Emily St. John Mandel: Asema 11

 

Tammi 2022. Alkuteos Station Eleven, suom. Aleksi Milonoff. Nextoryn äänikirja, 11 h 43 min.

Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 on hyvin viehättävä kirja. Romaanissa eletään aikaa Amerikassa ennen ja jälkeen pandemian. Maailmassa leviää georgiantauti, joka tappaa enemmistön ihmisistä ja lopettaa sivilisaation ja teknologian sellaisina kuin me ne tunnemme. Pandemian jälkeinen aika alkaa vuodesta nolla: ei ole internetiä, lehdistöä, sähköä, lentokoneita... ihmiset kirtelevät jalan tai hevosilla ja muodostavat pieniä asutuskeskuksia. 

Tilanne, josta romaanin tapahtumat lähtevät liikkeelle, on Shakespearen Kuningas Lear -näytelmän näytös Torontossa: pääosan esittäjä Arthur Leander saa sydänkohtauksen lavalla. Leander on romaanin keskushenkilö, jonka rakkaus- ja perhe-elämää puretaan hiljalleen auki sekä hänen omasta näkökulmastaan että hänen läheistensä näkökulmista. Tämä on se seikka, jolle romaanin viehättävyys rakentuu: vaikka Arthurin elämä tavallaan on poikkeuksellinen - hänestä tulee kuuluisa näyttelijä -, lähelle zoomattuna kyse on kuitenkin elämän pienistä yksityiskohdista.

Asema 11 on puolestaan Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan elämänmittainen taideprojekti, sarjakuvakirja, jota hän työstää intohimoisesti, joka on eräänlainen kaksois- tai pakomaailma Mirandalle ja joka nousee romaanissa tärkeään rooliin. Asema 11 -sarjakuvakirja havainnollistaa sitä, kuinka erilaisia tulkintoja annamme asioille ja millaisia merkityksiä projisoimme niihin riippuen omasta kontekstistamme - kuinka taiteilija ei voi koskaan määrittää yksin teoksensa merkitystä. Samaan romaanissa liittyy Shakespearen tuotanto: Arthur kuolee lavalle kuningas Learina, ja pandemian jälkeisessä maailmassa lukija pääsee seuraamaan kiertävää sinfoniaorkesteria ja teatteriseuruetta, joka esittää Shakespearen näytelmiä.

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset - Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa

 

Gaudeamus 2022. Nextoryn e-kirja. 729 s.

Historian professori Mari Lähteenmäen tietokirja Punapakolaiset - Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa kirjoittaa naisten ja lasten historiaa näkyväksi. Teos käsittelee Suomesta Neuvosto-Karjalaan paenneita tai muuttaneista ihmisiä ja arkea rajan takana.

Idealistiset pakolaiset vaikuttivat menneen Venäjälle rakentamaan parempaa maailmaa ja tulevaisuutta, ja jonkin aikaa siltä ehkä vaikuttikin, vaikka olot olivat köyhät ja ankarat. Moni ei myöskään päässyt asettumaan sinne, minne olisi itse halunnut, sillä "Neuvosto-Venäjällä ja sittemmin Neuvostoliitossa muuttaminen paikkakunnalta toiselle ei ollut yksilön tai perheen asia vaan kaiken näkevän puolueen". Neuvosto-Karjalaan syntyi jonkin verran aikansa kukoistaneitakin yhteistiloja, kuten Säde. "Kirkkaasti loistanut Säde kohtasi loppunsa 1930-luvun puhdistuksissa. Tänä päivänä alueella ei ole enää mitään. Tilan maat ovat pusikoituneet takaisin joutomaaksi." Kielitaidottomuus osoittautui asiaksi, joka johti ongelmiin, mutta venäjän kielen taidollakaan ei lopulta pötkinyt pitkälle, sillä "Integroituminen suomalaisena ei riittänyt, vaan pakolaisten tuli kyselemättä sulautua neuvostokansalaisiksi". "Suomalaispakolaisista tuhoutui Stalinin 1930-luvun vainoissa noin 15 000 henkilöä."

Punapakolaiset onnistuu jonkin verran ristivalottamaan Suomen Karjala-suhdetta: teos mainitsee 1910-20-lukujen heimoaatteen ja valkoisen Suomen kiinnostuksen Karjalaa kohtaan (jota käsittelee enemmän Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen kirjoittama Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921) mutta keskittyy punaiseen Neuvosto-Karjalaan. Suomen virallista kantaa Neuvosto-KArjalaa ja sinne paenneita punapakolaisia kohtaan käsitellään teoksessa jonkin verran. Kun Neuvosto-Karjalan todelliset olot alkoivat paljastua punapakolaisille, moni koetti pyrkiä takaisin Suomeen - osa virallista kautta, osa paeten laittomasti rajan ylittämällä. Punapakolaiset vaikuttivat olevan viralliselle Suomelle aikamoinen ongelma:

"Suomessa pakolaisten paluu sai aikaan työllistymisongelmia. Sitäkin pohdittiin, miten Neuvostoliitossa käyneisiin oli ylipäätään suhtauduttava. - - Osin mahdollisen neuvostovärväyksen estämiseksi Suomessa kiellettiin ja muutettiin rangaistavaksi teoksi jo 1931 julkinen Petroskoin ja ylipäätään Neuvostoliiton radion kuunteleminen."

Punapakolaiset kuvaa, että "Suomessa tiedettiin hyvin, mitä Neuvosto-Karjalassa ja Inkerissä tapahtui. - - Myös Suomen johtavat sanomalehdet kommentoivat säännöllisesti Karjalan tapahtumia. Suomalaisten kansanmurhaa rajan takana seurattiin vierestä viileän toteavasti."

Jotakin Suomen viranomaiset yrittivät kuitenkin tilanteessa tehdä:

"Suomen viranomaiset yrittivät esittää, että kyseiset [neuvostokansalaisuuden] anomukset tuli peruuttaa ja päästää kotimaahansa ne, joilla vielä oli Suomen kansalaisuus.  - - Neuvostoviranomaiset eivät tähän suostuneet. He viivyttelivät ja hyödynsivät omiin tarkoitusperiinsä Suomen viranomaisten lähettämiä nimi- ja osoitetietoja suomalaispakolaisista. He olivat etsineet paluuta hakeneet suomalaiset käsiinsä, ottaneet pois lähetystön antamat kansalaisuuspaperit ja lähettäneet hakijat keskitysleirille. Tähän havahtuivat myös lähetystö ja Pietarin pääkonsulivirasto, jotka keskeyttivät anomuslistojen lähettämisen venäläisille. - - Näin Suomeen pyrkivistä tuhansista suomalaispakolaisista oli 1930-luvun loppuun mennessä tullut joukko 'entisiä ihmisiä', paperittomia, oikeudettomia, harmaata työvoimaa, jotka katosivat sadoille leireille ja karkotuspaikkoihin."

Loppupuolellaan teos summaa varsin lakonisesti, että "Se, mitä punapakolaiset saivat paetessaan vuoden 1918 Suomesta Neuvosto-Venäjälle, oli enintään 20 vuotta lisää elinaikaa, sekin tosin ankaraa eloonjäämiskamppailua".

Kake Randelin @ Palowouti, Ylöjärvi

 

Välillä on mahtavaa käydä tällaisilla keikoilla. Tilipäivä koittaa!

Ravintola Green Hippo, Kallio, Helsinki

 

Kahvila-ravintola Green Hippo Kalliossa oli ihan kiva ruokailukokemus. Buddha bowl oli toimiva kokonaisuus ja ravintolasali on pieni ja viehättävä. Green Hippo vaikuttaa viihtyisälle brunssi- ja lounaspaikalle.

Camilla Läckberg & Henrik Fexeus: Kultti

 

"Fredrik tarkistaa ehkä sadannetta kertaa, ettei muovipussin läpi näy mitään."

Otava 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Kult, 2022, suom. Kirsi Kokkonen ja Petri Stenman. 813 s. Nextoryn e-kirja, 813 s.

Dekkaristi Camilla Läckbergin ja mentalisti Henrik Fexeuksen yhdessä kirjoittama tiiliskividekkari Kultti pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Tarina on kohtalaisen simppeli ja henkilöhahmot dekkarimaailmaan tyypillisiä. Lapsia alkaa kadota ja sitten heitä alkaa löytyä kuolleena: pian poliisi ymmärtää, että aikaa on käytössä hyvin rajallisesti ja avuksi rikosvyyhdin ratkaisemiseksi ja uusien sieppauksien estämiseksi on parasta pyytää mentalistin apua. Sitten päästäänkin jo kutin jäljille, ja asiat alkavat saada poliisienkin kannalta henkilökohtaisia sävyjä. Lukijakin pääsee hyvin pohtimaan, mistä kaikesta mahtaa olla kyse ja kuinka kaikki ratkeaakaan.

Ragnar Jónasson: Pimeys

 

"'Miten löysit minut?' kysyi nainen, joka istui vastapäätä rikosetsivä Hulda Hermannsdóttiria."

Tammi, 2021. Alkuteos Dimma, 2015. Suom. Vilja-Tuulia Huotarinen. Nextoryn e-kirja. 221 s.

Pimeys on luettava perusdekkari. Tarina sijoittuu Islantiin ja pääosassa on eläköityvä - tai eläkkeelle pakotettava - rikosetsivä Hulda Hermannsdóttir. Huldan tulee väistyä nuorempien ja häntä lahjakkaampina pidettyjen miespoliisien tieltä, ja hänen pomonsa toivoo hänen jäävän eläkkeelle samantien. Kun Hulda kieltäytyy, hänen pomonsa tuiskahtaa hänelle, että hän voisi aikansa kuluksi vaikka tutkia jotakin vanhaa juttua. Ja niin Hulda tekee: hän valitsee vuosi sitten kuolleen nuoren naisen tapauksen, jonka hänen mieskollegansa on todennut onnettomuudeksi tai itsemurhaksi.

Pimeydessä on siis vahva miesten ja naisten välinen vastakkainasettelu. Paikoin tämä tuntuu turhan alleviivatulta tai epämääräisesti perustellulta tyyliin Hulda on uransa aikana kokenut törmänneensä lasikattoon, häntä epäpätevämmät mieskollegat ovat edenneet urallaan ja nyt hänet sitten vielä dumpataan syrjään nuorempien miesten tieltä.

Huldan aika rikoksen tutkimisessa hupenee, mutta juttuun näyttää liittyvän ihmis- ja huumekauppa. Loppuratkaisu on yllättävä, mutta sen aiheuttama efekti lukijassa on samantyyppinen kuin "ohhoh, kaikki olikin unta" -ratkaisuissa. Hulda-sarja ilmeisesti jatkuu dekkareilla, jotka sijoittuvat aikajanalla ensimmäistä osaa aiempaan aikaan Huldan elämässä.

Suomennoksessa on muutamin paikoin pronomini-korrelaatti-ongelmia, mikä häiritsee lukemista ja tuottaa virhemerkityksiä.

Ilkka Remes: Tornado

 

"Aurinko paistoi pivettömältä taivaalta, joka sai miltei tyynen Välimeren hohtamaan asuurinsinisenä."

WSOY 2022. Nextoryn e-kirja. 504 s.

Tornado on taattua Remestä: mukaansatempaava, ajankohtainen ja suoraviivainen yhteiskunnallinen dekkari. Tornadossa käsitellään huumekauppaa, länsimaiden kiristyvää tilannetta Venäjän kanssa, jännitteiden kiristymistä Itämerellä, Ukrainan sodan syttymistä, Naton laajenemista ja suomalaisten poliitikkojen suomettumisen ajan likapyykkejä ja painolasteja. Toiminta kiihtyy loppua kohden: on hurjastelua moottoritiellä, helikopterioptio kuin Itämeren syvänteessä oleva sukellusvenekin.

Aika pian lukiessa havahtuu Remeksen maneereihin: teoksessa kerrotaan tapahtumista lukuisten hahmojen näkökulmasta, ja jokaisen luvun alussa lukija ensin tutustutetaan miljööseen, jossa kulloinkin ollaan, yksityiskohtaisella ja pitkähköllä virkkeellä, ja sen jälkeen siirrytään hahmon kokemusmaailmaan usein kertomalla hahmon etu- ja sukunimi. Toimiva tapa, eipä siinä.

Alexandra Benedict: Joulun murhapeli

 

"Lumisade tietenkin."

Alkuteos The Christmas Murder Game, 2021. Suom. Kaisa Sivenius. Otava 2022. Nextoryn e-kirja. 421 s.

