maanantai 30. joulukuuta 2013

Talvisirkus Kosmos @ Kaapelitehdas, Helsinki

Tämänvuotisella Talvisirkuksella on huisi ja huimaava tavoite: avata katsojalle Kosmoksen salat. Lähtökohdaksi on valittu juonellistaminen: on pikkutyttö ja hullu tiedemies, tyttö kyselee tiedemieheltä universumin olemuksesta ja tiedemies vastailee numerosarjoja, taivaankappaleiden nimiä tai väistää vastaamasta, ja tämän tarinan ympärille on rakennettu sirkusohjelma.

Sirkusnumerot ovat varsin akrobatia- ja jonglöörauspainotteisia. Osa numeroista vaikuttaa otetun mukaan vain tarinan vuoksi (esimerkiksi kohtaus, jossa tyttö katsoo kaukoputkella tähtiä, on jokseenkin tyhjänpäiväinen). Renkaiden, pallojen ja kehien elementit toistuvat ja rakentavat avaruusfiilistelyä. Melko monesta numerosta kuitenkin puuttuu intensiteetti.

Yksi aivan loistava, sekä tajunnan että tähdet räjäyttävä ohjelmanumero showssa on, ja se on ensimmäisen puoliajan päättävä Tähtien synty -osioon liittyvä cyr-rengasesitys, jossa on kaikki (musiikki, tempo, valojen käyttö...) kohdallaan ja jota ei voi kuin ällistyksella ja ihmetyksellä seurata. Mitä taitavuutta! Myös ensimmäisen kohtauksen Galaksien tanssi ja ero -esitys ihanine paljettiballerinapukuineen ilma-akrobatiana oli hypnoottisen kaunis ja toisen puoliajan lopulla nähty ilma-akrobatia hengästyttävän näyttävää.

Kosmoksen perusongelma oli kuitenkin tarinavetoisuus - ehkä avauutta olisi kannattanut lähteä lähestymään puhtaasti absurdeista tai surrealistisista lähtökohdista, niin esitys olisi saattanut välttää sitä nyt vaivanneen jäykkyyden? Niin tai näin, Talvisirkus tuo valoa, keveyttä ja taikaa vuoden pimeimpään aikaan, ja odotan jo innolla, mitä Hurjaruuthissa keksitään ensi talveksi.

Anja Snellman: Pääoma

 

"Kaikki mikä on tarpeen Marun ymmärtämiseksi liittyy kolmeen tarinaan: tarinaan Marun syntymästä sodan viimeisenä päivänä, tarinaan Kuolemattomasta Karhuttaresta ja tarinaan Komerojumalasta."


Otava 2013. 299 s.

Anja Snellman on omaelämäkerrallinen kirjailija ja Pääoma on omaelämäkerrallinen romaani. "Pääoma on Anja Snellmanin tähänastisen tuotannon henkilökohtaisin teos", toteaa kansilieve. Pääoma kertoo Marun, Snellmanin sisaren, tarinan. "Halusin että sisareni nimi sanottaisiin monta kertaa, että siitä puhuttaisiin, että se lukisi lehtien sivuilla, että se painettaisiin kuvien alle, että sitä kommentoitaisiin kaikkialla maailmassa." Alaotsikoltaan teos on "romaani, requiem".

Marulla on kitalakihalkio, jonka vuoksi hän ääntää vaikeaselkoisesti. Marulla on reuma, jonka vuoksi hän kävelee vaikeasti. Ihmiset suhtautuvat Maruun niin kuin erilaisuuteen - sellaiseen erilaisuuteen joka ei ole cool - suhtaudutaan. Niinpä Marusta tulee omiin oloihinsa vetäytyvä.

Romaanin kertojana on Marun pikkusisko Anja, Anu. Pääoma on romaani rakastamisesta ja häpeästä, etäisyyden ottamisesta ja läheisyydestä, huolehtimisesta ja oman onnensa nojaan jättämisestä, yrityksestä ymmärtää ja turhautumisesta: "Tänään minä olen päättänyt että se on jännittävä eikä tylsä. Juuri tänään minä olen vakuuttunut että se on salaviisas eikä tyhmä. Jonkun mielestä sen kieli voi olla töksähtelevää, kun se sanoo vain yhden asian kerrallaan. Ja hitaasti. Mutta minusta se kuulostaa haastavalta. Ja niin minusta tulee kärsivällinen. Minä en melkein koskaan hoputa. Lopulta se saa kumminkin asiansa sanottua. Omia jalkojaan kauemmas ei kukaan pääse." 

Keskiössä ovat siis elämän ristiriidat ja niistä aiheutuva syyllisyys: "Muut ensin. Maru ensin. Anna paikka toiselle. Tuo tuossa ennen sinua. Aina on joku sinua heikompi, hitaampi, vähemmän saanut. Syyllisyys lähimmäisestä, jota en ole synnyttänyt tähän maailmaan, jonka puutteisiin en ole syypää."

Pääoma onnistuu tarkastelemaan häpeän ja syyllisyyden sekä vastuun ja velvollisuuden kysymyksiä ajatuksia herättävästi. Toisen (ja toiseuden) ymmärtäminen näyttäytyy arvoituksena, jota ei ehkä voi ratkaista. Pääomassa on siis myös armollisuutta, kuten kuolemassakin voi olla armollisuutta - alku ja loppu rajaavat kokonaisuuden.

Kuolema rajaa paitsi kuolevan elämän, myös eloon jäävien. Maru on kertojan lisäksi kertojan lapsuuden perheen viimeinen eloonjäänyt, ja kun Maru kuolee "tunnen itseni todella orvoksi, mitä todellisuudessa olenkin. Maan äärissä orpo. Koko lapsuuden perhe mennyt menojaan".

Mikä on riittävä elämä? Riittävän hyvä - tai hyvä? Lopun kuolemanpohdintojen poleemisuudessa ja luettelollisuudessa kuuluu Snellmanin (Kaurasen) varhaisemman tuotannon kipakka ääni:

"67-vuotinen elämä on riittävä elämä,se on elämä siinä missä joku muukin mitta, olkoonkin että siihen kuului oman ruumiin hiipumista ja hivutustakin, henkistä ja fyysistä kipua, torjuntaa ja vähättelyä, oma määränsä irtoavia hampaita hiuksia munasoluja, sumenevia verkkokalvoja, lääkkeitä, ristisanoja, television lumisadetta.
Jumalauta, elämisen arvoinen elämä.
Te ja teidän mittapuunne.
Paljon onnea vaan."

Craig Thompson: Habibi

 

"Jumalallisesta kynästä putosi ensimmäinen mustepisara."


Like 2012. Suom. Ida Takala. Alkuteos Habibi, 2011. 655 s.

Habibi on vaikuttavasti piirretty, kaunis ja koskettava sarjakuvaromaani. Keskiössä on kaksi henkilöhahmoa, Dodola ja Zam. Päämiljöitäkin on kaksi: autiomaa ja asuttu alue. Autiomaan aika on ajatonta, tarina voisi tapahtua milloin tahansa. Tunnelma on hieman samankaltainen kuin J. M. G. Le Clézion Nobel-romaanissa Autiomaa kertomuksen alkupuolella, kun päähenkilö Lalla asuu autiomaassa. Autiomaassa olennainen tulee näkyviin, koska paljoa ei ole. Katse kiinnittyy siihen, mihin sen pitää.

Asuttua aluetta Habibissa edustavat muun muassa sulttaanin palatsi, kaupunki ja kalastajakylä. Sulttaanin palatsi satumaisuudessaan on myös omalla tavallaan ajasta irrallaan oleva paikka, mutta kaupungissa ja kylässä näkyy nykyaika ympäristökatastrofeineen.

Miljöövalinnat sopivat Habibin tematiikkaan, joka on ajatonta: keskiössä on rakkaus. Mitä ihminen on valmis tekemään rakkauden eteen? Mitä voidaan uhrata? Mitä rakkaus tarkoittaa? Mikä on rakkauden ja erotiikan välinen side, entä rakkauden ja himon, rakkauden ja läheisyyden?

Habibin tunnelma on lumoava. Sitä rakentavat moniulotteinen tarina, sidos arabialaiseen tarinaperinteeseen ja kaunis kuvitus. Tähän sarjakuvateokseen kannattaa tutustua!

perjantai 27. joulukuuta 2013

Jeffrey Archer: Leppymättömät

"Nainen lakkasi parkumasta vasta kun kuoli."


Suuri Suomalainen Kirjakerho / WSOY 1983. Alkuteos Kane and Abel, 1979. 372 s.

Huh huh, tulipa vaihteeksi luettua tylsä ja huono kirja, joka etenee juonivetoisesti ja jonka juoni kaiken lisäksi on kaavamainen ja henkilökuvaus on täysin juonelle alisteinen.

Englanninkielinen alkuteoksen nimi, Kain ja Abel, paljastaa täysin, mistä on kyse. Kaksi miestä syntyy eri paikoissa  ja erilaisiin olosuhteisiin, he elävät tyystin eri lähtökohdista mutta lopulta molemmat Amerikassa ja molemmilla on sama tavoite: menestyä taloudellisesti eli rikastua. Takakansi heruttelee: "Leppymättökien yhteentörmäys aiheuttaa riidan, joka kasvaa vihaksi. Viha kalvaa molempia neljäkymmentä vuotta ja kypsyttää nöyttämön lopulliselle, tuhoavalle kohtaamiselle. Kohtaamiselle, joka järisyttää Yhdysvaltojen koko rahamaailmaa." 

Ja paskat. Romaanin alkupuoli kuluu siinä, kun kuvataan kahta pikkuvanhaa kakaraa joiden elämässä kaikista eroavaisuuksista huolimatta pitää olla ennalta arvattavissa oleva määrä yhtäläisyyksiä. Sitten seuraa nuoruus ja rakkaussuhteita, mutta jatkuvasti miehet keskittyvät keinotteluun ja heidän todellisuutensa on yltäkylläinen. "Lopullinen, tuhoava kohtaaminen" on säästetty viime sivuille ja osoittautuu antikliimaksiksi - mikä tosin ei poikkea romaanin yleislinjasta mitenkään.

Valkmusan kansallispuisto, Pyhtää

Etelä-Suomen musta joulu ja joulukävely kansallispuistossa: vetistä ja harmaan, ruskean ja vihreän sävyjä, ei jäätä tai lunta, raikas ilma, hiljaisuutta ja tilaa.







sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Kultabassokerho goes spoken @ Kuudes linja, Helsinki

Kuudennen linjan räppi-iltamat, lopultakin - usein lauantai-iltaisin, enkä ole koskaan aiemmin mennyt.

Tänä lauantaina oli puhe-iltamat.

Saavuimme paikalle ennen Ilmarin esiintymistä. Ilmari yllätti korkeakulttuurisuudellaaan: olisi voinut kuvitella ilmaantuvansa paikalle kesken lavarunousillan, sillä osin Ilmari räppäsi ilman taustoja. Loistava kokemus: intensiivistä. läsnäolevaa, hienoa. Erototen kappale Virkistyspäivä teki vaikutuksen kantaaottavuudellaan ja ajankohtaisuudellaan.

Ilmarin jälkeen esiintyi Hertell & Hertell, joka internetin ihmemaailman perusteella vaikutti lupaavalle, mutta live-esiintyminen oli keskintertaista.

Pääesiintyjänä oli Dxxxa, jota odotimme, mutta tätyy todeta hänen olleen pettynys. Ok: kyse oli puhelauluiltamasta: mutta silti, artisti joka lukee suoraan paperista kasvojensa korkeudelta antaa vaikutelman, että kyseessä on koulun juhla, jonne ei ole ehditty tai haluttu opetella ulkoa ennalta määrärttyä ohjelmistoa - ei ollenkaan hyvä vaikutelma. Pikemminkin tulee olo, että artisti ei esitä omia näkemyksiään tai tuotoksiaan vaan toisten sanelemaa materiaalia. Dxxxa, jonka olen aiemminkin nähnyt, oli siis ikävä kyllä pettymys. 

lauantai 21. joulukuuta 2013

Rubik @ Korjaamo, Helsinki



Rubikin jäähyväiskeikka Korjaamon Vaunusalissa torstaina 18. joulukuuta oli loppuunmyyty. Ennen kymmentä keikkapaikan ovella oli jono, jollaista en ole Korjaamolla koskaan nähnyt. Jono kuitenkin liikkui varsin sutjakkaasti.

Keikka alkoi dynaamisesti. Lavalla oli kahdeksanhenkinen megakokoonpano, joka soitti jos vaikka mitä instrumentteja - esimerkiksi puhaltimissa kuultiin pasuunaduoa, klarinettia ja saksofonia.




Sovitukset olivat rytmisesti ja instrumentillisesti niin täysiä, että jossain vaiheessa keikkaa alkoi tuntua siltä, että nyanssien paljous johti nyanssien puuttumiseen: suoraviivaisuus olisi tuonut monimutkaisuuden paremmin esiin. Tuli mieleen Hassisen koneen kohtalo ja kehitys Täältä tullaan Venäjän yksinkertaisuudesta Harsoisen teräksen kikkailumeininkiin.

Loppukeikasta meno kuitenkin taas terävöityi ja varsinkin encorea edeltänyt kappale soi ja toimi aivan mielettömän hienosti. Artturin äänestä ei voi todeta muuta kuin että se on upea. Toivottavasti Rubikista seuraa jotain uutta!

tiistai 17. joulukuuta 2013

Arto Salminen: Varasto

"Istuin kahvihuoneessa ja leikkelin kynsiäni."


WSOY 1998. 167 s.

Arto Salminen, mikä mahtavan lakoninen nykyajan havainnoija! Salmista lukiessa havainnollistuu hyvin myös se, miksi realisteja ja naturalisteja lukiessa toisinaan tylsistyttää - heidän teoksensa ovat niin omassa ajassaan kiinni, että vaikka niiden kuvaamat ongelmat eivät minnekään sadassa tai kymmenessä vuodessa muuttuisikaan, maailma muuttuu niin paljon, että teokset jäävät ajankuviksi.

