Arja Tiainen: Vallan Casanovat

WSOY, 1979. 63 s.

Arja Tiaisen runokokoelma Vallan Casanovat on edelleen puhutteleva. Runot käsittelevät valtaa miesten ja naisten välillä niin yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Kokoelman nimikko-osion runoelma on teoksen ydin, joka piirtää henkilökuvan vallassa olevasta ja valtaa käyttävästä miestyypistä. Osiossa on runsaasti osuvia havaintoja: "Enää ei Casanova kirjoita muistelmiaan, / sehän olisi samaa kuin tuhota valtakunta, / näyttää vihollisille salaiset asiakirjat. / Casanova on niin monen kirjan sivuhenkilö / niin monen naisen suuri unelma / ettei mene vuottakaan ilman muistelmaa. / Kamarioppineena Casanova välttää julkisuutta. / Hän on kaiken julkisuuden avain ja lukko."

Kokoelman henkilökohtaiset runot käsittelevät perhettä, parisuhdetta, naiseutta ja arkea. Muistan jotkin säkeet vuosien takaa, ja edelleen ne koskettavat: runot Minulla on parveke jolla seistä, Päätoimiseksi naiseksi älä rupea, Keskenkasvuiset miehet, aina, Kysyy luonnetta, Majakan luona ohitamme...

Helsinki Pride 2019

Helsinki Priden marssi lauantaina 29.6. Senaatintorilta Kaivopuistoon oli massiivinen, värikäs ja äänekäs. Kaivopuisto täyttyi pikniköivästä juhlakansasta ja ohjelman kruunasi Darude, joka itse asiassa vain lämmitteli yleisöä pääesiintyjä Tuure Boeliukselle. Tuure Boelius oli loistava valinta Priden puistojuhlan pääesiintyjäksi, sillä hän piteli yleisöä täysin näpeissään ja esityksen jälkeen ei ole vaikea ymmärtää hänen suosiotaan, niin sympaattinen mutta samalla tabuja tölvivä ihminen lavalla nähtiin.

Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu

"Better than any other."

WSOY, 1998. 261 s.

Olen muistaakseni tarttunut aikoja sitten johonkin Hannu Raittilan romaaniin, jonka lukeminen jäi silloin kesken. Ei minulta mitään puutu -romaania lukiessa tämä tuli mieleen, sillä Raittilan tyyli ei ole sellaista, mitä yleensä luen tai minkä lukemisesta erityisesti nauttisin. Vaihtelu virkistää -tyyppisesti Ei minulta mitään puutu oli hyvä lukukokemus.

Ei minulta mitään puutu -romaanin keskeiset tapahtumat sijoittuvat pellolla järjestettäviin suviseuroihin ja tarina valottuu usean henkilöhahmon kautta. On paikkakunnalla pitkään vaikuttanut pappa jo aikuisine jälkeläisineen, on paikallisia yrittäjiä, on suviseurojen äänentoistosta ja tekniikasta vastaavia henkilöhahmoja. Seuroista piirtyy siis melko monipuolinen kuva.

Ei minulta mitään puutu kuitenkin lavenee erinäisiin suuntiin, vaikka näennäisesti tapahtumat sijoittuvat vain seuroihin ja seurapäivien aikaan. Henkilöhahmot muistelevat menneitä niin vuolaasti, että välillä tuli olo, kuin seuraisi tuntemattomien ihmisten loputtomia kahvipöytäkeskusteluita ja -muisteloita ja miettisi, miksi minun pitäisi kiinnostua tästä. Tähän kokemukseen vaikutti myös Raittilan tyyli: romaanissa kuvataan milloin minkäkin rakennusprojektin teknisiä yksityiskohtia hyvinkin tarkasti, olipa kyse sitten padon, kodinhoitohuoneen, seurateltan, painokoneen tai äänentoiston piirteistä ja rakenteista. Tulee olo, kuin lukisi käyttöohjetta tai kuuntelisi jonkun selostavan sitä, miten asia kannattaisi tehdä paremmin kuin käyttöohjeessa.

On romaanissa useassa kohdin myös lakonista huumoria: "Davee ei näkyny missään. Leilasta ei ollu mitään havaintoo, vaikka sen just oli pitäny hakee safkaa. Mähän olin siinä äänipöydässä kii kun Jeesus ristissä. Ehän mä voinu lähtee mihkään."

Olipa romaanin sisällöstä tai tyylistä mitä mieltä tahansa, romaani on taiten rakennettu. Siinä on useita symbolisia seikkoja, joiden kautta voi tulkita myös henkilöhahmoja, heidän elämäänsä ja ratkaisujaan, uskontoa, uskonnollisuutta ja yhteiskuntaa ja yhteisöjä. Tällaisia seikkoja ovat esimerkiksi valtava seurateltta ja sen pystyttämiseen liittyvät haasteet, seurojen radiotekniikka ja siihen liittyvät haasteet sekä seurapelto itsessään, joka tuntuu olevan kuin arvaamaton ja elävä organismi:

"Yoldian saven molekyylirakenne poikkeaa tavallisesta savesta. Se on rakenteeltaan tavallaan niinku korttitalo: jokainen pertikkeli tukee jokaista toista partikkelia. Sellanen savi pysyy kantavana niin kauan kun sitä ei häiritä liikaa. Mitta sitte, ku rakenne rupee hajoomaan, siinä ei oo mitään pohjaa. "

Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran

 

"Olen juuri täyttänyt kuusi vuotta, kun Olof Palme ammutaan."

Like, 2012. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Et eventyr, 2011. 367 s.

Tanskalaisen Jonas T. Bengtssonin Olipa kerran on upea romaani. Tekisi mieli sanoa, että romaanin tunnelma on satumainen, mutta siitä sanasta tulee mieleen myös vääränlaisia konnotaatioita. Olipa kerran -romaanissa nimittäin ei ole lainkaan kyse ryysyistä rikkauksiin -tyyppisestä tuhkimotarinasta tai glitterin kimalluksesta, vaan satumaisuus tai taianomaisuus syntyy aivan toisin tavoin.

Alkuun on myös sanottava, että inhoan lapsikertojan käyttämistä kirjallisuudessa. Silloin usein tulos on kömpelö tai alleviivaava, mutta Olipa kerran tekee tässä täydellisen poikkeuksen. Romaanin ensimmäisen puoliskon ajan kerronta suodattuu lapsipäähenkilön läpi, romaanin toisen puoliskon ajan saman henkilön, joka on kasvanut nuoreksi tai nuoreksi aikuiseksi. Olipa kerran -romaanissa lapsipäähenkilön käyttäminen toimii, sillä sen avulla tarina ja olosuhteet, jotka tavanomaisesta aikuisperspektiivistä vaikuttaisivat epävakailta, köyhiltä ja ankeiltakin, saadaan näyttämään aivan normaaleilta, turvallisilta ja kiehtovilta.

Romaanin tarina kertoo isästä ja pojasta. He asuvat kahdestaan, ja isä tekee milloin mitäkin hanttihommia. He muuttavat usein, ja lähdöt paikasta toiseen ovat nopeita ja äkillisiä. Poika viettää paljon aikaa yksin tai isän kanssa kahdestaan. Poika ei käy koulua ja parivaljakko elää elämäänsä jotakuinkin yhteiskunnasta irrallaan, sen varjoissa ja marginaaleissa.

Romaani on täynnä kiehtovia juonenkäänteitä ja se näyttää, kuinka elämän voi elää täysin eri tavalla kuin mitä pidetään tavanomaisena. Toisaalta kyse on myös ongelmista virkavallan, mielenterveiden ja päihteiden kanssa, mutta kaikki tämä jää rivien väliin.

Romaanin kokonaissävy on lohdullinen. "En tiedä teinkö tänään oikein. Kannella ei saa. Mutta en minä kertonutkaan mitään, en kenellekään. Isä sanoo, ettei vääriä valintoja juuri olekaan. Tärkeintä on tehdä valintansa ja pitää siitä kiinni." Mikä tosiaan olisi "väärä valinta"? Asioilla toki on seurauksensa, mutta ehkäpä "tärkeintä on tehdä valintansa ja pitää siitä kiinni", tehdä omat ratkaisunsa, olivatpa ne sitten samankaltaisia kuin enemmistöllä samassa yhteiskunnassa elävillä ihmisillä tai hyvinkin normeista poikkeavat.

Olipa kerran -romaanissa on vahva eetos siitä, että asioilla on tapana järjestyä, vaikka romaanihenkilöiden tekemät ratkaisut eivät olekaan yhdenmukaisia vallisevan moraalin tai yleisen elämäntavan kanssa. Olipa kerran ei selittele tai alleviivaa mitään, vaan henkilöhahmojen ratkaisut taustoitetaan siten, että lukijalle jää tilaa omille tulkinnoilleen siitä, mikä mahdollisesti on oikein ja mikä väärin.

Romaanin tunnelmasta tulee mieleen Carlos Ruiz Zafónin teokset, vaikka romaanin maailma ja tarina ovatkin aivan erilaiset kuin Zafónilla. Mutta: aivan upea lukukokemus, vahva suositus tälle teokselle!

Muse @ Suvilahti, Helsinki

Musen keikka Helsingin Suvilahdessa tiistaina 18.6. oli hieno spektaakkeli! Illan draaman kaari oli taitavasti rakennettu ja Suvilahden teollinen ympäristö loi konsertille osuvat puitteet. Show alkoi tuomiopäivän pasuunoilla, lavalla nähtiin näyttäviä tanssiesityksiä ja valtavaa, kaareutuvaa digitaalista taustaseinää käytettiin oivaltavasti. Visuaalisuuteen oli panostettu monella tasolla. Konfetteja lensi näyttävästi ja lopussa yleisöön vapautettiin valtavia ilmapalloja. Ainoastaan esityksen Hamlet-kohta hopeisine pääkallofiilistelyineen lipesi korniuden rajamaille, muutoin esitys oli upeaa ja nautittavaa katsottavaa. Ei muuta kuin "Good evening, Sweden!"

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

"Lapseni pyydystää lattilata auringonlaikkuja."

Gummerus 2013. 284 s.


Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo lestadiolaisyhteisöstä. Päähenkilö on Vilja, perheen äiti, joka on jatkuvasti raskaana. Tarinaa kerrotaan myös Viljan miehen, Aleksin, näkökulmasta. Nykyhetkeä valotetaan myös nuoruusajan takaumien kautta.

Kerronnallisesti romaanissa on monenlaisia elementtejä. Vuorottelevien Viljan ja Aleksin näkökulmien lisäksi on lukuja, joissa kuvataan nukkeleikkejä, sekä lukuja, jotka ovat lestadiolaisuutta käsitteleviä anonyymejä blogikirjoituksia kommenttiosioineen. Nukkeleikki-luvut havainnollistavat osuvasti stereotypioita ja ennakkoluuloja. Nuket edustavat eri ihmistyyppejä - on mollamaijat, nuket ja barbit, myöhemmin mukaan astuvat myös bratzit.

Taivaslaulu on hyvin usko- ja perhekeskeinen romaani. Syvimmiltään se kuitenkin puhuu rakkaudesta ja mahdollisuudesta olla oma itsensä - vaikka se sitten tarkoittaisi erilaisuutta suhteessa muihin.

Taivaslaulun vahvuus on erilaisuuden ymmärtämisen näkyväksi tekeminen. Tämä tulee esille esimerkiksi kohdassa, jossa Viljan ja Aleksin vanhin lapsi Kaisla tulee surullisena kotiin. Kaisla on iloinnut kavereilleen siitä, että perhe on lähdössä suviseuroihin. Kaikki naapurustossa eivät ole lestadiolaisia, eikä kavereiden reaktio suinkaan ole ollut myötäilo vaan halveksunta. Vilja miettii, kuinka lohduttaa tytärtään. Tuomitako epäuskoiset syntisiksi? Vilja päätyy kuitenkin ottamaan Kaislan syliinsä ja toteamaan hänelle, että "eri ihmisillä on erilaisia kesämenoja, eikä ole oikein, että kukaan sen vuoksi on toiselle epäkohtelias". Sama käy Beethovenin suhteen: "ihmisillä on erilaisia musiikkimakuja, eikä ole oikein, että kukaan sen vuoksi on toiselle epäkohtelias".

Erilaisuus suhteessa muihin ei tule esiin vain lestadiolaisten ja "epäuskoisten" välillä, vaan pahimmalta se tuntuu lestadiolaisyhteisön sisällä. Taivaslaulu kuvaa hienosti sitä, millaista on olla osana tarkkasääntöistä yhteisöä, jossa kaikki jäsenet eivät kuitenkaan allekirjoita kaikkia sääntöjä. Taivaslaulu kritisoi lestadiolaisyhteisön patriarkaalisuutta, esimerkiksi suhteessa ehkäisykieltoon tai naisen ja miehen rooliin perheessä. Toisaalta romaani tekee näkyväksi myös sen, mitä kaikkeka säännöstön pinnan alla voi tapahtua.

Kielellisesti Taivaslaulu oli kaksinainen lukukokemus. Osin ilmaisu on kuulasta ja osuvaa, osisn, etenkin romaanin alkupuolella, ei ollenkaan omaan makuuni. Romaanin alkupuolen kalevalaiset sävyt ("Minä tuuvin tuttuani. Liekuttelen lintuani. Ihanaistani imetän.") tuntuivat teennäisiltä ja arkiset kielikuvat banaaleilta ("Minun diplomityöni on tehty, kun läpikuultavista sormista tulee pulleita herneenpalkoja ja ohuet linnunjalat muuttuvat leivinliinan alla kohonneiksi vehnäpitkoiksi."). Tarinaltaan ja sisällöltään Taivaslaulu on kuitenkin antoisaa ja ajatuksia antavaa luettavaa.

Erik Axl Sund: Pimeyden trilogia (Varistyttö, Unissakulkija, Varjojen huone)

"Talo on yli sata vuotta vanha ja vankat kiviseinät olivat metrin paksuiset, mikä tarkoitti, ettei hänen luultavasti olisi tarvinnut eristää niitä, mutta hän halusi ottaa varman päälle."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Kråkflickan. 415 s. 

"Painajainen oli pukeutunut koboltinsiniseen takkiin, hieman tummempaan kuin illan taivas Djurgårdenin ja Ladugårdslandsvikenin yllä."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Hungerelden. 395 s.

"Ranta oli autio lukuun ottamatta heitä ja lokkeja."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Pythias Anvisningar. 364 s.

Nimimerkillä Erik Axl Sund kirjoitettu Pimeyden trilogia on kertomus pahuudesta - tekijyyden ja uhriuden yhteenkietoutumisesta ja pahuuden jatkumosta. Pimeyden trilogia on väkivaltainen, synkkä ja psykologinen tarina.

Dekkarissa rikoksia ratkoo rikoskomisario Jeannette Kihlberg parinaan maanläheisempi Jens Hurtig.

Trilogian keskushenkilönä on Victoria Bergman, pedofiliaa ja insestiä kokenut nuori nainen.

Trilogian aikana matto vedetään lukijan jalkojen alta useampaan otteeseen ja asetelma kääntyy ympäri niin rikosten ratkomisen näkökulmasta kuin keskushenkilöiden kehityskaaren kannaltakin.

Pimeyden trilogia on sujuvaa ja koukuttavaa luettavaa, jossa tyhjäkäyntiä on vain vähän.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

"Alussa on ihan hiljaista."

Like 2019. 332 s.

Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo on vaikuttava romaani. Se kertoo lähiöelämästä, köyhyydestä ja yhteiskunna laita-alueella elämisestä, niin konkreettisesti kuin syvemminkin. Tyylistä tulee mieleen Arto Salminen, sillä Kuisman kerronnassa on samaa naturalismia, äärimmäisyyttä, surua kuin komediaakin.

Kerrostalossa on useita keskushenkilöitä, joiden kautta todellisuus piirtyy esiin. Keskiluokkaista työssäkäyntiä romaanin maailmalta on turhaa odottaa. Henkilöhahmot ovat lomautettuja, alkoholisteja, eläkeläisiä, huumeita myyviä tai käyttäviä, kotiäitejä, fitness-kisaajia... he tietävät asuvansa lähiössä, eikä lähiöstä tunnu olevan ulospääsyä. Kerrostalo on siis myös vahvasti yhteiskunnallinen romaani luokkajaosta ja elämän lainalaisuuksista - kerrostalolaisetkin toki maksavat vuokransa, ja jonnekin sekin raha päätyy.

Kerrostalo on koukuttavaa tekstiä, ja romaanin maailma jää pitkäksi aikaa ajatteluttamaan. Vahva lukusuositus tälle romaanille!

