"Kiitokset ja syytökset Äidille, äideille."
WSOY 1991. 190 s.
Olen lukenut Anja Kaurasen/Snellmanin tuotannon lähes kokonaan. Olen lukenut Kaipauksen ja enrgian lapset edellisen kerran noin kymmenen vuotta sitten. Jotkin Kaurasen kirjoista tuntuivat aivan eri teoksilta toisella lukukerralla, mutta tämän romaanin suhteen lukukokemus on säilynyt samankaltaisena.
Kaipauksen ja energian lapset kertoo Äidistä, "se on kertomus Äidistä, eikä pääty mihinkään johtopäätöksiin". Läpi romaanin käytetään me-kertojaa, lapsia. Luvut ovat hyvin lyhyitä, näemme Äidistä erilaisia särmiä, toisteisesti, erilaisina variaatioina. Määrittelevin näkökulma on nostalgia: on Iso Komero, jossa Äiti säilyttää Albumia, Menneiden Kesien Kuvia, ja eritoten sen viimeisen. Äidin elämä tapahtuu menneisyydessä, nuoruudessa, nykyisyys on vain pyrkimys kohti mennyttä, johon ei enää ole pääsyä. On olemassa hetkiä, jotka tuntuvat jatkuvan ikuisesti, mutta kun ne loppuvat, ne ovat loputtomasti ohi.
Paitsi kertomus tästä yhdestä äidistä ja hänen nostalgiastaan, joka monistuu hänen lapsissaan, kertomus "evakkoudesta toiseen ja kolmanteen polveen", romaani on myös näkökulma naiseuden ja äitiyden moninaisuuteen, erilaisiin vaihtoehtoihin, mikä näkökulma tulee eritoten esiin "Kiitokset ja syytökset Äidille" -prologissa.
Teksti on herkkää ja karkeaa, kaipaavaa niin kuin useissa Kaurasen teoksissa. Äidin monet suhteet, niin miehiin kuin naisiinkin, esitellään nimin kuten Hyvin Nuori Mies, Pitäisi Vähän Jutella tai Sinihuulinen. Muistellessaan mennyttä Äiti toteaa, "kaikki oli kaunista eikä mikään tehnyt kipeää". Parhaiten muistan tästä romaanista Äidin repliikin "saa olla tiedoissa aukkoja kunhan ei ole tunteissa", josta tulee mieleeni "menestyksestä menetykseen on vain yhden kirjaimen mittainen matka" - mutta se on toisaalta, ehkäpä Arabian Laurista, ehkäpä muualta. Nyt haluaisin lukea Ihon ajan, uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti