"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä."
Teos & Schildts & Söderstöms 2012. Alkuteos Is. Suom. käsikirjoituksesta Leena Vallisaari. 366 s.
Ulla-Lena Lundbergin Jäässä on jotain viehättävää ja vangitsevaa. Tarinan keskiössä on pappi ja papin perhe. Nuori pappi Petter Kummel muuttaa ulkosaaristoon Luodoille vaimonsa Monan ja tyttärensä Sannan kanssa. Petter on idealisti, Mona realisti, mutta molemmat haluavat palavasti asettua asumaan Luodoille ja niin he myös tekevät.
Tarja Halonen valitsi Lundbergin Jään vuoden 2012 Finlandia-voittajaksi, ja ilman sitä olisin tuskin osannut tähän romaaniin tarttua.
Romaanin kerronta tapahtuu preesensissä ja perfektissä, mikä luo intensiivisen nykyhetken ja läsnäolon tunnelman. Kuvattavat tapahtumat ja mielenliikkeet ovat pääosin arkisia, mutta ne saavat kontrastikseen myös yleisinhimillistä pohdintaa toisaalta uskonnollista taustaa vasten (esimerkiksi papin suunnitellessa saarnojaan tai käydessä sielunhoidollisia keskusteluja), toisaalta fatalistista ja luonnonuskoista taustaa vasten (jota romaaniin tuo eritoten posti-Antonin hahmo).
Ainoa romaanin minäkertoja on posti-Anton, jonka osuudet on kirjoitettu kursiivilla. Posti-Anton on linkki mantereen ja Luotojen välillä, toisaalta myös näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Posti-Anton kuljettaa postia säässä kuin säässä ja hän saa etiäisiä asioista. Romaanin lukemisen jälkeen jää sellainen olo, kuin posti-Anton, vuodenaikojen vaihtelu ja jää olisivat ne asiat, jotka ovat pysyviä - ihmiset elävät, kuolevat, rakastavat ja kokevat vastoinkäymisiä, ihmiselämä on kerrassaan häilyvää ja muuttuvaista; jotain ihmistä suurempaa, suurempisyklistä ja pysyvämpää on ehdottomasti olemassa. Se voidaan nimetä ja kokea eri tavoin tai se voidaan jättää täysin huomioitta, mutta se on ja pysyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti