keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Katri Lipson: Jäätelökauppias

 

"Vaadin, että saan nähdä käsikirjoituksen."


Tammi 2012. 293 s.

Katri Lipsonin esikoisromaani Kosmonautti (2008) voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana. Pidin paljon Kosmonautista. Jäätelökauppiaan maailmassa on tyylillisesti jokin samankaltainen sävy, mutta romaaneina teokset ovat hyvin erityyppiset.

Jäätelökauppias on hyvin hajanainen romaani. Se koostuu useasta osasta. Osissa vaihtuvat kertojat, aikataso ja miljöö - myös kerronnan tyyli. Jonkinlaisena punaisena lankana on Jäätelökauppias-elokuva ja sen tekeminen, temaattisesti taas valta ja sorto. Vallan ja sorron tematiikkaa valotetaan yksilön ja valtion suhteen kautta, perhesuhteiden kautta, yksilönvapauden illuusion kautta, toden ja fiktiivisen suhteen kautta sekä muutaman rakkaussuhteen kautta.

Myös kohtaamattomuus on läsnä läpi romaanin, monessa suhteessa. Hyvän esimerkin antaa Estherin ja Tomášin välinen yöllinen kohtaus:

"Tomaš kuiskaa: -Esther?
Naisen hengitys kuulostaa raskaalta ja välinpitämättömältä.
- Nukutko sinä?
Kun Tomaš ei saa vastausta, hän painuu takaisin makuulle, niin hiljaa kuin osaa, ja siinä he makaavat vierekkäin, toinen nukkuvinaan ja toinen uskovinaan toisen uneen. Se on sen verran monimutkaista että he velvovat pitkään toistensa hengitystä ja liikkumattomuutta kuunnellen."

Jäätelökauppias ei missään nimessä ole helppo romaani, mistä esimakua antaa jo sangen ympäripyöreä takakansiteksti, joka antaa välähdyksenomaisia katsauksia romaanin eri osioista, muutamista kohdista juonta, ja lopussa kysyy "Jos ihminen eläytyy rooliinsa kyllin, voiko minuuden raja häilyä?" Osin kysymys tuntuu perustellulle, mutta romaanissa on niin monia häilyviä henkilöhahmoja, että niistä kaikista on vaikeaa saada otetta, mikä onkin mielestäni romaanin heikkous. Kertomus koettaa ristivalottaa niin monia tilanteita ja suhteita, asettaa niin monia rinnakkaisuuksia ja ristiriitaisuuksia, että konkretia jää osin ohueksi: kaikista henkilöhahmoista ei vain tule lihaa ja verta, uskottavia, todellisia.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I

 

"Sydämelle elämä on yksinkertaista; sydän lyö niin kauan kuin voi."


Like 2011. Alkuteos Min Kamp. Første bok. 2009. Suom. Katriina Huttunen. 489 s.

Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisesta omaelämäkerrallisesta romaanista Taisteluni on ilmestynyt suomeksi tähän mennessä kaksi osaa. Kun ensimmäistä kertaa kuulin romaanista, kiinnostuin siitä, mutta ristiriitaisesti. Toisaalta minua kiehtoi ajatus rehellisestä ja tarkkanäköisestä, henkilökohtaisuuden kautta yleisinhimillisyyteen pyrkivästä tunnustuskirjallisuudesta, toisaalta minua epäilytti romaanin olevan vatvovaa ja skandaalinhakuista itsensäpaljastelua - tai varsinkin läheistenpaljastelua, tai kuvitelmaa siitä.

Epäilys osoittautui vääräksi. Knausgård kirjoittaa pohtivasti, esseistisesti ja kohti häpeää antaen vaikutelman siitä, että hän kirjoittaa juuri siitä mistä pitääkin, siis siitä, mistä kirjoittaminen on vaikeinta ja henkilökohtaisinta.

Taisteluni I jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee lapsuutta ja teini-ikää, toinen osa aikuiselämän alkua ja itsenäistymistä. Ensimmäisessä osassa vaikuttavinta on mielestäni teini-iän epävarmuuden ja siihen liittyvän kaikenlaisen säätämisen kuvaus - esimerkiksi se, mistä, miten ja kenen avulla saadaan hankituksi kaljaa, minkä valtavan vanhemmilta salailun projektin piilotettava kalja aiheuttaa ja millainen on tarinan päähenkilön kokemus erinäisistä teinibileistä; ylipäätään se, kuinka valtavia ristiriitoja muun muassa vapauden ja kontrollin tai uhmakkuuden ja turvallisuuden välille nuoruudessa liittyy.

Romaanin toinen osa keskittyy isäsuhteen ja isän kuoleman seuraamusten kuvaukseen. Se on varsin synkkää ja tunteellista luettavaa, mutta myös katharttista. Järkyttävässä kunnossa olevan isovanhempien talon, jossa isä on kuollut, siivoaminen konkretisoi surun ja sitä seuraavan muutoksen; jotain ja jokin on lopullisesti ohi, ja päähenkilö valitsee selviytymisstrategiakseen eteenpäinmenemisen ja asioiden selvittämisen - jota suursiivo talossa symboloi - asioiden hautaamisen ja tukahduttamisen sijaan. Isä on kuollut ja isä haudataan, elävillä on oma elämänsä, jota kuuluu jatkaa. Tai joka kuuluu aloittaa?

lauantai 22. joulukuuta 2012

Ulla-Lena Lundberg: Jää

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä."


Teos & Schildts & Söderstöms 2012. Alkuteos Is. Suom. käsikirjoituksesta Leena Vallisaari. 366 s.

Ulla-Lena Lundbergin Jäässä on jotain viehättävää ja vangitsevaa. Tarinan keskiössä on pappi ja papin perhe. Nuori pappi Petter Kummel muuttaa ulkosaaristoon Luodoille vaimonsa Monan ja tyttärensä Sannan kanssa. Petter on idealisti, Mona realisti, mutta molemmat haluavat palavasti asettua asumaan Luodoille ja niin he myös tekevät.

Tarja Halonen valitsi Lundbergin Jään vuoden 2012 Finlandia-voittajaksi, ja ilman sitä olisin tuskin osannut tähän romaaniin tarttua.

Romaanin kerronta tapahtuu preesensissä ja perfektissä, mikä luo intensiivisen nykyhetken ja läsnäolon tunnelman. Kuvattavat tapahtumat ja mielenliikkeet ovat pääosin arkisia, mutta ne saavat kontrastikseen myös yleisinhimillistä pohdintaa toisaalta uskonnollista taustaa vasten (esimerkiksi papin suunnitellessa saarnojaan tai käydessä sielunhoidollisia keskusteluja), toisaalta fatalistista ja luonnonuskoista taustaa vasten (jota romaaniin tuo eritoten posti-Antonin hahmo).

Ainoa romaanin minäkertoja on  posti-Anton, jonka osuudet on kirjoitettu kursiivilla. Posti-Anton on linkki mantereen ja Luotojen välillä, toisaalta myös näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Posti-Anton kuljettaa postia säässä kuin säässä ja hän saa etiäisiä asioista. Romaanin lukemisen jälkeen jää sellainen olo, kuin posti-Anton, vuodenaikojen vaihtelu ja jää olisivat ne asiat, jotka ovat pysyviä - ihmiset elävät, kuolevat, rakastavat ja kokevat vastoinkäymisiä, ihmiselämä on kerrassaan häilyvää ja muuttuvaista; jotain ihmistä suurempaa, suurempisyklistä ja pysyvämpää on ehdottomasti olemassa. Se voidaan nimetä ja kokea eri tavoin tai se voidaan jättää täysin huomioitta, mutta se on ja pysyy.

torstai 13. joulukuuta 2012

Talvisirkus Afrikka @ Kaapelitehdas, Helsinki

Hupsuja poroja! Herkkää & hurjaa akrobatiaa! Tonttudubbaamista, hattutemppuja ja hiiri!

Tanssiteatteri Hurjaruuthin tämänvuotisen talvisirkuksen nimi on Afrikka. Teemaksi Afrikka on sopivan väljä, mutta luo joltisenkin punaisen langan ohjelmistoon, joka etenee ohjelmanumerosta toiseen riittävän hektisesti. Huumoria ja herkistelyä on sopivassa suhteessa aikuiseen makuun, tosin takarivistä kuului joidenkin akrobatianumeroiden aikana lapsen ääni joka kysyi, miks ne tekee tota samaa taas. Akrobatiaa on toisin sanoen ohjelmassa runsaasti, mutta mielestäni myös täysin perustellusti. Illan ensimmäinen akrobatianumero on ehdottomasti koskettavin ja intensiivinen - ballerina ja rengas. Tunnelma on kuin 1900-luvun alun sirkuksesta, samanaikaisesti äärimmäisen taitavaa, hallittua, traagista ja yksinäistä. Myöhemmät trapetsinumerot ovat tunnelmaltaan lämpimämpiä ja menevämpiä.

Jonglöörausta on vähän, mikä toimi hyvin. Toinen potentiaalinen sirkuksen kauhuelementti, siis mielestäni tylsä tai nolostusta herättävä osio, on pelle. Talvisirkus Afrikassa pelleilyosio oli yhdistetty erittäin onnistuneesti akrobatiaan ja toimi loistavasti.

Afrikka oli läsnä paitsi afrikkalaisten sirkustaiteilijoiden, myös musiikkityylin, taustavideoiden ja hyvin ideoidun kierrätyshenkisen puvustuksen kautta.

Yleisössä ei voi muuta kuin ihastella sitä, millaisen shown Hurjaruuth on saanut aikaan!

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Helsinki Music Marathon @ Loose, Helsinki

Kolmipäiväinen sisäfestari Helsinki Music Marathon järjestettiin ensimmäistä kertaa nyt joulukuussa. Kävin Loosessa katsomassa kolme keikkaa.

Maailmanlopun tyttö & Hyeenat

Se oli hyvä keikka! - video toisaalta.



45 Degree Woman

Se oli aivan erilainen keikka kuin mitä Youtube-videoista olisi voinut päätellä, mutta laulajalla on upea ääni.

Turun Romantiikka

Ja sekin oli energinen keikka.

Dj Vesku @ Nordlandia

Ehkä näimme Dj Veskun. Kuitenkin: satamaansaapumiskappale Aikuinen nainen. Tästä, tyhjentävästi, ei ole mitään sanottavaa.

African Kitchen, Tallinna

African Kitchen on kiva ravintola Tallinnassa Uus-kadulla, aivan lähellä laivaterminaalia, mistä syystä moni muukin suomalainen on löytänyt paikan. Ruoka-annokset ovat edullisia - kallein kasvispääruoka maksaa kahdeksisen euroa.

Olen käynyt tässä ravintolassa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla tilasimme pääruokien lisäksi alkuruoat - vaikka olimme ravintolassa ajan kanssa, annoksista selviytyminen osoittautui ylitsepääsemättömäksi, sillä alkupalat olivat kookkaita ja täyttäviä, pääruokien kastikkeessa käytetty pähkinäpohjainen suuruste puolestaan äärimmäisen tuhtia. Oli noloa jättää ruokaa. Niinpä nyt toisella kertaa tilasimme hillitymmin vain pääruoat.

Syömäni oritaiko, afrikkalainen kasviscurry riisin kera, oli herkullinen. Kastike oli melko tulinen ja runsaan kanelinen. Seuralaiseni valinta puolestaan ei ollut järin häävi: soijanuudelit oli kaikesta päätellen paistettu pannulla, jolla oli aiemmin maun perusteella paistettu lihaa ja annoksesta löytyneiden ruotojen perusteella myös kalaa. Ikävä yllätys.

Sisustukseltaan ravintola on viihtyisä ja henkilökunta sekä ystävällistä että kielitaitoista. Edullisin skumppapullo on hinnaltaan 13,50 euroa, mutta paikasta saa myös yli kahdensadan euron samppanjaa, mikäli törsäysmieliala koettelee asiakasta.

Epäonnisesta nuudelivalinnasta huolimatta suosittelen ravintolaa sekä tunnelmansa että ruokiensa puolesta.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Anja Kauranen: Kaipauksen ja energian lapset

 

"Kiitokset ja syytökset Äidille, äideille."


WSOY 1991. 190 s.

Olen lukenut Anja Kaurasen/Snellmanin tuotannon lähes kokonaan. Olen lukenut Kaipauksen ja enrgian lapset edellisen kerran noin kymmenen vuotta sitten. Jotkin Kaurasen kirjoista tuntuivat aivan eri teoksilta toisella lukukerralla, mutta tämän romaanin suhteen lukukokemus on säilynyt samankaltaisena.