Varasto on kirjoitettu 1990-luvun lopulla, mutta sen televisiosarja-, julkkis- ja mainosheitot ovat jo ihan nostalgiaa. Niille lukijoille, joille heitot aukeavat, teos on helppoa kauraa. Ne, joille eivät, voivat keskittyä nauttimaan Salmisen henkilö- ja tilannekuvauksesta ylipäätään.

Maailma on ankea: likainen ja sotkuinen varasto, varastotyöläiset, myyjät, harmaa Helsinki, kusen ja viinan hajuiset raitiovaunut, turkiskuoriaisista kärsivä yksiö Alppilassa ja niin edelleen. "Sää oli sellainen, että värikuvia ei kenenkään kannattanut ottaa" kuvaa romaanin hallitsevaa värimaisemaa.

Päähenkilö on varastomies Rousku. Rouskun ja Karita-myyjän - jonka kävelytyylistä Rousku toteaa "Se kuvitteli että hyvän myyjän pitää kulkea kuin sillä olisi suolakurkku perseessä" - välille kehittyy, no, sanotaan vaikka romanssi. Rousku täydentää pientä palkkaansa varastamalla varastosta ja myymällä tavaraa omaan laskuunsa. Vaikka varastosta varastetaan, on kuitenkin lakeja, jotka koskevat kaikkia: "Se on nääs fysiikan laki. Vaikka oot kuinka rikollinen luonne, niin painovoimalakia on noudatettava. Se ei oo mikään moraalikysymys."

Perusduunarin peruspäivä on samanlainen päivästä toiseen, väsymys on työelämässä jatkuvasti läsnä: "Päät kääntyivät ratikassa. En tiennyt mitä ne ajattelivat: ei sitä niiden naamoista näkynyt. Ei väsymyksen alta mitään näe. Eikä väsymyksen alle." Lakonisen ja ällöttävänkin huumorinsa takana teos kuitenkin ymmärtää henkilöhahmojaan, heidän ongelmiaan ja elämäänsä.

Myös vastaus kustannusalan kriisiin löytyy Varastosta, Karitan suusta. Varastomies Rouskulla on kirjoja. Karita kysyy, onko hän lukenut ne. Rousku tunnustaa lukeneensa lähes kaikki ja kysyy, lukeeko Karita. Karita tunnustaa, ettei hän ole ikinä lukenut yhtään kirjaa, eikä lue. Rousku kysyy, miksi. Karita vastaa: "Se on ihan älytöntä. Sama kuin kuulisi telkkarista äänen, mutta ei näkisi kuvaa."

Pentti Haanpää: Noitaympyrä

"Tapasin kaupungin kadulla entisen ystäväni sekatyömis N.:n"


SKS 2. painos 2000. 161 s.

Haanpään Noitaympyrässä (1931/1956) on paljon samaa kuin Arto Paasilinnan Jäniksen vuodessa (1975). Siinä missä Jäniksen vuoden päähenkilö haluaa paeta oman elämänsä oravanpyörää lähtemällä jäniksen matkaan, pois kaupungista ja kohti luonnon vapautta, Noitaympyrän päähenkilö Pate Teikka ei aloita matkaansa kaupungista vaan pohjoisen tukkijätkäyhteisöstä eikä hänen matkansa suunta ole yhtä selvä ja yksioikoinen.

Toisaalta Noitaympyrästä tulee mieleen myös vastikään lukemani Susanna Alakosken Köyhän lokakuu (2013) - siksi, että Pate Teikka on myöskin köyhä ja myöskään hänen pyrkimyksensä, tempoilunsa ja työntekonsa eivät koskaan tule tuottamaan niin paljon rahaa, että hänen asemansa yhteiskunnassa muuttuisi.

Alussa on tukkilaisyhteisö. Pate Teikka on savotassa pohjoisen joella, töissä yhtiöllä. Tukkilaiskämpissä asuu monenlaisia miehiä, Teikka saa kuulla näkemyksiä niin sosialismista kuin kokemuksia siitä, kuinka neuvokas tukkilainen voi onnenpotkun kautta ansaita paljonkin rahaa.

"Pate Teikan elämä jatkui kuten ennenkin. Muutosta ei näkynyt. Mutta hän oli nuorimies. Hänessä eli vaistomainen usko, että tulevaisuudessa oli paljon mielenkiintoista varattuna hänelle. Sillä välin voi kaataa puita, käsitellä korttia ja siirrellä shakkinappuloita iltaisin. Väliin hän kuitenkin käsitti, että tämä ajatus oli monta miestä vanhentanut. Tilaisuutta ei pitäisi odottaa. Se oli etsittävä, tehtävä tyhjästä."

Teikka saavuttaa asemaa yhtiössä, mutta uraputkessa - jossa hän ei oikeastaan ole edes kiinnostunut olemaan - hänen kohtalokseen koituu välittäminen eläinten oikeuksista ja sitä kautta lopputili. Niinpä Teikka lähtee odysseialleen halki pohjoisten maisemien, ihmiskohtaamisten ja ajatustensa: mihin tässä elämässä oikein pitäisi pyrkiä?

Romaanissa puhutaan paljon politiikkaa, nimenomaan henkilöhahmojen repliikeissä. Matkallaan Teikka kohtaa miehen, joka epäilee häntä kommunistiksi tai sosialistiksi, ja kertoo sen jälkeen mielipiteensä moisista: "'Saahan ihminen kaikessa hiljaisuudessa olla sitä ja tätä. -- minä en suvaitse sosialismia. Sosialismi vaatii, että kaikkien on pysyttävä samalla tasolla, laiskojen, taitamattomien, laumojen tasolla...'". Tähän Pate Teikka vastaa:"'Niin, en tiedä. Ne ovat pitkiä ja leveitä asioita.'"

Nälkä saa Pate Teikan tarkastelemaan kapitalismin järjettömyyttä: "Siellä [suurissa kylissä] tuntisi olevansa kuten noidutussa maailmassa: nälkäinen ja ruoka ovat molemmat näkyvissä, mutta eivät voi lähestyä toisiaan." Kauppiaalla on ruokaa, köyhällä ei ole rahaa sitä ostaa.

Entäpä sitten talonpoikaisuus, olisiko se ratkaisu? "Eli olisiko talonpojan elämä sittenkin oikea elämä? Työtä, raitista ilmaa, syvää unta, yksivakaisuutta, rauhaa. -- Talonpoika on lopultakin herra. Hän ei kysele töitä, ei kumarra ketään. Jos häntä joskus rasittaa köyhyys, kuivuus tai halla, ei hänen koskaan tarvitse kuunnella käskijän ääntä. Hän ei ole koskaan aivan avuton talousjärjestelmän noitaympyrässä." Tämän auvoisan ajatustenjuoksun jälkeen Teikka kuitenkin tekee havainnon, että näin on mahdollisesti joskus ollut, mutta tilanne on muuttunut: "Pankkien konttorit ovat tulleet heidän kirkoikseen." Kapitalismi kyykyttää jo tavallistakin talonpoikaa, ei vain juoppoa tai laiskaa, joiden köyhtymistä oli ennenkin nähty.

Erinäisten kohtaamisten ja kokeilujen kautta alkaa vaikuttaa siltä, että ei ole toimivaa yhteiskuntajärjestelmää. Voiko yhteiskunnasta astua ulos, olla osallistumatta tällaiseen kyykytyspeliin? Kaikkien luonteenlaadulle se ei sovi, yhteisöön kuulumisen tarve on suurempi toisilla kuin toisilla.

SKS:n klassikkopainos Noitaympyrästä sisältää kirjallisuudentutkija Vesa Karosen alkusanat ja muutamia kritiikkejä. Niteestä ilmenee, että Haanpää kirjoitti Noitaympyrän jo vuonna 1931, mutta tuolloin sitä ei "aikansa ahtauden takia" julkaistu. Romaani julkaistiin vasta vuonna 1956.

Vaikka Haanpään kuvaama maailma tukinuittoineen ja alkukantaisine mukavuuksineen ei ole tätä päivää, päähenkilö Pate Teikka ajattelevana yksilönä on. Ja tällaiset yksilöt ovat usein järjestelmän - olipa kyseessä sitten mikä tahansa poliittinen suuntaus - silmissä epäilyttäviä.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Alexandra Marinina: Seitsemäs uhri

"'En tiedä teistä, arvoisat läsnäolijat, mutta minä olen koulujoista lähtien inhonnut Gogolin teoksia.'"


Otava 2007. Suom. Liisa Viitanen. Alkuteos Sedmaja žertva. 525 s.

Jouluhäsellyksen keskellä kaipasin helppoa lukemista ja tutustuin itselleni aiemmin tuntemattomaan dekkaristiin Alexandra Marininaan. No, koukuttavampiakin dekkareita on tullut luettua.

Seitsemännessä uhrissa Marinina käyttää näkökulmatekniikkaa - kerronnan näkökulmia romaanissa on karkeasti arvioituna parisenkymmentä (miliisiin edustaja Anastasia Kamenskaja, erinäinen määrä hänen työtovereitaan ja perheenjäseniään, murhaaja ja hänen perheenjäseniään sekä hänen uhrinsa). Lukijaa helpottaa se, että kertoja ilmoitetaan väliotsikoittain, mutta tälläinen määrä näkökulmia on jo varsin huimaava - varsinkin kun huomioidaan vielä venäläinen lempinimiperinne.

No. Seitsemännen uhrin juoni rakentuu sarjamurhaajan ympärille, mikä on toimiva perusvalinta dekkariin, sillä silloin toimintaa riittää. Marinina on myös varsin yhteiskunnallinen kirjoittaja, tässä teoksessa hän ottaa kantaa muun muassa kodittomuuteen, syrjäytymiseen ja miliisin palkkatasoon.

Seitsemännessä uhrissa olisi ollut tiivistämisen varaa. Jännitys pysyy varsin hyvin yllä, mutta sen pitäisi olla korkeimmillaan vielä siinä vaiheessa, kun käsillä on agathachristiemäinen loppukohtaus, jossa tekijä saa selityspuheenvuoronsa. Tuossa vaiheessa tämä dekkari ei kuitenkaan voisi enää vähempää kiinnostaa, sillä kaikki, mitä murhaaja sanoo, on tullut esiin jo aiemmin.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja.

 

"'Pilkun piti vaieta silloin kun kapteeni Pleje (kuulustelija) lukisi kirjeet /.../ Mutta kun Edgar ja Georg avaisivat kirjeet, pilkun piti huutaa.' (Herta Müller, Sydäneläin 1996), ja sen takia elämäkerta on mahdoton."


Schildts & Söderströms 2013. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos Oktober i Fattigsverige. Dagbok, 2012. 331 s.

Susanna Alakoski on käsitellyt köyhyyttä romaaneissaan Sikalat (2007) ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (2010). Köyhän lokakuu on fragmentaariseen päiväkirjamuotoon kirjoitettu teos, jossa kirjoittaja ottaa kantaa köyhyyteen ja koettaa samalla hahmottaa elämäänsä yhteiskunnan hänestä ja hänen lapsuuden perheestään kirjoittamien asiakirjojen kautta. Asiakirjamateriaalia hänellä on käytettävissään noin kuusisataa sivua, eikä siinä edes ole kaikki.

Keskiössä on köyhyys. Asiakirjat eivät heijastele kirjoittajan omia muistoja tai kokemuksia, ne näyttävät tapahtuneen omasta näkökulmastaan ja lopulta niitä lainataan teoksessa melko vähän.

Alakoski määrittelee köyhyyden näin: "Köyhyys on sitä, kun ihmisellä ei ole sananvaltaa, vaikutusvaltaa. Sitä kun hän ei usko voivansa muuttaa omaa tilannettaan, sitä kun olot eivät kohene vaikka hän käykin töissä. Se on kuin eläisi käsikoukkua toivottomuuden kanssa. Köyhä käy töissä, saa matalaa palkkaa ja pysyy köyhänä. Sellaiset kokemukset eivät rakenna kestävää yhteiskuntaa."

Kokemus köyhien sananvallan ja vaikutusvallan puutteesta motivoi kirjoittamaan, tekemään köyhyydestä näkyvää: "Enää ei voi vaieta. Totuudesta, mahdollisesta totuudesta vaikeneminen on pettämistä, ja mikä ehkä tärkeintä, kovin monet eivät voi kertoa. Kuolleet eivät enää voi kirjoittaa, ne jotka voisivat puhua on vaiennettu, ne joilla on jotakin kerrottavaa ovat yksin, peloissaan tai laitoshoidossa diagnooseineen. Eivätkä köyhät usko että heidän kertomuksensa ovat kertomisen arvoisia."

Alakoski pohtii myös sitä, mikä on hänen teoksensa todennäköinen lukijakunta. Vastaukseksi hän saa keskiluokan. "Ajattelen keskiluokkaa. Todennäköisesti tämän kirjan lukijat ovat keskiluokkaa. Miten keskiluokka tulkitsee yritykseni sanoa jotakin nykyajan köyhyydestä? Meneekö sanomani perille? Haluavatko lukijat että se menee perille? Ymmärrätkö sinä miten tärkeä olet köyhälle ihmiselle? Miten tärkeää on että juuri sinä tunnet solidaarisuutta heikompia kohtaan? Sinulla on valtaa ja vaikutusvaltaa, sinulla on sanoja, ja siksi sinun on puolustettava niitä jotka eivät itse voi. /--/ Olisiko kuollut ilman kilttiä, avuliasta, tiedostavaa, solidaarista keskiluokkaa?"

Köyhän lokakuu on hyvin ajankohtainen teos. Ruotsi - johon maana ja yhteiskuntana teos ensisijaisesti ottaa kantaa - on osin hyvin samankaltainen kuin Suomi. Ongelmamme ovat samankaltaisia. Sekään ei ole samantekevää, millaisella sanastolla yhteiskuntaa kuvataan. Alakoski ottaa kantaa 'syrjäytyminen'-sanaan, jota meilläkin käytetään runsaasti: "Unelmoin /--/ siitä että Ruotsin pahin sana - syrjäytyminen - korvataan oikeammalla sanalla, pirstoutumisella. Se kertoo yhteiskunnan siitä sosiaalisesta, kulttuurisesta ja taloudellisesta laajasta hajoamisesta mikä on juuri nyt meneillään Ruotsissa."

'Syrjäytyminen' on subjektin aktiivista toimintaa. Muistan Suomessa ehdotetun käytettäväksi sen sijasta sanaa 'syrjäyttäminen'. Mistä köyhyys johtuu? "Ihmisiä on aina luokiteltu hyviin ja huonoihin, antaviin, ottaviin, arvokkaisiin, arvottomiin, vapaaehtoisesti ja vastentahtoisesti köyhiin. Mutta ihmiset haluavat yhtä vähän olla taakkana nyt kuin vanhassa köyhäinyhteiskunnassakin. Köyhyyshäpeä on juurtunut syvään. Se perustuu tuntemukseen, että köyhyys on itse aiheutettua. /--/ Muistutus: kukaan ihminen ei ole vapaaehtoisesti köyhä. Köyhyys on poliittinen tila." Köyhyys on poliittinen tila. Syrjäytyminen on varsin poliittinen sana.

Alakoski havainnoi muutoinkin kieltä ja sanastoa. Hän referoi ystävänsä havaintoa, että nykyään ei puhuta unelmista, vaan tavoitteista. Tämä on mielestäni olennainen ja havahduttava havainto. Alakoski maistelee sanoja: "Toteuttaa unelmansa - toteuttaa tavoitteensa."

Köyhyys näkyy monella tavalla - jos osaa katsoa. Alakoski ottaa kirjassaan esille lukuisia omaelämäkerrallisia konkreettisia esimerkkejä köyhyydestä. Hän myös siteeraa teoksessaan runsaasti, niin tutkimuksia kuin kaunokirjallisuuttakin. Köyhyyden ja näennäisen historiattomuuden yhteys tulee esille, kun Alakoski lainaa Elsie Johanssonin tekstiä antologiasta Tala om klass (2006): "'/.../ köyhälistön ehtoihin kuuluu myös se että menneistä ajoista ei ole olemassa todisteita. Omilta esivanhemmiltani ei luonnollisista syistä ole jäänyt kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja, pianosävellyksiä, hauraita pieniä akvarelleja tai mitään muutakaan sentapaista. Heistä ei ole kirjoitettu elämäkertoja, eikä sanomalehtien palstoilla ole julkaistu heidän kuolemansa jälkeen muistosäkeitä. En siis voi tietää onko suvussani esiintynyt luovuutta, todennäköisesti on, vaikka sitä ei ole koskaan ilmaistu.'"

Varsinkin Köyhän lokakuun alkupuolella pohditaan paljon köyhyydestä puhumisen ja kertomisen tärkeyttä sekä sitä, keiden kaikkien tarinaa Köyhän lokakuu, vaikkakin on kirjoitettu alaotsikolla Päiväkirja, lopulta kertoo? Mikä on faktan ja fiktion raja? Mikä on eri kertomusten, eri näkökulmien (totuus)suhde toisiinsa? Jälleen kirjoittaja turvautuu sitaattiin:

"'Se mitä kirjassa sanotaan ei ole totta.' [sanoi äiti.]
'Ei olekaan, se on fiktiota', Jeannette Winterson vastasi.
Sen jälkeen äiti sai sydänkohtauksen ja kuoli.
'Sen pidemmälle emme päässeet', Jeannette Winterson sanoi."

Jotkin aiheet ja asiat ovat niin vaikeita, että niistä on mahdotonta keskustella. Jopa kuolema voi tulla väliin.

Kirjoittaminenkaan ei ole helppoa, oikeita ja vaikeita aiheita voi väistellä varsin tehokkaasti. Susanna Alakoski kertoo muistonsa kirjoittajakoulusta. Ennen menemistään Skurupin kirjoituslinjalle vuonna 1998 hän oli hankkinut kirjoituskoneen ja kirjoittanut. Aloittaessaan kirjoituslinjalla hän ei näyttänyt aiempia tekstejään tai jatkanut niiden hiomista. "Saimme tehtäviä, ja kirjoitin niitä jotta minun ei olisi tarvinnut kirjoittaa." Kirjoittaminen voi olla pako.

Köyhän lokakuun pysähdyttävintä antia on puhe rahasta. Kukaan länsimainen ihminen ei ehkä ole voinut välttyä laskelmilta, joiden mukaan maapallon nälänhätä olisi ratkaistavissa summilla, jotka meillä on käytössämme. Vain tahtoa puuttuu. Samaan tapaan paikallinen köyhyys on poliittinen asia, jota voidaan ratkoa:

"Sosiaalikorkeakoulussa opin että jos onnistui sosiaalityöntekijänä koko ammattiuransa aikana pelastamaan yhden ainoan ihmisen  joutumasta hunningolle, oli ansainnut yhteiskunnalle koko elinaikaiset tulonsa. Huikaiseva ajatus. Yksi ainoa ihmiselämä - koko elinaikaiset tulot."

Kansiliepeessä Svenska Dagbladetin kriitikko Elise Karlsson toteaa toivovansa kaikkien ihmisten kanssa työskentelevien, myös poliitikkojen, lukevan teoksen. Ehkä voisi suoraan toivoa kaikkien ihmisten.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Antti Tuomainen: Parantaja

 

"Kumpi olisi valintani: täysi varmuus siitä, että pahin on tapahtunut, vai tämä hetki hetkeltä kiihtyvä pelko?"


Like 2013. 220 s.

Parantaja on Helsinkiin sijoittuva yhteiskuntakriittinen dystopiadekkari, joka palkittiin Johtolanka-palkinnolla vuonna 2011 Suomen parhaana rikosromaanina.

Päähenkilönä on runoilija Tapani Lehtinen. Hänen toimittaja-vaimonsa Johanna on kadonnut tehdessään juttua Parantajasta, Helsinkiä piinaavasta murhaajasta. Helsinki itsessään on ilmastonmuutoksen piinaama: jatkuvasti sataa ja tuulee, kaupungin infrastruktuuri on osin romahtanut samoin kuin elintaso, pakolaisia nukkuu siltojen alla ja hylätyissä asunnoissa, rikkaat pyrkivät muuttamaan pohjoiseen, missä vielä on jonkinlaisia elinmahdollisuuksia. Tapani lähtee mahdollisuuksiensa mukaan selvittämään itse vaimonsa olinpaikkaa, sillä poliisi ei juuri voi auttaa - resurssit ovat minimaaliset ja rikoksia paljon.

Parantaja on mukaansatempaava ja helposti luettava dekkari, jonka miljöönä oleva dystooppinen kaupunkitodellisuus on yksi mahdollisista tulevaisuuksista.

Ravintola RizRaz, Kööpenhamina

Huh kuinka hyvä ravintola! RizRaz-ravintoloita on Kööpenhaminassa kaksi - Sticks 'n' Veggies ja Steaks 'n' Veggies, joista ensin mainitussa kävimme. RizRaz-ravintolassa on sekä á la carte -menu että seisova pöytä. Seisova pöytä on niin loisteliaan näköinen, että sen valitsemista ei voi välttää. Alkupalaosasto notkuu erilaisia salaatteja kastikkeineen, lämpimänä ruokana tarjolla oli muun muassa falafelia ja lasagnea. Todella herkullista! Lisäksi ravintolan hintataso on huokea, joten ei todellakaan ole yllättävää, että tarjoilijat saavat kirmata pöydästä toiseen vauhdilla. Täällä kannattaa käydä!