Alexandra Benedictin Joulun murhapeli on jouluinen Agatha Christie Eikä yksikään pelastunut -pastissi. On suljettu tila (sukukartano), jonne rajattu määrä ihmisiä kokoontuu (joulunviettoon, pelaamaan peliä), ja yhtäkkiä ihmisiä alkaa kuolla - ja murhaaja on joku heistä.

Joulun murhapeli on hyvällä tavalla varsin perinteinen dekkari, ja kepeässä kirjassa kerronnan ajoittainen kömpelyys ja ennalta-arvattavat juonikoukut eivät niinkään haittaa. Kirja alkaa kyllä maailman tylsimmillä saatesanoilla, ja mielestäni on aina hieman huono merkki, jos henkilöhahmoista pitää piirtää sukupuu tai muu vastaava selostava graafinen elementti. Ihan luettava dekkari Joulun murhapeli kuitenkin on. 

Synkkien kartanomiljöiden ystävälle suosittelisin kuitenkin mieluummiin esimerkiksi F. H Burnettin tyttökirjaklassikkoa Salainen puutarha, romantiikan ajan klassikkoa Humiseva harju tai oivallista Sarah Watersin tiiliskiveä Vieras kartanossa.

Daniel Evans & Robert Goleman: Emotional Intelligence Mastery (EQ)

 

Alkuteos 1995. Nextortyn äänikirja, 3 h 7 min.

Kompakti kuunneltava teos tunneälystä ja sen merkityksestä käytännön esimerkeillä höystettynä.

Janne Huuskonen & Miro Hilden: Koukussa - Vuosi narkomaanien elämää

 

"Rintamamiestalon keittiön kattoa peittää harmaankeltainen savu."

Johnny Kniga 2022. Nextoryn e-kirja. 276 s.

Janne Huuskosen ja Miro Hildenin teoksen Koukussa syntyhistoria lähtee siitä, kun Hilden (Huuskosen poika) saa ajatuksen osana opintojaan kuvata narkomaanien arkea. Huuskonen on entinen narkomaani, ja hän johdattaa Hildenin entisten tuttujensa maailmaan. Valokuvausprojektista kasvaa kirjaprojekti, ja Huuskonen ja Hilden päättävät seurata vuoden ajan narkomaanien elämää Helsingissä. Teoksen keskushenkilöä kutsutaan Mamaksi. Hän on Hildenin (s. 1975) ikäluokkaa. 

Koukussa on rehellinen ja ajankohtainen kirja. Kirjoittajana on pääosin Huuskonen, joskin myös Hildeniltä on joitakin lyhyitä kirjallisia osioita teoksessa kuvien lisäksi. Näkökulma huumemaailmaan on sivustakatsojan, joka kuitenkin pääsee (tai otetaan ja joutuu) mukaan arkisiin tilanteisiin. Teoksesta välittyy hienosti huumemaailman kaoottisuus. Maailma on omalakinen rinnakkaistodellisuutensa, jossa aikajänne on lyhyt. Kaikki tapahtuu tässä hetkessä, tai toisaalta kuljetaan huumeiden ja huumekämppien perässä sinne-tänne-tonne, missä sitten meneekin koko päivä-viikko-kuukausi-elämä. Koukussa luo myös kuvaa siitä, mitä aineita tällä hetkellä on liikkeellä, ja syntyvä kuva on hyvinkin erilainen verrattuna siihen kuvaan huumeista, jonka muistan esimerkiksi omalta koulu-uraltani huumevalistuksen yhteydestä. Ainoa tuttu aine on oikeastaan amfetamiini.

Ulkopuolisen katsojan näkökulman näkyväksi tekeminen kerronnassa on teoksen parasta antia. Kirjan loppupuolella Huuskonen peilaa omia käsityksiään addiktiosta ja omaa käyttäytymistään suhteessa Mamaan, jonka maailmaan hän seurantavuoden aikana lipeää yhä enemmän:

"Olin alkanut ymmärtää Maman todellisuutta siinä määrin, ettei tehnyt mieli ruveta kiukuttelemaan hänelle. Muutama kuukausi sitten mietin vielä, oliko Mama koukussa vai oliko kyseessä vain elämäntapa. Ajatus nauratti nyt mutta veti myös vakavaksi. Läheisriippuvuuteni oli aktivoitunut kirjanteon aikana. Se sai minut ummistamaan silmäni tosiasioilta, kusettamaan itseäni. Olin aina ymmärtämässä Mamaa, selittämässä asioita parhain päin ja uskomassa seuraavaan kertaan, jolloin hän vihdoin tekisi järkeviä valintoja."

Se, että Koukussa-teoksen tekijät seuraavat Maman elämää vuoden verran, on onnistunut ratkaisu. Eräänä päivänä Maman tarina vain alkaa tulla näkyväksi, ja eräänä päivänä siitä kertominen lopetetaan. Tarinassa ei varsinaisesti ole juonta, kuten ei elämässä itsessään ole ellei sitä erikseen juonellisteta. Kuvaako Koukussa Maman alamäkeä, jää lukijan tulkittavaksi. Elämä vaikuttaa olevan niin sekavaa, että alamäen ja ylämäen käsitteetkin hämärtyvät.

Frida Ramstedt: Tyylikäs koti - Sisustamisen käsikirja

 

Alkuteos Handbok i inredning och styling. Suom. Kirsi Kokkonen. Tammi 2020. Nextoryn äänikirja, 6 h 32 min. 

Tämä kirja on sitä, mitä se lupaa. Teos sopii hyvin kuunneltavaksi, mutta vielä enemmän se tekee mieli hankkia käsikirjaksi omaan kirjahyllyyn. Sisutamista ei lähestytä trendien kautta vaan teos muistuttaa enemmän tiivistä sisustussuunnittelun oppimäärää.

Frank Martela: Tahdonvoiman käyttöohje - Näin saat asioita aikaan

 

Tammi 2013. Nextoryn äänikirja, 6 h 1 min.

Tahdonvoiman käyttöohje on helposti lähestyttävää kuunneltavaa ja siinä on maanläheinen ote tahdonvoimaan ja motivaatioon.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

 

"Bror kuoli ja jätti minut yksin."

Alkuteos Sen for jag hem, 2020. Suom. Outi Menna. Tammi, 2022. 304 s. Nextoryn e-kirja.

Sitten menin kotiin on Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian päätösosa. Aiemmat osa ovat Lähdin veljen luo ja Viedään äiti pohjoiseen. Romaanin keskeisiä teemoja ovat kuolema ja siihen liittyvä luopuminen ja kasvaminen, ja kasvaminen myös taiteilijaksi kasvamisen mielessä. Jo aiemmissa osisssa moni henkilö kuolee (ja tyypillisesti väkivaltaisesti), mutta Sitten menin kotiin -romaanin kuolemat ovat Janalle merkityksellisempiä. Myös se, että Jana muotoilee savesta omaa "juoppoarmeijaansa", todaan esiin aiemmissa osissa, mutta päätösosassa taiteilijuus nousee keskiöön.

Romaani alkaa siitä, kun Janan kasoisveli Bror kuolee - mikä tehdään selväski jo romaanin aloitusvirkeessä. Päätösosa alkaa siis täsmälleen siitä hetkestä, johon sarjan toinen osa jounikoukkumaisesti päättyy. Jana kokee syyllisyyttä veljensä kuolemasta. Romaanissa kuvaillaan oivallisesti Janan tapaa koettaa vältellä syyllisyysajatuksiaan:

"Lankapuhelin soi ja kännykkään oli soitettu ja minä avasin kuulosuojaimista radion ja kuuntelin säätiedotusta. Ei sillä että sää olisi kiinnostanut minua erityisemmin. Tulkoon mitä tuli. Halusin kuulla säätiedotuksen lukijan äänen. Mennä naimisiin sen kanssa. Nussia sen kanssa. Antaa sen täyttää ajatukseni pohjoisen ja luoteen välisillä ilmavirtauksilla ja tuulivaroituksilla jättämättä tilaa sisäisille äänilleni." 

Janan elämää leimaavat vahvat, alistavat miehet. Sellaisia ovat olleet esimerkiksi häntä lapsena seksuaalisesti hyväksikäyttänyt taatto ja samaa voisi sanoa myös kotikylien ristihuulisesta taiteilijasta, jonka kanssa Janalla on jonkinlainen rakkaussuhde (tai riippuvuussuhde, miten sitä nyt tarkastelee). Tähän jatkumoon tuodaan trilogian päätösosassa Janan nuoruudessa ollut suhde Steven-nimiseen mieheen, joka vaikuttaa hyvin Amerikan psyko -henkiseltä hahmolta. Romaanin Stevenistä kertovissa jaksoissa tehdään näkyväksi Janan elämän selviytymisstrategia - paeta, jähmettyä tai tappaa kuin vauhko eläin, mikä toimintamalli nyt mihinkin tilanteeseen parhaiten sopii:

"Minä olin hänen otteessaan lujasti kuin taaton käsi talikonvarressa. Vaikka näin selvästi historian toistuvan pysyin passiivisena. Se oli minun henkiinjäämisstrategiani. Kärsivällisyyden olin oppinut jo lapsena. Samoin kuin sen että aina piti olla askel edellä."

Jana ei sovi maalla vallitsevaan yksioikoiseen jaotteluun siitä, mitkä ovat miehen ja naisen roolit. Hän haastaa niitä toisaalta taiteilijuudellaan, toisaalta tekemällä niitä asioita, joita perinteisesti pidetään miehisinä - esimerkiksi metsästäminen. Tämä koetaan osin uhkaksi: "Kun Stig tarjosi asetta lainaksi vastasin kyllä. Perandersin ilme ei ollut tyytyväinen. Naamasta paistoi mitä mieltä hän oli naisista metsällä. Metsästys kiristyshihnat ja perävaunun peruuttaminen olivat miesten viimeinen linnake. Eikä hän aikonut antaa sen sortua."

Janan kohtaloa suuntaava kohtaaminen trilogian päätösosassa tapahtuu saarella, jolla asuu alkoholisoitunut, erakoitunut kivenveistäjä-taiteilija. Jana kokee pakottavaa tarvetta kohdata taiteilija, sillä hän ajattelee taiteilijalla olevan vastaus johonkin. Jana lähtee saareen - ja kuten olettaa saattaa, nousee myrsky, ja hän joutuu jäämään saareen pidemmäksi aikaa epävakaan, alkoholisoituneen Mikkelin kanssa. Tapahtumia voi toki lukea myös symbolisella tasolla siten, että Jana joutuu kohtaamaan oman taiteilijuutensa, mikä hänen on tehtävä, mikäli hän aikoo todella tulla taiteilijaksi. Vaativa ja äkkiväärä Mikkel opastaa Janaa kivenveiston maailmaan, mikä on Janan taiteilijuuden kehittymisen kannalta merkittävä askel. Mikkelissä on jotain samaa kuin kaikissa Janan elämän miehissä, ja Mikkelin hahmon kautta Jana tuntuu kovena jonkinlaisen vapauttavan, symbolisen isänmurhan, jonka tapahduttua hän vapautuu ja kykenee kasvamaan taiteilijana. Mikkel antaa Janalle näkemystä taiteen tekemiseen:

"Yksinkertaista. Älä yritä kopioida. Kuvaa tunnetta tai ajatusta. Älä henkilöä. Sinä olet maailman luoja."

Jana Kippo -trilogia on groteski, suoraviivainen ja yllättävä teossarja täynnä mustaa huumoria. Kerronnan kieli on hyvin omaperäistä ja luo sarjaan aivan omanlaisensa maailman. Vaikka todellisuus, jossa Jana elää, on hyvin ankara ja täynnä vastoinkäymisiä, Sitten menin kotiin jättää kuitenkin lukijalle katharttisen olon siitä, että monenlaisissa todellisuuksissa voi elää ja elämässä tapahtuneiden asioiden kanssa voi tulla toimeen - ja kehittyä ihmisenä niistä huolimatta siihen suuntaan, joka oma suunta on.

Vaellus @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Anna Krogeruksen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama näytelmä Vaellus Ryhmäteatterissa on sillä tavoin erilainen näytelmä, että se keskittyy hyödyntämään näytelmäilmaisun perinteisiä keinoja ja saa katsojat pauloihinsa silkalla läsnäololla. Mukana ei ole videotehosteita, neljännen seinän rikkomista tai jonglöörausta, ja se tuntuu yllättävän freesiltä.