Kaipauksen ja energian lapset kertoo Äidistä, "se on kertomus Äidistä, eikä pääty mihinkään johtopäätöksiin". Läpi romaanin käytetään me-kertojaa, lapsia. Luvut ovat hyvin lyhyitä, näemme Äidistä erilaisia särmiä, toisteisesti, erilaisina variaatioina. Määrittelevin näkökulma on nostalgia: on Iso Komero, jossa Äiti säilyttää Albumia, Menneiden Kesien Kuvia, ja eritoten sen viimeisen. Äidin elämä tapahtuu menneisyydessä, nuoruudessa, nykyisyys on vain pyrkimys kohti mennyttä, johon ei enää ole pääsyä. On olemassa hetkiä, jotka tuntuvat jatkuvan ikuisesti, mutta kun ne loppuvat, ne ovat loputtomasti ohi.

Paitsi kertomus tästä yhdestä äidistä ja hänen nostalgiastaan, joka monistuu hänen lapsissaan, kertomus "evakkoudesta toiseen ja kolmanteen polveen", romaani on myös näkökulma naiseuden ja äitiyden moninaisuuteen, erilaisiin vaihtoehtoihin, mikä näkökulma tulee eritoten esiin "Kiitokset ja syytökset Äidille" -prologissa.

Teksti on herkkää ja karkeaa, kaipaavaa niin kuin useissa Kaurasen teoksissa. Äidin monet suhteet, niin miehiin kuin naisiinkin, esitellään nimin kuten Hyvin Nuori Mies, Pitäisi Vähän Jutella tai Sinihuulinen. Muistellessaan mennyttä Äiti toteaa, "kaikki oli kaunista eikä mikään tehnyt kipeää". Parhaiten muistan tästä romaanista Äidin repliikin "saa olla tiedoissa aukkoja kunhan ei ole tunteissa", josta tulee mieleeni "menestyksestä menetykseen on vain yhden kirjaimen mittainen matka" - mutta se on toisaalta, ehkäpä Arabian Laurista, ehkäpä muualta. Nyt haluaisin lukea Ihon ajan, uudelleen.

torstai 29. marraskuuta 2012

Silent Woo Goore @ Kuudes linja, Helsinki



Silent Woo Goore, rockbändi Udmurtiasta, aloitti Suomen-kiertueensa Helsingistä Kuudennelta linjalta. Menin paikalle mielenkiinnosta toisaalta erilaisen musiikkikokemuksen perässä, toisaalta kuullakseni, miltä udmurtti kuulostaa. En halunnut tutustua musiikkiin etukäteen, sillä halusin yllättyä. Ja yllätyinkin, erittäin positiivisesti.

Laulaja Sveti Ruthskinalla on persoonallinen ja vahva ääni, joka assosioi kansanlauluihin. Anatoli Galihanov bassossa ja Grigorii Stepanov rummuissa pitivät yllä tiukkaa rytmiä, jonka päälle kitaristi Vladimir Zhuikov soitti hyvin melodisesti ja kaikuisasti. Setti koostui rytmisistä menobiiseistä, ja loppupuolen tunnelmapalana oli herkkä Orpo-kappale. Bändi soitti erinomaisesti ja varmasti yhteen. Suomeksi kuullut välispiikit nostattivat tunnelmaa, ja Sydämeni-biisin nimessä kielisukulaisuus näkyi - muutoin udmurtin kieli jäi mysteeriksi.

Bändin nimi kertoo sivilisaatiomme tulevaisuudesta, jossa kulttuurit yhdistyvät toisiinsa. Kahden kulttuurin kohtaaminen ei johda kummankaan tuhoon vaan syntyy symbioosi. Englanninkielinen Silent (hiljainen) ja udmurtiankielinen Woo Goore (veden laulu) yhdistyvät yhdeksi kokonaisuudeksi. Edellinen tieto on peräisin kiertueen Fb-sivulta, joilla bändin musiikki määritellään udmurtialaisen folkloren yhdistymäksi eri tyyleihin, lähinnä rockiin. Sivuilta paljastuu myös laulujen tekstien olevan nuorten udmurttirunoilijoiden käsialaa. Musiikkinäytteitä Myspacessa!

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

52 sielua - symbolismin maisema 1880-1910 @ Ateneum, Helsinki

 Ateneumin talvinäyttely esittelee symbolistista maisemamaalausta. Näyttelyssä on teoksia 52 taiteilijalta, siitä nimi.

En tunne kuvataidetta kovinkaan hyvin, mutta näyttelyn alkupuolisko tuntui hämmentävältä. Mikä näissä maisemissa on erityisen symbolistista, vai onko symbolismi pikemminkin lukuohje? Ilman annettua otsikkoa olisin itse sijoittanut osan maalauksista realismin, osan romantiikan otsikon alle. Odotushorisonttini mukaiseksi näyttely kääntyi puolivälissä, suuressa violetissa salissa, jossa esitellään muun muassa Vincent van Goghin töitä. Mitä pidemmälle huoneissa kulkee, sitä kauemmas realismista maalaukset tulevat. Viimeisessä huoneessa olevat Wassily Kandinskyn työt ovat näyttelyn abstrakteimpia.

Osa tauluista on tunnelmaltaan hyvinkin voimakkaita ja vangitsevia, osa puolestaan menee kesämökkitaiteen puolelle. Kuitenkin kokonaisuudessaan näyttely on kiehtovaa katsottavaa.

Lopuksi voi halutessaan tutustua lyhyisiin taiteilijaelämäkertoihin ennen näyttelystä poistumista. Tähän olisin itse kaivannut elämäkertojen oheen pieniä painokuvia tauluista, jotka kultakin taiteilijalta tässä näyttelyssä ovat esillä.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Runoilevien naisten kaupunki. Uutta ranskankielistä runoutta.

Tammi 2010. Toimittaneet ja suomentaneet Marja Haapio, Kristiina Haataja, Jouni Inkala, Annukka Peura, Helena Sinervo ja Anni Sumari.

Runoilevien naisten kaupunki -antologia esittelee 14 1900-2000-luvun ranskalaista runoilijaa. Saatesanoissa sukupuolivalintaa perustellaan sillä, että toisaalta tähänastisen suomennokset esittelevät lähinnä miesrunoilijoita ja toisaalta naisrunoilijoiden asema Ranskassa ei ole ollut yhtä vahva kuin Suomessa.

Antologian runoilijoista eritoten kaksi herätti mielenkiintoni: Linda Maria Baros (s. 1981) ja Fabienne Courtade (s. 1958).

Linda Maria Barosilta kokoelmaan on suomennettu läpileikkaus runoja kokoelmasta La maison en lames de rasoir (Partakoneenteristä rakennettu talo, 2006). "Vaarallinen, partakoneenteristä kyhätty talo on kyseenalaisen epämääräisesti pystyssä pysyvä parisuhdekoti, yhtä aikaa mahdoton ja ainoa mahdollinen", kuvailee alkuperäistä kokoelmaa näiden runojen suomentaja Kristina Haataja. Alkuperäinen kokoelma rakentuu prologin ja epilogin ympäröimistä huoneista ja tiloista, joista kustakin tähän antologiaan on suomennettu yksi runo. Prologi alkaa näin:"Olevaisen usvasta nousee talo / muistuttaa partakoneenteristä rakennettua palatsia / joka pysyy tasapainossa / sinun ranteesi päällä." "Sinun ranteesi päälle" päättyy myös epilogi, ja seitsemän sutta valvoo kynnyksellä. Barosin runoissa on vahvaa kuvastoa ja voimakas tunnelma.

Fabienne Courtaden runot ovat aukkoisempia. Ne käsittelevät läsnäoloa ja poissaoloa, rakkautta ja kuolemaa. Tähän antologiaan Courtadelta on suomennettu (Marja Haapio) runoja kahdesta kokoelmasta, Ciel inversé II (Nurin kääntynyt taivas, 2002) ja Il reste (Se mitä jää, 2003). Varsinkin jälkimmäinen on kiinnostava: "joskus unohdan teidät   antaudun toisiin leikkeihin kuin meidän / tai silmät kiinni   kieltäydyn ajattelemasta jotakuta   en ole enää läsnä, en / edes teidän takianne   minulla on tarve vahingoittaa itseäni   tappaa itseni /    monta kertaa päivässä   ne ovat pakolaispäiviä / --".

lauantai 17. marraskuuta 2012

Ravintolapäivä 17.11.2012, Helsinki

En muista, monta kertaa vuodessa Ravintolapäivää on päädytty järjestämään, mutta se on aina erilainen eri vuodenaikana. Parhaiten tapahtuma toimii kesäsäässä, mutta piristävä se on myös syksyllä.

Marraskuun Ravintolapäivän säätila oli lievästi tihkuinen ja marraskuisen harmaa, muttei mitenkään kylmä. Olin niin hidasliikkeinen, että kävin vain yhdessä ravintolassa, Solidaarisuuskahvilassa, mutta se olikin hyvä valinta. Menun teemana oli Solidaarisuuden tekemän kehitysyhteistyön kohdemaat, Nicaragua, Uganda ja Somalimaa. Valitsin vegelautasen (6 e), joka sisälsi kaksi somalimaalaista samosa-piirasta, ugandalaisittain maustettua maniokkia sekä paistettuja banaanisiivuja. Maniokkia en ole maistanut koskaan aikaisemmin, ja se olikin lautasen eksoottisin osio. Kaikki oli rasvaista, täyttävää ja eri tavoin maustettua, onnistunut kokonaisuus siis. Solidaarisuuskahvilassa oli myöhäisiltapäivällä leppoisa ja kiireetön tunnelma, vaikka suinkaan ainoa asiakas en ollut.

Tänä vuonna ravintolakarttaa klikkailtuani tulin äkkiseltään siihen tulokseen, että yksityisten ihmisten lisäksi erinäiset järjestöt tuntuivat aktivoituneen ravintolanpidossa. En ole aivan varma, mitä ajattelen tästä tendenssistä (institutionalistuuko konsepti? kallistuvatko hinnat? syövätkö isot ravintolat pienet?), mutta ainakin Solidaarisuuskahvila oli oikein hyvä ruokakokemus paitsi annostensa myös  hintatasonsa puolesta - vaikka "tuotot ohjataan lyhentämättöminä kehitysyhteistyöhön", se ei näkynyt annosten hinnassa "hyväntekeväisyyslisänä".

torstai 8. marraskuuta 2012

Ylihuomenna hän tulee @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ylihuomenna hän tulee - ja sitä ennen kappelin täytyy olla valmis. Deadline on ehdoton ja sitä ei saa ylittää. Jos deadline ylitetään, meidät kaikki tapetaan.

Ryhmäteatterin Ylihuomenna hän tulee kritisoi työelämää, kiirettä ja elämän todellisen merkityksen häivettymistä huumorin, kärjistysten ja splatter-efektien avulla. Ensimmäinen puoliaika keskittyy työelämän absurdiuden havainnointiin ja henkilöiden välisten suhteiden kuvaamiseen, toisella puoliajalla ollaan elämän suurten kysymysten äärellä. Ensimmäisen puoliajan jälkeen ainakin minulle katsojana oli täysi mysteeri, miten juoni voi jatkua, mutta tarina pysyi jäntevästi koossa, ja lopulta varsin loogisestikin.

Näytelmän jännite pysyy yllä alusta loppuun - vaikka touhua, tohinaa ja nopeita repliikkejä riittää, toiminnallisuus ei muutu tasapaksuudeksi. Hahmoissa riittää yllätyksellisyyttä ja hahmot syvenevät näytelmän aikana. Inhimillinen kohtaa epäinhimillisen ja yli-inhimillisen.

Hienoa näyttelemistä ja sekä hauska että ajatuksia herättävä kokonaisuus!

Nenäpäivä @ Kansallisteatteri

Kun luin Mikko Rimmisen romaania, koin aivan valtavaa myötähäpeää päähenkilö Irman puolesta, ja Kansallisteatterin näytelmäsovitukselta sekä pelkäsin että odotin samankaltaista kokemusta. No, sellainen se ei ollut.

Pienellä näyttämöllä pyörivä Arto af Hällströmin ohjaus on varsin mitäänsanomaton tulkinta Rimmisen romaanista. Irmaa näyttelevä Sari Puumalainen ei lupaavasta alusta ja päännyökyttelyeleestään huolimatta saa hahmoonsa syvyyttä. Näytelmästä puuttuu intensiteetti lähes täysin. Irman hahmo ei herätä minkäänlaisia tunteita, ja ensimmäisen puoliajan komiikka perustuu lähinnä sen varaan, minkälainen marginaalihahmo kunkin oven avaa. Toisella puoliajalla tunnelma hieman tiivistyy, ja autolla-ajokohtaus on melko onnistunut.

Näytelmän syvin ja koskettavin henkilöhahmo on ehdottomasti Irman poika (Ylermi Rajamaa). Roolisuoritus hermostuneine eleineen ja kaikkine sönköttävyyksineen tuo tunnetta esitykseen.

Kokonaisuudessaan näytelmässä ei ole mitään mieleenpainuvaa, ja harmillisesti myös Rimmisen kieli välittyy vain välähdyksittäin. Näytelmä ei itketä yhtään ja naurattaakin vain hymähdyksittäin.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Elina Tiilikka: Punainen mekko

"Parin kilometrin matka tuntui tällä kertaa tajuttoman pitkältä."


Gummerus 2010. Pokkari, 4 p. 288 s.

Tiilikan Punainen mekko on samanaikaisesti ankeaa, arkirealistista ja sujuvasti eteenpäin kulkevaa proosaa. Asioita ei turhaan selitellä, impulsiivinen päähenkilö vain tekee ratkaisuja sen kummemmin pohtimatta ja lukija seuraa niiden seuraamuksia. Päähenkilö ei ole kaikkivaltias, asioiden ja päätösten tekeminen ei ole hänelle erityisen helppoa, jotkin tuntuvat mahdottomilta.

Päähenkilö on parikymppinen Noora, joka ei opiskele tai käy töissä. Hän muuttaa pikkukaupunkiin, pois kotoa, ja kun rahat alkavat loppua, jotain työtä täytyisi löytää. Siivoushommat eivät Nooralle sovi, ja niinpä hän kokeilee strippaamista. Huoraaminen vaikuttaa strippaamiseen verrattuna helpommalta sekä työmäärällisesti että rahan ansaitsemisen kannalta, ja niinpä Noora ryhtyy alalle. Hän ajattelee, etteivät kaikki huorat ole ankeita, alistettuja ihmiskaupan uhreja, vaan alan voi valita myös vapaasta tahdostaan - että työminän voi pitää erillään vapaa-ajan minästä. Ehkäpä tässä on yhtenemäpinta alaan kuin alaan - ruumista ei lopulta voi erottaa sielusta, ja työ alkaa jättää jälkensä Nooraan.

Romaanissa kuvataan seksiä arkisesti ja naturalistisesti. Nooran minän, ajattelutavan ja itsetunnon muutoksen kuvaus on uskottavaa. Omaelämäkerrallisuudessaan romaani antaa yhden näkökulman maksullisen seksin maailmaan nyky-Suomessa.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Akateeminen Laulu: Yö. Kuoromusiikkia pohjoisen tähtitaivaan alta @ Tuomiokirkko, Helsinki

Akateeminen Laulu johtajanaan Ruut Kiiski esiintyi Helsingin Tuomiokirkossa sunnuntai-iltana 4.11. Ohjelman aloitti Andrea Tarrodin (s. 1981) sävellys Lume (2007). Kynttiläkruunut sammutettiin, kupolit valaistiin valkealla valolla ja kuoro lauloi kappaleen urkuparvelta. Aloituskappaleen jälkeen kynttiläkruunujen lämpimät valot sytytettiin uudelleen ja kuoro siirtyi kirkon etuosaan. Tunnelma kirkossa oli rauhallinen ja lämminhenkinen, laulu aaltoili kauniisti tilassa.

Ohjelma oli koostettu pohjoisten nykysäveltäjien tuotannosta ja se oli melko vaihteleva. Itse pidin eniten aloituskappaleesta, joka loi kirkkoon vahvan riittisen ja jollain lailla sanattoman alkupyhän, alkukantaisen tunnelman. Myös Cyrillus Kreekin (1889-1962) vironkieliset kappaleet (Taaveti laul 104, Õnnis on inimine ja Taaveti laul 141) olivat koskettavia. Suurimman poikkeaman konsertin yleisestä linjasta teki Thomas Jennefeltin teos Warning to the Rich (1977), jonka teksti on Raamatusta kuten usean konsertissa esitetyn kappaleen, mutta kontekstista huolimatta se kuulosti sanoiltaan pikemminkin taistolaislaululta. Siinä missä kaikuva kirkkoympäristö sopi erinomaisesti muihin kappaleisiin, tämä teos olisi mielestäni vaatinut akustiikaltaan selkeämmän esitysympäristön, sillä sanat, myös huudahduksenomaiset väitelauseet, puuroutuivat suurimmalta osin. Tässä kohdin käsiohjelmaan painetuista sanoista oli iloa.

Sam Mendes: 007 Skyfall

Kiinnostuin uudesta Bond-leffasta kuultuani Adelen upean tunnarin, jota ei voi olla Bond-tunnariksi tunnistamatta. Skyfall on hyvä elokuva, ja Bondiksi varsin omalaatuinen, jollain lailla vakavampi ja synkkäsävyisempi, vaikka rymistelykohtauksiakin on. Skyfallissa tapaamme hieman vanhentuneen Bondin, joka salaisen agentin kyvyt asetetaan kyseenalaisiksi. Kuuluuko Bond jo vanhaan maailmaan, ovatko tämän päivän sankareita koodaamisen hallitsevat nuoret nörttipojat? Tätä aihetta elokuvassa käsitellään itseironian keinoin, ja samoin suhtaudutaan Bondille tyypillisiin salaisen agentin uusinta teknologiaa edustaviin välineisiin. Jossain vaiheessa on aika etsiä käsiin vanha kunnon Aston Martin - se on edelleenkin toimintakunnossa, vanhan maailman konsteille ja agenteille on siis tilausta vielä nykymaailmassakin.

Daniel Craig näyttelee James Bondia karismaattisesti, ja myös leffan pääpahis, jota näyttelee Javier Bardem, on paljon muuta kuin yksiulotteinen henkilöhahmo. Tässä Bondissa on huomattavasti enemmän psykologista syvyyttä kuin useassa aiemmassa, muttei lajityypin kustannuksella. Mukana on myös kauniita naisia, näyttäviä takaa-ajoja, toimintaa ja visuaalisesti upeita kohtauksia, kuten esimerkiksi takaa-ajo Shanghaissa. Ainoastaan bondmaisia rakastelukohtauksia on yllättävän niukasti. Silti kyseessä on ehdottomasti suurien tunteiden elokuva.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Dragon Palace, Tuusula

Olen aiemmin tullut siihen tulokseen, että vuohenjuustoraja menee jossain Kehä kolmosen kohdalla (teorian mukaan erikoisjuustosämpylätarjonta rajoittuu radikaalisti kehältä kauemmas kuljettaessa), ja nyt rajoittuvuusteoriani laajentuu koskemaan myös kiinalaisia ravintoloita.

Tuusulalainen Dragon Palace on sisustukseltaan miellyttävä, vaikka se sijaitseekin epämääräisesti liikekertymän keskellä. Tunnelma on rauhallinen ja palvelu ystävällistä. Olen tottunut siihen, että kiinalaisten ravintoloiden ruokalistoissa on noin sivun verran erilaisia kasvisvaihtoehtoja: kasviksia erilaisissa kastikkeissa sekä tofun kera että ilman, ja toisaalta erilaisia paistetut nuudelit -kasvisannoksia. Dragon Palacen listalla on noin yksi kasvisvaihtoehto, jonka nimi on suorasukaisesti paistetut kasvikset. Annos on ihan hyvä.

Siinä missä vuohenjuustorajateoriani pitää paikkansa, pitää paikkansa myös melko radikaali hintaero sen suhteen, että pk-seudun ulkopuolella saa usein muhkeita täytettyjä leipiä huomattavasti huokeampaan hintaan. Hintateoria ei päde kiinalaisiin ravintoloihin - ainakaan tämän kokemuksen perusteella, sillä hinnat ovat vähintäänkin samat kuin kohtalaisen hyvissä Kehä kolmosen sisäpuolella sijaitsevissa paikoissa.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Alison Bechdel: Äideistä parhain. Koominen draama.

 

"Kesken jonkinlaisen kodinkunnostusoperaation telkeän itseni vahingossa kylmänkosteaan kellariin."


Like 2012. Alkuteos Are you my mother?: a comic drama, 2012. Suom. Anu Turunen (osaa kirjallisuussitaateista lukuun ottamatta). 292 s.

Alison Bechdelin sarjakuvaromaani Äideistä parhain on koukuttava ja ajatuksia herättävä kokonaisuus. Sarjakuva kertoo periaatteessa omaelämäkerrallisesti Bechdelin äidistä, mutta enemmän se kertoo äiti-tytär-suhteesta tai Bechdelistä itsestään.

Sarjakuva hyödyntää kollaasitekniikkaa monine ruutuihin upotettuine kirjallisuusvittauksineen. Viittaukset ovat enimmältään psykologisia: Bechdel käy terapiassa ja lukee runsaasti psykologista kirjallisuutta, ja niinpä hän lainaakin paljon muun muassa Freudia, Winnicottia ja Alice Milleriä. Virginia Woolfin Majakkaa kuljetetaan mukana teoksen alusta loppuun. Osin Bechdel referoi lähteitään, osin hän ottaa suoria sitaatteja - tekniikka toimii sarjakuvassa erinomaisesti.

Bechdel on omistanut teoksensa "Äidilleni, joka tuntee itsensä". Näyttelijä Jean Seberg allekirjoitti pojalleen lähettämänsä jäähyväiskirjeen "Your mother who knows you". Bechdel käsittelee teoksensa läpi kysymystä, miksei hän saanut äidiltään sitä, mitä olisi tarvinnut; mitä se olisi ollut, miten sen saamattomuus häneen vaikutti ja mitä hän sen sijaan sai äidiltään. Omistuskirjoituksen voi tulkita myös teoksen lukuohjeeksi.

Teos on suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa identiteettikriisiä potevalle tai pohtivalle, niin äideille kuin tyttärillekin. Jonkinlainen psykologisten teorioiden tuntemus sujuvoittaa lukemista, mutta teos antanee runsaasti ajateltavaa myös psykologian käsitteitä tuntemattomille.

Äideistä parhain on teos, joka ei tyhjene yhdellä lukukerralla. Se on jotain kaunokirjallisuuden, elämäkerran ja terapiakirjallisuuden väliltä, mutta se ei missään nimessä sorru yksinkertaistavan self help -kirjallisuuden genreen, vaan päähenkilö tarkastelee itseään ja ympäristöään tarkkanäköisesti ja tunnistaen ja tunnustaen niitä asioita, joita hän kykenee.

Tällainen raadollisen mutta vapauttavan oloinen tunnustuskirjallisuus vaikuttaa kiinnostavan ihmisiä - itseni mukaanlukien - tällä hetkellä. Kiinnostavana mutta osaltani vielä lukemattomana teossarjana mainittakoon Karl Ove Knausgårdin Taisteluni, jota tällä hetkellä on suomennettu kaksi osaa. Katsotaan, milloin tuo lukukokemus osuu kohdalle.

Kirjamessut @ Helsingin messukeskus

Vuoden 2012 Kirjamessujen teemamaana oli Unkari, mutta onnistuin missaamaan mielenkiintoisimmat esiintyjät, György Spirón ja Péter Esterházyn, joten se siitä teemasta osaltani. Tänä vuonna samaan aikaan järjestettiin jo perinteeksi muodostuneiden Ruoka & Viini -messujen lisäksi myös Musiikkimessut, jotka olivat osin samassa näyttelyhallissa Kirjamessujen kanssa ja tuntuivat hieman syövän tilaa Kirjamessuilta.

Paikalla oli kuitenkin useita mielenkiintoisia näytteilleasettajia ja suhteellisen hyviä kirjatarjouksia. Lähes kaikkialla mainostettiin myytävän kirjoja 20 prosentin alennushinnalla, mutta toisaalla alennus tuntui silmänlumeelta. Esimerkiksi Hannu Launosen suomentamaa Sándor Weöresin runokokoelmaa Kadonnut päivänvarjo (WSOY 2012) myytiin jossakin 27 euron hintaan, ja kustantajan kojussa kyseisen teoksen hinta oli 30 euroa. Epäuskottavaa.

Perjantai-illan päätteksi Eino Leino -lavalla Liken kirjailijat Marja Björk, Mika Pekkola ja Raija-Sinikka Rantala keskustelivat aiheesta "Perhetabut murtuvat". Kunkin kirjailijan romaani kertoo jollain lailla ahdistavasta ympäristöstä, joko perheestä tai laajemmasta yhteisöstä, jossa päähenkilö elää, ja siitä, millaisia ratkaisuja päähenkilön on mahdollista tehdä selvitäkseen tilanteesta. Keskustelu herätti mielenkiintoa teoksia kohtaan.

perjantai 26. lokakuuta 2012

A. S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus.

"Nää sieltä löydät: tarhan, ynnä puun / tuo käärme juurellaan, ja kultaisen / hdelemän, ja naisen siimeksessä / ja puron solisevan, ruohikon."


Teos 2008. Alkuteos Possession. A Romance, 1990. Suom. Marja Alopaeus, runot Leevi Lehto. 692 s.

A. S. Byattin romaani Riivaus ei ole läheskään niin helppo lukukokemus kuin Lasten kirja, mutta on romaaneissa myös paljon samaa. Molemmissa teoksissa tarinat risteilevät moniäänisinä ja eri tasoilla ja 1800-luvun viktoriaaninen Englanti valottuu usean kertojan näkökulmasta.

Riivauksessa on kaksi päätasoa: 1980-luvun Englanti, jossa tarina sijoittuu yliopistomaailmaan ja kirjallisuustieteeseen, sekä 1800-luvun Englanti, jolloin 1980-luvun kirjallisuudentutkijoiden tutkimuskohteet, runoilijat Randoph Henry Ash ja Christabel LaMotte, elivät.

Romaani leikittelee eri lajityypeillä ja on täynnä pastisseja, joiden kautta lukijakin asetetaan kirjallisuudentutkijoiden asemaan, ikään kuin alkuperäisten dokumenttien äärelle. Romaanissa on kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, satuja, eeppistä runoutta, katkelmia tieteellisistä artikkeleista... Pastisseissa tavoitetaan ihailtavasti erilaisia tyylejä ja ääniä, mutta ne myös tekevät lukukokemuksesta raskaan. Siinä missä Lasten kirjan moniäänisyys rakentui paitsi usean henkilöhahmon varaan myös eritoten juoneen upotettuihin satuihin, Riivaukseen upotetut tekstit ovat hidaslukuisempia ja selkeämmin eri maailmasta. Sadun lajityyppi on edelleenkin tuttu, mutta romantiikan ajan ajattelu ja kielikuvat vaativat enemmän ponnisteluja - ainakin minulta. Ja tähän perustuu sekä romaanin viehätys että tylsyys.

Byatt rakentaa romanttisen maailman uskomattoman hienosti. Maailmankuva on täysin erilainen kuin nykyään, ja sellaisena se tuntuu raikkaalta ja avartavalta - on toisiakin ajattelumalleja ja -tapoja. Toisaalta romanttinen koukerokielisyys ja eeppisten runojen ja kirjeiden loputtomilta tuntuvat mystiset kielikuvat luovat myös sellaisen olon, että eikö tekstiä voisi vähän editoida (todennäköinen vastaus on ei - kärsimätön lukija kärsiköön hieman). Riivauksen alaotsikkona on "Romanttinen kertomus", ja sitä romaani ehdottomasti on, molemmilta aikatasoiltaan.

Riivaus ei missään nimessä ole nopealukuinen tai nopeatempoinen romaani, vaikka loppua kohden juonessa onkin joitain agathachristiemäisiä piirteitä. Teos sopisi parhaiten luettavaksi mökillä tai jossain muualla, missä kello ei määrää elämästä.

Dubrovnikin vanhakaupunki, Kroatia

Dubrovnikin vanhakaupunki on Unescon maailmanperintökohde, ja syystä. Byronin sanotaan kutsuneen kaupunkia Adrianmeren helmeksi, mikä ei myöskään vaikuta liioittelulta. Kaupunginmuurien sisäpuolella vallitsee aivan omanlaisensa tunnelma.



Pääkatu Placa/Stradun jakaa kaupungin kahtia: mantereen puolen kadut nousevat jyrkästi vuorenrinnettä, meren puolella on tasaisempaa. Placan toisessa päässä on Pilen portti, joka on myös kaupungin bussiliikenteen solmukohta (kaksi lähtöpysäkkiä sekä joitain turistibusseja), toisessa päässä on puolestaan vanha satama. Vanhakaupunki on kokonaisuudessaan autotonta aluetta.



Pääkadun kiveys on kulunut kiiltävänsileäksi, ja niinpä illan tullen valot heijastuvat siitä kuin sateen jälkeen.



Lokakuussa turisteja ei ole ruuhkaksi asti, ja katuja on mukavaa vaellella rauhassa. Krääsää on myynnissä jonkin verran, mutta pääkadun varrelta löytyy myös muun muassa kaksi kirjakauppaa.



Kaupungimuurilta käsin saa hyvän kokonaiskuvan myös reuna-alueista, joilla ei ole erityisiä turistihoukutuksia vaan lähinnä asuintaloja ja arkea. Lippu kaupunginmuurille on suhteellisen kallis (70 kunaa, noin 10 euroa).


Caffe Bar Bard, Dubrovnik

Kun kävelee kaupunginmuuria ja lähestyy vanhaa satamaa, voi havaita muurin ulkopuolella tällaisen näyn:



...ja oivaltaa samantien haluavansa itsekin paistattelemaan laskevan ilta-auringon valoon lasillisen äärelle. Paikan nimi on Caffe Bar Bard. Sisäänkäynti puolestaan näyttää tältä:



...ja niinpä, vaikka paikka mainitaan myös matkaoppaissa, siellä ei ole valtavaa ruuhkaa. Sisäänkäynti on paitsi kryptinen, myös sellaisessa osassa vanhaakaupunkia, jossa ei ole erityisesti muita turistihoukutuksia - toki muutama ravintola sekä runsaasti apartments-kylttejä, joita muutoinkin on ympäriinsä.

Muista kahviloista, baareista ja ravintoloista poiketen tässä paikassa ei ole pöytiintarjoilua ja niinpä tipit on laskettu suoraan mukaan hintoihin, jotka ovat varsin kohtalaisia. Valitsin juomakseni Martini Biancon (31 kunaa), joka tarjoiltiin ihanan kerettiläisesti jäiden ja sitruunan kera (en ole koskaan ymmärtänyt oliivin funktiota tässä juomassa - tosin vielä sitruunaviipalettakin parempi ratkaisu on lime).

Auringon laskettua paikka näyttää illanhämyssäkin valokaapeleineen tunnelmalliselta - lokakuun illat vain ovat sen verran viileitä, että viluinen turisti kaipaa vähintäänkin huivin harteilleen.




Taj Mahal, Dubrovnik

Toisinaan ulkomailla on hankalaa löytää mielenkiintoista kasvisruokaa. Ainahan toki voi syödä pitsan tai salaatin, hätätilassa lautasellisen ranskalaisia perunoita tai keitettyä kukkakaalia. Tässä kontekstissa on kuitenkin aina mielenkiintoista löytää uudenlaisia makuja.

Dubrovnikin vanhassakaupungissa sijaitseva ravintola Taj Mahal ei nimestään huolimatta viittaa Intiaan, vaan ravintola tarjoilee bosnialaista ruokaa. Bosnialaisuus määritellään täällä sekoitukseksi läntisiä ja itäisiä keittiöitä: Turkin, Lähi-idän ja Välimeren vaikutteet kohtaavat keskieurooppalaiset maut. Listalla on runsaasti lihavaihtoehtoja mutta valinnanvaraa on kasvissyöjälläkin.

Valitsin maustetulla tuorejuustolla täytetyt munakoisorullat perunapiirakkalisukkeella paikallisen oluen kera. Annos oli herkullinen:



...ja (valitettavasti) niin täyttävä, etten voinut tilata jälkiruokaa, sillä listalla ei ollut esillä mitään kevyttä tyyliin hedelmäsalaatti, vaan minua houkuttelevin vaihtoehto olisi ollut juustolautanen hunajan kera, joka tuntui ylivoimaiselta. Niinpä tilasin digestiiviksi lasillisen perheen omatekoista hunajavodkaa, joka osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Tippeineen maksoin ateriasta 140 kunaa, siis hieman alle 20 euroa.

Sponzan palatsi, Dubrovnik

Sponzan palatsi sijaitsee aivan vanhankaupungin satamanpuoleisella reunalla pääkatu Placa-Stradunin varrella. Palatsi on rakennettu 1500-luvulla ja sen atrium toimii taidegalleriana.



Tärkeämpää kuin esillä oleva taide tuntuu kaupungin turistiorganisaatiolle olevan palatsi itse; koetin jälkikäteen selvittää sen taiteilijan nimen, jonka töitä kävin katsomassa, mutta tehtävä tuntuu salapoliisimaiselta. Kaupungin internetsivuilla todetaan galleriassa olevan esillä "aina joitain mielenkiintoisia töitä Dubrovnikin nykyisyydestä tai menneisyydestä", muttei tarkempia mainintoja taiteilijoista tai näyttelyistä. Pääsylippukin on postikortti, jossa lukee "Sponza Palace".

Joka tapauksessa: lokakuisen näyttelyn työt jakautuivat kahdenlaisiin. Toisaalta monivärisiin ja osin naivistisiinkin töihin, joissa useassa henkilöhahmojen taustalla kaartui rusettimaisesti värikäs nauha. Tämän osion työt eivät olleet mielestäni erityisen puhuttelevia, tosin yhdessä niistä tuotiin yllättävänkin kärkevästi esiin turismin ja elämän välinen ristiriita. Kärkevyys yllätti minut siinä mielessä, että todennäköisesti kuitenkin suuri osa galleriassa kävijöistä on nimenomaan turisteja. Taulu näyttää tältä:






Näyttelyn toinen puoli koostui impressionistisista henkilökuvista. Kuvaamalla värein valoa ja varjoa ihmisten kasvoilla ja olemuksessa taiteilija on onnistunut tallentamaan voimakkaan tunnelman. En tiedä, vaikuttiko intensiiviseen kokemukseeni se, että luin samanaikaisesti A. S. Byattin romaania Riivaus, joka käsittelee romantiikan ajan runoilijoita ja on tunnelataukseltaan hyvin nykyajasta poikkeava. Näistä tauluista kuitenkin mielestäni välittyy jokin hetkellinen, pysäytetty, ehkä menetetty:







Näyttelytilan sivuhuoneissa oli esillä myös Dubrovnikin historiaa käsittelevää materiaalia, valokuvia ja tekstejä. Vastapäätä lipunmyyntitiskiä on muistohuone Dubrovnikin piirityksessä 1991-1992 menehtyneille. Muistohuone onnistuu välttämään mahtailevan patriotismin tunnelman, vaikka seinällä on Kroatian lippu ja henkensä uhranneiden miesten kasvokuvia.



Televisioruudussa pyörii valokuvia piirityksen ajalta. Teknologia muuttuu - maailma muuttuu - kuvat pysyvät samanlaisina; Jugoslavian hajoamissodasta on vain parisenkymmentä vuotta aikaa, mutta kuvasto näyttää samanaikaisesti universaalin ajattomalta ja sumean vanhanaikaiselta. Dubrovnikissa on myös sotavalokuvamuseo War Photo Limited, mutta tällä matkallani en halunnut kohdata enempää ahdistavia historiallisia tosiseikkoja silmästä silmään - yksi muistohuoneellinen oli riittävästi.

Kirkkoja ja kappeleita, Dubrovnik / Lopud

Kroatian kirkkoa tarkoittava sana tuntuu laajemmalta käsitteeltä kuin suomen kirkko, sillä kirkkoja tuntuu olevan joka niemessä, notkossa ja rinteessä. Tässä muutama.

Crkva Sv. Vlaha, Dubrovnik




Tämä Dubrovnikin vanhassakaupungissa Lužan aukiolla sijaitseva kirkko on nimetty Dubrovnikin suojeluspyhimys Blasiuksen mukaan. Kirkko on suhteellisen pieni ja sisältä melko tummasävyinen.

Dubrovačka katedrala, Dubrovnik


Vanhassakaupungissa oleva ulkoapäin jo kooltaankin selvästi kirkoksi tunnistettava rakennus on sisältä varsin sekavan näköinen eikä tunnelma ole erityisen pyhä. Vaikuttaa siltä kuin olisi astunut sisään jonnekin lasten kerhotilaan, jossa on erilaisia tavaroita hujan hajan. Keskipenkit ovat kokoelma erilaisia istuimia, reunaseinillä on erityyppisiä alttarimaisia asetelmia ja pylväisiin on ripustettu tauluja - näin nyt jokseenkin kuvaillakseni näkemääni. Matkaoppaan mukaan kirkossa on näytillä erinäisiä aarteita, muun muassa Jeesuksen ristin kappale. Aarrekammioon epämääräisen verhon taakse päästäkseen olisi kuitenkin maksettava 20-30 kunaa, joten aarteet jäivät osaltani vain mielikuvituksen varaan.