Queens of the Stone Age @ Forum, Kööpenhamina



Queens of the Stone Age soitti pitkän ja monipuolisen keikan Kööpenhaminan Forumissa. Parhaita hetkiä olivat loppukeikasta kuullut I Sat by the Ocean ja svengaava Make it wit Chu.



Tanskalainen yleisö oli loistavaa, lähtisin milloin tahansa uudelleen keikalle Kööpenhaminaan. Silmiinpistävää oli tosin tanskalaisten keskipituus - suomalaisittain melko pitkänä koin itseni keikkayleisössä kovinkin lyhyeksi.



Lämppärinä Qotsalle oli Band of Skulls.


maanantai 25. marraskuuta 2013

Judith Schalansky: Kirahvin kaula. Kehitysromaani.

 

"'Istukaa', sanoi Inge Lohmark, ja luokka istui."


Tammi 2013. Suom. Ilona Nykyri. Alkuteos Der Hals der Giraffe, 2011. 231 s.

Kirahvin kaulan päähenkilö on keski-iän ylittänyt ja vanhuuttaan lähestyvä biologianopettaja Inge Lohmark. Inge Lohmarkille maailma on biologiaa, kaiken voi nimetä biologian diskurssin läpi. Lohmark on hahmo, jonka seurassa en viihtynyt, ja siksi romaanin lukemisessa meni kuukausi. Inge Lohmark on nimittäin äärimmäisen yksinäinen, varautunut, pilkallinen ja kyyninen - ja tietysti minuuden muuriensa takana ennen kaikkea ensin mainittua: yksinäinen.

Romaanin kerronta koostuu päähenkilön tajunnanvirrasta, joka puolestaan koostuu lyhyistä (usein vaillinaisista) lauseista. Maailma on ankea, ankeus ei äärimmäisyydessäänkään oikein ota kääntyäkseen huumoriksi. Päähenkilön yksinäisyyskin on moniulotteista: aikuinen tytär asuu kaukana ja pitää harvoin yhteyttä, mies keskittyy strutsitilan hoitamiseen, työpaikallaan Inge on kuin erakoitunut fossiili.

Inge suhtautuu vihamielisesti lähes kaikkeen. Hän halveksuu kollegojaan, oppilaitaan ja näiden perheitä: "Dominoivasti periytyi muutakin kuin likinäköisyys. Sen todistivat vanhempainillat. Ylimmäinen periytymissääntö: jos lapset olivat hirveitä, olivat vanhemmat vielä hirveämpiä. Ominaisuudet jotka vasta huomaamattomasti hautuivat jälkeläisissä, näyttäytyivät niitten vanhemmissa täysin kehittyneinä."

Ingen suhdetta hänen tyttäreensä kuvaa oivallisesti hänen ajatuskulkunsa: "Joskus hän oli miettinyt, ettei Claudia ollutkaan hänen tyttärensä. Vaikka hän oli ollut paikalla kun se oli syntynyt." Ylipäätään tuntuu siltä, että Inge ei osaa olla läsnä elämässään ja itsessään. Ehkä hän on syntynyt väärään ympäristöön tai väärään lajiin? Kuolemantoive sanallistuu hänen pohtiessaan kasvien ja nisäkkäiden eroa:

"Me emme kyenneet yhteyttämään, siinä se. -- Jos olisi vihreä, ei tarvitsisi enää lainkaan syödä, ei käydä kaupassa, ei tehdä minkäänlaista työtä. Ei tarvitsisi yleensäkään tehdä mitään. Riittäisi, kun loikoisi vähän auringossa, joisi vettä, hengittäisi hiukan hiilidioksidia, ja kaikki olisi järjestyksessä, ihan kaikki. Viherhiukkasia ihon alla. Se olisi suurenmoista!"

Ingen maailma on kerrassaan katkera ja toivoton. Hän jää katsomaan asioita aidan takaa. Aidan, joka on hän itse - sisäpuolella ei välttämättä ole mitään.

Ravintola Vausti, Kotka

Kotkalainen ravintola Vausti on oikea valinta, jos haluaa syödä hyvin ja elegantissa ympäristössä. Konserttitalon kivijalassa sijaitseva ravintola on sisustettu hillitysti mutta kauniisti ja myös akustiikka on toimiva. Tarjoilijat ovat kohteliaita mutteivät lainkaan jäykkiä, ruokailija kokee olonsa huomioiduksi ja tervetulleeksi. Perjantai- ja lauantai-iltaisin tunnelmaa luo elävä pianomusiikki.

Joulumenu (45 e) on upea ja hintansa arvoinen. Alkupalapöytä on typerryttävä. Piparjuurituorejuustolla täytetyt lohikiekot sulavat suussa, vihersalaatin kanssa tarjoiltu sitruunavinaigrette on ihanan raikas, Caesar-salaatin päivitetty versio (leipäjuustoa ja ruiskrutonkeja) toimii erinomaisesti. Pääruoan mustajuurimuhennos houkuttelee kokeilemaan samaa kotona, lanttulaatikko on mehevää. Jälkiruoan maut täydentävät upeasti toisiaan ja viinisuositukset ovat osuvia. Ruokailijaa vakavasti uhkaava vaara on totaalinen ylensyömisen synti.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Hämeenlinna @ Q-teatteri, Helsinki

Hämeenlinnan jälkeen: tämä samanaikaisesti tyhjä ja ajattelias olo, jonkinlainen sanattomuus, jota koettaa paloitella sanoiksi.

Juha Itkosen käsikirjoittaman näytelmän Hämeenlinna lähtökohta rakentuu kliseelle, vastakkainasettelulle Helsingin ja muun Suomen välille. Muu Suomi, pikkukaupunkilaisuus, konkretisoidaan hämeenlinnalaisuudeksi. Tämä vastakkainasettelu saa rinnalleen tai sisälleen toisen: dikotomian siitä, että on ihmisiä, joilla on suuret unelmat ja merkityksellinen elämä, ja ihmisiä, jotka elävät taviselämää ja toteuttavat tavisunelmia.

Merkittävät taideteokset onnistuvat käsittelemään aiheitaan koskettavasti. Koskettavimmat aiheet ovat - niin taiteessa kuin elämässäkin, mikäli tämä jaottelu on tarpeen - usein suurimpia kliseitä. Rakkaus. Kuolema. Kohtalo. Se, että kliseeseen saa koskettavan ja jollain lailla tuoreen näkökulman, on ihailtavaa. Siinä Itkonen, ohjaaja Jussi Nikkilä ja Q-teatterin työryhmä ovat onnistuneet.

Hämeenlinna ei varsinaisesti kerro mitään uutta. Mutta se näyttää nykypäivän todellisuuksia: omakotitalounelman ja sen, mitä tapahtuu unelman sisällä; sosiaalisen siirtymän paritalosta lähiöön; keskiluokkaisen unelman tavoittelemisen hinnan, ja erilaisia maksutapoja sille - esimerkiksi joutumisen yhteiskunnan tai perheen marginaaliin, reunalle, ulkopuolelle.

