torstai 18. kesäkuuta 2020

Haruki Murakami: Komtuurin surma


"Kun heräsin tänään lyhyiltä päiväuniltani, edessäni oli kasvoton mies."


Tammi 2018. Suom. Juha Mylläri. Alkuteos Kishidancho Goroshi, 2017. 821 s.

Haruki Murakamin Komtuurin surma on murakamimaisella tavalla kiehtova järkäle, jonka maailmaan uppouduttuaan ei tee mieli heti palata arkitodellisuuteen. Romaanin päähenkilö on 38-vuotias kuvataiteilija, joka eroaa vaimostaan (tai pikemminkin voisi sanoa vaimon eroavan kuvataiteilijasta), ottaa vapaata töistään ja lähtee ajamaan autollaan Pohjois-Japaniin. Kierreltyään aikansa kuvataiteilija saa opiskeluaikaiselta ystävältään tarjouksen muuttaa asumaan tämän isän, kuuluisan japanilaisen kuvataiteilijan, taloon vuoristoon - talo kaipaa vahtia ja isä asuu dementiakodissa. Vuoriston rauhassa päähenkilö alkaa elää uutta arkeaan erossa tulevasta ex-vaimostaan, koettaa löytää itsensä kuvataiteilijana uudestaan ja tutustuu uusiin ihmisiin.

Juonikuvaus ei tee oikeutta Murakamin romaanille vaan pikemminkin kertoo kehykset sille, mistä tarina alkaa. Murakamin romaaneissa kiehtoo maailma, joka on samanaikaisesti tavanomainen ja hidas, mutta aukeaa realismin rajat ylittäen tai niitä hipoen laajemmaksi ja syvällisemmäksi. Dialogit henkilöhahmojen välillä ovat hienovaraisia ja elämän suuria kysymyksiä käsitteleviä, ja Komtuurin surmassa olemassaolon suuria kysymyksiä käsitellään paitsi yliluonnollisten (mutta päähenkilön aivan normaaleiksi kokemien) kokemusten kautta, myös taiteen tekemisen prosessin kautta. Näin sanottuna romaanin saa kienties kuulostamaan jotenkin abstraktilta, haahuilevalta tai vaikeasti luettavalta, mutta näin ei suinkaan ole.

Maalaustaide näyttäytyy porttina ymmärtämiseen, näkemiseen ja nähdyksi tulemiseen. Tämä käy ilmi muun muassa päähenkilön ja hänen vaimonsa Yuzun keskustelusta heidän päätettyään erota:


"Oli hetken hiljaista. Sitten hän sanoi: 'Muistatko kuvan, jonka piirsit minusta ensimmäisillä treffeillämme?'
        'Muistan.'
        'Otan kuvan aina silloin tällöin esiin ja katselen sitä. Se on upeasti piirretty. Sitä katsellessa tuntuu siltä kuin näkisi todellisen minänsä.'
        'Todellisen minänsä?'
        'Niin.'
        'Mutta katsothan sinä itseäsi joka aamu peilistäkin', sanoin.
        'Mutta se on eri asia', Yuzu sanoi. 'Peilikuva on pelkkä fyysinen heijastus.'"

Murakamimainen hidas, intensiivinen kerronta puolestaan tulee esiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa kuvataiteilija on muuttanut vuoristotaloon ja alkaa maalata omaehtoisesti, etsien omaa ääntään taiteilijana ja kokeillen uusia tekniikoita:

"Sytytin kattovalon, istuin jakkaralle ja katsoin maalausta. Tiesin, ettei se ollut vielä valmis. Maalaus oli kuin raju purskahdus, ja sen väkivaltaisuus kiehtoi minua. Sellainen raju ote oli ollut minulta kauan hukassa. Se ei kuitenkaan yksin riittänyt. Teos tarvitsisi jonkin keskeisen elementin, joka hallitsisi rajujen asioiden villiä laumaa ja tekisi sen levolliseksi. Se tarvitsisi idean, joka sitoisi kaikki vahvat tunteet yhteen. Sellaisen idean löytäminen vaatisi kuitenkin aikaa. Värien purskahduksen oli ensin saatava levätä. Seuraava työvaihe sai odottaa huomisen tai jonkin toisen päivän kirkasta auringonvaloa. Luultavasti aika toisi tarvitsemani idean tullessaan. Minun oli odotettava sitä sitkeästi kuin puhelimen soimista, ja jotta jaksaisin odottaa, minun oli luotettava aikaan. Minun oli uskottava, että se oli puolellani.
        Suljin silmäni yhä jakkaralla istuen ja vedin syvään henkeä. Tunsin syysillan hämärässä, että jokin sisälläni oli muuttumassa. Oli kuin kudokseni olisivat purkautuneet ja sitten taas kutoutuneet taas yhteen. Mutta miksi se tapahtui juuri täällä ja juuri nyt? - - Vai oliko muutosten aika yksinkertaisesti koittanut riipumatta - - tapahtumista?"

