Kaikki hienot jutut @ Kansallisteatteri, Helsinki

Duncan Macmillanin kirjoittama ja Kansallisteatterin Willensauna-näyttämölle Mari Lehtosen ja Ilja Peltosen ohjaama näytelmä Kaikki hienot jutut käsittelee rankkoja teemoja. Keskiössä on (äidin) mielenterveysongelmat ja itsetuhoisuus.

Kaikki hienot jutut on yhden näyttelijän (Ilja Peltonen) show, joka muuntuu kerrasta kertaan. Willensaunaan on rakennettu intiimi ja pelkistetty tila, jossa tarina etenee. Näytelmä on kasvutarina, ja sen päähenkilö on alussa 7-vuotias poika. Yleisö pääsee seuraamaan pojan kasvua pojasta mieheksi. Näytelmässä käydään läpi lapsuutta ja nuoruutta ongelmineen ja iloineen, joista suurin osa on vahvasti samastuttavia, vaikka näytelmän päähenkilö joutuukin kantamaan myös sellaisia murheita ja taakkoja, joita meille kaikille ei ole annettu.

Kaikki hienot jutut on helposti lähestysttävää ja koskettavaa teatteria, joka puhuu tärkeistä aiheista.

Helsingin kirjamessut 2019

Olipa taas menoa ja meininkiä! Kirjamessut ovat uudistuneet sitten edellisvuoden aika ruutukaavaa ja lavojen nimiä myöten. Hyvästi Aleksis Kivi ja Eino Leino, tervetuloa Senaatintori, Punavuori, Hakaniemi ja muut helsinkiläisnimet.

Myöskään messukojuja ei enää ole aseteltu halliin tasaruutukaavan mukaisesti, vaan asettelun osittaisessa orgaanisuudessa on redimäistä kaarevuutta, jossa liikkumista on helpotettu lattiassa jokimaisesti virtaavilla värillisillä mattokuvioinneilla. Kokonaisuudessaan uudistus oli mielestäni onnistunut hyvin ja messuissa oli monellakin tavalla uutta virtaa. Isojen lavojen sijainti messuhallin nurkissa ei ehkä ollut kaikkein toimivin ratkaisu, mutta muutoin nautin uudistuksista.

Vuoden 2019 teemamaa oli Ranska, ja minunkin kirjakassiini päätyi myös ranskalaista kirjallisuutta.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

 

"Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa."

Tammi 2019. Suom. Lotta Toivanen. Alkuteos En finir avec Eddy Belleguele, 2014. 184 s.

Édouard Louisin omaelämäkerrallinen romaani Ei enää Eddy on vaikuttavaa luettavaa. Ei enää Eddy on kertomus nykyajan köyhyydestä, luokkaeroista ja siitä, kuinka vaikeaa luokkanousun tekeminen nyky-Euroopassa on. Ei enää Eddystä tulee osin mieleen Tara Westoverin omaelämäkerta Opintiellä, toisaalta Susanna Alakosken Päiväkirja-alaotsikolla julkaistu teos Köyhän lokakuu.

Ei enää Eddy -romaanisuomennoksen nimi on ainakin kaksimerkityksinen. Romaani kertoo päähenkilön muutoksen Eddystä joksikuksi muuksi: lapsuuden nimestä, perhetaustasta ja odotuksista vapautumisesta. Päähenkilön nimi on Eddy Bellegueule, sama kuin kirjailijan lapsena, mutta kirja on julkaistu nimellä Édouard Louis. Toisaalta kirjan nimi on kuin käsky, joka käskee Eddyä lakkaamasta toimimasta sillä tavoin, kuin hän on toiminut.

Ei enää Eddyn tarina sijoittuu pohjoisranskalaiseen kylään ja Eddyn lapsuuteen ja nuoruuteen tuossa kylässä. Eddyn perhe on köyhä, mutta ei suinkaan kylän ainoa köyhä perhe eikä myöskään kaikkein köyhin. Romaani kuvaa hienosti köyhyyden logiikkaa ja ideologiaa.

"Koulun piha toimi samoin kuin muukin maailma: isot eivät olleet tekemisissä pienten kanssa. Äiti sanoi samaa puhuessaan työläisistä Me pienet ei kiinnosteta ketään, poroporvareita nyt ei ainaskaan." Köyhien näkökulmasta kaikki, joilla on rahaa, ovat rikkaita. Ei enää Eddy on kirjoitettu retrospektiivisellä tyylillä, romaanissa on lapsuutta ja nuoruutta muisteleva ote. Tämä ratkaisu tuo kerrontaan analyyttisyyttä ja osuvuutta. Vaikka kerrotaan lapsuudesta, kerronta ei ole naiivia, vaan lapsuutta katsotaan myöhempien oivallusten läpi ja niin sekä lapsuuden että köyhyyden havainnot asettuvat laajempaan kontekstiin.

Häpeä on yksi romaanin keskeisistä teemoista:

"Äitini oli nauravainen nainen. Hän painotti sitä Tykkään nauraa, mä en esitä mitään hienoa rouvaa, mä oon tämmöinen yksinkertainen.
        Mitä hän mahtoi tuntea sanoessaan minulle niin? En tiedä valehteliko hän, kärsikö hän. Miksi hänen muuten olisi tarvinnut hokea sitä yhtenään, kuin selitellen? Ehkä hän tarkoitti, että tietenkään hän ei ole hieno rouva, koska ei voikaan olla. Tämmöinen yksinkertainen, ilmeneekö häpeä ensi sijassa ylpeytenä?"

Häpeää käsitellään sekä perheen ja yhteiskunnan että päähenkilön identiteetin näkökulmasta. Päähenkilö on jo lapsesta saakka ollut erilainen, minkä ovat nähneet niin häntä ympäröivät ihmiset kuin hän itsekin. Eddy on homo, ja köyhien keskuudessa vallitsevan äärimaskuliinisen kovismieskuvan kanssa se ei kerrassaan vain sovi yhteen. Tämä on yksi keskeisistä ristiriidoista, joita romaani käsittelee.

Romaani kuvaa hienosti köyhyyden periytymistä ja luokkanousun vaikeutta tai mahdottomuutta. Suhtautuminen koulunkäyntiin ja koulutukseen on yksi ongelmista. Yllä olevan Eddyn äidin kuvauksen rivien välistä käy ilmi, että Eddyn äiti ei ole hieno rouva - hänen mahdollisuutensa luokkanousuun tyssäsivät raskauteen, joka teki koulunkäynnin jatkumisesta ja sitä kautta luokkanoususta mahdotonta. Negatiivinen asenne koulunkäyntiin on kierre, joka periytyy perheistä ja joka näkyy niin tyttöjen kuin poikienkin koulunkäynnissä:

"Opettajia kohtaan ilmenevää kiltteyttäni pidettiin jotenkin epäilyttävänä: koulussa kiltteys oli tyttöjen ominaisuus. Tosin ainoastaan alaluokilla, sen jälkeen tytötkin alkoivat inhota koulua ja soittaa suutaan opettajille. Pois putoaminen oli vain ajan kysymys. Heidän kohdallaan se oli ainoastaan hieman hitaampaa."

Joukkoon kuuluminen ja hyväksytyksi tuleminen ovat ihmisen keskeisiä tarpeita - ja "opettajia kohtaan ilmenevä kiltteys" on epäilyttävää. Koulunkäynnin inhoaminen on periytyvä normi. Yhteiskuntaluokka näkyy myös kielenkäytössä. Kielenkäyttö on alatyylistä, ronskia, läpeensä rasistista ja homofobista (ja osa henkilöhahmoista suorasanaisesti kieltää olevansa rasisteja tai homofobisia käyttämistään sanavalinnoista tai sanomistaan mielipiteistä huolimatta). Myös sanavalinnat itsessään paljastavat yhteiskuntaluokan, mikä tulee Eddylle näkyväksi vasta, kun hän on saanut etäisyyttä kotikyläänsä ja perheeseensä:

"Filosofoiminen oli sitä että puhui niin kuin vihollisluokka, ne joilla on rahaa, rikkaat. Että puhui niin kuin ne, jotka saavat suorittaa toisen ja ylemmän asteen tutkintoja ja siis opiskella filosofiaa. Toki nekin lapset, jotka syövät päivällistä [eivätkä tule safkalle], juovat joskus kaljaa, katsovat televisiota ja pelaavat jalkapalloa. Mutta ne, jotka pelaavat jalkapalloa, juovat kaljaa ja katsovat televisiota, eivät käy teatterissa."

Eddyn perhe irvailee hänen "filosofoivan", kun hän kotoa pois muutettuaan tulee käymään ja puhuukin yhtäkkiä "päivällisestä" eikä "safkalle tulemisesta", kuten heidän perheessään kuuluu ja on tapana. Puhetapa määrittää ihmistä. Tämä näkyy myös kohtauksessa, jossa kerrotaan Eddyn serkun oikeudenkäynnistä:

"Sanoisitteko, että ulkoiset tekijät vaikuttivat tekoonne vai koetteko, että ainoastaan vapaa tahtonne ratkaisi tässä tapauksessa? Serkku änkytti, ettei ymmärtänyt kysymystä, ja pyysi syyttäjää toistamaan. Hän ei nolostunut, ei aistinut syyttäjän harjoittamaa väkivaltaa, tuota luokkaväkivaltaa, joka oli heittänyt hänet ulos koulumaailmasta ja tietyn syyseurausketjun päätteeksi johdattanut hänet tänne oikeussaliin. Hän luultavasti ajatteli, että syyttäjä oli naurettava. Että syyttäjä puui kuin homo."

Serkun reaktiossa näkyy sama ylpeys kuin ylempänä lainatussa kohtauksessa äidistä puhumassa hienosta rouvasta - ylpeys, jonka takana on häpeä. Tähän liittyy myös eräs romaanin avainkohdista: "Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut." Eddy ymmärtää jossakin vaiheessa pakenemisen mahdollisuuden ja pakeneminen avaa lopulta hänen silmänsä maailmalle ja niille kaikille mahdollisuuksille, joita maailma tarjoaa. On muutakin kuin kotikylä, köyhyyden ja elämäntavan periytyminen.

Kaikkien köyhien silmät eivät kuitenkaan avaudu pakenemisen mahdollisuudelle, tai kenties heissä ei ole sitä voimaa, jota luokkanousun yrittäminen vaatisi. Kotikylän elämä jatkuu samanlaisena kuin ennen:

"Pyörimme aina bussipysäkillä, joka oli poikien elämän keskus. Vietimme siellä kaikki illat sateelta ja tuulelta suojassa. Nin oli ilmeisesti aina ollut: teini-ikäiset pojat kokoontuivat sinne joka ilta ryyppäämään ja juttelemaan. Isä ja veli olivat tehneet niin, ja kun myöhemmin palasin kotikulmille, näin siellä poikia, jotka olivat olleet alle kahdeksanvuotiaita silloin kun minä lähdin pois. He olivat ottaneet paikan, joka minulla oli ollut joitakin vuosia aiemmin. Mikään ei muutu, ei ikinä."

Köyhyydestä irtautumisen, poispääsyn ja pakenemisen yrittämisen keinoja on monia, ja romaani tekee hienosti näkyväksi myös sellaisia toimintatapoja, jotka itse asiassa vain pönkittävät vallitsevaa valta-asetelmaa kuin toisivat minkäänlaista muutosta ihmisten elämään. Yksi tällainen asia on ajokortti ja sen hankkiminen:

"He kaikki ajoivat ajokortin heti täysi-ikäiseksi tultuaan, koska uskoivat, että se vapauttaisi heidät kylän ahtaudesta ja että he voisivat sitten tehdä matkoja (joita eivät koskaan tehneet), retkiä (ei koskaan kauemmas kuin lähiseudun baareihin ja meren rantaan muutaman kilometrin päähän). - - He eivät ymmärtäneet, että ajokortti oli yksi niistä asioista, jotka pitivät heidät kylässä."

Kukapa ei muistaisi omasta nuoruudestaan tarvetta päästä pois, haaveita Emile Zolan tyyliin "rusohohteisesta Pariisista", interrail-kesästä joka jatkuisi ikuisuuksiin, vapaudesta, kaikesta muusta kuin siitä, mitä kotipaikkakunta ahdistavine odotuksineen ja kaavoineen vaikuttaisi tarjoavan? Ja kuinka paradoksaalisesti yllä oleva katkelma paljastaakin sen, että ajokortti, tuo vapauden symboli, itse asiassa onkin juuri yksi niistä kahleista, jotka sitovat ihmiset kotikyläänsä ja yhteiskuntaluokkaansa.

Ei enää Eddy on vaikuttava lukukokemus joka tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisista lähtökohdista yhä edelleen nykyaikanakin ihmiset ponnistavat, ja kuinka köyhyys ei ole kadonnut (Länsi-)Euroopastakaan minnekään.

David Guterson: Lumi peittää setripuut

"Syytetty, Kabuo Miyamoto, istui jäyhän arvokkaana, selkä ylpeästi ojennuksessa, kämmenet kevyesti vastaajan pöytää vasten ja näytti mieheltä, joka on etääntynyt omasta oikeudenkäynnistään niin kauas kuin suinkin mahdollista."

Otava 1996. Suom. Markku Päkkilä. Alkuteos Snow Falling on Cedars, 1994. 461 s.

Hohhoijaa! Enpä ole aikoihin lukenut näin pitkäveteistä romaania. Tartuin Lumi peittää setripuut -romaaniin, koska kaipasin jotain herkkävireistä rakkaustarinaa, ja ihastuin ajatukseen rajatun tilan tematiikasta, jota romaani lupailee. Romaanin tapahtumat nimittäin sijoittuvat San Piedron "kauniille ja mystiselle saarelle Seattlen edustalle". Lisäksi romaanissa tapahtuu rikos, "arvostettu kalastaja kuolee oudoissa olosuhteissa", ja lopulta romaanin "tapahtumat laajenevat kuvaukseksi kolmen sukupolven elämästä, kulttuurien välisestä kuilusta, ihmisen vastuusta, rakkaudesta". Näin lupailee siis takakansi, mutta lukukokemus todistaa aivan muusta.

Lumi peittää setripuut on amerikkalainen oikeussalidraama. Romaanin nykyhetki kestää muutaman päivän ajan ja lukija saa seurata loputonta, toisteliasta oikeussalipuhetta, jossa ensin joko syyttävä tai puolustava asianajaja jankkaa joltakulta todistajalta tai asianosaiselta, onko asia niin kuin hän kuvailee sen olevan, mihin todistaja tai asianosainen toistaa oman näkemyksensä, joka on joko samanlainen tai erilainen kuin äsken kuultu. Ja sama toistuu eri henkilöhahmojen välillä, samassa miljöössä, taas ja taas. Jatkuva toisto on tämän tyyppistä: "Ehkä te nyt ymmärrätte, minkä vuoksi minun on pakko sanoa, ettetn ymmärrä koko jutusta yhtään mitään. Minä olen pahemman kerran ymmälläni. Minä en todellakaan ymmärrä. Minä en tiedä mitä minun pitäisi uskoa ja mitä ei. Minä olen tässä asiassa perin juurin ymmälläni, kerta kaikkiaan." Ja tätä sivu sivulta eteenpäin.

Oikeussalidraamoissa on jotain läpeensä ysäriä. Lumi peittää setripuut -romaani on kerrassaan ummehtunutta tavaraa. Lisäksi henkilöhahmot ovat latteita ja paperinmakuisia.

Samaan aikaan, kun oikeussalissa jankataan asioista eikä kerrontaan synny minkäänlaista jännitettä, tarinaa yritetään syventää kahdella tavalla. Toinen on miljöökuvaus: muutaman päivän aikana lumi todellakin peittää setripuut San Piedron saarella, sillä oikeudenkäynnin aikana iskee talvi ja myrsky, mikä alleviivaa kuvaannollisuudessaan saarelaisten keskuudessa tapahtuvaa myllerrystä, jonka oikeudenkäynti synnyttää. Tämä ei jää lukijalle millään tavalla epäselväksi, sillä suunnilleen jokainen luku alkaa tällä kuvauksella.

Toinen syventämisen tapa on takaumat henkilöiden lapsuuteen ja nuoruuteen. Tällä maalaillaan hiljalleen esiin toisaalta oikeudenkäyntiin johtaneiden asioiden taustalla vaikuttavia seikkoja, toisaalta Amerikan historiaan toisen maailmansodan aikana. Mutta jännitettä ei vain synny, ei sotakuvauksiin, ei pakolaisuuskuvauksiin, ei nuoruuden rakkaustarinaan, ei edes rikostarinaan, jonka vuoksi oikeussalissa ollaan. Jossakin vaiheessa oikeudenkäyntiä tapahtuu deus ex machina -tyyppinen käänne, ja hetken verran jännitetään sitä, paljastaako seikan huomannut henkilö seikan tuomarille vai ei. Ei ole kovin vaikea arvata sitäkään, kummin lopulta tapahtuu.

Lumi peittää setripuut - ei jatkoon. Jääköön tämä teos pölyttymään ysärin hämäriin, ehkä tämä silloin tuntui uudelta ja raikkaalta tai edes jollakin tavoin kiinnostavalta.

Die Tote Stadt @ Kansallisooppera, Helsinki

Saksalaista patetiaa syksyyn! Die Tote Stadt -ooppera kertoo päähenkilönsä Paulin rakkaudentuskasta: Paulin vaimo on kuollut eikä mies ole päässyt asiasta yli, vaan hän elää elämäänsä Brüggen kaupungissa, "die tote stadtissa", muistojensa keskellä, kuolleen vaimonsa mausoleumiksi muuttamassaan kodissa, jossa menneisyys on vahvasti läsnä. Paul "keskustelee" vaimonsa Marien kanssa päivittäin, eikä saa elävästä elämästä enää kiinni.

Kunnes eräänä päivänä Paul kohtaa säkenöivän taiteilijattaren, Marietan. Paul näkee Marietassa kuolleen vaimonsa ja hurmaantuu täysin. Marietta kuitenkin on boheemi, elämäniloinen ja hurvitteleva nuori nainen, ei mikään siveä madonna niin kuin edesmennyt Marie (tai se, millaisena Paul Marien näkee ja muistaa). Ja tästä Die Tote Stadtin tapahtumat lähtevät vyörymään.

Upeinta oopperassa on lavastus. Mausoleum-huone on rakennettu koko näyttämön kokoiseksi, massiiviseksi ja kolmiulotteiseksi - ja kun se lopulta aukeaa ympäröivään maailmaan, Brüggen kaupunki tulee uskomattomalla tavalla eläväksi.

Die Tote Stadtin juoni on läpeensä pateettinen mutta varsin viihdyttävä (joskin ensimmäinen kolmesta näytöksestä vain taustoittaa Paulin tilannetta ja on sikäli melko pysähtynyttä kerronnaltaan), mutta visuaalisesti ooppera on todella hieno.

Everstinna @ Helsingin kaupunginteatteri, Helsinki

Helsingin kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä nähtävä Everstinna on todella hyvä. Näytelmä on Rosa Liksomin samannimisen romaanin teatterisovitus, jonka dramatisoinnista ja ohjauksesta vastaa Susanna Airaksinen ja jonka nimiroolissa nähdään Heidi Herala.

Everstinna kertoo nimikkohenkilönsä kasvutarinan ja samalla tarinan sen ajan Suomesta: palavasieluinen tyttö innostuu fasismista, saa elää aatteen kohtalonhetket ja lopulta vieraantuu aatteesta. Rinnalla kulkee epätavanomainen nuoren tytön ja vanhan miehen välinen rakkaustarina, joka ajautuu tuhoon miehen väkivaltaisuuden ja ailahtelevaisuuden vuoksi ja jonka valheellisuus kokonaisuudessaan näytelmän loppupuolella paljastuu. Everstinna on syvimmiltään vahvan naisen tarina, jonka kehyksinä historia on. Asioita voi tehdä monella tavalla, monesta voi selvityä ja tärkeintä on elää itselleen uskollista elämää - sen Everstinna lukuisten käänteidensä kautta näyttää. Myös Lapin luonto on saatu lavalle lähes hengästyttävällä tavalla.

Asetelma näytelmässä on vaativa: lavalla nähdään vain yksi näyttelijä, ja everstinnan elämäntarinaa käydään läpi muistelevalla otteella. Heidi Herala on kuitenkin vangitseva. Näytelmän intensiteetti kantaa alusta loppuun saakka ja jännite kahteen näytäntöön on rakennettu hyvin. Äänimaailmaa hyödynnetään oivaltavasti, ja everstinnan elämän olennaiset henkilöt ovat läsnä paitsi muisteltuina, myös ääninä, ja toisella puoliajalla nähtävä muodonmuutos Heralan roolituksessa on erittäin oivaltava ja havainnollistava.

Everstinna, niin näytelmä kuin kirjakin, on rankka. Näytelmässä on kuitenkin lukuisia humoristisiakin kohtia, ja huumori ja tragiikka ovat hyvässä balanssissa.

Tämä on näytelmä, joka ehdottomasti kannattaa nähdä.

Sofi Oksanen: Koirapuisto

"Ehkä kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin tunnistanut hänet heti ja ymmärtänyt paeta."

Like 2019. 405 s.

Sofi Oksasen romaani Koirapuisto on koskettava, jännittävä ja silmiäavaava lukukokemus - teos, jota on vaikea laskea käsistään. Tarina sijoittuu entisen Neuvostoliiton vaikutuspiirin alueelle, lähinnä Ukrainaan ja Suomeen, mutta osin myös Viroon, ja Länsi-Euroopassakin käydään. Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa: lähimenneisyydessä 2000-luvulla ja romaanin nykyajassa, vuodessa 2016. Päähenkilö on ukrainalainen nainen, Olenka tai Aljonka (riippuen siitä, ollaanko ukrainan- vai venäjänkielisessä todellisuudessa).

Koirapuiston aihe on lapsitehtailu. Aihe on ajankohtainen - lisääntymisestä tai pikemminkin sen puutteesta on puhuttu suomalaismedioissakin koko syksy, joskaan ei siitä näkökulmasta, josta romaani aihetta käsittelee. Kaikkein kiinnostavinta ja koskettavinta romaanissa on kuitenkin sen tematiikka: menestymisen ja selviytymisen rajamailla kamppaileminen maailmassa, joka tänään toimii näillä ehdoilla ja huomenna noilla. Jos tematiikka pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se sana voisi olla korruptio. Koirapuisto käsittelee korruptiota ja korruptuneisuutta yksilön näkökulmasta ja valaisee entisen itäblokin nykyaikaan saakka lankeavia pitkiä varjoja oivaltavasti sellaiselle länsilukijalle, jolla ei omakohtaista kokemusta itätodellisuudesta ole.

Romaanin rakenne on retrospektiivinen ja ote tunnustusromaanin kaltainen. Päähenkilö Olenka tarkastelee menneisyyttään ja tekemiään virheitä romaanin nykyajan hetkestä, vuodesta 2016 käsin, kun kaikki virheet on jo tehty. Menneisyyden tapahtumia keritään auki trillerin otteella ja romaani onnistuu yllättämään lukijan useaan otteeseen.