Hämeenlinnan olemusta saapuu tarkkailemaan helsinkiläinen tähtitoimittaja. Sanna-Kaisa Palo näyttelee karikatyyriroolinsa valloittavasti. Hämeenlinnalaisina hänen tarkkailevan katseensa alla ja c-kasettinauhurinsa äärellä nähdään hajallaan oleva perhe, jonka monisyisyys valottuu vähä vähältä. Näyttelijätyö on kauttaaltaan hienoa.

Helsinkiläisyys saa oman kritiikkinsä ja näyttäytyy pinnallisena ja todellisuudesta etäisenä, mutta varsinaisen syväluotauksen saa pikkukaupunkilaisuuden olemus, ja se syväluotaus on lopulta varsin raadollinen. Näytelmän pohjimmaisia kysymyksiä on, mitä on onnellisuus ja millaisille valheille se rakentuu - olipa kysymys sitten helsinkiläisestä onnellisuudesta tai hämeenlinnalaisesta onnellisuudesta. Menkää katsomaan, jos vielä mahdutte mukaan.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Järven lumo @ Ateneum, Helsinki

Ateneumin Järven lumo -näyttely (11.10.2013-9.2.2014) esittelee Tuusulanjärven taiteilijayhteisöä ja sen tuottamaa taidetta. 1900-luvun taitteessa Tuusulanjärven maisemiin muodostui yhteisö, johon kuului muun muassa kirjailija Juhani Aho ja hänen taiteilijavaimonsa Venny Soldan-Brofeldt, runoilija J. H. Erkko, säveltäjä Jean Sibelius sekä taidemaalarit Eero Järnefelt ja Pekka Halonen - myös runoilija Eino Leino vietti paljon aikaa näissä piireissä.

Järven lumo -näyttely paitsi keskittyy esittelemään runsaasti tauluja, kertoo eri näkökulmista myös elämästä, arjesta ja juhlista taiteilijayhteisössä.

Tauluista vaikuttavimpia ovat mielestäni maisemat - kuinka paljon taiteilijat ovat kuvanneet luontoa ja kuinka erilaisia näkökulmia siihen tuo vuodenaikojen, valon ja maalaustyylin vaihtelu. Näyttelyssä on esillä runsaasti myös henkilökuvia, mutta puhuttelevuudessaan maisemat ajavat ohi.

Tavalliseen elämään ja arkeen mielenkiintoisen näkökulman antaa vitriini, jossa esitellään taiteilijayhteisön kotikouluprojektia. Lasten kouluvihkot ja itse piirtämät iltamajulisteet kertovat elävällä tavalla ajastaan - ja myös kotien kulttuurikasvatuksesta.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Jonna Tervomaa + Maailmanlopun tyttö & Hyeenat @ Tavastia, Helsinki

Jonna Tervomaa osaa ottaa yleisönsä. Tavastian keikalla kuultiin sekä uuden Eläköön-levyn biisejä että vanhoja hittejä, mutta parasta antia oli artistin läsnäolo sekä kappaleiden tulkinnassa että välispiikkien aikana - osana yleisöä koko tosiaan olevansa tervetullut keikalle. Uusista kappaleista koskettavana jäi erityisesti mieleen Tikapuut.



Lämppärinä soittanut Maailmanlopun tyttö & Hyeenat otti täyttyvän Tavastian energisesti haltuunsa. Tänä iltana kappaleiden sanoitusten kiinnostavuudessa lämppäri päihitti pääartistin kirkkaasti.



Onnistunut ilta!

tiistai 5. marraskuuta 2013

Pirjo Honkasalo: Betoniyö

Pirjo Honkasalon ohjaama elokuva Betoniyö perustuu Pirkko Saision samannimiseen romaaniin. Elokuva on mustavalkoinen ja voimakastunnelmainen. Tunnelmaa luodaan vahvalla musiikki- ja kuvakerronnalla, näyttelijät onnistuvat ilmentämään tunteita upean vähäeleisesti pienilläkin ilmeillä - eritoten Johannes Brotheruksen (joka näyttelee Simon pääroolin) kasvoilta välittyvät upeasti viha, suru, epävarmuus ja miellyttämisenhalu.

Betoniyön tarina on nimensäkin mukaan ankea. On lähiö, äiti ja kaksi veljestä aikuisuuden kynnyksen molemmin puolin. Veljistä vanhempi, Ilkka (Jari Virman) on menossa vankilaan. Veljistä nuoremman, Simon, paikka maailmassa ei ole vielä vakiintunut, vaan hän etsii sitä tempoillen, suhteessa veljeensä, äitiinsä ja tuntemiinsa ihmisiin. Rahaa ei ole, jääkaapissa on kaljaa, jos Simo sitä Ilkalle hakee. Vastapäisessä talossa asuu "homo", joka "on tullut takaisin"; "on vain rakkaus ja pelko" - ja miten ne veljeksissä ja heidän teoissaan ilmenevät, keriytyy auki elokuvan myötä.

Kerronta on toisteista, avainkohdat toistuvat uudelleenkerrottuina muuttuneista tilanteista ja näkökulmista käsin, henkilöhahmot ristivalottuvat yhä uudelleen ja uudelleen. Kuvakerronta on voimakkaan symbolista ja elokuvan kuvat ovat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Kerronta itsessään on hidastempoista ja viipyilevää, vuorosanoja on vähän. Loppukohtaus on todella voimakkaasti latautunut ja jää mieleen pitkäksi aikaa sekä kuvina että tunnelmaltaan.

Tämä elokuva kannattaa käydä katsomassa teatterissa suurelta kankaalta ja sellaisessa mielentilassa, että kestää vastaanottaa synkkyyttä.

Ravintola Mesopotamia, Helsinki

Ravintola Mesopotamia sijaitsee Kaisaniemessä ja on Helsingin ainoa kurdilainen ravintola, ja oletettavasti ensimmäinen kurdiravintolakokemukseni. Kurdistan sijaitsee Lähi-idässä, lähinnä Turkin, Syyrian, Irakin ja Iranin alueella. Suhteutettuna aiempiin kokemuksiini tuolta päin kotoisin olevista keittiöistä (upeat libanonilainen, turkkilainen ja turkkilaista keittiötä lähellä oleva kreikkalainen, georgialainen...), odotukset ovat korkealla.

Lounasbuffetin meze-pöytä on täynnä erilaisia kasvisvaihtoehtoja ja meze-salaattien lisäksi tarjolla on leipää ja vihreää salaattia. Pääruokiakin oli monta, tänään liha-, kana- ja kasvisvaihtoehto. Ruoat ovat herkullisen näköisiä ja lounas, jota tarjoillaan puoli kuuteen saakka, on varsin edullinen, 8,50 euroa.