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

"Valkea merilintu liihottaa yksinäisenä sairaalakäytävällä Stora Mansissa, Beckombergassa."

Tammi, 2016. Suom. Outi Menna. Alkuteos Beckomberga. Ode till min familj, 2014. 365 s.

Sara Stridsbergin romaani Niin raskas on rakkaus kertoo isä-tytärsuhteesta, tyttären varttumisesta lapsesta aikuiseksi epävakaan, mielisairaan alkoholisti-isän kanssa. Tytär, omaelämäkerrallisen romaanin päähenkilö Jackie, rakastaa isäänsä, joka puolestaan ei ole varma siitä, onko hän rakastanut koskaan ketään. Tyttären lapsuudessä isä joutuu tai pääseen Beckomsbergan mielisairaalaan, ja tytär viettää pitkälti lapsuutensa ja nuoruutensa isän luona sairaalassa vieraillen. Sairaalasta, sen asukkaista ja henkilökunnasta, tulee tyttärelle kuin ystävät ja perhe.

Isä Jim kuvataan ehdottomana mutta hauraana henkilönä, mikä käy ilmi esimerkiksi tyttären ja isän mielisairaalassa käymästä keskustelusta:

"'Etkö halua tulla terveeksi?'
        'En tiedä enää, mitä haluan, en tiedä mitä terveenä oleminen tarkoittaa. Ja olen kotiutunut tänne, olen enemmän kotonani kuin missään muualla koskaan aiemmin. Ihmiset täällä ovat erilaisia, heillä ei ole mitään ja olen oppinut, ettei sillä ole mitään väliä mitä omistaa ja missä asuu. Kaikki me ollaan kuitenkin samall viivalla, kenelläkään ei ole keinoa suojautua.'
        'Suojautua miltä?'
        'En tiedä. Yksinäisyydeltä... mielensisäiseltä äkkijyrkänteeltä.'"

Kuolema on romaanissa jatkuvasti läsnä, mutta ei uhkaavana, vaan jollakin tavoin luonnollisena. Vaikuttaa siltä, että Jim on aina, jos ei nyt ollut itsetuhoinen, niin kaivannut kuolemaa tai hakeutunut kohti sitä. Romaanissa pidetään selviönä, että jonakin päivänä Jim tekee itsemurhan, ja Jim ja Jackie käyvät siitä myös keskusteluja:

"Juuri ennen kuin kaikki sammuu ei ole lainkaan pelkoa, on vain himmeä valo, joka lepattaa tajunnan rajalla. Jos aikaa ei enää ole, ei voi olla murheitakaan. Jos tila lakkaa olemasta, ei ole mitään pelättävää. Se on eräänlainen paratiisi, Jackie. Se minulle on tarjolla, paratiisi."

Samantapaisia keskusteluja käydään myös mielisairaalan potilaiden kesken. Jim tutustuu Beckomabergassa Sabinaan, joka sanoo Jimille "Tiedätkö mikä oli Einsteinin onnellisin ajatus? - - Että se, joka putoaa, on kaikkien lakien ulkopuolella. Koska pudotessa ei tunne painovoimaa". Kuoleman, sairauden ja alkoholismin jatkuva läsnäolo on Jackielle normaalia, hänelle ei ole olemassa muunlaista todellisuutta. Se saa hänet myös nuorena aiikuisena, kun hänellä on lapsi, pohtimaan "voiko katseenkin oikeasti periä, onko pimeys perinnöllistä". Romaani tuntuu vastaavan kysymykseen sekä kyllä että ei.

Niin raskas on rakkaus on pohtivaa ja tunteellista tekstiä, jossa koko ajan ollaan elämän suurien kysymysten äärellä. Vaikka tematiikka on synkkää, romaanissa kuitenkin on toivoa. Sabinan ja Jackien välillä sairaalassa käydään seuraava keskustelu:

"'Mitä sinä aiot nyt tehdä, Jackie?'
        'En tiedä', sanon, 'en tosiaankaan.'
        'Jos olet kahden vaiheilla, tee se mikä on rohkeaa.'"

Tee se, mikä on rohkeaa, sillä "'Älä odota', Jim sanoo aivan kuin olisi lukenut ajatukseni, 'elämä ei ala koskaan, se vain loppuu. Yhtäkkiä. Naps.'"