torstai 25. toukokuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt



Like 2017. 235 s.

Koko Hubaran teos Ruskeat Tytöt on alaotsikoitu Tunne-esseiksi. Hubaran tyyli kirjoittaa tuo mieleeni muut suosikki-esseistini, Merete Mazzarellan ja Sándor Csóorin. Kieli on ilmavaa, samanaikaisesti sekä henkilökohtaista että perusteltua. Eniten nautin siitä kirjojen maailman tunnusta, joka tekstistä huokuu läpi: kuinka tärkeää lukeminen ihmiselle onkaan, ja kuinka lukemalla rakentaa maailmaa.

Teoksen alkupuolella Hubara kirjoittaa kielestä ja tarkastelee sanoja tekoina, vallankäytön keinoina:

"- - meidän on löydettävä keinot löytääksemme toisemme, ja löytääksemme toisemme tarvitsemme sanoja, joilla kutsua toisemme koolle. Identiteetti on siis minä riippumatta mistään ja teoria on yhtä kuin tarina siitä. Ja jotta voi kertoa tarinansa, tarvitaan kaikki tarvittavat sanat. Suomen kielessä on satoja tuhansia sanoja. Pyydän korkeintaan muutamaa uutta. Mutta milloin meille olisi annettu jotain pyytämättä? Tai pyytämällä? Sanat pitää ottaa, tehdä. Osa niistä pitää luoda tyhjästä. Osa syntyy määrittelemällä tiukasti ja selkeästi jo olemassa oleva käsitteistö, ottamalla se haltuun."

Paitsi että sanat ovat valtaa ja vallankäyttöä, ilmiöiden määrittelemistä ja niiden näkyväksi tekemistä, niin on kielioppikin. Mielestäni kielioppi on olemassa, koska se paitsi kuvaa kieltä myös asettaa kielelle normeja, jotta toistemme ymmärtäminen helpottuisi. Normit ovat vallankäyttöä, ja osa normeista - kuten vaikkapa suomen kielen "suojeleminen" vierailta vaikutteilta - on politiikkaa. Hubara ottaa kantaa myös kielioppiin:

"Jos ei ole paljoa sanoja, ei voida vaatia paljoa kielioppiakaan, mutta jos on yksikin sana, tai sanapari, ja jos on joka tapauksessa olemassa ja olemassaolon eli ihon alla on teoria eli tarina, on myös valta muokata kieltä. Seuomen kieleen mahtuu sanoja ja kirjoitusasuja muista kielistä, meillä on lääniä. Otetaan se käyttöön. Jos minä nyt kerran kirjoitan, minä kirjoitan niin kuin parhaaksi näen. Minun valitsemani sanajärjestys, kieliasu ja vaatimus ovat tärkeitä, täydellisiä, tiedostettuja - eivät rikkinäistä, huonoa kieltä, eivät toisen luokan ajatuksia. Eivät edes puolivahinko."

Sanoista, kieliopista ja vallasta kirjoittaessaan Hubara määrittelee teoksensa nimiratkaisun, Ruskeat Tytöt.

Hubara tekee teoksessaan näkyväksi myös sen rajan, mikä on ihmisen identiteettiä ja mitkä puolestaan asioita, joita ihmiselle on tapahtunut - ja eivät siis identiteettiä: "Nämä eivät ole minun tarinoitani. Nämä ovat asioita, joita minulle on tapahtunut. Minä olen olemassa riippumatta näistä tarinoista. Minä olen koko ajan olemassa riippumatta rasismista ja valkoisuudesta. Me olemme." Jokaista yritetään määritellä myös ulkoapäin, laittaa johonkin lokeroon tai ohjailla johonkin suuntaan, ja on olennaista ymmärtää, että kyse on eri asioista.

Hubara kirjoittaa paljon näkymisestä ja nähdyksi tulemisesta. Kuinka ihmiselle on tärkeää nähdä jotain, johon voi identifioitua, ettei tarvitse elää yksinolemisen illuusiossa. Media ja taide eivät kuitenkaan anna yhtä paljon näkyvyyttä kaikenlaisille ihmisille. Tämä on tuttua feminismin kontekstista. Näkyvyys itsessäänkään ei riitä, vaan kysymys on myös rooleista: Millä tavalla naiset näkyvät mediassa ja kirjallisuudessa? Missä valossa heidät näytetään? Mitä ääniä pääsee kuuluviin ja millä tavoin kehystettynä? Ja: entäpä Ruskeat Tytöt - näkyvätkö he Suomessa?

"Minä rakastan lukemisen lisäksi kirjoittamista, mutta on todella lannistavaa ajatella, että minun pitäisi kirjoittaa tuo kirja [joka kertoo minunlaisestani ihmisestä ja johon voin samastua], jos haluan sellaisen lukea. - - Ennen kuin olin kirjoittaja, olin lukija, ja sen jälkeen kun lakkaan kirjoittamasta, olen edelleen lukija, ja haluaisin lukea jonkun muun kuin itseni kirjoittaman kirjan, joka kertoo minusta. Ensi katsomalta tämä saattaa kuulostaa kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta se on vähintä, mitä suomalainen kaunokirjallinen kenttä voi tehdä hyväksemme. On kyse representaatiosta, itsensä näkemisestä kulttuurisissa tuotteissa, osana maailmaa oikeissa mittasuhteissa siihen ja totuudellisesti kuvattuna."

Maailmaan pitäisi mahtua erilaisia ääniä, ja sen Hubara tekee selväksi teoksessaan:

"- - myös minulle kuuluu turvallinen maailma, etten ole suhteessa pelkästään valkoisuuteen vaikka elänkin pääasiassa valkoisessa maassa. Minulla on oikeus olla täysvaltainen toimija, minulla on oikeus mielipiteisiin. Minun tarinani kuuluu painaa kirjaksi sellaisella kielellä, jonka minä valitsen ja hallitsen ja määrittelen. Ei ole minun ongelmani, mitä tulkintoja valkoisuus siitä tekee. Eikä minun tektieni tule välttämättä olla linjassa muiden ruskeiden suomalaisten ajattelijoiden kanssa. Minä en halua hävetä enää enkä toivoa sinisiä silmiä, kenenkään edessä, minkään vuoksi."

Loppusanat on suunnattu suoraan lukijalle. Todennäköisesti ensisijaisesti Ruskeille Tytöille, mutta loppusanat, niin kuin teos kokonaisuudessaankin, puhuttelevat laajasti:

"Toivon, että viimeistään tämän kirjan jälkeen tiedät, että riittää, että olet olemassa. Riittää, että sinä olet sinä. Riittää, että sinä olet siinä. Riittää, että jaksat herätä aamulla, tai mihin aikaan nyt yleensä heräätkään, ja menet tekemään asioita, joita haluat tehdä. Se, että me jaksamme joka aamu poistua kotoa ja mennä lastentarhoihin, ratikoihin, työpaikoille ja kaupan kassajonoihin on mitä rohkein teko. Jatka sitä."

Desző Kosztolányi: Nero, verinen runoilija



"Vain yksi ainoa uninen ääni kuului."


Gummerus 1944. Suom. Väinö Olkkonen. Unkarinkielinen alkuteos Nero, a véres költő, 1922. 302 s.

Desző Kosztolányin romaani Nero, verinen runoilija kertoo Rooman keisari Nerosta. Romaani näyttää ylhäisessä asemassa olevan henkilön elämän tyhjyyden sekä keisarin itsensä että hänen lähipiirinsä näkökulmasta.

Romaanin alussa Nero nousee valtaistuimelle hallitsemaan Roomaa. Hän on nuori poika, jolla on nuoren harkitsemattomat huvit. Jo alun perin häntä ahdistaa palatsi ja hänen asemansa tarjoamat loputtomat mahdollisuudet. Nero näytetään itsekeskeisenä ja tyrannimaisena luonteena, mutta koska hänen ratkaisujaan tarkastellaan usean henkilöhahmon kautta, syntyvä kokonaiskuva on uskottava - vaikkei sitä kauniina voi pitää.

