maanantai 30. maaliskuuta 2015

Rakas villasukka - 40 kauneinta ohjetta



Sanoma 2014. 143 s.
 
Tähänastiset sukankutomistaitoni ovat rajoittuneet perussukkaan, jonka ohje löytyy 7 veljestä -langan vyötteestä. Joulupukki päätti kuitenkin inspiroida ja haastaa minua toisenlaistenkin ohjeiden pariin ja niinpä pukinkontista paljastui tämä teos, Rakas villasukka, 40 kauneinta ohjetta.

Kirjan ohjeet on jaoteltu kolmeen eri vaikeusluokkaan ja ensikokeiluun valitsin helpoimmasta kategoriasta Nauhasukat. Lankojen ja puikkojen hankinnassa käännyin ammattimaisen myyjän puoleen, sillä tähän saakka olen käyttänyt vain yhdenlaista lankaa ja niitä hieman vaihtelevankokoisia sukkapuikkoja, joita kotoa on löytynyt.


Kaupassa kutomisen (tai: oikeaoppisesti varmastikin pitäisi puhua neulomisesta) murros paljastui aivan uudesta näkökulmasta, sillä eihän nykyään edes myydä metallisia puikkoja, vaan puikot ovat bambua tai hifistelijöille jotain laaudkkaampaa puuta. Myöskin pitkät puikot ovat aivan out ja pyöröpuikot ovat käytännössä korvanneet ne, mutta pyöröpuikkojen suuren menekkisuosion vuoksi päädyin itse vanhanaikaiseen pitkien puikkojen hankintaan.

Rakas villasukka -kirjan ohjeet - tai aiankin tämä kokeilemani - ovat helposti lähestyttäviä myös aloittelijalle. Lisäksi kirjan lopussa on Sukkatietoutta-osio, jossa lähdetään apukuvien kanssa liikkeelle ihan silmukoiden luomisesta.

Sukka on helppo aloituskohta käsitöiden tekemiselle, ja Rakas villasukka on osuva ja kädestä pitäen ohjaava teos askeleeksi syvemmälle sukkien kutomisen maailmaan.

Its kutomistani Nauhasukista tuli kirjan kuvaan nähden ihan tunnistettavat yksilöt. Nyt nämä lähtevät postiin ystävälleni, joka on perustanut yrityksen tänä keväänä. Kyllä nämä jalassa kelpaa tehdä laskelmia, suunnitella toimintaa ja palvella asiakkaita!


tiistai 24. maaliskuuta 2015

Slava! Kunnia. @ Kansallisteatteri, Helsinki



Wau, nyt osui ja upposi.

Pirkko Saision kirjoittama, Jussi Tuurnan säveltämä ja Laura Jäntin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle ohjaama Slava! Kunnia. on sekä viihdyttävintä että koskettavinta teatteria, jota olen hetkeen nähnyt.

Näytelmä valottaa niin kunniaa kuin Venäjääkin usean eri henkilöhahmon näkökulmasta: on kaksoset Pobeda ja Obeda, joista ensin mainittu työskentelee konduktöörinä pitkänmatkanjunissa, kunnes yläluokan houkuttelemana päättää astua uuteen, hohdokkaaseen elämään, jonka alkumetreillä hän käy paperien ja leimojen sekä rahan avulla vapauttamassa veljensä Obedan aron keskeltä vankileiriltä. Obeda suhtautuu Pobedan elämänvalintaan ensin kriittisesti, mutta tempautuu sitten itsekin mukaan matkalle kohti vallan keskiötä, yläluokkaisten keikareiden liehittelemää Volodjaa eli Vladimir Putinia.

On supermiesmäinen ja suuruudenhullu botox-Volodja, Ukrainan tanssiva Julia T., Pohjois-Korean typeryshallitsija Kim Jong-un, muhkeaan turkkiin pukeutunut Iivana Julma, hieman kulahtaneessa mutta silti näyttävässä mekossa esiintyvä Katariina Suuri sekä erinäisissä arvosteluissakin mainittu Kristus-Conhcita, jonka kultamekko sädehtii niin, että itse tunsin yleisössä suurta pukukateutta. Ja voi niitä Bolshoi-baletin poikia - mikä loistava tanssikohtaus!

Näytelmä on niin taiten kirjoitettu, että vuorosanat ovat niin täynnä merkitystä, että katsoja saa pysytellä skarppina tunnistaakseen vitsit ja viittaukset - tai jos ei kaikkia aina tunnistaisikaan, se ei haittaa, sillä seuraava on jo tulossa. Joissain kohdin näytelmää oli mielestäni hieman tyhjäkäyntiä; esimerkiksi Putin-hahmo tuntui osin alleviivatun selviöltä, mutta ehkä tämäkin hahmo tarvitsi taustaa, jotta mukaan saatiin edes hieman syvyyttä.

Parasta tässä näytelmässä ovat kuitenkin laulut. Yleisössä ei voi välttyä tuntemasta sitä voimaa, mikä kuoron lauluissa on. Oma suosikkini oli ensimmäisen puoliajan loppupuolella kuultu kunniaa käsittelevä laulu, jonka laulaa Obedasta avioeroa hakeva vaimo. Laulussa tulee esille monentasoinen elämänpettymys, ja kohta "voi parkettia! voi parkettia! voi venäläisen menneisyyden lattiaa!" osuu ällistyttävyydessään suoraan ytimeen.

Näytelmässä on suureellisen kohelluksen lisäksi myös herkkyyttä, muun muassa kohtauksessa, jossa äidit etsivät kadonneita poikiaan. Nykyteatterin tapaan näytelmärepliikeissä muistutetaan aina silloin tällöin katsojaa omasta katsojan roolistaan, mikä tähän näytelmään on kirjoitettu taitavasti ja tunnelmaa laukaisevasti. Lopetus on onnistunut ja jättää katsojan pohtimaan käsiteltyjä teemoja.