Vaelluksessa seurakunnan työntekijät ja ulkopuolinen (yt-)konsultti ovat lähteneet Lappiin vaeltamaan, ja jokaisella heistä on erilaiset odotukset siitä, miksi vaeltamassa ollaan ja mitä vaeltaminen oikein tarkoittaa. Erämaassa henkilöhahmojen väliset suhteet ja kunkin hahmon sisäinen dynamiikka tulee näkyväksi. Jokaisessa hahmossa on enemmän kuin miltä alkuasetelman perusteella näyttää, ja jokaisessa on sekä tragiikkaa että komiikkaa. 

Ne hetket, jolloin näytelmässä lauletaan, ovat perusteltuja ja niistä muodostuu koskettavia.

Vaellus näyttää nykyajan ongelmien naurettavuuden ja samalla sen haavoittuvuuden, joka meissä jokaisessa pinnan alla on.

Helsingin kirjamessut 2022 @ Messukeskus

Helsingin kirjamessujen ohjelmateemana vuonna 2022 oli Rakentava debatti. 

Kävin nauttimassa messuhuumasta perjantaina ja lauantaina. Kiinnostavin haastattelu, jota kävin itse kuuntelemassa, oli Kallio-lavalla esikoisromaanistaan Ruumis/huoneet haastateltu Susanna Hast. Huolimatta vaikeasta ja henkilökohtaisesta aiheesta Hast osasi ottaa yleisönsä, jota olikin lavan luokse kerääntynyt kuuntelemaan niin paljon, että istumapaikkaa oli hankalaa löytää.

 

Tänä vuonna kaikki kirjamessujen lavat ja sisältö oli laitettu Messukeskuksen suurimpaan halliin, ja viini- ja ruokamessujen sisällöt halleihin käytävän toiselle puolelle. Vuonna 2021 sisältöjen asemoinnissa halleihin oli tehty erilaisia ratkaisuja, ja itse pidin siitä enemmän sekä kirja- että viini- ja ruokamessujen kävijäkokemuksen kannalta. Yhteistyötä näiden kaksien samaan aikaan järjestettävien messujen välillä voisi mielestäni kehittää, ja se palvelisi molemmille messuille osallistujia.

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

 

Suom. Pauliina Vanhatalo. S&S, 2019. Nextoryn äänikirja, 3 h 39 min.

Rebecca Solnitin Miehet selittävät minulle asioita on hyvää jatkoluettavaa tai -kuunneltavaa Caroline Criado Perezin kattavalle tietokirjalle Näkymättömät naiset. Molemmat ovat feministisiä teoksia, jotka tekevät näkyväksi yhteiskunnassa vallitsevaa epätasa-arvoa. Miehet selittävät minulle asioita on kokoelma esseitä, joita yhdistää feminismin tematiikka. Kiinnostavimpia teoksen esseistä ovat konkreettisimpia esimerkkejä sisältävät tekstit, joissa käsitellään muun muassa raiskauskulttuuria tai kirjan nimeenkin nostettua miesselittämistä. Simone de Beauvoiria ja Virginia Woolfiakin käsittelevät tekstit puolustavat paikkaansa, mutta eivät heidän tuotannostaan tietävälle lukijalle tuo juuri uutta tietoa.

Solnit on kirjailija, historioitsija ja aktivisti, joka on kirjoittanut yli kaksikymmentä teosta.

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

 

"Kirjoitin lapsena kirjan."

S&S, 2022. 291 s.

Susanna Hastin esikoisromaani Ruumis/huoneet on omaelämäkerrallinen romaani, joka käsittelee seksuaalista hyväksikäyttöä ja jonka keskeisisin teema on muistaminen ja unohtaminen.Minäkertoja yrittää saada selkoa siihen, mitä hänelle on oikein tapahtunut teini-iän kynnyksellä ja teini-iässä. Hän toteaa: "Mutta en kaivele menneisyyttä, jotta saisin todisteita ja asian päätökseen. Kaivelen, koska en jaksa enää säilyttää salaisuuksia." Tällä tavoin Ruumis/huoneet on myös romaani siitä, kenellä on oikeus puhua ja nimetä.

Romaanissa pohditaan paljon vaikenemisen kulttuuria, joka liittyy seksuaaliseen hyväksikäyttöön: "Seksuaalinen väkivalta voi kaikessa räikeydessäänkin olla siedettävää. Se miten hyvin minä siedin sitä, todistaa miten yhteisö olettaa minun sietävän sitä. Seksuaalista väkivaltaa ei nähdä kriisinä tai katastrofina vaan sitä pidetään tavanomaisena tosiasiana, jonka kanssa on päätetty elää. Tai pikemminkin tosiasiana, josta on syytä vaieta, koska se on liian henkilökohtaista ja uskomatonta. Uhri kantaa tämän vähättelyn ja kieltämisen seuraukset. Oikeastaan juuri vähättely ja kieltäminen tekevät hänestä uhrin." Ruumis/huoneet on tyyliltään pohtiva ja esseistinen, ei varsinaisesti lineraalisesti etenevä tai niinkään tapahtumiseen keskittyvä teos. Romaanissa on paljon viittauksia muihin teoksiin, sekä kauno- että tietokirjallisuuteen. Romaanin minäkertoja jakaa itsensä kahteen persoonaan: hän kehittää rikostutkija-hahmon, joka saa tehtäväkseen selvittää, mitä menneisyydessä on oikein tapahtunut ja mitä on se, minkä päähenkilö on unohtanut ja mitä hän koettaa houkutella takaisin muistin piiriin. Rinnakkaisrikoskertomuksena romaanissa kulkee tv-sarja The Fall: "Kysymys siitä, miksi elävien uhrien tapaukset ovat tutkimatta, voisi ohjata agentit uusille jäljille. Heidän pitäisi tutkia näkymätöntä. Mikä yhdistää näkymättömiä uhreja ja heidän näkymättömiä kiduttajiaan, raiskaajiaan ja hyväksikäyttäjiään? Kuka suojelee ja ketä? Miksi tätä epidemiaa ei haluta myöntää todelliseksi ja saada loppumaan?"

Romaanissa seksuaaliväkivalta nähdään toisaalta henkilökohtaisena kokemuksena, toisaalta yhteiskunnan lävistävänä ilmiönä, josta on helpompaa vaieta kuin puhua: "Burke kertoo, että lapsi ei osaa yksin asettaa syyllisyyden taakkaa sinne minne se kuuluu. Ainoa vaihtoehto on syyttää itseään. Yhteisö tekee tämän käytännössä mahdolliseksi tukemalla vaikenemista ennemmin kuin puhumista. On niin paljon helpompaa kaikille, jos tyttö alistuu."

Siitä, mille ei oikein ole sanoja, on vaikeaa puhua ja kirjoittaa: "Vaatii paljon aikaa asetella mahdotonta järjestykseen. Jokainen lause, jonka kirjoitan, peittää alleen jotakin kitä jätän kirjoittamatta. Mikään tarina ei ole liian kammottava kerrottavaksi, mutta kaikkia tarinoita ei voi kertoa. Joistakin asioista tulee näkyviä silloin, kun niiden puuttuminen huomataan." Ruumis/huoneet on hieno romaani aiheesta, josta on vaikeaa kirjoittaa, koska sitä on vaikeaa sanallistaa. Romaanissa kuvataan hyvin vähän seksuaaliväkivaltaa konkreettisesti - siis siinä mielessä konkreettisesti, että kuvaukset olisivat eheitä ja lineaarisia. Yksityiskohtia, häivähdyksiä, tuoksuja ja huoneita tai muita väkivallan paikkoja sen sijaan kuvataan, ja niiden avulla väkivalta tai sen muisto välittyy itse asiassa autenttisemmin kuin selkeämmin hahmotettuvien kertomusten avulla.

Päähenkilö yrittää rakentaa kokemuksestaan, itsestään ja muistoistaan sekä unoduksestaan arkistoa ja sen avulla vastakertomusta: "Minusta tuntuu, että tärkeimmät todisteet ovat jossain muualla kuin hämmästyttävissä tapahtumissa. Ne ovat huomaamattomia tai ensimmäisten odotusten vastaisia. Toimettomuus voi todistaa siitä, että jotain ratkaisevaa tapahtuu. Todisteen puute on myös todiste." Paikkojen voimaa kantaa mukanaan niissä tapahtunutta romaanissa käsitellään monin tavoin, esimerkiksi viittaamalla Toni Morrisonin romaaniin Minun kansani, minun rakkaani. Romaanissa Morrison "kuvaa uudelleenmuistoa, joka leijuu kuvana paikassa, vaikka talo palaisi poroksi. Kuva pysyy maailmassa, vaikka muiston ihminen kuolee. Joku toinen voi tähän paikkaan tullessaan törmätä kuvaan ja nähdä sen, koska kuva ei koskaan katoa. Niinpä äiti sanoo tyttärelleen, ettei hän saa koskaan mennä sinne, sillä se mikä on ohitse odottaa häntä siellä. Se tapahtuu uudestaan".

Ruumis/huoneet tavoittaa selviytymiskeinoja, joiden avulla nuori päähenkilö kykeni olemaan niissä tilanteissa, joissa hän joutui olemaan ja joihin hän myös hakeutui. Dissosiaatio on yksi näistä keinoista: 

"Jos en pane hanttiin, minua ei voi satuttaa. Kun tarpeeksi teeskentelee, alkaa valheeseen uskoa itsekin."

"Jos saisin valita, en kuitenkaan istuisi tässä. Olisin jossain muualla. Mutta selviydyn aivan hyvin näinkin."

Muistamisen tavoittelemisen prosessissa minäkertoja kohtaa erilaisia valaistumisen hetkiä, ottaa erilaisia askeleita kohti itseään. Jossakin vaiheessa hän törmää buddhalaisuuteen ystävänsä kautta, ja buddhalaisuudesta lukiessaan hän kokee oivalluksia: "Luen buddhan kolmesta ruumiista. Totuuden ruumis: voin nähdä elämän todellisen luonteen. Palkinnon ruumis: voin vahvistua ja luoda arvoa. Fyysinen ruumis: ruumiini on minun. Ja mikä tärkeintä, minua ei ole tuomittu kärsimään. Minä päätän itse kuka olen."

Ehkäpä siinä missä paikat kantavat mukanaan kuvia asioista, joita niissä on tapahtunut, kertoja kokee ruuminsa kantavan muistoa niistä asioista, joita se on kokenut, vaikka hän ei itse kykenekään niitä kielellisesti muistamaan. Ruumiillisuus tuntuu olevan avain muistojen käsittelemiseen. Päähenkilö käy esimerkiksi hevosterapiassa, josta hän saa apua, ja hieman yllättäen myös laulaminen osoittautuu yhdeksi keinoksi itsensä kohtaamiseen: "Astuessani tuohon yhden naisen musiikkikouluun ajattelin: ota minusta pois tämä kauhea ääni ja laita tilalle toinen. Hän ei suostunut. Hän antoi minulle mahdollisuuden löytää oman ääneni, sen joka oli viety, mutta joka oli koko ajan ollut minussa. Kuulin laulun ja se oli oma lauluni, säveltämätön ja rouhea."

Ruumis/huoneet on vaikuttava romaani ihmisyydestä ja tahdosta ja voimasta haluta kohdata asioita. Asioiden kohtaaminen ei lopulta tapahdu niin kuin minäkertoja ehkä alussa odotti, vaan romaani paljastaa, kuinka moninaisin tavoin vaikeita asioita voi käsitellä. "- - katharsis ei olekaan muistaminen tai unohtaminen. Löydän itseni niistä molemmista. Olen minä, koska muistan; olen minä, koska unohdin."

Otso Sillanaukee: Zero waste - Jäähyväiset jätteille

 

S&S, 2018. Nextoryn äänikirja, 8 h 2 min.

Otso Sillanaukeen Zero waste - Jäähyväiset jätteille on kattava esitys zero waste -elämäntavasta ja konkreettisista keinoista siihen pyrkimiseen. Kirja on kirjoitettu henkilökohtaisella otteella, mikä tekee siitä maanläheisen ja helposti lähestyttävän. Kirjassa on runsaasti käytännön esimerkkejä jätteettömästä elämäntavasta. Parasta antia ovat mielestäni ohjeet itse tehtyjen puhdistusaineiden tekemiseen. Paikoin sisältö menee mielestäni liian sfääreihin - esimerkiksi kohdissa, joissa kirjoittaja kertoo käyttävänsä pölyjen pyyhkisimeen vanhoja, reikäisiä sukkia. Nuukailu on tosin mielestäni aika perisuomalainen elämäntapa, johon näen paluuta tässä kirjassa. Ja olisi nykyihmisen syytä siihen osin palatakin.

Järjen hedelmät @ Q-teatteri, Helsinki

Saara Turusen kirjoittama ja ohjaama näytelmä Järjen hedelmät on näytelmätrilogian päätösosa. Aiempia trilogian osia ovat Tavallisuuden aave ja Medusan huone. Järjen heldelmissä on hyvin vähän dialogia. Tunnelmia ja merkityksiä luodaan pitkälti musiikilla ja mimiikalla. Näytelmä ei ole juonivetoinen vaan koostuu kohtauksista, jotka käsittelevät keskeisiä teemoja, kuten ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta, sukupuolirooleja ja -odotuksia, ihmisyyden ja eläimellisyyden suhdetta, kontrollia ja uskontoa, suvunjatkamista ja lapsettomuutta, työ- ja perhe-elämää sekä sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja ulkopuolisuutta.

Järjen hedelmät ottaa osuvasti kantaa tabuihin: käytökseen, jota ihmiseltä odotetaan, ja käytökseen, jota pidetään epäsopivana. Näytelmän ilmeikkäin hahmo on Anssi Niemen esittämä tyttö, jonka puvustuksesta tulee mieleen Punahilkka: tytöllä on polkkatukka ja punainen hiuspanta, punainen lyhyehkö mekko ja punaiset pikkukengät. Tämä hahmo tuntuu näytelmässä olevan eniten "vääränlainen", siis muotteihin ja odotuksiin sopimattomin. "Vääränlaisuus" näkyy esimerkiksi hahmon ruokasuhteessa ja ruokailukäyttäytymisessä sekä kohtauksessa, jossa hahmon äiti antaa elämänohjeen "Pitää olla ihminen, ei pidä olla eläin". Tämän elämänohjeen ympärille rakennetaan myöhemmin näytelmässä erinomainen kohtaus, jossa ohjetta todella iskostetaan hahmon sisäistettäväksi.

Uskontotematiikka Järjen hedelmissä tulee ehkä sikäli perustelluksi, että näytelmä käsittelee erilaisten vaatimusten ristipainetta, jossa yksilö elää. Uskonto saatetaan kokea ilmiöksi, johon yksilön tulee vaaditulla tavalla sopeutua: näytelmässä tehdään selväski, että rukoilla tulee tietyllä tavalla, ja kun iloitaan, niin sitten iloitaan sen mukaan, miten ilmoitseminen on määritelty. Pyhäkoululaulun "On ilo, ilo, ilo olla yhdessä, viettää hyvää hetkeä..." ympärille rakennettu kohtaus on aivan mahtava!

Järjen hedelmät vaatii rakenteensa puolesta katsojalta jonkin verran tulkintaa kokonaiskuvan hahmottamiseksi. Itseäni tässä auttoi teatterielämyksen jälkeen näytelmästä keskusteleminen: yksin en olisi päätynyt kaikkiin niihin oivalluksiin, jotka syntyivät keskustellessamme näytelmän kohtauksista, symboliikasta ja henkilöhahmoista.

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

 

"Anna minulle voimaa kestää betonin paino, vaikka varteni on luotu vain heinää kantamaan."

Siltala 2022. Nextoryn e-kirja.

Kari Hotakaisen uusin romaani Opetuslapsi on niin mustalla huumorilla sävytetty yhteiskuntakriittinen romaani, että alun jälkeen sen lukeminen alkaa tuntua raskaalta. Romaanissa on äärimmäisen osuvia hotakaismaisia sivalluksia, jotka saavat lukijankin hykertelemään. Aihe on tärkeä: yhteiskunnasta ja yhteisöstä syrjäytetty ihminen lähtee hakemaan oikeutusta ja kostoa. Päähenkilön asemaa kuvaakin hyvin sitaatti "Minun oli pakko suostua, koska olen elänyt sellaisen elämän, jossa ei ole mahdollista kieltäytyä. Vaihtoehdottoman elämän". Tällaiseksi päähenkilö asemansa kokee. Opetuslapsi käsittelee hyvinkin samaa tematiikkaa kuin Noora Vallinkosken romaanit Perno Mega City ja Koneen pelko. Katharsis jää kuitenkin puuttumaan ja lukukokemuksen jälkeen olo on hiukan samanlainen kuin Iida Rauman Hävityksen jälkeen. 

Romaanin päähenkilö on nuori aikuinen nainen, joka lähtee kosto-odysseialle niitä ihmisiä vastaan, jotka ovat satuttaneet häntä hänen ollessaan lapsi, ja toisaalta kolmea sellaista hänelle täysin tuntematonta henkilöä vastaan, jotka edustavat asioita, jotka hänen mielestään ovat pahimpia syntejä. Uskototematiikka onkin romaanissa vahvasti läsnä: jokainen osio alkaa päähenkilön rukouksella.

Päähenkilö tekee adoptiovanhemmistaan ankaran analyysin. Adoptioisä Laurin ikääntymisen prosessia kuvataan naurettavaksi ja Lauri näytetään pahimman luokan manspleinaajana:

"Palautteesta imarreltuna Lauri teki virheen, johon niin moni hänen ikäisensä kompastuu. Hän ei malttanut pysyä suorissa housuissaan, vaan vaihtoi ne farkuiksi. Hän ei suostunut vanhenemaan, vaan ryhtyi matkimaan nuorekkaita: hän aloitti radiossa podcast-sarjan, jossa ajatteli ääneen samoja, jo kertaalleen kotona kuulemiamme nolouksia. Omien jaaritusten lisäksi hän kutsui keskustelukumppaneikseen itsensä kaltaisia vanhenevia miehiä, jotka komppasivat toisiaan uskomattoman unettavasti, raahautuen kliseeviddakon ryteikössä minuutista toiseen - -."

Adoptioäiti Kirstiä puolestaan ivataan tämän persoonattoman persoonallisuuspyrkimyksen kautta:

"Kirsti on persoonallinen ihminen. Hän haluaa erottua joukosta, niin kuin kaikki hänen kaltaisensa. Heitä on maailmassa miljoonia, eikä maapallo kestä enää heidän painoaan. Heidän valintansa tuhoavat luonnon, heidän vuokseen riisiä kuljetetaan, vaatteita lennätetään, avokadoja pakataan laivoihin, lentolippuja myydään, koiravaljakoita koulutetaan, polkuja tallataan, palkkoja lasketaan, hintoja poljetaan. - Kirsti on persoonallinen, mutta jos hän kohta kuolisi, hänen tilalleen tulisi aivan samanlainen."

Päähenkilö kokee ylipäätään valtavaa vieraudentunnetta hyväosaisia ihmisiä kohtaan eikä syyttä, sillä hän ei koskaan koe päässeensä mukaan hyväosaisuudesta: "Ihailen heitä kaukaa, minun ei kuulu mennä heitä lähemmäs. Tiedän kokemuksesta, ettei heidän laupeutensa yllä pimeimpään nurkkaan. Yksi heitä kaikkia yhdistävä juttu on vapaus. Vapaus sanoa, vapaus keskittyä itseensä. Vapaus kehittyä, vapaus vaeltaa luonnossa. Vapaus toteuttaa itseään, vapaus sisustaa. Vapaus olla piittaamatta mitä muut sanovat, ne, jotka eivät ole saavuttaneet vapautta, syystä tai toisesta, yleensä omaa kyvyttömyyttään."

Opiskelemista yliopistossa kuvataan  hyvin samalla tavalla kuin Vallinkosken Koneen pelossa tai Rauman Hävityksessä: "Opiskelutovereihin tutustuessa huomasin heti, että tulemme eri lähtökohdista samaan maailmaan ja tajuamme nopeasti, ettei mitään samaa maailmaa ole." Onko yhteiskuntamme todella jo railoutunut niin pahasti, ettei "mitään samaa maailmaa ole"? Ainakin merkkejä tällaisesta kehityksestä on ollut runsaastikin - mutta onko meillä vielä mahdollisuus paikata maailmankokemuksesta edes riittävän "sama", jotta yhteiskuntarauhamme ja hyvinvointiyhteiskuntamme eivät olisi aivan mennyttä?

Opetuslapsen päähenkilö nimittäin kokee täydellistä paitsijäämistä, mikä on hänen kostotoimintaansa ohjaava motiivi. Kun päähenkilö keskustelee niiden kolmen henkilön kanssa, jotka hän on siepannut saadakseen nämä ymmärtämään, kuinka hän kokee näiden olevan pahimman luokan synnintekijöitä, yksi siepaituista sanoo, että päähenkilö tulee saamaan "tästä kaikesta kovan rangaistuksen". Tähän päähenkilö ajattelee: "Tähänastinen elämäni on ollut niin iso rangaistus, että suuremmalla minua on turha uhata." On vaarallista, jos tuntuu, ettei ole mitään enempää menetettävänä vaan kaikki on jo mennyt.

Onnellisuuden, onnekkuuden ja hyvinvoinnin epätasainen ja epäreilu jakautuminen pulpauttelee aika ajoin päähenkilöstä myös aivan timanttisia aforismeja: "Yksilöllisyys ja liberalismi. Ovatko ne arvoja vai vaurauden mukanaan tuomia torkkupeittoja?" 

Opetuslapsessa on siis loistavasti onnistuneita seikkoja, mutta kokonaisuuden tasapaino on sellainen, etten lukijana erityisesti pitänyt romaanista. Ehkä en ole aivan näin mustan huumorin ystävä kuin mitä Opetuslapsi alusta loppuun saakka kärjistyksillään on, tai sitten olen sellainen keskiluokkainen ja hyväosainen lukija, jota Rauman Hävityksessä piikitellään - "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli...". Opetuslapsesta nimittäin tulee "vähä paha mieli".

Frank Martela: Elämän tarkoitus - Suuntana merkityksellinen elämä

 

Gummerus 2020. Nextoryn e-kirja, 4 h 23 min.

Frank Martelan kirjoittama tietokirja Elämän tarkoitus - Suuntana merkityksellinen elämä on helposti lähestyttäväksi rakennettu teos, joka osin sisällöltään muistuttaa itseapuoppaita, mutta on paljon enemmän. Elämän tarkoitus on myös teos, joka rakentaa synteesiä historiasta ja kulttuurihistoriasta, jonka pohjalle se uskottavasti rakentaa teorian siitä, kuinka elämän merkityksellisyys syntyy ja kuinka ihminen voi itse siihen vaikuttaa.

Martela kirjoittaa, että "saksalaisen sosiologin Max Weberin sanoin esimodernin ihmisen maailma oli lumottu. Jumalan ja henkien olemassaolo oli itsestäänselvyys. - - Tässä lumotussa maailmassa 'luonnollisten' ja 'yliluonnollisten' selitysten välillä ei ollut eroa; tieteellistä maailmanselitystä - - ei ollut vielä keksitty". Hän kertoo, että "Aristoteles ei koskaan miettinyt, onko ihmisen olemassaololla jokin tarkoitus vai eikö ole. Lumotussa kosmoksessa, jossa hän eli, oli itsestään selvää, että ihmisellä oli tarkoitus, koska kaikella oli jokin sisäsyntyinen tarkoitus; se piti vain löytää. Aristoteleen ja seuraavien vuosituhansien länsimaisen ajattelun suuri kysymys koski ihmiselle ominaista tarkoitusta ja korkeinta hyvää. - - Kyse oli ihmisen tarkoituksesta samassa mielessä kuin me ehkä kysymme, mikä on polkupyörän tai veitsen tarkoitus: ajaminen ja leikkaaminen."

Murros maailmankuvassa alkoi Martelan mukaan tapahtua 1600-luvulla, jolloin tieteellisempi maailmankuva alkoi vallata alaa länsimaissa ja tämä uusi tieteellisempi maailmankuva erotti luonnollisen ja yliluonnollisen toisistaan ja alkoi sitten työntää jälkimmäistä syrjään. Esimoderni lumottu kosmos muuttui nykyaikaiseksi mekaaniseksi maailmaksi.

Elämän tarkoitus sikäli millaisena kysymyksen nykyään käsitämme nousi Martelan mukaan varsinaisesti pohdintaan 1800-luvulla: englantia puhuvassa maailmassa skotlantilainen esseisti, satiristi ja historioitsija Thomas Carlyle oli ensimmäinen, joka kirjoitti elämän tarkoituksesta teoksessaan Sartor Resartus vuonna 1834; nykyisin Carlylen teos mainitaan usein teoksena, jonka myötä englantilainen kirjallisuus siirtyi romantiikan ajasta viktoriaaniseen aikakauteen. Carlylelle elämän tarkoitus on: tee merkityksellistä työtä ja voit tehdä henkilökohtaisista ihanteista totta ja saavuttaa aidon täyttymyksen tunteen, Martela kirjoittaa ja jatkaa Carlylen vaikutuksesta: Carlyle on vaikuttanut ajatuksillaan elämän tarkoituksesta koko seuraavaan sukupolveen - kaikki hänen jälkeensä englanninkielisessä maailmassa samasta aiheesta kirjoittaneet reagoivat jotenkin hänen ajatuksiinsa. Manner-Euroopassa aiheesta kirjoittivat muun muassa Kierkegaard ja Schopenhauer.

Elämän tarkoituksen mukaan tieteellinen maailmankuva sai alkunsa kristillisen maailmankuvan sivutuotteena: rationaalinen ja looginen analyysi syntyi teologisen tutkimuksen piirissä ja sen tavoitteena oli oppia ymmärtämään Jumalaa ja hänen luomaansa maailmaa paremmin, mikä näkyi esimerkiksi Newtonin ja Keplerin tutkimuksissa. Kiinnostavana yksityiskohtana Martela mainitsee sanan "ateismi" esiintyneen englannin kielessä ensimmäisen kerran vuonna 1540, mutta kestäneen jonkin aikaa ennen kuin sen merkitys kapeni yleisestä pakanuudesta suoranaiseen Jumalan olemassaolon kiistämiseen.

Tieteellisen maailmankuvan vallattua alaa romantiikka tyylisuuntauksena ryhtyi pohtimaan elämän merkityksellisyyden kysymyksiä, mikä näkyi niin Carlylen, Kierkegaardin kuin Schopenhauerinkin ajattelussa, Martela kuvaa. "Kuuntele sydäntäsi" -neuvo pohjautuu romantikkojen ideologiaan ja näkyy nykypäivän ajattelussa niin romanttisen rakkauden ideassa (oikea rakkaus vie jalat alta) kuin itsensä löytämisen ajatuksessa (etsi kutsumuksesi äläkä tyydy muuhun työhön). Romantikot siis ottivat kristillisen ajatuksen kutsumuksesta ja korvaivat "Jumalan" "sydämellä", Martela analysoi. "Ja tästä löytyy suora yhteys elämän tarkoitukseen: puhumalla sisäisestä kutsumuksesta romantikot itse asiassa mainostivat ajatusta, että meidän jokaisen elämälle on luvattu jokin tietty tarkoitus; meidän on vain löydettävä se."

Elämän tarkoituksen ja merkityksellisyyden pohdinnan Martela summaa: "Väittäisin että uskonnosta vieraantuminen tieteellisen maailmankuvan yleistymisen myötä ja romanttinen ajatus siitä, että ihmisen on löydettävä elämälleen vahva tarkoitus, jotta hän todella eläisi, saivat yhdessä aikaan todellisen myrskyn, jonka seurauksena syntyi eksistentiaalisen kriisin käsite ja ne olosuhteet, jotka ovat tyypillisiä nykypäivän kulttuurille; yhteiskunnalle jossa merkityksellisyyden puute voi viedä kaiken huomion."

Edellä kerrottu on Elämän tarkoituksessa kiehtovaa ja sivistävää luettavaa. Vaikka kerrottujen asioiden yksityiskohdat olivat irrallisina faktoina itselleni aiemmin tuttuja, oli kiehtovaa lukea jonkun kirjoittamaa synteesiä niiden merkityksestä ja keskinäisestä yhteydestä. Tässä mielessä Elämän tarkoitus on yleissivistyksen ja maailman ymmärtämisen näkökulmasta hyvinkin kiehtovaa luettavaa.  

Olettaisin kuitenkin, että pääsyy sille, miksi lukija Martelan teokseen tarttuu, löytyy teoksen nimestä Elämän tarkoitus - suuntana merkityksellinen elämä. Mikä siis on elämän tarkoitus ja kuinka voisin suunnata merkityksellistä elämää kohti? Elämän tarkoitus -kysymystä ja sitä, onko kysymys olennainen, Martela pohtii perustellusti teoksessaan. Elämän merkityksellisyys on kuitenkin se, johon hän lukijaa kehottaa keskittymään. Kirjassa kerrotaan psykologisesta itsemääräämisteoriasta, jonka mukaan psykologisia perustarpeita on kolme: autonomian tarve, kyvykkyyden tarve ja yhteenkuuluvuuden eli läheisyyden tarve. Martela täydentäisi listaa vielä yhdellä kohdalla, ja hän toteaa uskovansa "itse vahvasti siihen, että autonomia, kyvykkyys, yhteenkuuluvuuden tunne ja hyvän tekeminen tekevät elämästä merkityksellistä". Tämän listan pohjalle ihminen voi rakentaa omat arvonsa ja ne kompassinaan suunnata kohti merkityksellistä elämää.

Elämän tarkoitus on ajattelemaan saavaa ja sivistävääkin luettavaa ja sen sisältö voi saada pohtimaan elämää perustellusti uudelta kantilta. Tämän lukukokemuksen perusteella luen tai kuuntelelen mielelläni lisää Martelan ajatuksia.

Antti Isokangas, Jani Niipola, Riku Vassinen: Viherpesuopas - Miten merkitys muuttuu markkinoinniksi

 

Nemo 2022. Nextoryn äänikirja, 7 h 43 min.

Antti Isokankaan, Jani Niipolan ja Riku Vassisen kirjoittama Viherpesuopas - Miten merkitys muuttuu markkinoinniksi on yleistajuinen ja kiinnostavasti kirjoitettu kirja markkinoinnista. Teos käsittelee markkinointia ja sen onnistumisia ja epäonnistumisia niin yritysten kuin kuluttajankin näkökulmasta. Teos tekee näkyväksi erilaisia markkinoinnissa käytettäviä "pesuohjelmia", kuten viherpesun, pinkkipesun ja ruskeapesun. Teos kommentoi selkeästi myös sitä, että yrityksen markkinoinnissa voi olla myös ihan oikeaa pyrkimystä eettiseksi toiminnaksi, eikä kaikessa aina ole kyse erilaisista pesuohjelmista.

Teos sopii hyvin luettavaksi tavallisille ihmisille, joita markkinoinnin ja yritysten vallankäytön sekä kuluttajan vaikuttamisen mahdollisuuksien ilmiöt kiinnostavat.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

 

"Koneen rikkoutuessa joudumme vastatusten oman osaamattomuutemme kanssa."

Atena, 2022. Nextoryn e-kirja, 268 s.

Pidin todella paljon Noora Vallinkosken esikoisromaanista Perno Mega City, ja niinpä tartuin Koneen pelkoon heti, kun huomasin sen ilmestyneen e-kirjapalveluun - enkä taida olla ainoa innostunut, sillä muistan lukeneeni romaanin olleen ilmestymisensä hetkellä Helsingin Helmet-kirjastojen jonotetuin teos.

Koneen pelko on teemoiltaan, henkilöhahmoasetelmaltaan ja miljööltään hyvin samantyyppinen kuin Perno Mega City. Päähenkilö on lähiössä (jota tässä romaanissa kutsutaan Aukoksi) kasvanut tyttö, romaanin nykyhetkessä nuori nainen, joka haluaa elää erilaista elämää kuin mikä Aukossa on mahdollista. Päähenkilö asuu isänsä ja veljensä Jeren kanssa lapsuudenkodissaan, kerrostaloasunnossa. Äiti on muuttanut vanhempien eron myötä kotoa pois, mutta asuu jossakin lähellä. Isä on rakennusmies, veli työtön (ja ainakin ajoittain) huumeidenkäyttäjä, jolla on Jaxon-niminen lapsi ex-tyttöystävänsä Suskin kanssa.

Romaani teemat - yhteiskunnan muutos teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskunnaksi, köyhyys ja näköalattomuus - ovat tuttuja Perno Mega Citystä. Samoin jokin päähenkilön havaintokulmassa: vaikka päähenkilö on tyttö, maailma, jossa hän elää, on hyvin miehinen. Miehisyyttä ja sen murrosta katsotaan päähenkilön silmin. Katsoessaan isäänsä ja veljeään hän tulkitsee näkemäänsä näin: "- - he ovat kehossaan kuin vieraalla maalla, ensi kertaa ulkomailla, tyhjätaskuina suurkaupungin linja-autoasemalla iltakymmeneltä, vailla majapaikkaa ja suunnitelmia."

Isä alkaa olla työuransa loppupäässä ja tarkastelee sitä taaksepäin katsovasta positiosta: "Eniten isää kismitti petos. Jotain oli luvattu hänelle. Hallitukset olivat vaihtuneet, lupaus oli pysynyt. Ääneenlausumaton lupaus. Jos hoidat hommasi, saat... Sellainen oli lupaus, niin se alkoi, noilla sanoilla, ne sanottiin ääneen, lupauksen alkuosa. Loppuosa piti jokaisen täydentää itse. Isä täydensi: arvostuksen. Hän ei ollut rakentanut kattoa tämän kansakunnan pään päälle tullakseen naurunalaiseksi. Työmiehen karikatyyri. Sellaista heistä luotiin, ryhmää jolle naureskella." Isän pohdinta tuo hienosti näkyviin viime vuosikymmenten aikana tapahtuneen yhteiskunnallisen muutoksen ja sen, kuinka se vaikuttaa ihmisiin, joihin sillä eniten on vaikutusta. Jos on odottanut arvostusta ja sen sijaan saakin naurua osakseen, ei ole ihme, jos kauniisti sanottuna kismittää.

Päähenkilön veli Jere on romaanissa isään verrattuna vasta nuori aikuinen, jolla siis pitäisi olla elämä edessään. Jere vaikuttaa kuitenkin tehneen ja tekevän sellaisia valintoja, jotka lähiössä ovat odotuksenmukaisia - eikä kaikessa ole kyse valinnoista. Esimerkiksi Jeren kirjoitustaito ei ole häävi, mikä paljastuu eräässä kohdin romaania yllättäen ja yllätyksenä päähenkilöllekin:

 "Surkeat raapustukset olivat Jeren ponnistelujen tulosta. Hän oli yrittänyt - - itse, mutta hän ei ollut osannut. Hän verhosi osaamattomuutensa välinpitämättömyydeksi, vaikka hän ei ollut välinpitämätön. - - Sivistystä koskeva halveksunta, johon Jereä oli aina kannustettu, josta hänet oli palkittu ja johon kuului huono koulumenestys, manifestoitui nyt vihon sivuilla. Hänen osaamattomuuttaan käytettäisiin tulevaisuudessa häntä vastaan, se kääntyisi päälaelleen. Huonosta koulumenestyksestä ei ollut luvassa palkintoja aikuisena. Jere ei ollut tiennyt, että näin voi käydä, hän ei ollut nähnyt miten asiat kääntyvät. Hänen vahvuuksistaan oli tullut heikkouksia."

Jos Jerekin on odottanut arvostusta, kuten isänsä, sitä ei ole siis luvassa. 

Päähenkilö viettää ajoittain aikaa Jeren eksän Suskin ja heidän poikansa Jaxonin kanssa. Suskia kuvataan romaanissa stereotyyppiseksi nuoreksi lähiönaiseksi, mutta henkilökuvauksessa on kuitenkin syvyyttä: "Suski sohvan reunalla kännykkä kädessään. Ripset ovat päivä päivältä pidemmät ja raskaammat. Mustat, kaarevat katokset joiden alla hänen silmänsä pitävät sadetta. Ajattelen, että hän on määrännyt minulle elämässään suuremman osan kuin mitä olen valmis esittämään. Suskille asiat ovat konkreettisia. Hänen katseensa on kuin säkkipimeässä ajavan auton etuvalo." 

Jere kohtaa reiveissä Suvin, he ihastuvat ja alkavat seurustella. Suvikin käyttää huumeita, mutta vaikuttaa pikemminkin bilekäyttäjältä, toisin kuin Jere. Suvin tausta on erilaisessa yhteiskuntaluokassa, mikä luo jännitteitä suhteeseen. Yhteiskuntaluokkaerot tulevat näkyviksi muun muassa Jeren vieraillessa Suvin perheen luona illallisella tai vaikkapa seuraavassa dialogissa Jeren ja Suvin välillä:

"Suvin vanhemmat ostava Suville asunnon. 

