Helena Telkänranta: Eläin ja ihminen - Mikä meitä yhdistää?

 

SKS 2016. 181 s.

Evoluutiobiologi ja tietokirjailija Helena Telkänrannan kirjoittama tietokirja Eläin ja ihminen - Mikä meitä yhdistää? käsittelee yleistajuisesti ja helposti lähestyttävästi mutta kuitenkin tieteellisesti eläinten ja ihmisen yhtäläisyyksiä ja eroja.

Kirjassa on esimerkkejä monenlaisista eläinlajeista: ihmistä biologisesti lähellä olevista kädellisistä, ihmistä arjessa lähellä olevista lemmikkieläimistä kuten kissoista ja koirista, ihmiselle älykkäinä jo aiemmin näyttäytyneistä lajeista kuten delfiineistä - mutta myös laajemmin, sillä teoksessa kerrotaan tutkimuksia myös vaikkapa kaloista, ravuista ja hyönteisistä.

Teoksen sisältö on monipuolinen. Telkänranta kirjoittaa eläinten musikaalisuudesta, laskutaidosta, ajantajusta ja kielitajusta, mutta myös empatiasta ja yksilöllisistä eroista. 

Eläin ja ihminen on viihdyttävää korna-ajan luettavaa, jota voi nauttia pieniäkin annoksia kerrallaan ja joka saa katsomaan maailmaa eri tavoin.

Sukupuuttoparatiisi (striimi)

Työryhmä Mekaanisen joutsenen nukketeatteriesityksestä Sukupuuttoparatiisi oli kiinnostava kritiikki Helsingin Sanomissa, ja kun kävi ilmi, että esitystä pääsi katsomaan striimauksena, oli aika ensimmäisen korona-ajan teatterikokemuksen.

Edellisestä teatterikäynnistä olikin aika lailla vuosi, joten näytelmänälkä on päässyt syntymään. 

Sukupuuttoparatiisi käsittelee lapsettomuutta valintana - ja samalla luonnollisesti myös sen vaihtoehtoa, lasten saamista. Päähenkilö Eeva on keski-ikäinen nainen, joka on korkeasti koulutettu tutkija, joka tutkii Itämerta. Työyhteisöön kuuluu muitakin naisia, joiden kautta valotetaan erilaisia elämänvalintoja perhe-elämän suhteen. Sukupuuttoparatiisi herkuttelee erilaisten stereotypioiden ristiinvalotuksella aiheestaan, mutta lopulta oli hankala hahmottaa, mikä näytelmän sanoma oli. Jokainen tekee valintoja, ja se on tosi ok? Jos näin, niin hiukan latteaksi jäi. Tai sitten missasin jotain olennaista.

Joku kulttuuribloggari toi esiin sosiaalisessa mediassa sen, kuinka toisten sieluntyö (näytelmä) latistuu joksikin aivan liian arkiseksi, kun sitä katsoo tietokoneen näytöltä striiminä ja näytön vieressä tursuavat tiskit - tai mitä se kotitodellisuus sitten kenelläkin on. Me olimme järjestäneet teatteri-illan, mutta itsekin jäin miettimään striimaamisen eri puolia. Ensinnäkin: olen todella iloinen, että nyt kun kulttuurin äärelle ei minnekään pääse, esityksiä kuitenkin on ja niiden striimauksia tarjotaan. Sukupuuttoparatiisin striimaus oli myös teknisesti varsin hyvin onnistunut. Mutta - sitten tulee mutta. 

Teatterikokemuksella ja tv-ruudusta katsottavalla audiovisuaalisella materiaalilla on olennaiset eronsa. Elokuvat ja tv-sarjat on tehty audiovisuaalisiksi tuotteiksi, ja ruudulta katsottu teatteri on lopulta - videoitua teatteria. Kokonaisvaltaisuus katoaa striimissä. Sukupuuttoparatiisissakin oli hienon näköinen merellinen ääni- ja valomaailma, mutta tv-ruudussa taustakohina vaikeutti puheen kuulemista niin paljon, että ajoittain kaipasin tekstityksiä, ja valaistuksen puolesta kokonaisuus näytti usein lähinnä hämärältä. Teatterin lavalla toimivat lavastueslementit ja liikehdintäkään eivät välity samalla tavoin tv:n kautta.

Koetan ajatella, että tämän on nyt tämän hetken sovellus teatterista - parasta, mitä nyt voidaan tehdä ja mitä me voimme saada. Ja arvostan sitä, että tekijöitä vielä on. Ehkä striimauskokemukset saavat meidät myös arvostamaan livetapahtumia aivan uudella tavalla. Toivottavasti pääsisi taas ihan oikeaan teatteriin...

Valter Lang: Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoria

 

SKS 2020. Suom. Hannu Oittinen. Vironkielinen alkuteos Läänemeresoome tulemised, 2018. 405 s.