Ateljeejakkaralla istumisesta kerrotaan moneen, moneen kertaan romaanissa - päähenkilön maailma rakentuu pitkälti rutiinien ympärille. Yksityiskohtainen rutiineista kertominen tuo teokseen viehättävyyttä. Vaikka romaanin henkilöhahmot kokevat vastoinkäymisiä ja heillä on ongelmia, he eivät kuitenkaan lamaannu mitääntekemättömyyteen vaan rakentavat uusia rutiineja. Samanaikaisesti heidän elämänsä vaikuttaa kuitenkin kiireettömältä ja hätiköimättömältä, mikä varmasti ainakin itseeni lukijana vetoaa: kiire on ehkä kuitenkin jotain, minkä rakennamme itse ja mihin voimme itse vaikuttaa.

Komtuurin surma ei kuitenkaan suinkaan ole mikään hiljaisen arjen kuvaamiseen keskittyvä romaani, kuten olen saattanut antaa ymmärtää. Vuoristossa kuvataiteilija tutustuu kiinnostaviin ihmisiin ja kokee yliluonnollisia asioita - molemmat tapahtumaketjut etenevät rinnakkain ja toisiinsa liittyen. Tapahtumia ei voi peruuttaa, kun tapahtumaketju kerran on lähtenyt liikkeelle, ja polku on kujettava loppuun, kun sille on astunut. Muutos on välttämätön, jos haluaa, että elämä jatkuu.

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Riikka Pelo: Kaikki elävä


"Näin unen keväästä."


Teos 2019. 612 s.

Riikka Pelon romaani Kaikki elävä on hieno, moniääninen romaani nykytodellisuudesta tai pikemminkin keskenään limittyvistä, rinnakkaisista nykytodellisuuksista. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Aura, Ellen ja Alan, ja romaanissa olennaista on se, että heillä jokaisella on vahva suhde kieleen, mikä näkyy romaanissa paitsi kerronnallisesti, hienosti myös kielen tasolla.

Aura on suomalainen teinityttö, joka kokee trauman. Auran kerrontaa olevissa jaksoissa romaanin alkupuolella, matkalla kohti traumaattista käännettä, on saavutettu hienolla ja oivaltavalla tavalla teinityttökieli ja -maailma: ajatusten poukkoilevuus, suurien asioiden odotus, sekoileminen ja maailma, josta aikuiset eivät tiedä mitään. Traumaattisten tapahtumien jälkeen Auran kerronnan kieli muuttuu, minkä avulla kuvataan osuvasti henkilöhahmon muutosta.

Ellen puolestaan on Auran äiti, joka tekee väitöskirjaa erinäisistä kuolleista kielistä ja jolla on omat ongelmansa, koettu avioero ja masennus.

Alan on Suomeen saapunut turvapaikanhakija, joka osaa useaa kieltä mutta jonka perhe on hajonnut ympäri Eurooppaa pakolaisuuden myötä. Siinä missä Ellenin kautta avataan kiinnostusta vieraisiin kieliin ja kulttuureihin teorian kautta, Alanissa konkretisoituu erilainen maailmankuva.

Alan elää paperittomana, pakkopalautusuhan alaisena Suomessa. Alanin kautta romaaniin tulee poliittista ulottuvuutta, mutta keskeisessä osassa politiikka tai poliittisuus ei romaanissa ole. Alanin elämää Suomessa kuvaillaan hänen arkensa kautta, mutta ennen kaikkea Alania kuvataan ihmisenä:

"Korjaan repeämän aamulla. Harsin sen kasaan suurin pistoin. Pisto pistolta neulon itselleni suojan, ompelen kodin huovuttajalinnun tapaan, joka tekee pesänsä kuin neulaa käyttäen. Sen osaan, sen olen jo oppinut. Olen siinä yhtä hyvä kuin kirjoittamaan sanoja. Pisto pistolta, sana sanalta puen asumuksen ylleni. Minun pesäni kulkee matkassani koko ajan. Niin sanoi Kylmälässä nainen, joka teetti meillä liikeharjoituksia. Hän sanoi: oma kehosi on turvapaikkasi. Etsi se."

Jokainen romaanin henkilöhahmo on kursimassa itseään kokoon tavalla tai toisella, etsimässä omaa turvapaikkaansa. Kaikkien tilanteet ja ongelmat ovat kuitenkin erilaisia.

Ennen pakoaan Eurooppaan Alan on ollut töissä armeijan viestikeskuksessa:

"Eno - - oli sopinut minulle paikan koulusta armeijan kaupungista. - - Asepalvelusta voisin tuskin suorittaa niin kuin toiset pojat, koska minun käteni ja sydämeni olivat heikkoja, mutta minulle löytyisi muuta käyttöä. Saisin oppia muita taitoja. - -
        Opin nopeasti sen, mitä minulle opetettiin. Sain myös kääntää tekstejä kielestä toiseen. - -
        Odotin lisää uutisia radiosta, etsin uutisia internetistä, etsin kaiken tiedon. Ihmiset pakenivat kaupungista vuorille, tuhansia ihmisiä, kymmeniätuhansia ihmisiä.
        Kymmeniä ihmisiä on tapettu kaupunkia ympäröivissä kylissä. Satoja ihmisiä on tapettu. Kapamme kaikki, jotka eivät käänny. Tapamme kaikki vääräuskoiset koirat. He ovat ansainneet kuolemansa. Minun olisi käännettävä kaikki nuo sanat. Ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita."

Todellakin - "ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita". Maailma näyttää eri näkökulmista aivan erilaiselta. Tämän Kaikki elävä näytää vahvasti - ja nimenomaan näyttää, ei kerro, osoittele tai alleviivaa.

Tekstin asemointi kirjan sivuille vaihtelee sen mukaan, kenen henkilöhahmon näkökulmasta asiasta kerrotaan ja missä kohdin romaanin draaman kaarta. Ratkaisu on hieno ja onnistunut. Sanoja ja kieltä pohditaan romaanissa moneen otteeseen. Kun Aura yrittää saada elämästään uudelleen otetta, ote on saatava ensin sanoista:

"Turvapaikkani on tässä. Sanoissa, joita luen. Sanoissa, joita kirjoitan. Kirjoitan NYT. Kirjoitan Sinulle, kirjoitan, olen. En lakkaa kirjoittamasta näitä sivuja. Olen säilyttänyt taitoni, sormet löytävät näppäimet, kirjaimista tulee tavuja, tavuista sanoja. Maailma häviää ympäriltäni. Saan muovattua lauseen, kaksi, jätettyä jälkeni tänne. Aloitan lainatuilla sanoilla, kaikki maailman sanat ovat ympärilläni, minulla ei ole yhtään omaa lausetta. Kieleni on muuttunut, se on menossa kohti jotakin, josta en vielä tiedä. En tiedä, kuka minussa kirjoittaa tai mikä. Olen eläin, joka kirjoittaa. Olen monta eläintä. En ole yksi, en ole sama. Olen pelkkä harhakuvitelma. Muutun jatkuvasti. Haluan kirjoittaa alastomia sanoja, paljaita sanoja, sanoja jotka tulevat suoraan sydämestä. Pelkkiä sanoja."

Ja kun menettää loputkin toivosta ja itsestään, menettää myös kielen.

Kaikki elävä käsittelee useita suuria teemoja, ja suurin niistä on kieli olemassaolon perustana. Näinkin abstraktista aiheesta romaani saa hienosti otteen. Muita teemoja ovat esimerkiksi identiteetti, rakkaus, metoo ja pakolaisuus. Romaanissa on myös neljäs kerronnan taso, jonka merkitys itselleni aukesi noin romaanin puolivälissä. Ymmärrän, että neljäs taso on kirjoitettu mukaan kaiken yhteen kurovaksi symboliseksi tasoksi, mutta jäin miettimään, tarvittiinko sitä todellakin tähän kirjaan. Joskus jotkin asiat toimivat paremmin vihjeenomaisina kuin näkyväksi tehtyinä.

Kaikki elävä on hieno, koskettava ja ajattelemaan saava kokonaisuus, johon ehkä jäi hieman tiivistämisen varaa. Ajoittaisesta löyhyydestä huolimatta romaanin jännite on vahva ja kertomus sellainen, jonka tarvitsee tulla kerrotuksi.

maanantai 8. kesäkuuta 2020

George Saunders: Sotapuiston perikato

 
Siltala 2016. Alkuteos CivilWarLand in Bad Decline, 1996. Suom. Markku Päkkilä. 208 s.

George Saundersin novellikokoelma Sotapuiston perikato on hämmentävää ja pysäyttävää luettavaa. Novellit tapahtuvat maailmassa, joka on dystooppisesti nyrjähtänyt sijoiltaan ja henkilöhahmot koettavat selviytyä arjestaan jollakin tavalla. Mukana on sortoa, väkivaltaa ja hyvin mustaa huumoria.

Kokoelman alkupuolen novellit ovat lyhyempiä ja niiden maailma tuntuu keveämmältä, jotenkin keveämmällä tavalla absurdilta, kuin kokoelman loppupuolen novellit, jotka ovat pidempiä ja joita lukiessa osin tulee epätoivoinenkin olo: miksi tämä tarina jatkuu vielä, mitä kauhuja päähenkilömme voivaan vielä kohdata.

Kokoelman toinen novelli, Isabelle, on ehkäpä teoksen lämpimin novelli. Vaikka maailma on karu ja epäoikeudenmukainen eikä siitä ole ulospääsyä - sellaisestakin maailmasta saattaa löytää omalla tavallaan kauneutta ja rakkautta. Tämä on kenties naiivi luenta Isabellesta, jonka voisi varmaankin lukea myös mustan huumorin läpitunkemana ironisena kertomuksena siitä, kuinka paskaa elämä voikaan olla.

Mustan huumorin kannalta kokoelman onnistunein novelli on mielestäni Aallontekijä alamäessä, joka on tiivis kooste absurdeja ja yllättäviä käänteitä.

torstai 28. toukokuuta 2020

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä


"Kuvat pakottivat minut kohtaamaan hänet."


Like 2020. 351 s.

Inga Maggan esikoisromaani Varjonyrkkeilijä on tiivisti kirjoitettu tarina määrätietoisuudesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siitä, kuinka mennyttä ei voi jättää taakseen vaan se on kohdattava.

Romaanissa on kaksi keskushenkilöä, taitelija Lola ja nuori nyrkkeilijä Rebekka. Romaanin teemoja valotetaan kummankin henkilöhahmon kautta. Nyrkkeilystä kerrotaan romaanissa paljon, ja sen avulla hahmotetaan myös määrätietoisuutta, tavoitteisiin sitoutumista ja sitä työtä, mitä tavoitteiden tavoitteleminen vaatii.

Varjonyrkkeilijä tekee hienosti näkyväksi sen, miten seksuaalisen hyväksikäytön me too -asetelma voi syntyä ja millaiset sen vaikutukset uhrin kannalta ovat. Valmentaja-valmennettava-asetelma mahdollistaa tiiviin sitoutumisen ja luottamuksen, joiden varaan hyväksikäyttö voi rakentua.

Riippuvuus valmentaja-valmennettava-suhteessa voi tuntua molemminpuoliselta mutta eri syistä. Valmentajan ohjeet ja elämänviisaudet saattavat tuntua kullanarvoisilta: "Kaikkeen ei ole aikaa. Jos haluat vähän kaikkea, saat vähän kaikkea - -." Niin kai se menee hyvässäkin valmentaja-valmennettava-suhteessa.

Varjonyrkkeilijän vahvuus on se, että yksikään henkilöhahmoista ei ole lattea - yksiselitteisen hyvä tai paha. Pahuutta ei kuitenkaan päähänsilitellä myötäsukaisen ymmärtäväisesti, vaan elämä näytetään niin traagisena kuin se voi olla. Ja traagisetkin asiat voi kohdata.

Varjonyrkkeililijä käsittelee raskaita teemoja, mutta romaanin lukemisesta ei jää raskasta oloa. Teemat tosin jäävät mietityttämään pitkäksikin aikaa.

torstai 21. toukokuuta 2020

Markku Löytönen & Laura Kolbe (toim.): Suomi - Maa, kansa, kulttuurit


SKS 1999. 375 s.

Markku Löytösen ja Laura Kolben milleniumin kieppeillä toimittama Suomi - Maa, kansa, kulttuurit oli toimivaa ja kiinnostavaa iltalukemista. Teoksessa on lukuisia Suomea ja suomalaisuutta eri näkökulmista käsitteleviä artikkeleja ja esseitä. Osa teksteistä tuntuu ajattomilta, osa paljastaa selvästi sen, kuinka pitä aika 1990-luvun lopusta onkaan jo kulunut.

Kiinnostavinta teoksessa on sen moninäkökulmaisuus ja yllättävintä se, kuinka tekstit, joiden aihepiiri ei itseä kiinnosta tai joiden aihepiiriä ei ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, imaisevat mukaansa jonkin ilmiön äärelle. Tällaisia tekstejä itselleni Suomi - maa, kansa, kulttuurit -kirjassa olivat esimerkiksi Hannu Salmen "24 Suomea sekunnissa - Miten suomalainen elokuva löysi maiseman", Maria Lähteenmäen "Villi ja vapaa Pohjola - Kansantaitelija Andreas Alarieston mennyt maailma" ja Pentti Yli-Jokipiin "Paikallisyhteisöjen muutos Suomessa kesäisten tanssilavojen kuvastamana".

Suomi - Maa, kansa, kulttuurit on kirjoitettu sillä tavoin helposti lähestyttäväksi, ettei lukijan tarvitse olla minkään alan erityisasiantuntija ymmärtääkseen tekstejä ja päästäkseen ilmiöihin sisään. Suomen historia ja (1990-luvun lopun) nykyhetki valottuvat teoksessa moninäkökulmaisesti, ja teokset tekstit voivat toimia ensimmäisenä askeleena johonkin aihepiiriin tutustumiseen.

Itselleni eniten silmiä avartava oli suomalaisten luontosuhteen käsitteleminen useassakin teoksen tekstissä - me suomalaiset hellimme usein itsestämme ajatusta, että olemme suuria luonnonystäviä, rakastamme luontoa ja pidämme siitä huolta. Tämän teoksen lukeminen kuitenkin osoitti selvästi, että Suomessa ei koskaan ole arvostettu luontoa (ainakaan sen enempää kuin muualla), ja luonnon alistamiselle ja tuhoamiselle taloudellisen hyötymisen toivossa tai vain arkielämän helpottamiseksi on meillä pitkät perinteet.

Helena Hallenberg & Irmeli Perho: Ruokakulttuuri islamin maissa



Gaudeamus 2010. 479 s.

Tietokirja Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee laajasti ja yksityiskohtaisesti Lähi- ja Kaukoidän ruokakulttuuria islamin vaikutteiden näkökulmasta, ja teoksessa käsitellään myös maantieteellisesti muidenkin sellaisten alueiden, joilla islam vaikuttaa, ruokakulttuuria - esimerkiksi andalusialaista, turkkilaista, intialaista, kiinalaista ja somalialaista ruokakulttuuria, unohtamatta myöskään kurdien ja tataarien ruokakulttuuria ja sitä, miten edellä mainitut ruokakulttuurit näkyvät Suomessa.

Teoksen näkökulma on onnistuneesti mukautettu suomalaiselle lukijakunnalle. Teoksen lukunautintoa lisää sen upea visuaalinen ilme: ornamenttikuviointi näkyy paitsi kannessa, myös eri lukujen sivuilla, joilla kullakin on oma väriteemansa. Kuvituskuvina on käytetty myös vanhaa taidetta, jota alkaa katsoa paljon asiantuntevammin silmin kuvaa tulkitevien kuvatekstien ansiosta. Ei ihme, että teos on voittanut Vuoden tiedekirja -palkinnon vuonna 2010.

Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee ruoka-aineiden historiaa, ruoka-aineiden ja valmistustapojen syntyä ja leviämistä maantieteellisesti alueelta toiselle, ja niin herkullisia ruokia, että kirjaa lukiessa tulee vesi kielelle.

Ruokakulttuuri islamin maissa tekee näkyväksi myös ruokakulttuurin ja reseptiikan yhteyden taiteeseen. Paitsi että ruokakulttuuri näkyy kuvataiteessa, teoksessa kerrotaan myös runouden ja ruokareseptiikan yhteisestä historiasta. Reseptiikan historia itsessäänkin esitellään kiinnostavalla tavalla. Vanhimmat säilyneet reseptit ovat keskiajalta, ja niiden tulkinta vaatii kulttuurien tuntemusta. Mittayksiköistä teoksessa kerrtaan esimerkiksi, että keskiaikaisten mittayksiköiden "ratl ja uqiyyja - - suuruudet vaihtelivat eri puolilla Lähi-itää. Egyptiläinen ratl vastasi noin 450 grammaa, kun taas syyrialainen ratl oli vähän yli kolme kiloa. Vastaavasti uqiyya oli Egyptissä noin 37 grammaa ja Syyriassa noin 300 grammaa. Yksiköiden suuruudet ovat lisäksi vaihdelleet aikakaudesta toiseen, ja tiedetään, että 900-luvun Damaskoksessa ratl painoi 1,85 kiloa".

Teosta lukemalla selviää myös, mistä sanonta "Seesam, aukene!" juontaa juurensa: "Seesamin siemenet aukeavat kypsyessään, mikä vaikeuttaa korjuuta. Kasvit pitääkin siksi korjata kokonaisina ennen hedelmien kypsymistä. On arveltu, että tästä ominaisuudesta olisi syntynyt sanonta 'Seesam aukene!' jolla kuvataan mahdottomien tilanteiden ihmeellistä selviämistä. Sanonta juontaa Tuhannen ja yhden yön tarinoista, joissa köyhä Ali Baba löytää sattumalta luolan, johon 40 rosvoa ovat kätkeneet suunnattomia aarteita. Luola on läpipääsemättömän sileän kallioseinämän takana, joka aukenee taikasanoilla 'Seesam aukene!' ja sulkeutuu sanoilla 'Seesam sulkeudu!'"

Kirjan viimeinen luku on reseptiosio, ja sen avulla tekee mieli ryhtyä kokeilemaan teoksissa kuvailtuja herkkuja. Ruokakulttuuri islamin maissa vie unohtumattomalle retkelle tuhannen ja yhden yön maisemiin ja innostaa lukijaa kokeilemaan uusien ruokien tekemistä myös kotikeittiössä.

tiistai 14. huhtikuuta 2020

Aapo Roselius & Oula Silvennoinen: Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921



Tammi 2019. 366 s.

Suur-Suomi-aate ja siihen liittyvät heimosodat on minua kiinnostava historiallinen aihepiiri, ja sen liepeiltä olen aiemmin lukenut esimerkiksi Sari Näreen ja Jenni Kirjeen toimittaman teoksen Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus,  Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teoksen Suomalaiset fasistit - mustan sarastuksen airuet ja Marja-Leena Mikkolan teoksen Menetetty lapsuus - Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-44. Tältä pohjalta tartuin myös Villiin itään - mutta tämä teos osoittautui hankalammaksi.

Odotin Villin idän olevan rajattu selvemmin suomalaisten toimiin "heimoalueilla", mutta kuten alaotsikon jälkimmäinen osa tuo julki, teos käsittelee myös "Itä-Euroopan murrosta". Sekin aihe on kiinnostava, mutta tämä kaikki puristettuna yhteen kirjaan oli minulle kerralla hieman liikaa. Teoksen luettuaan ymmärtää kyllä, että heimosota-aihepiiri liittyy olennaisesti siihen, mitä muualla lähialueilla samoina vuosina tapahtui. Lisäksi samat suomalaisnimet nousevat esiin, olipa kyseessä sitten sotaretkelle Karjalaan, Viroon tai vielä eteläisempään Baltiaan lähteminen. Villi itä onnistuu siis piirtämään kuvan sukupolvesta tai yksilöistä, joiden elämänsisällöksi muodostui jonkinlainen aatteellisuus tai sotiminen tai sekoileminen itsessään.

Roselius ja Silvennoinen kirjoittavat kiinnostavasti. Toivottavasti he kirjoittavat vielä lisää - ja toivottavasti hieman tiukemmalla rajauksella.