Koirapuisto kuvaa hienosti päähenkilönsä Olenkan avulla niitä mahdollisuuksia, joita nuorella, köyhistä oloista olevalla naisella 2000-luvun Ukrainassa on. Jos naisella ei ole rahaa tai koulutusta mutta hän on nuori ja kaunis, kauneutta voi aina koettaa myydä tavalla tai toisella. Olenkakin suuntautuu mallin uralle, jonka onnistumisten ja epäonnistumisten kautta hän törmää toisenlaiseen bisnesmahdollisuuteen: munasolujen myymiseen. 2000-luvun Ukrainan lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne ovat paljon löyhempiä kuin länsimaissa, mikä tarjoaa lukuisia bisnesmahdollisuuksia Länsi-Euroopan suuntaan. Lapsettomuudesta kärsivät rikkaat länsipariskunnat ovat valmiita tekemään paljon ongelmansa ratkaisemiseksi - varsinkin kun ukrainalainen geeniperimä on riittävän samankaltaista kuin heidän omansa ja kun ukrainalainen bisnes osaa sopeuttaa itsensä länsimaalaisittain myyvään muotoon häivyttämällä ihmiskauppamaiset piirteet ja käärimällä kokonaisuuden hyväntekeväisyyden kaapuun.

Olenka ylenee organisaatiossa ja saa valtaa, jonka hybriksessä hän alkaa toimia varsin kaikkivoipaisesti. Kuten antiikin opeista tiedämme, hybristä seuraa nemesis, ja niin käy myös Olenkalle. Olenkan tragediaa korostaa hänen kokemansa rakkaustarina, jota myös puretaan pikkuhiljaa auki. 

Koirapuiston todellisuus rakentuu Orwellin opein: historiaa kirjoitetaan jatkuvasti uudelleen. Jos jonkun hahmon menneisyydessä on jotain epäsopivaa, sen tilalle keksitään jotain parempaa. Niinpä henkilöhahmoista paljastuu jatkuvasti jotain uutta, ja sitä kautta neuvostotodellisuuden jatkuvalle valehtelulle perustuva olemus tehdään näkyväksi lukijalle. Koirapuisto esittää kaunokirjallisin keinoin kuvan samasta todellisuudesta kuin mitä Aleksandr Solženitsyn valottaa järkälemäisessä Neuvostoliiton vankileireistä kertovassa teoksessaan Gulag - Vankileirien saaristo. Gulagin skitsofreniseksi tekevä vaikutus näkyy sen vaikutuspiirissä olleen yhteiskunnan todellisuudessa edelleen - korruption ja valehtelemisen juuret ovat niin syvät, etteivät ne muutamassa sukupolvessa minnekään katoa. Tämän näyttäminen on Koirapuiston taidonnäyte, etenkin kun romaanin tarina sijoittuu lähimenneisyyteen, ei vuosikymmenten taakse.

Vallitseva tunnetila Koirapuistossa on pelko. Olisiko mikään muu mahdollistakaan sellaisessa yhteiskunnassa ja sellaisessa maailmassa, jota romaani kuvaa? Päähenkilö Olenkasta rakentuu kuitenkin monitahoinen ja ristiriitainen kuva. Miten voi pyrkiä elämään hyvän elämän sellaisessa yhteiskunnassa, joka ei ole hyvä tai kannusta yhteiseen hyvään? Olenka tuntuu tekevän parhaansa, vaikka hänen keinonsa eivät aina erityisen paljon hyvää henkisikään. On vaikeaa kuitenkaan sanoa, olisiko itse pystynyt samassa tilanteessa yhtään sen parempaan kuin Olenka. Ihminen toimii kuitenkin aina jossakin todellisuudessa, joka puolestaan toimii omilla ehdoillaan.

Koirapuiston tarina on vangitseva. Teoksen lukemisen jälkeen jää miettimään niin vauvabisneksen eettisiä kysymyksiä, länsimaisen ja itäblokin todellisuuksien ja ihmistyyppien (joita käsittelee myös Svetlana Aleksijevitš teoksessaan Neuvostoihmisen loppu) eroja kuin myös rakkauden merkitystä.