Virolaisen arkeologian professorin kirjoittama tietokirja Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoria on kiinnostavalla ja kohtalaisen helposti lähestyttävällä tavalla kirjoitettu teos, joka pyrkii luomaan kokonaiskuvaa itämerensuomalaisista niin arkeologian, kielitieteen kuin genetiikankin avulla. Jollakin lailla teoksesta - sen lähestymistavasta - tulee mieleen Yuval Noah Hararin tuotanto: Langin tyyli ei ole yhtä popularisoiva tai poleeminen, mutta Homo Fennicus on ensimmäinen sellainen lukemani kirja, jossa kielihistoria asetetaan selvästi osaksi laajempaa kontekstia. Juuri tämä tekee teoksesta mielenkiintoisen. 

Lang ottaa teoksessaan kantaa erilaisiin kielitieteen historian selitysmalleihin siitä, millaisena itämerensuomen syntyhistoria on nähty ja miten kielen vaiheet on historiaan sijoitettu. Kielitieteen historiasta saa siis teoksesta jonkinlaisen kokonaiskuvan, jota vasten Lang peilaa omaa tulkintaansa. 

Koska teoksessa kielihistoria asetetaan ajalliseen kontekstiin suhteessa arkeologiaan, kirjassa käsitellään melko pitkästi ja mielestäni yksityiskohtaisesti esimerkiksi erilaisia keramiikkakulttuureja. Ymmärrän tämän tarpeellisuuden; oma kiinnostukseni arkeologiaa kohtaan ei kuitenkaan ole näin yksityiskohtaista, kuin mitä Langin teoksen sisältö paikoin on, joten näissä kohdin koin kirjan hieman puuduttavaksi.

Lang alleviivaa - riittävän monessa kohdin teosta, jotta se lukijalle selväksi tulee -, että "yhtäläisyysmerkki tulee poistaa arkeologisen kulttuurin ja kielen ja geenien väliltä". Lang kritisoi teoksessaan ennen muuta kampakeraamista teoriaa, jossa kampakeramiikka on liitetty suomalais-ugrilaisiin, ja Kalevi Wiikin tulkintaa, jonka mukaan suomalais-ugrilaista asutusta ja kieltä olisi ollut Suomessa ja Virossa jo pysyvästi jääkauden jälkeisestä ajasta asti.

Homo Fennicus on ajattelemisen aihetta antava kirja, jossa selväksi tulee myös se, että etenkin genetiikka etenee tällä hetkellä sellaisin harppauksin, että uusia tutkimustuloksia saattaa tulla nopeaankin tahtiin. Tämä jättää lukijan odottavalle kannalle - ehkäpä Langin teoksen tyyppisiä kokonaisesityksiä on tulossa enemmänkin.

Juha Ruuska (toim.): Metsäkoulu

 

Metsäkustannus 2020. 371 s.

Metsäkoulu on metsänomistajille suunnattu tietoteos, joka käsittelee aihepiiriään, metsätaloutta ja oman metsän hoitoa, ymmärrettävästi toisaalta sellaiselle lukijakunnalle, jolla aiempaa kokemusta ei juuri ole, ja toisaalta se syventää osaavankin lukijan osaamista. Koska painetut teokset osin aina jossakin vaiheessa muuttuvat vanhentuneiksi, Metsäkoulussa vinkataan myös Suomessa toimivien sähköisten palveluiden ja sivustojen äärelle.

Metsäkoulu on kirjoitettu informatiivisesti ja selkeästi, ja kuten takakansi lupaa, se toimii käsikirjana. Teos on jaettu kahteenkymmeneen lukuun. Teos lähtee liikkeelle kertomalla metsätaloudesta Suomessa, metsänkasvatuksen lähtökohdista ja puulajeista. Teoksen alkupuoli muistuttaakin osin koulun biologiankirjoja, joskin painopiste on erilainen. 

Metsäkoulun keskivaiheilla keskitytään erilaisiin metsäpalstalla tehtäviin toimenpiteisiin ja toimintatapoihin; käsitellään metsänuudistamista, taimikonhoitoa, harvennushakkuita, metsäenergiaa, suometsiä, jatkuvaa kasvatusta, puukauppaa, puutavaralajien mitta- ja laatuvaatimuksia ja mittausta, metsäsuunnitelmaa ja puuston arviointia, metsätuhoja ja metsätalouden kannattavuutta. 

Teoksen loppupuolen luvut tuovat vielä esiin näkökulman metsäluonnon monimuotoisuudesta ja metsänkäytön säätelystä, ja teos päättyy lukuihin omistajanvaihdoksesta ja metsäverotuksesta. Kuten sisällön referoimisesta huomaa, kirja on kattava peruspaketti asioista.

Teoksen lopusta löytyy vielä metsäsanasto, jonka suhteen on sanottava, että teosta lukiessani opin lukuisia uusia sanoja - tai ainakin altistuin niille lukiessani. Henkilökohtainen suosikkini on metsälö. Metsälö tarkoittaa "yhtä tai useampaa metsäpalstaa, joka kuuluu samalle omistajalle".