Tiedämme historiasta, että toinen tyranni, Hitler, haaveili myös taiteilijan urasta. On spekuloitu, jos hän olisi onnistunut taidemaalarina, olisiko maailma säästynyt holokaustilta. No, Kosztolányin romaanissa keisari Nero innostuu runoudesta, eikä siitäkään seuraa mitään hyvää.

Filosofi Seneca näytetään henkilönä, joka on pitkälti vastuussa Neron kasvatuksesta. Senecan persoonallisuutta luonnehditaan näin: "Hänellä ei ollut muuta uskontoa kuin kirjoittaminen, ja hänen vakaumuksensa, minkä alituinen miettiminen ja ajatteleminen olivat lopulta saaneet perin horjuvaksi, heilahteli aina sen puolelle, jonka kanssa hän puhui." Seneca kykeneekin selviämään romaanin maailmassa melko pitkään, mutta kaikkivaltiasta Neroa ei lopulta pidättele mikään. Seneca näytetään yhtenä tämän helvetinkoneen, Neron, rakentajista, eikä Neron valta johda missään vaiheessa hyvään. Lopuksi Seneca näkee ratkaisuksi vain luovuttamisen: "'Nyt on koetettava hymyillä' hän [Seneca] huokasi, 'niinkuin syksy, yksinkertaisesti ja lempeästi. Syksy, mikä ei halua enää mitään.'"

Romaani näyttää sen, kuinka rumaa jälkeä tulee vallan, taiteen ja mielistelyn yhteenliittymästä. Nuoruusajan toilailujensa jälkeen Nero nimittäin innostuu runoudesta. Kun hän on lukenut pitkän yön pimeydessä kirjoittamansa ensimmäisen runonsa kasvattajalleen Senecalle, Seneca reagoi siihen näin:

"Seneca pyyhkäisi otsaansa karistaakseen välinpitämättömyyden, mikä oli kuin harmaa hämähäkinverkko vastustamattomasti takertunut häneen pitkän, puisevan runon vaikutuksesta. Hän toivoi voivansa punehtua ja innostua."

Koska Nerolla on kaikki valta, hänen lähipiirinsä kannattaa suhtautua häneen kannustavasti ja ihailevasti jo omankin etunsa vuoksi. Toisaalta tilanne tarjoaa myös lähes loputtomat manipuloimisen ja hyötymisen mahdollisuudet lähipiirille. Kosztolányin romaani näyttää naiset vahvoina hahmoina, jotka onnistuvat halutessaan taitavuudellaan ohjailemaan tapahtumia kulisseissa, vaikka pintapuolisesti näyttääkin siltä, että miehet tekevät kaiken.

Toinen tällainen vahva naishahmo on Neron äiti, joka keisarin nuoruudessa pitää todellista valtaa käsissään keisarin huvitellessa omituisella tavallaan kaupungin yössä. Runousvaiheessa kuvioihin astuu mukaan Poppaea, joka vaikuttaa kulisseissa niin voimakkaasti, että Nerosta tulee kuin tuleekin "kuuluisa runoilija". Nero ei siedä todellista lahjakkuutta ja todellisia kilpailijoita runouden saralla, joten ne, joita Poppaea ei koneistollaann kykene vaientamaan, vaientaa Nero itse.

Nero kokee pahimmaksi kilpailijakseen sairaalloisen velipuolensa Britannicuksen, joka kirjoittaa erikoisia ja omaperäisiä runoja, jotka jäävät lukijan mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Nero koettaa ostaa Britannicuksen, mutta kaikki ei olekaan kaupan:

"'Kaikki on minun', Nero huusi raivoissaan ja suunniltaan ja polki jalkaansa. 'Sekin, mitä ei ole.' Tuntui kuin Britannicus olisi pudistanut päätään. Hän ajatteli: Ei, se on minun. Se on yhä minua, mitä ei ole. Se ei ole sinun. Sinun on vain kaikki muu."

Kosztolányi kirjoittaa ajattomaan ja kuulaaseen tyyliin. Ironialtakaan ei tosin vältytä. Nykylukijan silmiin tuntuu huvittavalta keisari Neron lääkärin tapa ohjailla hallitsijaansa silloin, kun tämä kokee epävarmuutta runoilijanlahjakkuutensa kanssa:

"Athenaeus [lääkäri] - - käski valmistaa pieniä tauluja, joihin oli värillisin kirjaimin kirjoitettu rauhoittavia, viihdyttäviä, voimistavia lauseita. Ensimmäisessä oli sinisellä ja keltaisella - rauhan väreillä: Olen hyvin rauhallinen. Keisarin, joka makasi selällään, piti katsella sitä. Myöhemmin orjat näyttivät uutta taulua, jota potilas silmäili taas pari minuuttia. Punaiset ja siniset kirjaimet muodostivat kreikkalaisen lauseen. Siinä säteilivät vallan värit: Kaikki voima on minun. Pienemmistä sinipunaisista ja keltaisista kirjamista syntyi kauneuden loitsu: Apollo hymyilee minulle. Sitten oranssi ja vihreä sytyttivät iloa mieleen: Minä laulan ihanasti. Lopuksi tulivat punaiset kirjaimet yksin, sekoittamattomina. Varma, voimakas, vastustamaton innoitus: Olen suuri runoilija."

Voimatauluja keisarille! Miksipä ei.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta romaani näyttää henkilöhahmonsa, mukaanlukien Neron, moniulotteisina ja samastuttavina, kärsivinä ja rakastavina, kerrassaan inhimillisinä olentoina. Nero, verinen runoilija on jollakin tapaa katharttista luettavaa. Romaani tarkastelee ihmisyyden inhimillisiä puolia ja eritoten vallan seuraamuksia erilaisista näkökulmista tarkasteltuna.

"Missä on kärsimyksen raja? Siinä, missä voimamme loppuvat. Kun kärsimys kohtaa kestämiskykymme rajan, se tuhoaa itsensä. Joka epätoivoon vaipuneena kärsii tuskaa eikä mitään toivoa ole, hän ei tätä toivoa kadota, sillä hän tietää, että silloin kun kärsimys tulee mahdottomaksi kestää, se muuttaa muotonsa joksikin muuksi. Kukaan ei voi kärsiä enemmän kuin ihminen."

maanantai 15. toukokuuta 2017

George Eliot: Mylly joen rannalla



"Avaralla tasangolla kiirehtää Flossjoki mereen leviten laajaksi vihreitten äyräittensä välissä, ja vuoksi syöksyy sitä vastaan sulkien sen uoman rajuun syleilyynsä."


WSOY 1951. Suom. Saimi Järnefelt ja Helka Varho. 535 s.

George Eliotin klassikkoromaani Mylly joen rannalla (1860) oli ristiriitainen lukukokemus. Ensimmäisen sadan sivun ajan olin aivan valmis luovuttamaan: eikö tässä ole kyse mistään muusta kuin turhanpäiväisestä olohuonejaarittelusta erinäisten sukulaistätien ja -setien kesken, ja päähenkilötkin ovat lapsia, mistä en ole koskaan erityisesti nauttinut - tähän tyyliin:

"Tädit ja sedät näyttivät olleen vilkkaassa keskustelussa sisarusten tullessa huoneeseen arkoina ja vastahakoisina. Sillä vaikka tom, jonka käytännöllinen järki oli nyt uusien mielenliikutusten kannustamana noussut toimintaan, oli vaivannut päätään suunnitelmalla, jonka aikoi esittää jollekin sedälle tai tädille, niin eivät hänen tunteensa kuitenkaan millään lailla olleet ystävälliset. Hän pelkäsi mennä heidän kaikkien eteen yht'aikaa, samoin kuin häntä olisi kammottanut siemaista sellaista väkevää lääkettä, jota hän olisi pienin erin saattanut nipin napin sietää. Maggie taas oli kovin uupunut tänä aamuna. Lyhyen levon jälkeen hänet oli herätetty kolmen tienoissa, ja häntä painosti omituinen, uinaileva väsynys, joka seuraa sairashuoneessa valvomista päivänkoiton varhaisina, kylminä ja hämärinä hetkinä, jolloin elämällä ulkona päivänpaisteessa ei ole mitään merkitystä; se ympäröi vain kehyksenä pimeän sairaskammion synkkiä hetkiä."

En kuitenkaan luovuttanut kesken vaan päätin edetä lukemisessani iltaisin ennen nukkumaan menemistä, koska romaani - sikäli kun ajatukset pysyivät sen maailmassa kiinni - oli tylsyydessään rauhoittavaa ja rentouttavaa luettavaa. Toisaalta myös vanhanaikaisessa suomennoksessa oli jotakin viehättävää, vaikkakin virkkeet ovat osin kovin koukeroisia, osin oikeakielisyyssäännöt ovat muuttuneet (nimien kirjoittamisessa pistivät jatkuvasti silmään "Pullet täti" -tyyppiset kirjoitusasut) ja osin englannin vaikutus paistoi käännöksestä läpi nykyään laajassa puhekielisessä käytössä olevana sinä-passiivina.

Jotain viehätystä kerronnassa kuitenkin on:

"Siellä [ullakolla] Maggie ravisti veden mustista hiuksistaan ja juoksi edestakaisin kuin kylvystä kavunnut rottakoira. Sateisina päivinä, jolloin ilma vain ei ollut liian kylmä, ullakko oli Maggien rakkain paikka. Siellä hän purki huonon tuulensa ja puheli toukan nakertamille permantolankuille, hyllyille ja mustille, hämähäkin seittien peittämille orsille."

Ja paitsi viehätystä, niin vaikka romaani on alun perin alkukielellä julkaistu vuonna 1860, myös sen kuvaamissa ilmiöissä on nykyajallekin ominaisia asioita. Esimerkiksi muistisairauksista on tapana puhua nykyajalle tyypillisinä, ihmisen elinajan pidentymisestä johtuvina ilmiöinä, mutta lukekaapas tästä:

"Tulliver kumartui ja nojasi kyynärpäänsä tuolin käsinojaan ja katseli alas ikäänkuin jotain etsien - hapuillen pakenevia ajatuksia, kuten ihminen kamppailee unen kanssa. Maggie katsoi mykän surun valtaamana Tomiin. Isän ajatukset harhailivat kaukana nykyhetkestä, joka nyt vähitellen oli tunkeutuva täyttämään hänen hämärän tajuntansa. Tom oli melkein rytäämäisillään tiehensä, sillä hän pelkäsi tuskallisia kohtauksia. Tämä pelko onkin niitä piirteitä, jotka erottavat nuorukaisen neidosta ja miehen naisesta."

Eikö kuvaus pädekin ilmiselvästi muistisairauden oireisiin?

Mutta romaanista itsestään vielä. Päähenkilöitä ovat sisarukset Maggie ja Tom, joita kuvataan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Maggie on rasavilli ajattelija - ja romaanin alkusanojen mukaan kirjailija George Eliotin alter ego -, Tom puolestaan hyvin käytännönläheinen hahmo.