Suvi kertoo Jerelle uutisen. 

Haluatko muuttaa mukana? hän kysyy. 

Olenko mä ruukkukasvi? Jere kysyy. 

Mä tarjoan mahdollisuutta asua ilmaiseksi. Moni olisi tyytyväinen. 

Pyysinkö almuja? Jere räjähtää."  

Elämää, lapsuudenkotia ja perheen välisiä suhteita Aukossa kuvataan kaunistelematta, samoin perheen puhumattomuuden kulttuuria: "Jeren hiljaisuus nostattaa minussa jännityksen. Toivon, että hän paljastaisi syynsä heti, että välillämme olisi kerrankin luottamusta, eikä aina näitä taukoja, joiden aikana asioita lajitellaan puhuttaviin ja vaiettaviin." Eräällä hetkellä, jolloin asiat menevät todella huonosti, päähenkilö kuvailee lapsuudenkotiaan sortumaksi, "jota kutsumme kodiksi ja joka sijaitsee kraaterin pohjalla jonne ei raainkaan keinovalo yllä". Kun kaikki on rumaa, haisevaa, riitaisaa ja groteskia, päähenkilö kuvailee pitkään ja yksityiskohtaisesti kaipuutaan toisenlaisuuteen:

 

"Kaipaan elämäämme kynttilälampettien patinoitunutta valoa ja korkeiden ikkunoiden eteen vedettyjä kultakirjailtuja verhoja. Haluaisin lennättää meidät kuninkaalliseen sviittiin silkkilakanoiden, koristetyynytjen ja antiikkihuonekalujen keskelle - -."

Päähenkilö pyrkiikin pois lähiöelämästä. Pyrkimys ei näyttäydy helppona. Oman vuokra-asunnon saaminen, vaikka kyseessä onkin karmiva luukku mutta sentään jossakin muualla kuin Aukossa, herättää valtavan vapaudentunteen. Päähenkilö menee töihin kauppahallin kahvilaan ja alkaa lukea yliopiston pääsykokeisiin. Rahasta on pulaa, kaluisteita omassa asunnossa ei juuri ole ja seurustelusuhde - jos sitä sellaiseksi voi kutsua - on erikoinen mutta ehkäpä tilanteeseen nähden tyypillinen. Kkuitenkin kaikkein vaikeinta toisenlaisen elämän tavoittelemisessa on nimenomaan sen toisenlaisuus.

Yhden luvun verran päähenkilö pohtii äidinkieltään - siis lähiön kieltä, sitä tapaa, jolla lähiössä puhutaan ja joka tulee päähenkilölle itselleen näkyväksi vain ajoittain. Arjessaanhan sitä ajattelee, että kaikki puhuvat samalla tavalla ja samaa kieltä:

"Olen ollut tarkka siitä, etten viljele puheessani kotoa opittuja ilmauksia sen jälkeen, kun käytin niistä yhtä lukion historian tunnilla ja opettaja korjasi minua kuin alakoululaista. Pidin historian opettajasta. En ollut ainoa jota hän ojensi, se oli hänen tapansa. Minuakin hän korjasi ystävällisesti kohdistaen sanansa kaikille luokassa, hän teki siitä opetustilanteen ja varoi tarkasti nöyryyttämästä ketään, mutta hänen huomionsa koskivat silti. - - sain kuulla että sanani olivat naurettavia tai ehkä vain pikkuisen hölmöjä, hieman liian alatyylisiä kelvatakseen historian kieleksi. Saan kuulla, että vieläkin puhun niin."

 

Siinä missä Jere pääsee kokemaan luokkaeroja tyttöystävänsä Suvin kanssa, päähenkilölle tulee näkyväksi oma ulkopuolisuutensa suhteessa muihin yliopiston pääsykokeisiin lukeviin: "En tunne heidän nokittelukisansa sääntöjä. Jään ulkopuoliseksi tietämättä, mikä heissä on niin erilaista. Se näkyy heidän kävelyssään, joka on askellusta turvallisessa maailmassa tuttujen asioiden ympäröimänä. He muodostavat hyvähampaisten ja kaunistapaisten ihmisten muurin, ovettoman ja ikkunattoman linnakkeen, jota minä kierrän etsien ilmastointiritilää tai roskakuilua, mitä tahansa maan pinnan lähellä olevaa aukkoa." 

Koneen pelon nykyhetki sijoittuu jonnekin 1990-luvun loppupuolelle. Romaanissa kuvataan herkullisesti sitä, kuinka päähenkilö opettelee käyttämään internetiä kirjastossa. Päähenkilö lähtee opetteluun takamatkalta, sillä jo lukiossa olisi pitänyt palauttaa tekstejä koneella kirjoitettuna, mutta hän ei voinut tehdä niin, koska heidän perheessään ei ollut tietokonetta.

"Olen varannut kirjaston tietokoneen tunniksi töiden jälkeen. Opettelen kymmensormijärjestelmää monisteesta. - - Opettelen myös käyttämään internetiä. Selaimen kuvake on sininen E, jolla on sädekehä. Avaan ja suljen ikkunoita. Joskus ruudulle ponnahtelee ikkunoita tyhjästä, enkä löydä enää kohtaa jota luin, vaan rullaan ja klikkailen, yhä uusia ikkunoita avautuu, pusken tuolin taaksepäin, nostan kädet ilmaan ja jätän ikkunasotkun seuraavalle. Kirjastonhoitaja kerää nimiä listaan. Haluatko suorittaa ATK-ajokortin? hän kysyy varatessani uutta aikaa. Ehkä myöhemmin, vastaan. Seuraavana päivänä kirjoitan koneeseen ATK-ajokortti. Sivulle latautuu lista hakutuloksista. Klikkaan niitä ja luen. Kuljen hyperlinkistä toiseen, kunnes alkuperäinen hakuni on hautautunut uuden informaation alle ja huomaan lukevani tiheään kirjoitettua kotisivua, jolla kerrotaan kasvien idättämisestä. Tunti hupenee hetkessä. En ole saanut koneelta tyydyttävää vastausta, olen unohtanut kysymykseni."

Kohtaukseen on kirjoitettu osuvaa ajankuvaa ajalta, jolloin internet oli hyvin erilainen kuin nykyään ja koko sen toimintalogiikka vaati opettelua. 

Koneen pelko on hieno, yhteiskunnallinen romaani maailmasta, joka muuttuu, ja ihmisistä, joista kukin reagoi muutokseen omalla tavallaan. Osa koettaa pysyä muutoksessa mukana ja tavoitella parempaa, osa huomaa muutoksen tapahtuneen vasta, kun on jo pudonnut sen kyydistä tai muuttunut itse sellaisella tavalla, joka ei uudenlaisessa maailmassa ole enää tavoiteltavaa, haluttavaa tai arvostettavaa.

Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

 

Into, 2022. Nextoryn e-kirja, 330 s.

Subutex-kapungin kasvatit sijoittuu pääosin Raaheen. Laura Juntunen on haastatellut "Henkkaa" (kaikkien teoksessa esiintyvien nimet on muutettu), joka on hänen lapsuudenkaverinsa ja teoksen keskushenkilö. Teoksessa on myös paljon valokuvia, jotka ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta Laura Juntusen ottamia. Subutex-kaupungin kasvatit kertoo Raahen ja paikoin muunkin Suomen huumemaailmasta keskushenkilön elämäntarinan, näkemysten ja kokemusten kautta. Teosta varten on myös haastateltu asiantuntijoita, kuten keskusrikospoliisin, A-klinikkasäätiön ja sijaishuollon hanketyön edustajia. Lajityypiltään teosta voisi kutsua elämäkerraksi.

Lukukokemuksena Subutex-kaupungin kasvatit on ristiriitainen ja vaikuttava. Tekijä onnistuu hienosti välittämään Henkan kokemusmaailman. Kirjassa kerrotaan Henkan lapsuudesta, nuoruudesta, päihteidenkäytön aloittamisesta, piikittämisen aloittamisesta, huumeiden käyttämisestä ja myymisestä, arjesta, ystävistä, tyttöystävästä, lapsista ja huumeperheen lapsiarjesta. Haastatteluhetkinä Henkka ajoittain haluaa lopettaa huumeidenkäytön (tai ainakin Subutexin ja sen piikittämisen) ja on joitakin kertoja jonkinlaisessa katkaisu- tai korvaushoidossa. Ajoittain Henkka puolestaan ei halua lopettaa, vaan vain saada elämänsä rullaamaan. Median esittämiä narratiiveja huumeidenkäyttäjistä Henkka perkaa osuvasti:

"Kun mää jätän klinikan taakseni, mietin, miks huumeiden käyttäjistä kerrotaan aina vaan kahta tarinaa. Se on joko selviytymistarina tai helvetti. Mediassa ääneen pääsee tyyppi, joka on jättäny aineet taakseen ja saarnaa nyt siitä, miten se on selviytyny huumemaailmasta ulos aivan viime hetkillä. Tai sitten puhuja on joku, joka elää tätä totuutta ja kärsii. Mut ei asiat ole niin mustavalkoisia. Oikeasti tuohon väliin mahtuu monta muutakin tarinaa. En tunnista itteäni noista kummastakaan. Ei tämä ole mulle mikään helvetti. Tämä on ainut elämä, jonka oon ikinä tuntenu. Ja vaikka kadun monia asioita, niin en mää usko, et muuttaisin mitään. Mää halusin käyttää huumeita. Enkä mää aio lopettaa."

Eihän ihmisellä todella ole kokemusta muusta elämästä kuin siitä, jota hän elää ja on elänyt. Koska lukija saa tietää Henkan lapsuuden ja nuoruuden arjesta, Henkan tekemät valinnat vaikuttavat - on se fatalistisesti sanottua tai ei - aika luonnollisilta. Muunlaisia valintoja olisi ehkä ollut hyvinkin hankalaa tehdä.

Teos saa todella ajattelemaan sitä, kuinka erilaisissa todellisuuksissa ihmiset elävät ja mitä kaikkea itse kukin olettaa oman todellisuutensa reunaehdoiksi. Kaikkein ristiriitaisinta on lukea Henkan ajatuksia hänen lapsistaan. Kun lapset syntyvät, Henkka moneen kertaan korostaa, kuinka lapset ovat hänelle kaikki kaikessa ja tärkeintä elämässä. Näin varmaan tavallaan onkin. Huumeidenkäyttäjäpariskunnan (ja sittemmin eronneen pariskunnan) lapsiperhearjen kulmakiviä on se, että kun lapsi syntyy, saadaan totta kai isompi asunto ja lapselle totta kai niitä välineitä, joita lapsi tarvitsee. Ja että nyt tapahtuu elämänmuutos. Ehkä jossain määrin tai hetkellisesti tapahtuukin. Sossut ovat kuitenkin vihollisia, joita varten näytellään erilaisia tarinoita, ja kun piikittäminen taas saa enemmän tilaa elämässä, pahin virhe arjessa tapahtuu siinä, kun sossut tulevat yllättäen kotiin ja lattialle onkin jäänyt käytetty ruisku. Kun puolestaan kuvataan perheen illaviettoa ystävien seurassa olohuoneen sohvalla tv:n ääressä ja Henkka huomaa sohvatyynyjen väliin unohtuneen puukon, hän huokaisee helpotuksesta, että lapset sentään ovat jo niin isoja, että osaavat itsekin varoa puukkoa.

Subutex-kaupungin kasvatit siis onnistuu hienosti kertomaan keskushenkilön elämästä ilman, että elämää glorifioidaan tai että ote olisi syyllistävä tai osoitteleva. Lukijan annetaan rauhassa elää tarinan herättämiä tunteita: teos näyttää asioita, niin haastatteluiden, Henkan muistikirjamerkintöjen kuin valokuvienkin kautta, mutta ei selitä tai tulkitse. Tulkinnat tulevat Henkan itsensä äänellä:

"Kaikilla on joku oma mantra, jota ne hokee vuodesta toiseen. Sitten kun oon kuivilla, menen kouluun. Sitten kun pääsen tästä irti, muutan Espanjaan. Sitten kun asiat on täysin toisin kuin nyt, sitten kun sitten kun. Niitä juttuja kerrotaan varsinkin sellaisille ihmisille, jotka ei käytä aineita. Sanat kuulostaa kauniilta, mut ne ei tarkoita yhtään mitään."

Hirvimetsä @ Teatteri Jurkka, Helsinki

 

Teatteri Jurkan Hirvimetsä (ohjaus Tuomo Rämö) oli hieno teatterikokemus. Näytelmässä isä ja hänen aikuinen poikansa (Timo Torikka ja Markus järvenpää) lähtevät hirvimetsälle, missä kohdataan myös hirvi (Kristiina Halkola). Näytelmä kertoo isän ja pojan suhteen jännitteistä ja sitä kautta eri sukupolvien välisistä yhtäläisyyksistä ja eroista, ja toki myös nykyihmisen luontosuhteesta. Tässä tematiikassa on varmasti tarttumapintaa itse kullekin katsojalle.

Näytelmä on rytmitetty erittäin onnistuneesti. Kiusalliset, humoristiset ja traagiset kohtaukset vaihtelevat siten, että jännite pysyy yllä koko näytelmän ajan. Ehkäpä huoneteatterikokoisen näytelmän etuna on se, ettei esityksen pituus pääse kasvamaan niin massiiviseksi, kuin joskus laitosteattereissa tuppaa käymään, mikä eittämättä johtaa joko tyhjäkäyntiin näytelmässä tai levottomaan liikehdintään yleisössä. 

Näytelmän hirven roolissa tavoitetaan hienosti se, mitä tuntemuksia ja ajatuksenkaltaista tajunnanvirtaa luontokappale saattaa kokea. Hirvessä on samanaikaisesti sekä herkkyyttä että voimaa.

Huumorikohtauksista onnistuneimpia on mielestäni ampumakoe, johon sekä isä että poika osallistuvat ennen hirvimetsälle lähtemistä. Kohtauksessa on käytetty oivaltavasti videotekniikkaa!

Marie Kondo: KonMari - Iloa säkenöivä järjestys

 

Bazar 2017. Suom. Päivi Rekiaro. Nextoryn äänikirja, 6 h 15 min.

Iloa säkenöivä järjestys jatkaa Marie Kondon siivousaiheista kirjasarjaa, eikä varsinaisesti tuo mitään lisää hittikirjan KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika lukeneille. Kirjan kuunteleminen on kuitenkin omalla tavallaan meditatiivista, sillä kukapa ei elämäänsä kaipaisi järjestystä.

Don DeLillo: Hiljaisuus

 

Tammi 2022. Suom. Helene Bützov. Nextoryn äänikirja, 1 h 37 min.

Don DeLillon Hiljaisuus on yksi turhanpäiväisimmistä romaaneista, joita olen kuunnellut. Sisältö on sekava, aukkoinen, tajunnanvirtamainen ja jaaritteleva, eikä kuuntelusta jäänyt mitään käteen. Tarinassa digitaalinen sähkön varaan rakentunut moderni maailma romahtaa sähköjen katkeamiseen, ja henkilöhahmot hätääntyvät tästä kuka milläkin tavalla. Ehkä tämä (pienois)romaani jotakin kuvastaa, mutta "jotakin kuvastavia" romaaneja on kyllä parempiakin. 

Ensimmäinen kerta, kun luin DeLilloa - ja saa puolestani pitkäksi aikaa jäädä viimeiseksikin.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Talvikirja.

 

"Isku osuu ohimoon, nyrkkiin piilotetun avaimen kärki raapii silmäkulman auki."

WSOY 2022. 238 s. Nextoryn e-kirja.

Tommi Kinnusen romaani Pimeät kuut on omistettu "Väsyneille". Romaani tuntuukin olevan työuupumusta auki kirjoittava kirja. Pimeiden kuiden päähenkilö on Elna Suorajärvi, yli kuusikymmenvuotias opettajatar 1940-luvun loppupuolen Suomessa. Elnan työura on erään elämänvalinnan jälkeen muuttunut katkonaiseksi, terveys reistailee, eikä hän enää saisi virkaa tai edes kunnollista pätkätyötä. Romaanin alussa hänet on palkattu seuraavaksi lukuvuodeksi Niemenkylän kouluun, tiettömien taipaleiden taakse. Koulua pidetään homeisessa parakkirakennuksessa (niin, miten tämä kuulostaakin paikoin hyvin suorasanaisesti nyky-Suomelle), jonka päädyssä on opettajattaren asuttavaksi tarkoitettu huone. Koulussa käydään vuorokoulua ja Elna on koulun ainoa opettaja. Saapuessaan koululle Elna ajattelee "- - tiedän, että tämän kesän jälkeen terveyteni tulee olemaan huono. Kaikki tapahtuu viiveellä. Oireet tulevat silloin, kun on aikaa ottaa ne vastaan. - - Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki".

Elnan kuvataan tekevän pitkiä työpäiviä, illat kuluvat seuraavaa opetuspäivää suunnitellessa, oppilaiden tekstejä lukiessa ja yhteydenpitokirjeitä kirjoittaessa niin oppilaiden koteihin kuin kunnan virkamiehillekin. Opettajan työn haastavuuden voisikin mielestäni nimetä romaanin aiheeksi ja siihen liittyviä osuvia sitaatteja romaanista löytyy monin paikoin.

Kun Elna ajattelee aikansa opetusmetodien trendejä, hän kokeneena opettajana pohtii, että "Oikeasti jokainen opettaja tietää, että samaan pihaan voi ajaa montaa eri reittiä". Lapset ja koko suomalainen yhteiskunta on 1940-luvun lopulla vasta sotienjälkeisessä jälleenrakennusvaiheessa ja sotatraumat nousevat lapsissakin ajoittain pintaan. Elnakin joutuu työssään kohtaamaan yllättäviä tilanteista, ja niissä hän ajattelee "Ei aikuinen osaa elämää paremmin kuin lapsi. Pienten silmien edessä meidän on vain pakko ravistaa pelko pois yltämme ja saada itsemme toimimaan kuin tietäisimme, mitä teemme". Radikaalein opettajuuden kritiikki Elnan ajatuksissa kohdistuu näkemykseen opettajan työstä kutsumus- tai jopa hoiva-ammattina: "Ei opettajan tarvitse pitää lapsista, niin kuin myyjän ei tarvitse pitää kauppahuoneensa asiakkaista. Ei kukaan vaadi tukkimiestä rakastamaan petäjien runkoja, mutta opettajan pitäisi vapaa-ajallaan kaivata jokaista lasta yhdessä ja erikseen." 

Kouluvuoden päätyttyä Elna on jälleen muutoksen edessä, ja hän ajattelee oppilaiden ja opettajan merkitystä toisilleen - jopa vähän kyynisesti: "[Oppilas] voi väittää kaipaavansa minua, mutta se ei ole totta. Hän kaipaa sitä hetkeä, jolloin ymmärsi jotakin maailmasta tai itsestään, mutta se ei ole minun ansiotani. Satuin vain olemaan silloin paikalla. Opettajan tehtävä on aina lähteä eteenpäin ja irrottaa vanhoista, vaikka ei edes kouluaan vaihtaisi. Hänen osansa on unohdus - -. Näiden lasten mielistä olen pian kadonnut kuin uuden tielinjan vieressä umpeutuva vanha polku tai uuden koulun vieressä hajoava vanha kivijalka."

Opettajuus tuntuu Elnasta jopa kulissilta tai naamiolta, joka on ehkäpä peittänyt häneltä itseltäänkin sen, kuka ja millainen ihminen hän oikein on: "Opettajuus on kummallinen kulissi minun ja maailman välillä. Kuultuaan ammattini tuntemattomatkin tarkkailevat toimiani opettajuuden kautta. Yhtä lailla koetan itsekin toimia sen mukaan, millainen opettajan on oltava. Ihmiset näkevät minusta vain osan, ja parhaani mukaan koetan itse olla näyttämättä heille sen enempää. Samalla alan itsekin uskoa siihen, mitä esitän. Uskon todeksi huomiot, joita opettajan roolissa maailmasta teen ja väitteet, joita siitä esitän."

Uupumuksen teeman etäännyttäminen yli puolen vuosisadan taakse luo romaaniin kuitenkin kerronnan, joka tuntuu ihanan viipyilevältä: Elna keskittyy paljolti seuraamaan vuodenkiertoa, ja talvi kylmyydessään on hänen lempivuodenaikansa. Ennen kuin Elna on tullut Niemenkylän kouluun töihin, hänen henkilökohtaisessa elämässään on tapahtunut muutoksia - osa jo vuosikymmeniä sitten, osa kärjistyneinä äärimmilleen vasta työpaikkaa edeltävänä kesänä. Nämä asiat nousevat mieleen syrjäisessä koulussa, jossa kuitenkin on aikaa ajatella asioita, sillä koulupäivien oppilaskohtaamisten lisäksi Elnalla ei oikeastaan ole sosiaalista elämää.

Elna kohtaa muutokset ja muuttumisen itsessään, niin ulkonäössään, vanhenemisessaan kuin henkisessä kasvussaan: "Mutta pidän itsestäni! Minusta on tullut tämänkaltainen kaikkien niiden päätöksien vuoksi, jotka olen itse tehnyt. Kukaan ei ole minua mihinkään pakottanut, vaan itse kaikki valitsin, enkä ratkaisuistani kadu yhtäkään. Tietenkin jälkikäteen joskus näen, että elämä olisi voinut kulkea eri reittejä, mutta sellaisia en jaksa pitkään miettiä. Valitsemalla toisin olisin päätynyt toisaalle, tullut toisenlaiseksi."

Kun lukijalle raotetaan Elnan henkilökohtaisessa elämässään kokemia tragedioita, surun kuvaus on vaikuttavaa: "Minussa on aina sinun kokoisesi kivi, viileä ja kookas. Sellaisista murikoista meidät kaikki on rakennettu. Yhtä lailla kuin annoin sinut jo kerran pois, luovun nyt toisen kerran, ja annan oikean äitisi kantaa sitä surua, jonka hän tahtoi minulle siirtää. En vastaa hänen kirjeisiinsä, en käy sinua katsomassa. Minä olen kanssasi sujut, enkä aio ajatella sinua enää tämän enempää. Lasken sinut tämän järven aalloille kuin Jookebed ppikansa Mooseksen ja annan veden kuljettaa sinut pois."

Henkilökohtaisen surun äärellä Elna osaa vetää rajat itsensä ja muiden tunteiden välille, eikä suostu ottamaan kannettavakseen toiselta ihmiseltä "sitä surua, jonka hän tahtoi minulle siirtää". Samanlaista vapautumista - jopa todella rajoja rikkovilla keinolla - on havaittavissa, kun Elna jättää lukuvuoden jälkeen Niemenkylän koulun ja sen oppilaat taakseen. Maisemistakin hän miettii: "- - en jaksa kiinnittää niihin [maisemiin] huomiotani. En näillä maisemilla mitään tee, sillä en kuitenkaan koskaan palaa tänne takaisin. En tämän järvenselän muistamisella mitään saavuta, enkä tuon saaren tietämisellä."

Pimeät kuut on romaani, joka kertoo siitä, kuinka yhteiskunta voi olla vaativa yksilöä kohtaan ajasta ja paikasta riippumatta, ja miten romaanin päähenkilö uupumustaan ja oman itsensä ja työnsä sekä identiteettinsä rajaamista käsittelee. Omistuskirjoitus "Väsyneille" on siis myös oiva lukusuositus - Pimeät kuut on lohdullista luettavaa väsyneille, hyvää peilauspintaa antavaa.

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

 

"Lähdettiin viemään äitiä pohjoiseen."

Tammi 2022. Suom Outi Menna. Ruotsinkielinen alkuteos Vi for upp med mor. 394 s. Nextoryn e-kirja.

Karin Smirnoffin romaani Viedään äiti pohjoiseen on toinen osa Jana Kippo -trilogiasta. Ensimmäinen on Lähdin veljen luo ja kolmannen suomennos ilmestyy myöhemmin tänä syksynä. Viedään äiti pohjoiseen lähtee liikkeelle suoraan siitä, mihin Lähdin veljen luo päättyy. 

Romaanin tapahtumat liikkeelle laittava voima on Janan ja Brorin äidin heikkenevä vointi, johon Jana havahtuu tehdessään töitä kotihoidossa:

"Muorin vointi oli mennyt huonommaksi. En edes tiennyt että hän oli huonona. Kun puhelu tuli istuin ingerdalgrenin kuolinvuoteella. Hän oli joskus alkukesästä alkanut pikkuhiljaa riutua pois. Me odotimme että omaiset tulisivat hyvästelemään. Heillä oli pitkä ajomatka. Lapset asuivat hajallaan ympäri maata. Eivätkö he tule koskaan hän sanoi. Olen kyllästynyt aattoihin ja juhlapyhiin. Juhannuksen jälkeen haluan kuolla. Nyt oli syyskuu ja ingerdalgren oli tosissaan. Me valvoimme hänen vierellään vuorotellen."

Äiti kuolee. Hänen toiveensa on ollut tulla haudatuksi kotiseudulleen Tornionjokilaaksoon Suomen puolelle, ja sinne Jana ja Bror lähtevät järjestelemään hautajaisia. Äidin kotikylä ja äidin tausta paljastuvat vahvan uskonnollisiksi, ja uskonto onkin romaanin keskeinen teema. Kotikylää hallitsee ahdasmielinen uskonyhteisö. Bror koettaa vaihtaa alkoholiongelmansa Jumalaan ja ajautuu uskonyhteisön jäseneksi. Jana näkee alkoholisminkin parempana tai turvallisempana ongelmana ja koettaa vedota veljeensä jopa sen avulla:

"Itku sai veljen jalat valahtamaan veltoiksi. Kiskoin häntä perässäni takaisin penkkiin. Tule nyt voidaan surra sitten myöhemmin sanoin. Meidän pitää ensin päästä pois täältä. Ajattele isoa tuoppia. Huuruavan kylmää isoa tuoppia yritin houkutella mutta se vain pahensi tilannetta."

Toinen keskeinen teema romaanissa on äiti-lapsisuhde. Suomalaisessa kylässä syntyy vauvoja tämän tästä: osa uskonnollisten avioliittojen sisällä ja osa niiden ulkopuolella. Epätoivotusti alkunsa saaneisiin vauvoihin suhtautumisen negatiivisuutta kuvataan romaanissa kärjistetyn mustan huumorin avulla: 

"Me istuimme hetken kunnes satu heräsi ja alkoi känistä nälkäänsä. Silloin magda kääntyi katsomaan meitä. Viekää pentu pois. En halua nähä sitä. Tämä on satu sanoin. Ei sinun poikasi. Oletko miettinyt nimeä kysyin. Olkoon vaikka perkele magda sanoi. Isänsä mukaan. Perkele makasi keskoskaapissa. Lasiruutu erotti meidät vauvojen rivistöstä." 

Perkele nimenä ei jää yksittäisen heiton tasolle vaan Jana ottaa äidin "toiveen" lapsen nimestä vakavasti:

"Kimmo silitti puhelimen näyttöä sormellaan. Onko sillä nimeä hän kysyi. Perkele sanoin. Isänsä mukaan. Mutta me kkutsutaan sitä periksi."

Vauvojen läsnäolo saa Janan käsittelemään oman elämänsä traumaa eli sitä, kuinka hän on nuorena synnyttänyt tytön, Dianan, jonka hän on heti menettänyt. Jana muistelee Dianan syntymää ja ajattelee sitä, kuinka ristiriitaisia tunteita nykyään aikuinen lapsi hänessä herättää:

"Vastasyntynyt lapseni. Puristan sitä rintaani vasten. Joku tulee. Vie lapsen pois. Kuulen lohduttoman itkun. Siitä asti se on soinut korvissani. Ikävöin vastasyntynyttä lastani. En aikuista ihmistä joka haluaa matkustaa italiaan."

Jana kokee riittämättömuyyttä paitsi suhteessa aikuiseen lapseensa myös muihin hänelle läheisiin ihmisiin: "Dianan vetäytyminen antoi minulle tilaa hengittää. Halusin hänet elämääni mutten tiennyt miten. Ja kun en tiennyt pysyttelin erossa hänestä. Strategia oli raukkamainen mutta toimiva. Tarvitsin eikaa. Minun oli saatava veli kotiin ja varmistettava sadulle ja tytölle ja jussille ja kaikille muille oma soppi huonosta omastatunnostani."

Äidin kotikylä on läpeensä uskonnollinen - vain maahanmuuttajien pitämässä pitseriassa käy ihmisiä, jotka juovat (avoimesti) alkoholia. Kylän koulukin on kristillinen koulu. Jana on kuitenkin ainoa edes kohtalaisen sopiva hakija koulun kuvaamataidon opettajaksi, joten hän saa paikan. Opettajan työtä kuvataan realistisesti:

"Päivät hujahtavat ohi kuin kiinalainen superpikajuna. Tällaistako opettajan työ on aina ajattelin sulkeuduttuani vessaan jotta saisin olla viisi minuuttia rauhassa. Vaatimaton kuvaamataidon opettajan pestini johon haluttaessa sai yhdistää työn kotitalousopettajana paisui ja levisi kuin sammakonkutu smalångerilaisessa purossa."

Jana siis opettaa milloin mitäkin ainetta kuvaamataidon lisäksi, ja kaikkeen opetukseen pitää saada uskonnollinen tulokulma. Jana sopeutuu tähän, mutta tekee sen omalla tyylillään:

"Tunti alkaa vartin päästä. Tänään on ainekirjoitusta. Aiheena on jeesuksen elämä ennen ja nyt. - - Päästäkää mielikuvituksenne valloilleen sanoin ja kirjoitin taululle muutaman otsikkoehdotuksen. Jeesus ostoksilla. Jeesuksen ensimmäiset treffit. Jeesuksen ensimmäinen kesäloma. Otteita jeesuksen teinipäiväkirjasta. Jeesus aloittelevana puuseppänä."

Janan rakkauselämässäkin puhaltavat uudet tuulet, kun hän tutustuu serkkuunsa Jussiin, jonka talossa hän kylässä asuu, sillä äidin kotitalon, jonka Jana ja Bror ovat saanet perinnöksi, omistussuhteet ovat epäselvät. Jussi on kiva ja kiltti mies, ja juuri se tuntuukin aiheuttavan Janalle ongelmia, koska Jana on tottunut epävakaampiin oloihin elämässään. Kun Jussille ja Janalle tulee yhteenottoja, Jussi kuvaa elämänsfilosofiaansa ja sen eroa Janaan osuvasti lausumalla "Ihmisiä on kahta sorttia - -. Niitä jotka ostavat kotiin vessapaperia ja niitä jotka kirjoilevat koska se on loppu."

Olivia Newman: Suon villi laulu

Finnkino myy nykyään lippuja mysteerinäytöksiin: katsoja ei ennen elokuvan alkamista tiedä, mitä leffaa on tullut katsomaan, ja elokuvat ovat sellaisia, jotka ovat vasta tulossa ensi-iltaan. Mikä oivallinen konsepti! Meidän mysteerielokuvamme paljastui jo ensimmäisten sekuntien aikana Olivia Newmanin ohjaamaksi Suon villiksi lauluksi - koska olen lukenut kirjan, suomaiseman kuvaus vihjasi tähän jo vahvasti, ja kun puhe alkoi, olin asiasta varma. 

Elokuva siis perustuu Delia Owensin samannimiseen bestseller-romaaniin ja noudattelee uskollisesti romaanin juonta. Kyse on hyvän mielen elokuvasta, eräänlaisesta aikuisten sadusta, vaikka fantasiaelementtejä tarinassa ei olekaan. Tarina noudattaa kuitenkin ryysyistä rikkauksiin -kaavaa, eli kertoo kuvaannollisesti ruman ankanpoikasen kasvamisesta joutseneksi, ja kuten kirjankin juonessa, lopusta löytyy vielä yllätys katsojalle. 

Kyseessä on niin sanotusti ihan kiva leffa - tietoisesti en olisi tätä hakeutunut katsomaan, mutta mysteerinäytöksen sisällöksi tämä oli erinomainen elokuva.

Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista

 

"'Rakastan kyrpää!' nainen lausahtaa iloisesti."

Gummerus 2022. Suom. Outi Menna. Ruotsinkielinen alkuteos Hur man förälskar sig i en man som bor i buske. 235 s. Nextoryn e-kirja.

Emmy Abrahamsonin ensimmäinen aikuiselle yleisölle suunnattu romaani Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Kirjailija rakastui kodittomaan mieheen, he ovat olleet yhdessä 16 vuotta ja heillä on kaksi lasta. Keväällä kirjailijasta haastattelun teki esimerkiksi Helsingin Sanomat.

Romaanin päähenkilö on kolmekymppinen ruotsalaisnainen Julia, joka asuu Wienissä ja toimii englanninopettajana Berlitzin kielikoulussa. Oikeasti Julia haluaisi olla kirjailija. Hän on aikanaan muuttanut Wieniin silloisen poikaystävänsä Matthiaksen perässä, mutta sittemmin he ovat eronneet ja Julia on jäänyt asumaan Wieniin. Julia kokee elämänsä, työnsä, osan ystävistään ja treffailemisen pääosin tyhjänpäiväiseksi ja merkityksettömäksi. Kirjailijahaaveetkaan eivät etene, kun samassa rappukäytävässä asuu tunnettu nobelisti E. Jelinek:

"Toisinaan sysään vastuun oman kirjailijanurani epäonnistumisesta naapurin niskoille. Kaikki on Elfrieden syytä (suutuspäissäni puhuttelen häntä aina etunimellä). Hän on käyttänyt talomme kirjailijakiintiön jättämättä tilaa minulle, ja jos hän ei asuisi täällä, olisin julkaissut jo vähintään kolme romaania. Parempina hetkinä haaveilen siitä, miten me ystävystymme. Kuvitelmissani hän tulee ovelleni lainaamaan etikkaa."

Romaanin kerronta on nokkelaa, ja osin päähenkilön tulkinnat esimerkiksi näyttelijäpiireistä tai opetustyön arjesta tuntuvat osuvilta. Luen melko harvoin näin puhtaasti viihdekirjallisuudeksi luokiteltavaa kirjallisuutta, ja koska kirjan aihe on kiinnostava, pinnallinen kerronta alkoi aika pian tökkiä. Henkilöhahmot ovat karikatyyrimäisiä ja juoni on täynnä chick lit -typpisiä käänteitä.

Päähenkilö onnistuu jollakin tavalla pohtimaan itseään suhteessa ex-poikaystäväänsä:

"Siihen aikaan uskoin yhä, että aito rakkaus tarkoitti itsensä unohtamista ja pelkästään puolison navan ympärillä pyörimistä. Siihen aikaan uskoin, että minun tehtäväni oli pelastaa Matthias, auttaa häntä löytämään potentiaalinsa ja kehittymään parhaaksi versioksi itsestään - siksi mahtavaksi tyypiksi, joka tiesin hänen olevan mutta jota ystävieni oli vaikea nähdä."

Rakkaustarina, joka on romaanin keskiössä ja jossa päähenkilö rakastuu kodittomaan mieleen, kerrotaan puolestaan melko pinnallisesti ja pitkälti sen kautta, mitä tapahtuu. Kaunotar ja Hirviö -motiivi itsessäänkin kantaa melko pitkälle, mutta itseäni olisi kiinnostanut lukea myös pohdintaa eri yhteiskuntaluokkien ihmisten välillä syttyvän rakkauden haasteista, koska niitä varmasti on.

Poikkeuksellisen rakkaustarinan kertomisessa keskitytään ensin päähenkilön nykyhetkisen elämäntilanteen kertomiseen, sitten päähenkilön ja kodittoman Benin kohtaamiseen, ja sitten kuvataan suhteen alun ja rakastumisen vaihetta. Varsinaiseen rakkaustarinaan - siis tarinaan rakastamisesta - ei näiden 235 sivun aikana päästä. No, ehkä rajaus liittyy myös siihen, että kyseessä on viihdekirja ja lukija pääsee seuraamaan epätavallista ja epätodennäköistä rakastumista.

Sisältöön on myös otettu paikoin epäolennaisia lillukanvarsia, kuten romaanin loppupuolella oleva lyhyt luku, jossa kerrotaan päähenkilön uudesta harrastuksesta veriplasman luovuttajana. Plasman luovuttamisesta saa rahaa (lienee siis tarkoitus kuvata sitä, kuinka päähenkilönkin tulot muodostuvat erilaisista pienistä puroista), luovutuskertojen tiheys tekee päähenkilön sairaaksi (tätä teemaa ei kehitellä mitenkään), ja lopulta päähenkilö tajuaa, ettei hän halua viettää elämäänsä tällaisten erilaisten sijaistoimintojen (?!) parissa vaan tärkeintä on kuitenkin se ihminen, johon hän on rakastunut, eli Ben.

Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista on nokkelaa ja eskapistista viihdekirjallisuutta, jonka parissa voi sen muutaman tunnin käyttää, joka romaanin lukemiseen kuluu.