Sv. Leonarda, Lopud 




Lopudin saarella (joka on pinta-alaltaan jotain neljän ja viiden neliökilometrin väliltä) on lukuisia kirkkoja ja ainakin yksi luostari. Leonardan pieni kappeli houkutteli poikkeamaan vuoristopolulle, mutta harmillisesti sen ovi oli lukossa. Onko tämä jonkun oma kirkko? Niin tai näin, ilmapiiri on rauhallinen ja houkuttelee istahtamaan hetkeksi.

Chapel of the Holy Cross, Lopud




Lopudin kylän rantakadun varrella on pieni 1600-luvulla rakennettu kappeli, jonka rakennutti paikallisesti kuuluisa merimies Miho Pracat. Pracat ei merimiehenä ollut yhtä kuuluisa kuin tarinoiden mukaan lähialueilta kotoisin ollut kollegansa Marco Polo, mutta tarinan mukaan hän oli rikas ja antelias mies ja niinpä hänen patsaansa löytyy nykyäänkin Dubrovnikin Ruhtinaanpalatsista. Kappelissa on mahdollisuus sytyttää kynttilä, ja näin oli tehnyt moni ennen minuakin saman päivän aikana. Pidän sellaisista hengellisitä tiloista, joissa on samanaikaisesti rauhan ja elämän tuntua.


sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Valokarnevaali @ Linnanmäki, Helsinki

Aika moni muukin oli sitä mieltä, että paras tapa viettää sateista ja pimeää lokakuista sunnuntai-iltaa on suunnata Linnanmäelle: paikalla oli enemmän ihmisiä kuin sinä kesäisenä päivänä, jona kävin hilavitkuttamassa. Tunnelma oli ruuhkassa arveluttavilta tuntuvista sateenvarjoista huolimatta leppoisan eurooppalainen. Valokarnevaali on hauska idea ja näytti todellisuudessa pirteämmältä kuin surkeassa kännykkäkuvassani, jonka ehkä joskus tänne liitän.

Viimeisen aukioloillan esiintyjinä oli räppäri Aste sekä sympaattishevinen The 69 Eyes, jotka molemmat soittivat muutaman biisin mittaisen minikeikan. Esiintymisten jälkeen vuorossa oli ilotulitus: valtava määrä savua ja hienot raketit riemuhevin säestyksellä. Ihmismassan poistumista säestivät vuoristoradan jarrumiesten juhlajarruttelun äänet.

Sumujen sillalla ei tähän aikaan vuodesta sentään tarjoiltu sumua.

Absurdia ja viihdyttävää.

Club Infektio @ Darkside Club, Helsinki

Darkside Club sijaitsee Töölössä kadunpätkällä, jonne ei eksy, ellei tiedä, minne on menossa. Sisään ei tarvinnut jonottaa eikä paikassa ollut liian täyttä - ei myöskään tyhjää. Paikkana Darksidea voisi kuvailla kauniisti sanalla "rosoinen": pöytäosasto muistuttaa kalusteiltaan kulahtanutta pubiräkälää, baaritiski on lyhyt, lattia on harmaavalkeaa laminaattia, terassi on erotettu kadusta korkealla lautaseinämällä ja naistenhuone on samantyyppisessä kunnossa kuin Playgroundissa. Luoko ympäristö viihtyvyyttä vai ei, se jakanee mielipiteet.

Mutta Infektiossa musiikki oli todella tanssittavaa ja suuri osa ihmisistä panosti pukeutumiseen ja tanssimiseen. Tanssilattialla näkyi niin letkupäitä, kaasunaamareita, korsetteja kuin pitsiäkin, mutta vähemmän pukeutuneitakaan ei katsottu kieroon, vaikka "synkkään konemusiikkiin keskittyvästä klubista" olikin kyse. Infektion blogissa musiikkityyleiksi nimetään muun muassa industrial, EMB, futurepop ja dark electro. Tanssilattian valomaailma oli sähäkkä ja dj:t käyttivät suhteellisen paljon savua, jonka tuoksu toi mieleen 90-luvun nuorisoseurantalon diskot. Muutoin tunnelma oli täysin erilainen.

Suosittelen klubia tanssinhimoisille lihatiskien välttelijöille, jotka viihtyvät mustassa värimaailmassa.

torstai 18. lokakuuta 2012

Eduskunta II @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Eduskunta II on jatkoa Ryhmäteatterin keväällä 2011 ensi-iltansa saaneelle samannimiselle näytelmälle. Näytelmä edustaa dokumentaarista teatteria - osa repliikeistä on poimittu suoraan eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista tai esimerkiksi televisioiduista seminaareista. Esitys hyödyntää kerronnassaan myös videotekniikkaa: henkilöhahmot ovat menneet poliittisiin tilaisuuksiin tapaamaan todellisia ihmisiä, tapaamiset on nauhoitettu ja esitetään osana näytelmää. Näyttelijät näyttelevät poliitikkoja ja talouselämän vaikuttajia, yhtenä henkilöhahmona on myös näytelmän ohjaaja Susanna Kuparinen, jonka tekemää taustatyötä tuodaan esille itseironisessa valossa.

Kyseessä on "satiiri veljeskuntien Suomesta" ja näytelmässä Suomi näytetään maana, jossa todellista vaikutusvaltaa eivät käytä poliitikot - hallitus ja eduskunta - vaan korporaatiot, yristysjohtajat ja hyvä veli -verkostot. Kohtauksissa nostetaan esiin poliittisia skandaaleja, eniten yksittäistä huomiota saa Finnair epämääräisine asuntokauppoineen ja veroparatiisiyhtiöineen. Keskiössä ovat eläkevakuutusyritykset ja niiden vallankäyttö, joka ei todellakaan noudattele avoimuuden periaatteita. Tietoa on vaikeaa saada.

Aihepiiri on teoreettinen ja monimutkainen, joten kyseessä on todellakin "aikuisten näytelmä". Ohjaaja Kuparinen onnistuu välittämään näytelmällään ehkäpä mahdollisen selkeän kuvan tapahtumista. Kertojanääni avaa käsitteitä ja taustoja katsojille, mikä on toimiva ratkaisu. Ensimmäinen puoliaika on varsin nopeatempoista revittelyä, toisella puoliajalla syvennytään Finnairin kauppoihin, sopimuksiin ja maineeseen. Ratkaisu on sikäli epätyypillinen, että toisella puoliajalla tapahtumien odottaisi kiihtyvän, mutta tässä näytelmässä ratkaisu jokseenkin toimii. Finnairin monimutkaisten yhteyksien edes jonkinlaiseksi ymmärtämiseksi onkin hyvä laatia selkeyteen pyrkivä rautalankamalli.

Näytelmän koomisinta antia ovat karrikoidut henkilöhahmot. Muun muassa poliitikkojen maneereja tuodaan esille erittäin osuvasti: Urpilainen, Hyssälä, Hautala, Kauppi, Zyskowicz, Pekkarinen, Ihalainen, Häkämies - mitä mimiikkaa! Näyttelijätyö on kerrassaan nautittavaa katsottavaa. Myös apulaiskapunginjohtajan esiintymis- ja puhetapa sekä toimittajan olemus ja ruumiinkieli tuovat nasevasti esille kyseisiin ryhmiin liittyviä stereotypioita.

Kysymys, joka minua eniten jäi näytelmän katsomisen jälkeen pohdituttamaan, on se, että onko valehteleminen lopulta noin helppoa? Pokkaahan se toki vaatii, mutta tiedon salaaminen ja muistamattomuus vaikuttavat olevan ihan relevantteja toimintatapoja oman edun tavoittelussa. Kansan tai suuren yleisön edessä ryvettymisellä ei tunnu olevan mitään merkitystä - lööpit huutavat tietyn aikaa, mutta jos asiat ovat tarpeeksi monimutkaisia ja kätkettyjä, ei tavallinen ihminen niitä kauaa muista. Pahinta, mitä hyvä veli -verkostoon kuuluvalle rikkaalle, vaikutusvaltaiselle, keski-ikäiselle ylipainoiselle heteromiehelle voi tapahtua, tuntuu olevan maineen tai kasvojen menettäminen vertaistensa joukossa ja sikäli hylätyksi tuleminen. Esimerkkitapaukseksi edellä mainitusta näytelmä nostaa Matti Vuorian, joka vaihtoi Fortumista Varmaan: vaikka hän Varman toimitusjohtajana ansaitsikin paljon, hänen seuraajansa Fortumissa ansaitsi moninkertaisesti häneen nähden. Mikä moka!

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Kyllikki Villa: Elämän korkea keskipäivä - päiväkirjaromaani 1960-luvulta

"Kaksi juhlailtaa peräkkäin, ja olin niin hyvässä vireessä ja hyvän näköinen kuin voin olla."


Like 2008. 320 s.

Kyllikki Villan päiväkirjaromaanin punaisena lankana on fiktiivinen rakkaustarina, joka sijoittuu 1960-luvulle, ja se on upotettuna Villan 1960-luvun päiväkirjoihin. Päiväkirjamerkinnät kattavat usean vuoden ajanjakson. Kirjoittaja-nainen rakastuu työpaikallaan naimisissa olevaan mieheen, ja heille kehittyy rakkaussuhde, jonka kaaren päiväkirjamerkinnät kattavat.

Keskiössä ovat ihmissuhteet: paitsi rakkaustarinan mieheen, myös kirjoittajan lapseen ja ystäviin. Olennaisin kysymys päiväkirjamerkinnöissä on yksinäisyyden ja itsenäisyyden suhde sosiaalisuuteen ja ihmissuhteisiin, ja sikäli myös menettämisen ja irrottautumisen tematiikkaa käsitellään runsaasti.

Merkintöjen alkupuolella kirjoittaja irtisanoutuu työpaikastaan: "Sanoin, että olen tullut siihen tulokseen, että olen parempi kääntäjä kuin sihteeri. /--/ Minä myyn mieluummin työtäni kuin aikaani." Alussa suhde mieheen on kepeä, mutta ajan kuluessa siitä kehittyy kirjoittajan elämän merkittävin rakkaussuhde. Sikäli teos on myös kannanotto aviolittoa ja sovinnaisia suhteita kohtaan.

Päiväkirjamuoto tekee romaanista melko toisteisen ja raskaslukuisen, vaikka toisaalta myös pohtivan ja syvällisen. Villan kieli on nautittavaa luettavaa, mutta kaikki teoksen tapahtumat suodattuvat vain yhden henkilöhahmon kautta, jonka ajatusmaailman kiintopisteenä on rakkaussuhteen vatvominen. Suhde mieheen näyttäytyy lopulta varsin yksipuolisena - vaikka kirjoittaja todistelee tunteiden syvyyttä ja molemminpuolisuutta, kaikki päätäntävalta kuitenkin on miehellä. Eroamisen ja irtautumisen prosessi on vaikea ja pitkä:

"Tiedän että minun täytyy nyt yrittää päästää Sinut menemään. Niinkö sitten on, ettemme saisi kuulla toisistamme enää milloinkaan. Tuntuu vain niin mahdottomalta. Myöskään en tahdo, että unohtaisit. En vaikka se olisi helpompaa (eikä kaiken tarvitse olla 'helpompaa', eikö ole hyvä, jos se on myös rikkaampaa ja syvempää). Ei tällaista saa unohtaa." "Niin välttämättömältä kuin on tuntunut yhä kirjoittaa ja joskus puhua Sinulle, se ei riitä. Kirjeeni menevät kuin tyhjyyteen. Kun istut ja syöt kanssani, et paljon vastaa. Se ei ole vaihtoa, Sinä et tarvitse minua, mitään asioitasi et minulle tuo."

Myös ystävyyssuhteet voivat loppua, ja niiden loppuminen on suuri pettymys: "Marjan menettäminen on kai omaa syytäni - mutta sittenkin: voiko siis vuosikymmenien ystävyydessäkin köydä niin ettei kelpaa sellaisena kuin on."

Kirjoittaja kuvaa suhdettaan tyttäreensä hyvin kauniisti, vaikka hänessä on myös vaikeita tunteita lastaan kohtaan. Kuvauksesta välittyy kuitenkin suuri kunnioitus ja ihailu, joka vaikuttaa jopa vanhanaikaiselta. Äidin ja lapsen välista suhdetta ei kuitenkaan näytetä erityisen idealistisessa valossa.

Päiväkirjaromaanin suurin anti on ajatuksessa elämän muuttuvaisuudesta: "-- kuinka mikään ei voi jatkua 'entisellään', uudistumatta ja muuttumatta, ja kuinka kaiken avain on kyky mukautua muuttumiseen, uudistua."

perjantai 5. lokakuuta 2012

Paleface @ Iso Paja, Helsinki

Paleface, siviilinimeltään Karri Miettinen, luennoi Metkan mediaseminaarissa Tuhat tarinaa - monta mediaa 5.10 otsikolla "Räplyriikkaa". Paleface on erinomainen puhuja ja hänelle olisi sikäli suonut pidemmänkin puheenvuoron kuin 55 minuuttia, että hän pääsi varsinaiseen aiheeseensa vasta viime minuuteilla - vaikka toisaalta laaja otsikko mahdollistaa toisenlaisenkin tulkinnan.

Paleface aloitti taustoittamalla hiphopin ja rapin historiaa, ensin globaalisti ja sitten Suomen näkökulmasta. Palefacen mukaan hiphopin juuret juontuvat afrikkalaiseen griot-kulttuuriin, sieltä orjien mukana Amerikan puuvillapelloille ja lopulta bluesin, soulin, funkin, jazzin ja gospelin kautta 1970-luvulla Jamaican sound system -kulttuurin antamien dj-vaikutteiden ansiosta Bronxissa tyylisuunnan syntyyn. Hiphop-kulttuurin juurissa näkyy siis orjien emansipaatio. Toinen vaikuttava seikka oli epäonnistunut kaupunkisuunnittelu, jonka seurauksena jengipomot kehittivät hiphopista vaihtoehdon väkivallalle ja päihteille - hiphop siis antoi ihmisille mahdollisuuden ilmaista ja kehittää itseään sekä kilvoitella siitä, kuka räppää, breikkaa tai maalaa graffitin parhaiten. Rapin tavoite oli siis mahdollistaa ihmisille poispääsy köyhyydestä.

Hiphopin ja rapin käsitteet Paleface määritteli sitaatilla "Rap is something you do, hiphop is something you live". Toisin sanoen hiphopissa kysymys on koko kulttuurista, jonka osa rap (muun muassa graffitien ja breakdancen lisäksi) on; rap on siis hiphopia, mutta hiphop ei välttämättä ole rapia.

Suomalaisen rapin historiasta Paleface kertoi useita anekdootteja - kuinka General Njassa oli päätynyt esiintymään Pariisiin vuonna 1983 newyorkilaisena tähtenä tai mikä on Petri Nygård -nimimerkillä esiintyvän artistin syntytarina ja historia.

Puheenvuoronsa lopussa Paleface pääsi varsinaiseen aiheeseensa eli raplyriikkaan, josta olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin. Palefacen tuotannossa on sekä englannin- että suomenkielisiä kappaleita, ja artisti totesikin kielivalinnan vertautuvan instrumentin valintaan - niin erilaisista kielistä on kysymys. Hän käsitteli myös alter egoa osana taiteilijan identiteettiä. Se, että hän on nimenomaan Paleface eikä Karri Miettinen, mahdollistaa ulkopuolisen tarkkailijan position ottamisen, eräänlaisen itsensä ulkoistamisen.


Päivi Alasalmi @ Iso Paja, Helsinki

"Kissa oli laulutaidoissa aivan pavarontti." Tällä otsikolla kirjailija Päivi Alasalmi luennoi Metkan järjestämässä seminaarissa Tuhat tarinaa - monta mediaa YLE:n Isossa Pajassa 5.10. Alasalmi on julkaissut aikuisille suunnattujen kirjojen lisäksi kaksi satukirjaa, Turhamaisen Aasin (2009) ja Sinnikkään meripojan (2011), kolmas satukirja ilmestynee ensi vuonna.

Alasalmi luki otteita saduistaan ja kertoi satujen kirjoittamisen prosessistaan. Ihmisiä yleensä kiinnostaa kysymys, mistä kirjailija saa inspiraationsa. Alasalmi antoi inspiraatiosta konkreettisia esimerkkejä, mikä oli varsin piristävää. Hän kertoi esimerkiksi esineiden inspiroivan häntä. Eräässä lehtihaastattelussa toimittajan kotona toimittaja oli kysynyt Alasalmelta inspiraatiokysymyksen, johon Alasalmi oli vastannut saavansa inspiraation vaikkapa niistä kahdesta tontusta, jotka olivat toimittajan ikkunalaudalla. Toimittaja oli heti tarttunut vastaukseen ja pyytänyt alasalmea kirjoittamaan lehteen sadun tontuista. Niinpä Alasalmi oli kirjoittanut sadun, jossa huopatonttu ja kivitonttu katselevat vastapäiseen ikkunaan, jossa pitsienkeli laulaa aariaa - ja millainen odysseia siitä seuraakaan.

Inspiraatio voi siis vaania hyvinkin lähellä, mikäli pääsee irtautumaan arkipäivän moodista. Toinen konkreettinen esimerkki oli lastenhuoneen leikkipiano - kuinka se inspiraation silmin saattoi muuttua taikurin taikapianoksi, kun taas stressaantuneen arkimielen havainto lastenhuoneesta on tasan se, että jaahas, tarvis varmaan siivota.

Mielenkiintoisinta Alasalmen puheenvuorossa oli se, kuinka hän avasi satujen(sa) aiheistoa ja tematiikkaa aikuisen näkökulmasta. Kirjoitettuaan tonttusadun kirjailija havaitsi, että itse asiassahan siitä tuli kertomus syrjähypystä - taso, jota lapsi tuskin huomaa eikä ole tarkoituskaan.

Alasalmi kirjoittaa siinä mielessä varsin perinteisiä satuja, että hänen mielestään sadun maailma ei ole nykyaikainen vaan vanhanaikainen maailma - saduissa ei siis ole läppäreitä, kännyköitä tai televisiota, vaan television sijaan esimerkiksi hohtava kivi, jota kaikki himoitsevat itselleen.

Franco "Bifo" Berardi: The Soul at Work - from Alienation to Autonomy

Semiotext(e) 2009. Englanninnos Francesca Cadel ja Giuseppina Mecchia.

Franco "Bifo" Berardi ottaa kantaa kapitalistisen yhteiskuntamallin ongelmiin ja nykyisen työelämän olosuhteisiin kirjassaan The Soul at Work. Tarkastelun keskiössä on siirtymä fordistisesta mekaanisesta liukuhihnatyöstä tilaan, jota Bifo kutsuu semiokapitalismiksi - enää työntekijät eivät myy ruumiillista aikaansa vaan ajatuksiaan ja luovuuttaan. Tätä muutosta Bifo tarkastelee eri näkökulmista.

Pääajatuksena voisi toisaalta pitää sitä, että nykymaailma ylitsepursuaa merkityksiä ja merkkejä, ja tämä informaatiotsunami on yksinkertaisesti kasvanut liian suureksi ollakseen käsitettävä tai käsiteltävä, mistä puolestaan seuraa kollektiivinen paniikki ja depressio, joita taas prozac-yhteiskuntamme tukahduttaa lääkityksellä. Toinen pääajatuksenkulku puolestaan pohtii työn ja rahan suhdetta sekä sitä, mikä voisi olla tie ulos kapitalismista, joka ei suinkaan ole "ainoa toimiva yhteiskuntamalli", vaikka valtamedia näin meille kertookin.

Bifolla on runsaasti kiinnostavia ja herätteleviä ajatuksia. Argumentit ovat usein kärjistettyjä, liioittelevia tai provosoivia, mikä mielestäni syö teesien uskottavuutta. Löyhästi perusteltu on löyhästi ajateltu? Niin tai näin, tutustumisen arvoinen teos.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Fingerpori @ Espoon Kaupunginteatteri



Lyhyesti: Komedia on vaikea laji. Fingerpori ei ole "hulvaton", vaikka Hesarin kriitikko niin väittääkin. Hetkensä sillä kuitenkin on.

Ote on katkelmallinen, mikä on ratkaisuna onnistuneempi kuin se, että näytelmään olisi koetettu rakentaa jokin juoni. Jotkin hahmoista ovat yllättäviä ja siksi hauskoja - esimerkiksi alkupuolella nopean sisääntulon ja poistumisen tekevä Susi Devil (Taisto Reimaluoto) tai Kylli-tätiä korvaamaan saatu läänintaiteilija Kalervo Palsa (Ilkka Heiskanen). Hahmoista onnistunein on lavalla moneen otteeseen nähtävä nuorisopastori Heppu Jaakonmäki (Reino Nordin), osuvaa teiniangstia puolestaan edustaa Fingerporin saatananpalvojien orkesteri (Teemu Aromaa, Mari Lehtonen, Mari Turunen). Näyttelijät vaihtavat hahmosta toiseen nopeasti, mikä toimii esityksessä hyvin.

Jotkin vitsit puolestaan ovat liian tuttuja naurattaakseen tosissaan, osa taas on liian pitkiä, kuten savolainen teatteriesitys Orwellin dystopiasta Vuonna 1984. Kaikki hahmot eivät naurata - Jeesuksen osaksi jää kokouskritiikki, Wagnerin puolestaan sama kuin sarjakuvassa; sarjakuvassa Wagner oli eksynyt väärään strippiin, näytelmässä väärään näytelmään, kun samanaikaisesti Pasilassa pyörii Sian morsian (siis Viivi ja Wagner -näytelmä) - muutoin Wagnerin elehdintä ei auennut ainakaan minulle.

Fingerporin huumori perustuu paljolti huonoihin vitseihin, jotka joskus naurattavat ja joskus eivät. Näytelmän kohtalo on sama, paitsi ehkä efekti jollain lailla kertautuu, sillä kohtaukset ovat lyhyitä sketsejä ja osin näytteleminen ja vitsien laatu (esimerkiksi amerikkalainen meedio Lisa Williams) muistuttaa koulunäytelmää.

Karkkipäivä @ KOM-teatteri, Helsinki

KOM-teatterin dramatisointi Markus Nummen romaanista Karkkipäivä (2010) on onnistunut, ehdottoman suositeltava ja riipaisevan ajankohtainen teatteriesitys. Romaanista on poimittu  olennainen ja rajattu joitain teemoja ulkopuolelle - kaikkea ei voi tuoda lavalle. Fokus on Tok Kilmoorissa ja kirjailija Arissa sekä prinsessa-Sessan äidissä, tilanhallintasuunnittelija Paula Vaarassa. Sosiaalityöntekijät toimivat pikemminkin kertojina tai kehyksenä, eivät niinkään moniulotteisina henkilöhahmoina.

Romaani moninaisempine juonenkäänteineen on laajempi ja traagisempi kokemus kuin näytelmä. Näytelmäsovituksessa henkilöhahmot on profiloitu helposti tunnistettaviksi, mikä tarkoittaa osin ehkä karrikointia. Tämä ratkaisu toimii hyvin väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia kestävässä näytelmässä, mutta korostaa samalla väkisinkin tekstin koomisuutta tragedian kustannuksella. Tämä ratkaisu on hyvä, sillä aihe on raskas ja teoksen viesti välittyy ehkäpä paremmin näin; kun katsomiskokemus ei ole musertava, aiheesta ja teemoista keskusteleminen näytelmän jälkeen on mahdollista.

Voisin kuvitella näytelmän työstämisenkin olleen vaativaa tosimaailman taustaa vasten; tänä syksynä puhuttanut ja järkyttänyt Eerikan tapaus tulee näytelmää katsoessa mieleen, varsinkin kun molemmissa osallisena on pikkutyttö. Niinpä näytelmä on väkisinkin jonkinlainen kannanotto toisaalta lastensuojelun tilanteeseen, toisaalta yleiseen välittämisen tai välittämättömyyden ilmapiiriin, johon kantaa on ottanut tänä syksynä muun muassa Niinistön kampanja.

Näytelmän henkilöhahmoista usea tuntuisikin kaipaavan elämäänsä juuri niitä "ihan tavallisia tekoja", joita myös Niinistö peräänkuuluttaa: jotakuta ihan tavallista aikuista, joka kuuntelisi, ja jos mahdollista, myös auttaisi. Aikuisen on kuitenkin helpompi "ottaa yhteyttä ammattilaisiin" kuin astua sisään toisen ihmisen maailmaan ja alkaa selvittää sitä, mistä siinä oikein on kyse. Näissä kohtauksissa näytelmä kuvaannollisesti asettaa peilin katsojan eteen - mitä sinä tekisit?

Lavastus on yksinkertainen ja videotekniikka on olennainen osa sitä. Paitsi kannanotto lastensuojeluun, näytelmä on myös puheenvuoro työelämän oloista ja vaatimuksista. Tilanhallintasuunnittelija Paula on näytelmän hahmoista hallitsevin ja tilaa vievin (tai ottavin) ja havainnollistaa osuvasti työelämän vaatimuksia sekä yksilön ylettömiä vaatimuksia itseään kohtaan.

Romaanin lukemisen perusteella epäilin ennakkoon näytelmän itkettävän jonkin verran, mutta enemmän se sai nauramaan. Naurun takana on kuitenkin suuria kysymyksiä selviytymisestä, pärjäämisestä ja menestymisestä - ennen kaikkea kuitenkin yhteydestä ja kuuntelemisesta. Onko onnellisia loppuja? Mikä siihen riittää?

The Making of Iron Sky @ Tennispalatsi, Helsinki

The Making of Iron Sky -näyttely Tennispalatsin yläkerrassa (28.9.2012-20.1.2013) on kiinnostava kokonaisuus ja hyvää vastapainoa Nanna Suden maalauksille. Näyttelytilan seinät on maalattu sinisiksi, ja niinpä sisään tilaan astuessa tulee sellainen olo kuin astuisi avaruuteen.

Näyttely taustoittaa hyvin elokuvan tekemisen prosessia, sitä, kuinka paljon työtä ja suunnittelua on valmiin elokuvan takana. Näyttelyssä on esillä runsaasti luonnoksia ja toisaalta myös digitaalista materiaalia. Storyboardille on varattu oma pyöreäseinäinen tilansa, joka eritoten tuo esiin sen, kuinka tarkasti kuvaus suunnitellaan ennen toteuttamista. Lopulta näyttelykatsojankin on mahdollisuus astua avaruusaseman kyytiin, toisin sanoen elokuvan digitaaliseen kulissiin - konkreettisesti vihreän lakanan eteen, mutta televisioruudussa kaikki on toisin...

Tämä näyttely on kiinnostava toisaalta niille, jotka ovat innoissaan Iron Sky -elokuvasta, ja toisaalta niille, joita kiinnostaa elokuvan tekemisen prosessi.

Nanna Susi: Underneath the Eyes @ Tennispalatsi, Helsinki

Nanna Suden maalaukset näyttelyssä Underneath the Eyes (Tennispalatsi 28.9.2012-20.1.2013) ovat ekspressiivisiä, suuria ja vaikuttavia. Värimaailma on syvä ja monessa taulussa on metallin sävyjä: hopeaa, pronssia, kenties kultaakin. Lähes kaikissa näyttelyn maalauksissa on naishahmo, mutta myös muutama mies.

Askarruttavimman toistuvan elementin nimesimme "verikseksi kuuseksi". Useassa maalauksessa on nimittäin myös puita, eritoten kuusia, joista ainakin kolmessa neljässä maalauksessa yksi on verenpunainen. Verisin ja tunnelmaltaan väkivaltaisin maalaus esittää miestä ja tyynyä, ja tuossa maalauksessa on jopa kaksi veristä kuusta - tosin ne maastoutuvat taulun punaisuuteen siinä missä muiden taulujen veriset kuuset nousevat poikkeavina esiin taulun värimaailmasta ja tunnelmasta.

Ahdistavin maalauksista on nimeltään Äiti toi kotiin kukkia (?), jonka synkkyys on lähes päällekäyvää. Itse pidin eniten pronssisävyisistä maalauksista, kuten heti ripustuksen alussa olevasta taulusta Kuka kertoo meille, että on tullut aika kääntyä.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Jorge Luis Borges: Kuvitteellisten olentojen kirja

"Nimensä puolesta tähän kirjaan voisi sisällyttää prinssi Hamletin, pisteen, viivan, pinnan, hyperkuution, kaikki yleisnimet sekä ehkä myös jokaisen meistä ja jumaluuden."


Teos 2009(?). Alkuteos El libro de los seres imaginarios, 1995. Suom. Sari Selander. 277 s.

Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja esittelee monenlaisia omituisia ja mytologisia mielikuvitusolentoja ihmiskunnan historiasta ja melko laajasti eri kulttuureista. Teos on koostettu ensyklopedian tai bestiarion muotoon ja parhaiten se toimii silmäilylukukokemuksena tai pieninä annoksina nautittuna.

Suomennos on laadukas, ja teoksen lopussa on paitsi suomentajan jälkisanat, myös suomentajan loppuviitteet. Jälkisanoissa suomentaja toteaa näin: "Yllättävää /--/ on se, että mitä ilmeisimmin Borges ei ole lisännyt siihen mitään kirjailijalle tyypillisiä, lukijaa harhauttavia kepposia. Kirjailijalta olisi odottanut, että hän olisi lisännyt  tekstiin joitakin itse keksimiään petoja, filosofeja tai kirjailijoita."

Monessa sana-artikkelissa kuvataan tuhoa, maailmaloppua tai tuomiopäivää. Monet hirviöistä ovat ällöttäviä ja moniraajaisia, mutta esimerkiksi skandinaavisen maailmanselitysmallin maailmanloppuvisio on suorastaan runollinen: "Jumalten Hämärän päivänä käärme syö Maan ja susi Auringon."

Monet oliot ja visiot ovat myös humoristisia ("Origenes opetti Aleksandriassa /--/, että autuaat syntyvät uudelleen pallon hahmossa ja pyörivät ikuisuuteen") tai liikuttavan säälittäviä ("kalalaji /--/ nimeltään Goofang, joka ui takaperin, jottei sillä menisi vettä silmiin. 'kooltaan semuistuttaa täsmälleen möhkäkalaa, paitsi että se on paljon suurempi.'").

Mytologisena haku- ja inspiraatioteoksena Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja on osuva!

perjantai 28. syyskuuta 2012

Mia Couto: Plumeriaveranta

"Ollaan tässä vainaita."


Like 2006. Alkuteos A Varandado Frangipani, 2004. Suom. Sanna Pernu. 170 s.

Mia Couton romaani Plumeriaveranta on mosambikilaista maagista realismia. Romaanin juoni rakentuu yksinkertaisten tapahtumien ympärille: vanhainkodin johtaja on murhattu ja poliisi saapuu paikalle selvittämään murhaa. Siihen yksinkertaisuudet sitten loppuvatkin. Romaanin kertoja on kuollut mies, jonka henki siirtyy poliisiin ja tarkkailee maailmaa hänestä käsin. Poliisi puolestaan koettaa hastatella vanhainkodin asukkeja ja henkilökuntaa, ja kuulee jos jonkinlaisia kertomuksia, joissa kussakin todellisuus pakenee omalla tavallaan.

Totuuksia ja tarinoita on monia, mitä kuvaa myös seuraava sitaatti: "Marta tuntui olevan runollisella tuulella. Hän sanoi, että valo on vettä kevyempää ja sen heijastukset veden pinnalla kuin kuukaloja, tulileviä. 'Näiden vanhusten muistot ovat samanlaisia, ne kelluvat kevyempinä kuin aika.'" Poliisin ongelmaksi ei muodostu se, etteikö kukaan tunnustaisi murhaa, vaan pikemminkin se, että tunnustuksia ja tarinoita tulee enemmän kuin yksi.

Romaanin kerronnassa nautin maagisen realismin absurdiuden ja elämänviisauksien vaihtelusta. Romaani kommentoi esimerkiksi naiseutta "Meillä naisilla on aina uhka pään päällä: nuorina meidän ei anneta elää ja vanhoina haukutaan kun ei kuolla", vanhuutta "Kyllähän minä tiesin, että vanhuus ei tuo viisautta, vaan antaa yksinkertaisesti luvan uusiin hullutuksiin" sekä yksinäisyyttä: "Ikävää? Ketä minä olisin ikävöinyt? Päinvastoin, yksinäisyys sopi minulle oikein hyvin. Vannon puhuvani totta. Minulle sopii vallan mainiosti, että olen kaukana kaikista läheisistä. Eipä tarvitse kuunnella niiden valituksia ja sairauksia, Ei tarvitse nähdä kenenkään läheisen kuolevan. Täällä minä olen kaukana niiden kuolemasta. Se on niitä pieniä iloja, joita minulla vielä on. Näin etäällä, kaiken tämän välimatkan päässä asumisessa on se etu, ettei ole perhettä. Sukulaiset ja entiset ystävät ovat tuolla jossain, tuon meren toisella puolen. Kuolevat katoavat elämästä niin kaukana, että tuntuu kuin he olisivat putoilevia tähtiä. He putoavat ääntä pitämättä, eikä kukaan tiedä milloin tai minne." Tarkkanäköisiä havaintoja!

Kertojien ja todellisuuden tasojen vaihtelu tekee romaanista osin myös vaikeasti seurattavan. Kuka puhuu? Missä suhteessa hän on murhattuun johtajaan? Onko hän elossa vai kuollut, vanhus vai ei, hullu vai järjissään? Olisin kaivannut pysyvämpää todellisuusankkuria tai fokusta kuin kuolleen miehen sielu elävän poliisin ruumiissa pysyäkseni paremmin kertomuksen kärryillä. Jotain viehättävää tässä romaanissa kuitenkin on.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Bar Celona, Helsinki

Bar Celona on ehkä enemmän ruokaravintola kuin baari. En kuitekaan käynyt paikassa syömässä vaan juomassa, mutta ruoka-annokset kyllä näyttivät hyviltä. Sangria on kelvollista, mutta Bar Teoksen sangria oli huomattavasti maistuvampaa ja kuplivampaa. Bar Celonan sisätilat ovat varsin pienet mutta siksi juuri kotoisat, terassi on melko suuri.

Käynti oli ensimmäiseni mummotunnelissa. Meno lauantai-iltana oli aika huimaa - jotain siltä väliltä, kuin olisi ollut ulkomailla tai ruotsinlaivalla - kokemus tämäkin. Illan artisti revitteli ulkolavalla kaikkien tuntemia kestohittejä ja kansa juhli. Sisäpiha terasseineen on kivan näköinen, tuuleton ja suojaisa. Syyssadekaan ei juuri vaikuttanut sisäpihan juhlijoihin.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

 "Firma elää."


Siltala 2011. Alkuteos Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels, 2009. Suom. Helen Moster. 526 s.

Stefan Mosterin esikoisromaani Nelikätisen soiton mahdottomuus kertoo kuiluista ja etäisyyksistä. Yksi kuilu on äiti Almutin ja poika Sebastianin välillä, toinen entisen DDR:n ja lännen välillä. Musiikki ja sävellykset toimivat tarinan taustana.

Sebastian on aikuistuttuaan lähtenyt kotoaan äitinsä luota maailmalle sen kummemmin selittelemättä ja ikään kuin jättänyt äitinsä. Tapahtuma kalvaa sekä äitiä että poikaa. Äiti Almut on ammatiltaan psykologi - hän osaa kyllä nähdä selkeästi toisten ongelmat ja tarjota apua, mutta hän on kyvytön oman elämänsä ongelmien edessä.

Entinen Stasi-upseeri Gaus junailee sekä Sebastianin että Almutin töihin luksusristeilijälle, joka kiertää maailmaa useiden kuukausien ajan. Lukija saa tutustua rauhassa sekä äitiin että poikaan ennen kuin he pääsevät tutustumaan uudelleen toisiinsa. Kohtaaminen on kuvattu nerokkaasti.

Laiva on suljettu tila, oma maailmansa joka toimii omilla säännöillään. Maailmaa tarkkailevat omasta henkilökunnan näkökulmastaan sekä äiti psykologina että poika pianistina. Kertomus maailmoineen on osin mukaansatempaava mutta osin kehittymätön. Romaani - tai ainakin suomennos - olisi kaivannut vielä kielellistä viimeistelyä, minkä oli huomannut myös teoksen kirjastosta ennen minua lainannut henkilö, joka oli tehnyt lyijykynällä tekstiin korjauksia, jotka ikävästi estävät fiktion maailmaan uppoutumista. Jos tyyli ei tyydytä, ei ehkä tarvitse ruveta leikkimään marttyyrimaista palkatonta kustannustoimittajaa.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Saara Cantell: Tähtitaivas talon yllä

 SES, Helsinki 21.9.2012.

Saara Cantellin elokuva Tähtitaivas talon yllä on herkkä, viipyilevä ja hidastempoinen elokuva kolmen sukupolven naisista, heidän elämänkohtaloistaan: onnenhetkistä, suruista, saavutuksista ja menetyksistä.

Aikatasot - nykyaika, 70-luku ja 40-luku - vaihtelevat jatkuvasti, tarina leikkautuu aikatasolta toiselle peilipintojen, heijastumien ja esineiden kautta, ja osin henkilöhahmoista tuntuu, kuin aika olisi yksi, kuin menneisyydet ja nykyisyys olisivat samanaikaisesti läsnä. Tapahtumapaikka on jatkuvasti sama: sukutila Itä-Suomessa.

Elokuvan rytmiin pääseminen kestää jonkin aikaa, varsinkin kun naisten tarinat keriytyvät auki vasta pikkuhiljaa. Hidastempoisuus tuntuu alkuun banaalilta, mutta hiljalleen, kun pääsee virittymään tunnelmaan mukaan, elokuvasta kasvaa pieni suuri tarina. Kullakin sukupolvella on ajalleen tyypillinen elämä, ja ympäröivä maailma määrittää pitkälti ne mahdollisuudet, vaihtoehdot ja mahdottomuudet, joita tapahtuu. Kuitenkin ajasta toiseen naisten elämänsisältö rakentuu tehtyjen ratkaisujen varaan, ja vaikka ne ulkopuolisista näyttäisivät pieniltä asioilta, niihin liittyy suuria tunteita ja ne ovat elämän sisältö. Ulkopuolelta ei voi tuomita tai arvottaa sitä, mikä on tärkeää.

torstai 20. syyskuuta 2012

Bar Teos, Helsinki

Töölössä sijaitsevan tapasravintolan Bar Teoksen sisustus tuo tunteen, kuin olisi ulkomailla, jossain ihan muualla kuin Suomessa. Kadulle tämä tunnelma ei välity laisinkaan. Seinillä ja katossa on runsaasti maalauksia, tyylikkäät tummat pöydät sopivat sisustukseen.

Tapakset ovat herkullisia. Kokemattoman tapaksensyöjän on vaikeaa arvioida, kuinka monta tapasta (2,85 e) olisi soveliasta tilata. Niinpä kysyimme tarjoilijalta neuvoa, ja pyysimme nelihenkiselle kasvissyöjäseurueellemme kahdenkymmenen tapaksen vegelajitelman. Mukana oli niin kylmiä (oliiveja, marinoituja kasviksia ja sieniä, sipulia, tomaattia ja mozzarellaa...) kuin lämpimiäkin (täytetty leipä, munakasta, mozzarellaa, vuohenjuustokasviksia, kuskusia...) tapaksia. Sangria (15 e / kannu) osoittautui ihanan raikkaaksi. Viiden tapasannoksen jälkeen oli vielä vähän tilaa jälkiruoalle, jotka sopivat pienuudessaan ja täyteläisyydessään upeasti menun päätteeksi.

Bar Teos osoittautui tunnelmalliseksi ja välittömäksi paikaksi, jonka hintataso on sopiva. Suosittelen eritoten kollektiiviseen syömiseen, vaikka naapuripöytien lautasannoksetkin näyttivät houkuttelevilta!

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Ainokainen & First Crush pop up -storen avajaiset @ Lasipalatsi

Ekodesign-merkit Ainokainen ja First Crush ovat perustaneet  Lasipalatsin Akkuna-galleriaan pop up -kaupan, joka on avoinna syyskuun 2012 loppuun saakka. Avajaisia juhlittiin syyssateisessa illassa ja koko pieni putiikki oli täynnä avajaisvieraita. Tarjolla oli tuotteiden tyyliin sopivasti luomunaposteltavaa ja juomia.

Avajaisissa esiintyi Anna Inginmaa, joka loi musiikillaan intensiivisen tunnelman pieneen tilaan. Anna Inginmaa ei ole minulle ennestään tuttu artisti, mutta keikka herätti mielenkiinnon hänen tuotantoaan kohtaan. Esiintyminen oli samanaikaisesti herkkää ja leikittelevää, voimakasta ja viettelevää.

Pop up -kaupassa on myytävänä ennen kaikkea vaatteita, koruja ja asusteita. Sijainti Lasipalatsissa on mitä mainioin, ja kaupassa kannattaa käydä piipahtamassa jo ihan tunnelmankin vuoksi: valkeat seinät ja pöydät saavat oivan kontrastin mustista vaatteiden ripustustelineinä toimivista luonnonoksista. Tunnelma välittyy hyvin myös Ellen uutisen kuvakoosteesta.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Armas Lind: Caleb - romanipojan evakkotaipale

"Tallustelin tuttua tietä Sortavalan kalasatamasta."


Like/Pystykorvakirja 2010. Alkuteos Caleb, 2004. Kustannustoimittaja (ja suomentaja?): Sari Siimes. 164 s.

Armas Lindin omaelämäkerrallinen romaani Caleb - romanipojan evakkotaipale kertoo romanipojan kohtalosta Suomessa 1930- ja 40-luvuilla. Teos antaa näkökulman sekä evakkouteen että orpouteen. Yhteiskunta näytetään sellaisen lapsen näkökulmasta, jolla ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä ja jonka puolesta toiset tekevät päätöksiä, perustelematta: "Hän kuului henkilökuntaan, kun minä taas kuuluin vaivaistalon alamaisen asemassa oleviin hoidokkeihin, joilla ei ollut valtaa muihin kuin omiin ajatuksiinsa. Minä olin ollut muiden vallan alistama aina siitä hetkestä asti, kun jouduin lastenkotiin. Alistetussa asemassa oleminen oli takonut leimansa niin syvälle sieluuni että, kun taivuin lukuisien vääryyksien edessä, tapahtui se ikään kuin vaistonvaraisena itsepuolustusmenetelmänä."

Caleb syntyy Sortavalassa. Varhaislapsuutensa hän viettää äitinsä ja sisarustensa kanssa. Äiti ei kykene pitämään lapsistaan huolta, ja Caleb viettää aikaansa kaduilla ja saa ruokaa ja rakkautta joiltain kaupunkilaisilta. Jossain vaiheessa sosiaalitoimi puuttuu asiaan, ja Caleb sisarineen joutuu lastenkotiin. Sota muuttaa elämän ja on lähdettävä evakkoon - ensin Muhokselle, sitten pohjoisemmas. Pohjoisessa Caleb sijoitetaan laitoksesta huutolaispojaksi vanhan, köyhän eukon mökkiin, ja sieltä vaivaistaloon.

Calebin tapa suhtautua asioihinsa ja elämäntapahtumiinsa on kaikkineen toiveikas ja hänestä välittyy usko tulevaisuuteen ja elämään: "Tämän hetken oli loputtava, jotta uusi ja tuntematon tulevaisuus voisi astua esiin. En tiennyt, mitä tulevaisuudella oli tarjottavanaan, saisinko kokea jotain parempaa vai kohdata uutta, vielä tuntematonta tuskaa." Kerrontatapa on elävä ja kirja on muutoinkin kiinnostavaa luettavaa kuin vain aikalaisdokumenttina. Harmillista vain, että suomeksi toimitettu painos (romaani on julkaistu aiemmin ruotsinkielisenä, mutta tiedoista ei selviä alkuperäinen kirjoituskieli) on varsin kehnosti toimitettu - kielivirheet lienevät tahattomia, sillä eivät ne mitään kerronnallista lisäarvoa tuo.

Romaanin kerronta tuo mieleen Kiba Lumbergin trilogian Musta perhonen - Repaleiset siivet - Samettiyö. Ei yksin siksi, että molemmat teokset sijoittuvat romanikulttuuriin ja kertovat paljolti lapsuudesta, vaan myös kielikuviensa ja kerrontansa sekä päähenkilön elämänasenteen vuoksi.

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

"Kaksitoista naista rivissä."


WSOY 2009. 237 s.

Kiinnostuin orastavasti Tommi Melenderin Ranskalaisesta ystävästä jo sen julkaisuvuonna, 2009. Sitten unohdin koko romaanin. Nyt törmäsin siihen uudelleen ja luin sen. Romaanin takakansiteksti on ongelmallinen. Sen perusteella romaanista syntyy liian eteerinen, jopa lälly odotushorisontti. Särmä puuttuu.

Itse kertomuksessa, kerronnassa ja henkilöhahmoissa särmää kuitenkin on. On arkea: päähenkilö Joel Raennon osalta tyhjänpäiväinen konsultintyö, vanheneva äiti ja ongelmainen hulttioveli. On tunnelmointia ja korkeakulttuuria: matka ranskalaiseen pikkukaupunkiin (joka tosin ei täytä odotuksia vaan osoittautuu toisenlaiseksi) sekä Gustave Flaubert, 2000-luvun (post)moderni ahdistus ja kaipuu 1800-luvulle, yksinkertaisempaan elämään. Sisällöllisten piirteiden lisäksi myös kerronnassa on tehoa. Melender käyttää yllättäviä pikku groteskiuksia. Päähenkilön tympääntynyttä mielentilaa saattaa esimerkiksi kuvata se, että hän sillalla jokea ylittäessään toteaa joen löyhkäävän "pesemättömälle pillulle". Ja sitten taas palataan vaikkapa moraalikysymyksiin, pohtimaan hyvyyden ja pahuuden olemusta.

Romaanin päähenkilö on siis suomalainen Joel Raento. Hän on hyväpalkkainen paskanpuhujakonsultti, joka jollain lailla palaa loppuun työssään - näkee työnsä moraalittomuuden ja tyhjyyden ja päättää paeta elämästään ennen kuin julkisuus tekee saman havainnon hänestä. Työnsä tyhjänpäiväisyyttä Joel havainnoi näin: "Julkisuus oli käypää valuuttaa siinä missä raha. Olin edustavinani vastakulttuuria, vaikka palvelin elämysteollisuutta. Puhuin luovuudesta ja omaperäisyydestä, mutta en koskaan sanonut mitään luovaa tai omaperäistä. Minulla ei ollut siihen varaa, koska kaikki luova ja omaperäinen herättää aluksi vihaa ja vastustusta, loukkaa ja iljettää." Syntynyt kuva ei ole mairitteleva.

Työelämän kritiikkiä on romaanissa muuallakin. Kun Joel on jättänyt Suomen taakseen ja asettunut ranskalaiseen pikkukaupunkiin Aronvilleen, hän ongelmatilanteessa soittaa firmakaverilleen Magnukselle Suomeen: "Soitin Magnukselle, joka heräsi työhuoneensa sohvalta ja kertoi puurtaneensa pikkutunneille Intiaanileirin tuotantoon liittyvien sopimusasioiden kimpussa. En kiitellyt hänen uutteruuttaan eikä hän odottanutkaan minun kiittelevän. Jokainen päättää itse, kelle tai mille itsensä orjuuttaa. Jos Magnus halusi luopua yöunistaan järjestääkseen työttömät meklarit metsään leikkimään inkkaria, se oli hänen asiansa." Jokainen siis päättää itse, kelle tai mille itsensä orjuuttaa. Joelin tapauksessa "orjuudesta" "vapauteen" lähtemisen mahdollistaa menestynyt firma, rahaongelmia ei siis ole. Tässä mielessä Ranskalaisen ystävän juonen Joelin osalta mahdollistaa trendikäs downshiftaaminen - kyseessä on henkilö, jolla on sellainen varallisuus ja asema, josta voi asettautua leppostelemaan.

Konsulttikeikkojen lisäksi Joel on myös jonkinlainen kirjailija. Hän on julkaisuut tekstin nimeltä Penisdialogeja - siitä on tullut suosittu ja sitä on esitetty myös ulkomailla, mutta se edustaa Joelille yhtä valheellista tekoa kuin mikä tahansa konsulttikeikka. Kirjailijajulkisuus saattaa mahdollistaa pääsyn naisten hameenhelmojen alle, mutta mitään ylpeyttä Joel ei tekstistään tunne, pikemminkin häpeää. Kirjailijuutta romaani kommentoi Joelin suulla seuraavasti: "Kun luopuu arkiminästään ja omaksuu itselleen kirjailijaminän, voi hakea kostoa ja hyvitystä sille kaikelle, mikä painaa rintaa lyijypunnusten tavoin." Kommentti vaikuttaa romaanin kokonaiskerrontaan suhteutettuna ironiselta kommentilta, mutta Joelin suusta totuudelta.

Aronville vaikuttaa Joelista tympeältä, sulkeutuneelta ja uhkaavaltakin. Hän kuitenkin tutustuu paikalliseen Marceliin, josta tulee hänelle "ranskalainen ystävä". Marcelin kautta Joel saa näkymän pahuuden maailmaan - syrjäytymiseen, epäonneen, järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Marcelin kautta romaani pohtii hyvyyden ja pahuuden suhdetta: "Kuinka paljon yksi laupeuden teko painaa kaiken synnin ja saastan keskellä? Oliko minulla ylipäänsä syytä auttaa Ludmila pakoon? Mistä tiedän, vaikka hän olisi niin paha ihminen, että olisi sietänyt päätyä siinä kontissa Amerikkaan. Hän voi olla lastensurmaaja, kotienrikkoja tai tuhopolttaja. Mistä tiedän, vaikka häntä etsittäisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kenties jossain Itä-Euroopan kolkassa on pelto täynnä ruumiita hänen jäljiltään. Mitä oikein kuvittelin? Että voin pelastaa toisen ihmisen?"