Romaanista huomaa sen iän, jos ajattelee sen rakennetta ja kerrontatapaa. Nykyään onnistuneen romaanin pitäisi olla tasapainoisempi ja todennäköisesti tyyliltään eheämpi. Eliotin romaanissa on vahvoja realistisia sävyjä, kun kuvataan perheiden asemaa, oikeujuttuja, omaisuutta ja naisen asemaa. Kaikille kirjan henkilöhahmoille kuitenkin löytyy merkitys tarinassa, ja niinpä lukija pitkänomaisen johdannon aikana ehtiikin jo moneen kertaan ounastella, että tässäpä varmaan pohjustellaan jotain romanssia - ja niinhän siinä käykin. Puolivälin jälkeen keskitytäänkin hieman yllättäen ihmis- ja rakkaussuteisiin ja tunteiden kiemuroihin, jopa niin, että tyyli tuntuu ottaneen takapakkia 1800-luvun alkupuolelle ominaiseen romantiikkaan - vaikka toki realisminkin aikana kirjoitettiin rakkaudesta, kuten esimerkiksi Gustave Flaubert romaanissaan Emma (1856). Ja kun rakkaussuhteet kerran imaisevat syövereihinsä, sieltä ei ole paluuta.

Nykylukijan näkökulmasta romaanin rakenne on todella pahasti epätasapainossa. Alussa tuhrataan vähintäänkin sata jollei jopa kaksisataa sivua taustoittamiseen, sitten fokus vaihtuu käytännön ongelmien kuvaamisesta ihmissuhteiden kuvaukseen, ja lopussa, tadam, loppuratkaisu läväytetään yllättäen lukijan silmille suunnilleen viimeisen kymmenen sivun aikana, puhekielisesti ilmaistuna täysin puskista.

Noh, tulipahan luettua.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Platonin Akatemia XXI

Platonin Akatemia järjestettiin vuonna 2017 kahdettakymmenettäensimmäistä kertaa, tällä kertaa myös osana Suomi100-tapahtumavuotta.

Torstaina useat tapahtumat valtasivat Tuusulan Rantatien levittyen aina Järvenpään ja laajemminkin Keski-Uusimaan alueelle, kun arkeologiabussi kiersi iltapäivällä eri kohteissa. Mielenkiintoisin ohjelma oli kenties Halosenniemessä, missä järjestettiin Suomi ennen Suomea -seminaari, jossa puhujina olivat Risto Pulkkinen, Vesa Matteo Piludu ja Osmo Pekonen, aiheenaan suomalainen kansanusko eri näkökulmista.

Perjantaina oli vuorossa iltatapahtuma Kallio-Kuninkalan kartanossa. Ilta oli täynnä elokuvaa, runoutta, musiikkia ja tanssia. Illan aluksi nähtiin Aino Mätön säveltäjä Harri Vuoreen keskittyvä dokumenttielokuva "Jälkeläiset - Kertomus taiteilijaelämästä Rantatiellä". dokumenttielokuva peilasi kiinnostavalla tavalla nykyistä Rantatien taiteilijayhteisöä sadan vuoden takaiseen vastaavaan ja teki näkyväksi sen, että Rantatie on edelleen elävän kulttuurin kehto - vaikka siitä ensimmäisenä tulevatkin mieleen Eino Leino, Jean Sibelius, Pekka Halonen ja mahdollisesti Aleksis Kivi, jonka kuolinmökki Rantatiellä sijaitsee.

Mirkka Rekola -seuran edustajat lausuivat Platonin Akatemiassa sekä Mirkka Rekolan runoja että omia runojaan, mikä loi kiinnostavan kokonaisuuden - ja eivät vain lausuneet, vaan myös lauloivat. Sen jälkeen nähtiin Tair Arusaaren ja Essi Kosken ohjaama musiikkia, tanssia ja lausuntaa yhdistelevä ja suomalaisuutta käsittelevä esitys "Hetkiä", jonka jälkeen ilta jatkui vielä sekä runouden että musiikin parissa.





Iltatapahtuma oli hieno ja mieltävirkistävä kulttuurikokemus.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Ranya ElRamly: Auringon asema





"On aikoja jolloin Jumala hallitsee."


Otava 2002. 190 s.

Ranya ElRamlyn romaani Auringon asema (Otava 2002) kertoo perheestä, jonka äiti on suomalainen ja isä on egyptiläinen. Romaanin minäkertojana ja päähenkilönä on perheen toinen tytär. Romaanin keskeisiä teemoja ovat identiteetti ja itsensä löytäminen. Päähenkilön elämää käsitellään lapsuudesta (nuoreen) aikuisuuteen. Romaanin ote on retrospektiivinen: päähenkilö muistelee lapsuuttaan ja palaa jatkuvasti kertomukseen, kuinka hänen vanhempansa tapasivat ja rakastuivat – ja kuinka rakastuminen johti rakkauteen ja perheen perustamiseen mutta sittemmin erilleen kasvamiseen ja eroon.

Isän ja äidin rakastumista selitetään sillä, kuinka vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa. Isä on ammatiltaan tutkija, joka etsii vettä autiomaasta. Hän ei valinnut uraa öljyn etsimisen parissa, mikä olisi johtanut myös henkilökohtaiseen rikastumiseen, vaan hän valitsi veden, sillä se tuntui eettisesti oikealta ratkaisulta. Romaanissa äidin kuvataan edustavan olemukseltaan ja persoonaltaan vettä, isän tulta:

“Sillä minun isäni oli niitä, jotka ovat tulesta. Kun he tulevat huoneeseen, kaikki muuttuu valoksi, kun he tulevat liian lähelle, kaikki muuttuu tuhkaksi, ja kun he lähtevät, ei ole enää mitään. Minun isäni oli tulesta ja minun äitini oli vedestä ja siksi kaikki oli alussa niin kaunista ja suurta, ja minä ymmärrän, että tuli ei kaipaa lisää kuumuutta rinnalleen, vaan jotakin vilvoittavaa, jotakin aivan muuta, mutta toisaalta on selvä, että tulessa vesi haihtuu ja vedessä tuli sammuu ja minä ja sisareni, me pysymme kuivalla maalla.”

Paitsi että vanhempien vastakohtaisuus liittyy persoonaan ja olemukseen, se toki liittyy myös kulttuuriin. Äiti on ammatiltaan tutkija, joka tutkii Egyptiä – isän kotimaata. Äiti on kiinnostunut eritoten Egyptin historiasta, hänelle maa edustaa jotakin myyttistä:

“Silloin, kun äitini meni Egyptiin, hän matkusti paljon kauemmas ajassa kuin paikassa – –. – – Minun äitini eli menneisyydessä, ja se on toki helpompaa ulkomailla kuin kotimaassa, jossa ymmärtää liikaa ja näkee liikaa, ja jossa on selvää että uudessa on aina jotain hyvääkin – –.”

Äiti tuntuu kaipaavan todellisuuteen, jota todellisuudessa ei ole. Suhteen alkuaikoina pariskunta matkustaa Intiaan, joka ei ole heidän kummankaan kotimaa ja joka edustaa heille kummallekin rakkaudellista pakoa todellisuudesta. Vieraasta kulttuurista ja maasta voi lyhyellä oleskelulla nähdä vain parhaat puolet ja siihen voi projisoida kaipuunsa:

“Äiti uneksi muinaisista kulttuureista, joista oli jäljellä vain jälkiä, ja isä vedestä autiomaan alla tai naisen silmissä. – – Minun isäni ja minun äitini elivät aikansa ulkopuolella, eivät jäljessä, jotenkin sivussa vain. Ja Intiassa [ei Egyptissä isän kotimaassa, ei Suomessa äidin kotimaassa, vaan maassa, jossa he viettivät rakkauden aikaa] aika oli toisenlaista, sillä kuinka voi ymmärtää aikaa jos ei ymmärrä kieltä, jos elää vieraiden tähtien alla – –.”

Sitten isä ja äiti muuttavat Saudi-Arabiaan, missä isä tekee pitkää päivää töissä ja äiti viettää päivänsä lasten kanssa heidän talossaan, eristettynä muurien taakse, vailla ystäviä.

