risto sanoo. Jos mihinkään, se perustuu väärinymmärrykseen.
        Väärinymmärrys koskee kaikkia, jokaista perheenjäsentä, Risto sanoo. Perheenjäsenet eivät ikinä näe toisiaan ihmisinä: he näkevät toisensa vanhempina ja lapsina, eivätkä nämä ole mitään muuta kuin rooleja jotka ikuisesti kätkevät todellisen minän."

Leenan ja Riston keskustelut tekevät näkyväksi yhden romaanin pääteemoista, ihmisten väliset suhteet, niiden tulkinnallisuuden ja ihmisten yksinäisyyden. Aivan kuten romaanissa Leena ja Antti tulkitsevat Suvi Vaahteraa, niin me kaikki tulkitsemme elämässämme muita. Tulkintamme ovat erilaisia ja henkilökohtaisia, ja onko niistä lopulta mikään "oikea". Ihmisen olemus tuntuu pakenevan määrittelyjä, olevan postmodernisti aina jotakin muuta tai jossakin muualla.

perjantai 23. elokuuta 2019

Erkki Vettenniemi: Solženitsyn - Elämä ja eetos


Teos 2015. 346 s.

Erkki Vettenniemen kirjoittama Solženitsyn - Elämä ja eetos on Solžsenitsynin elämäkerta, mutta kuten teoksen kirjoittaja itsekin tuo esiin jälkisanoissaan, "kirja ei taida olla aito elämäkerta", vaan tekijä painottaa alaotsikon sanaa eetos: "Meidän tuntemamme Solženitsyn syntyi siperialaisen pakkotyöleirin kapinatalvena 1952. - - Mikäli lukija vakuuttuu siitä, että tämän kirjailijan ymmärtäminen kristillisen viitekehyksen ulkopuolella on mahdotonta tai ainakin sopimatonta, olen onnistunut tehtävässäni." Elämäkerrasta tulee esiin Solženitsynin elämänvaiheita ja hänen elämänsä käännekohtia, mutta paino ei niinkään ole ulkoisissa tapahtumissa vaan kirjailijan kokemuksissa ja  vastaanotossa. Vettenniemi on historioitsija ja yhteiskuntatieteiden tohtori, ja teos kontekstualisoi Solženitsynin elämää ja tuotantoa kiinnostavalla tavoilla historiaan.

Eetoksen painottuminen tulee esille teoksessa esimerkiksi kohdassa, jossa tulkitaan Solženitsynin romaanin Ensimmäinen piiri omakohtaisuutta: "Dmitri Sologdin (Panin) kehottaa Gleb Neržiniä (Sanjaa [eli Aleksandr Solženitsyniä, jota kutsutaan elämäkerrassa tällä lempinimellä]) järjestämään sisikuntansa uudelleen: 'Sinä et ole enää pikkupoika - sinun on selkiinnyttävä henkisesti, ymmärrettävä hyvän ja pahan suhteet elämässä. Ja missään et voi tehdä sitä paremmin kuin vankilassa.'"

Solženitsynin tuotannon, sen käännösten ja vastaanoton käsitteleminen teoksessa on mielenkiintoista, vaikka Vettenniemi jälkisanoissaan toteaakin, että "kirjallisuudentutkimuksen taas jätän alan vakaville harrastajille".

Esimerkiksi Ivan Denisovitšin päivä -kertomuksen syntyidean Solženitsynin kerrotaan saaneen toimiessaan Ekibastuzin leirissä muurarina: "[Ekibastuzin leirin sisäistä vankilaa] urakoitiin talvella, poikkeuksellisen kylminä kuukausina, jolloin Sanjassa heräsi ajatus leirijärjestelmän kuvaamisesta yhden ainoan työpäivän kautta. Riittäisikö moinen mittakaava kokemuksen välittämiseen?" Vettenniemi kertoo Ivan Denisovitšin päivän julkaistun kahtena suomennoksena: Suomen Kuvalehdessä vuosina 1962-1963 Esa Adrianin suomennoksena nimellä Päivä Stalinin keskitysleirissä, ja Markku Lahtelan suomennoksena nimellä Ivan Denisovitšin päivä alun perin Apu-lehdessä ja sittemmin Tammen julkaisemana niteenä vuonna 1963, jossa mukana on kaksi muutakin kertomusta. Leirimaailman tuntemattomuutta suomalaisille havainnollistaa hyvin se, että "Avaintermi 'Gulagin poika' oli niin outo, että se vääntyi Esa Adrianilla vankilanjohtajan ja Markku Lahtelalla kulakin pojaksi".

Solženitsynin tuotannon vastaanottoa Suomessa Vettenniemi havainnollistaa kertomalla Norjassa vuonna 1970 kuvatusta Ivan Denisovitšin päivän elokuvaversiosta, jonka ohjaaja on Casper Wrede ja joka sain maailmanensi-iltansa Norjassa marraskuussa 1970: "Naapurimaa Suomessa elokuva sitä vastoin kiellettiin ulkopoliittisista syistä ja panna pysyi voimassa 90-luvulle asti."

Kiinnostava suomalaisyksityiskohta tulee teoksessa esille kuriositeettina, kun Vettenniemi kuvailee Ekibastuzin leirin oloja: "Ekibastuzin leirin parakit olivat suomalaistekoisia, ilmeisesti sotakorvaustavaraa."

Toinen huomioni kiinnittänyt, myöskin täysin kuriositeetinomaisesti elämäkerrassa esiin tuleva seikka, käsittelee puolestaan toista neuvostoliittolaista kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittajaa, Mihail Šolohovia, josta elämäkerran päähenkilö Solženitsyn puolestaan ei lainkaan ollut innoissaan. Elämäkerrassa tuodaan esille, että "[Šolohov] oli Solžsenitsynin mukaan myös huijari. Donin varrella varttunut Sanja oli kuullut monelta taholta, että Šolohovin nimiin merkitty Hiljaa virtaa Don olisi alun perin ollut aidon kasakan käsikirjoitus, jota Šolohov julkeasti täydenteli ja jonka hän julkaisi omana työnään. Vuonna 1965 petoksesta kantautui uusia aihetodisteita. Kysymys kasakkaromaanin tekijyydestä ei silti ratkennut, eikä siihen saatu selvyyttä edes vuosisadan umpeutuessa, jolloin löytyi lähinnä Šolohovin laatima käsikirjoitus. Sehän saattoi olla alkuperäisen tekstin uskollinen jäljennös".

Niin tai näin, Hiljaa virtaa Don on jo jonkin aikaa ollut matkalla lukulistalleni, joten ehkäpä aika tarttua kyseiseen romaaniin lähestyy.

Erkki Vettenniemen Solženitsyn - Elämä ja eetos -teosta on kiinnostavaa lukea alaotsikkonsa mukaisesti, nimenomaan kirjailijan elämää ja eetosta pohtivana kokonaisuutena. Teoksesta välittyy hyvin kirjailijan ajattelumaailmassa tapahtuneita muutoksia sekä hänen järkkymätön asenteensa. Teoksessa tuodaan myös esille erilaisia poliittisia tulkintoja, joita Solženitsynistä on hänen uransa eri vaiheissa tehty. Myös maanpakoilaisuuden ajasta kerrotaan yksityiskohtaisesti, ja havahduttavaa on esimerkiksi läntisen median ja neuvostoliittolaisen urkintakoneiston rinnastaminen; teoksessa ensin mainittu näyttäytyy itse asiassa röyhkeämpänä.

Solženitsyn palasi Venäjälle vuonna 1994 ja eli siellä kuolemaansa saakka, vuoteen 2008. Solženitsyn - Elämä ja eetos -teoksessa nostetaan esiin, miten Solženitsyn kommentoi demokratian ja Venäjän välistä suhdetta Venäjälle paluunsa jälkeen:

"'Demokratia on kaikkein mutkikkain valtiojärjestelmä', Solženitsyn painotti - -. 'Sitä varten tarvitaan hyvin herkkää oikeudenmukaisuutta ja väestön suurta aktiivisuutta.' Venäjä ei ollut siihen kypsä yhdessä yössä eikä edes vuosikymmenessä. Väestön 'biologista, ekologista, moraalista ja taloudellista perustaa' oli tuhottu seitsemänkymmentä vuotta, joten toipuminen veisi vähintään kaksinkertaisen ajan, Solženitsyn laskeskeli. 'Meidän isämme ja isoisämme valitsivat meille kohtalon vuosisadaksi tai kenties kahdeksi.'"

Erkki Vettenniemen kirjoittaman elämäkerran lukeminen kontekstualisoi kirjailijan tuotantoa historiallisesta näkökulmasta ja havainnollistavalla tavalla. Ajoittain teoksessa esiin tuleva suomalaisuusnäkökulma tuo tapahtumia lähemmäs lukijaa ja auttaa ymmärtämään, millainen aatteellinen ilmapiiri Suomessa aikanaan vallitsi.