Minäkertoja havainnollistaa minnekään-kuulumattomuuden tunnetta osuvasti: “Mutta toisaalta, mitä enemmän aurinko paistaa, sitä vaaleammiksi hiukseni muuttuvat ja sitä vähemmän kuulun Egyptiin, ja mitä vähemmän aurinko paistaa, sitä tummemmiksi hiukseni muuttuvat ja sitä vähemmän kuulun Suomeen – –.”

Egyptissä ja Saudi-Arabiassa asumisen jälkeen perhe päättää muuttaa Suomeen, äidin kotimaahan, minne sopeutuminen on isälle vaikeaa:

“Minun isäni ei ymmärtänyt, että Suomessa nauretaan hiljaa ja suomeksi oudoista asioista ja että lapset eivät hymyile jos heitä ei huvita hymyillä, eivätkä aikuisetkaan, ja että pohjoisessa on ihmisiä niin harvassa, että he kuolevat yksinäisyyteen, sillä ihminen ei elä ilman toista ihmistä, ja vihannekset pestään kaupoissa ja pakataan muoviin, ja vesimeloni on kalpeaa kuin sairas tytär, sen siemenet vain vihjeitä. Minun isäni ei ymmärtänyt että kuukin on toisessa asennossa ja että kaikki kadut on merkitty karttaan ja että tavarataloissa ei tingitä.”

Päähenkilön kipuilussa suhteessa eri kulttuureihin näkyy sekä kapina että puolustelunhalu: “Vain minä ja sisareni saamme puhua arabeista pahaa sillä olemme arabeja itsekin.” Romaanin nykyhetkessä päähenkilön kanssa samassa talossa Suomessa asuva intialainen mies toimii päähenkilön peilinä ja sanoo: “Me olemme samaa, minä ja sinä, me emme kuulu tänne emmekä me kuulu muuallekaan.” Intialainen mies tuntuu hyväksyvän päähenkilön juuri sellaisena kuin tämä on. “Intialainen mies – – sanoi: sinä et ole sitä etkä tätä, ja juuri siksi minä vietän kanssasi jokaisen iltani.”

Auringon asemassa minäkertojan ei tarvitse valita kahden kulttuurin välillä tai epäonnistua kulttuurien yhdistämisessä kuten hänen vanhemmilleen kävi, vaan hän voi valita oman tiensä ja olla ihan omanlainen itsensä. Valintaa vanhempien edustamien kulttuuristen tapojen välillä romaanissa kuvataan appelsiininkuorimismotiivin avulla. Päähenkilön lapsuudessa isä ja äiti kuorivat appelsiinin eri tavoin: äiti käytännöllisesti, isä esteettisesti. Päähenkilö on romaanin alussa valintatilanteen edessä:

“Kun minä istuin pöydän ääreen kuorimaan appelsiinia, minä tiesin, että voin tehdä kuoreen neljä viiltoa, jolloin kuori irtoaa helposti, niin teki minun äitini. Mutta minä tiesin myös, että voin toisaalta leikata kuoren irti pitkänä spiraalina, jonka voin pujottaa hetkeksi ranteeseeni kuin korun, niin teki minun isäni. – – Appelsiinin voi kuoria kahdella tavalla, mutta minä en voi kuoria molemmilla tavoilla, samaa appelsiinia ainakaan, en kerta kaikkiaan – –. “

Romaanin lopussa päähenkilö on kuitenkin kasvanut itseohjautuvaksi ja hän toteaa appelsiinin kuorimisesta näin:

“Jos minulla on kiire, kuorin appelsiinin niin, että teen siihen neljä viiltoa, jolloin kuori irtoaa helposti. Jos minulla on aikaa, kuorin sen niin, että leikkaan kuoren pois pitkänä spiraalina, jonka pujotan hetkeksi ranteeseeni, kuin korun. Minä en enää aio juurtua minnekään, minun saareni kulkee minun mukanani tästä päivästä eteenpäin.”