Ruokien ongelma on mauttomuus. Eikö kurdikeittiössä käytetä mausteita, vai onko ruokia muokattu "suomalaisten makuun sopiviksi"? Missä on valkosipuli? Entä sitruuna tai lime? Tulisuus? Jokin muu mauste, tai yrtit, esimerkiksi korianteri? Mesopotamian lounaskokemuksen perusteella on mahdotonta sanoa, millainen mauste- ja makumaailma kurdikeittiötä määrittelee, sillä ruoka on hyvän näköistä mutta makumaailma on valju.


Risto + Muuan mies @ Korjaamo, Helsinki

Muuan mies on julkaissut tänä syksynä toisen albuminsa Mä olen iloinen, joka on saanut jonkin verran huomiota julkisuudessa - ja huomio on ollut kauttaaltaan positiivista, eikä syyttä. Keikalla kuullut uudet kappaleet olivat kautta linjan mukaansa tempaavia. Oli ihan mahtavaa olla keikalla, jolla oli kauttaltaan hyvä fiilis. Yleisössä korviin kantautui kommentteja tyyliin "onpa kerrankin hyväntuulinen laulaja!"

Uusista biiseistä suosikkini on Prissi Rohkean tunnustukset, itseironinen mutta lempeä biisi mahdollisesta kohtaamisesta. Livenä Muuan mies oli menevää ja tanssittavaa musiikkia, keikalle kannattaa ehdottomasti hakeutua. Ja pitää varmaan ostaa levykin.

Illan pääartisti oli Risto, joka aiempien livekokemusteni mukaan on varsin epävakaista katsottavaa ja kuunneltavaa, niin nytkin. Vaikuttaa siltä, että kaikki Riston kappaleet ovat omalla tavallaan vinksahtaneita ja ahdistavuusasteeltaan joko vähäisiä tai ultimaattisia, lähes sietämättömiä.

Keikan kappaleet vaihtelivat menobiiseistä hitaampiin kappaleisiin aika lailla vuorotellen, mikä on keikkakokemuksena hieman ärsyttävä. Vanhoista hiteistä kuultiin muuan muassa Nina, olen palasina, joka rokkasi hienosti. Risto soitti sellaisella volyymilla, jolla korvatulppia välillä kaipasi mutta joka sopii musiikkiin. Myös Ristolta on tullut uusi levy, Risto II, jolta on peräisin myös keikan ehdottomasti vaikuttavin biisi ja hienoin esitys, Uskotko Jeesukseen Kristukseen. Uskotko Jeesukseen Kristukseen oli ahdistavuudessaan lähes sietokyvyn ylittävä, huh huh. Keikan jälkeen kuulin kappaleen radiosta, ja vaikuttava se oli silloinkin.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Neljäs tie @ Kansallisteatteri

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Kansallisteatteriin ohjaama näytelmä Neljäs tie on dokumenttiteatteria, joka käy läpi Suomen taloushistorian suurimmat tunaroinnit lähes sadan vuoden ajalta. Näytelmä alkaa sisällissodasta ja päättyy Euroopan tämänhetkiseen talouskriisiin. Näkökulma on läpeensä kriittinen ja paljastaa sen, kuinka vähän Suomen kannalta tärkeitä päätöksiä taustoineen lopulta on mediassa tuotu esiin ja kuinka hämärällä jargonilla vallanpitäjät puhuvat, jotta päätösten todelliset merkitykset ja seuraukset jäisivät hämärän peittoon.

Pahuuden ytimenä tavallisen ihmisen ja humaaniuden kannalta näytetään pankkitoiminta ja todellisuudesta täysin irrallaan toimiva finanssimaailma, jolle valtiot näyttävät antaneen täydelliset takaukset, jotka lopulta realisoituvat tavallisten ihmisten, veronmaksajien maksettavaksi.

Näytelmän alkutilanne on lohduton ja vähintään yhtä lohduttomana näyttäytyy nykyhetki, johon näytelmä päättyy. Järjen ääntä ja ihmisyyttä puolustaneet poliitikot vaiennetaan kautta linjan, kabinettimiehitys runnoo haluamansa laiset päätökset tietämättömillä, pelokkailla ja omaa vaalimenestystään ajattelevilla poliitikoilla läpi aivan kuten haluaa.

Mutta onko tämä lopultakaan kenenkään etu, edes valtaapitävän luokan tai rahahuolettomien superrikkaiden?

Näytelmän esittämät luvut ovat kylmääviä. Euroopan 500-miljoonaisesta väestöstä 120 miljoonaa on köyhiä, mistä syystä Punainen risti on julistanut Euroopan kriisimantereeksi. Kuinka moni eurooppalainen on tästä tietoinen?

Kansallisteatterin sivuilla näytelmää luonnehditaan "musiikkipitoiseksi dokumenttiteatterin, draaman ja satiirin yhdistelmäksi" ja "kuvia kumartelemattomaksi komediaksi". Musiikkia näytelmässä käytetäänkin oivaltavasti, ei vain taustana tai lisänä vaan juonta eteenpäin vievänä elementtinä - esimerkiksi Scorpionsin kappale Wind of Change on eittämättä näytelmän kohokohtia. Varsinainen komediallisuus tässä yli kolmetuntisessa järkäleessä tosin on marginaalista. Henkilöhahmot toki ovat äärimmilleen imitoituja karikatyyrejä ja tapahtumat itsessään näytetään satiirisessa valossa, mutta varsinaisia naurunpyrskähdyksiä Neljäs tie herättää huomattavasti niukemmin kuin esimerkiksi Ryhmäteatterin Eduskunta II, joka nauratti yleisön kyynelten partaalle kadottamatta silti dokumentaarisuuttaan tai kriittisyyttään.

Kansallisteatterin Neljännen tien kuvaama aihekin tosin on vaativa - miten herättää katsojien mielenkiinto taloushistoriaa ja -politiikkaa kohtaan ja samalla kattaa sadan vuoden aikajänne, onnistua poimimaan aiheen kannalta olennaiset tapahtumat? Neljäs tie onnistuu tässä kuitenkin hyvin. Ensimmäinen puoliaika tuntuu osin pitkältä, mutta toisella puoliajalla hyvän pohjustuksen päälle on helppo rakentaa enemmän toimintaa.

Neljäs tie saa ajattelemaan ja samalla myös ahdistumaan. Mitä vaihtoehtoja tavalliselle ihmiselle jää? Vaikuttaa siltä, että edes poliitikot eivät kykene vaikuttamaan asioihin vaan heidänkin kätensä (tai silmänsä) ovat sidotut - niin mitä sitten keskinkertainen pikkutavis voi edes omassa elämässään tehdä selviytyäkseen? Äänestämiseenkin näytelmä ottaa masentavan kannan - "kyllähän sä voit mielipiteesi kertoa, mutta ei kannata olettaa, että se johtaisi mihinkään". Toisaalta yhteiskunnasta ja markkinataloudesta ei oikein voi irtautuakaan, protestoida olemalla olematta mukana.

Näytelmän tarjoaman visio tulevaisuudesta on pelottavan lähellä erilaisia dystopioita, kuten esimerkiksi Ahmad Khalid Tawfiqin romaanin Utopia tarjoamaa tulevaisuuskuvaa. Neljäs tie on ehdottoman suositeltavaa katsottavaa kaikille kriittisistä näkökulmista kiinnostuneille.

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi - ja niin näyttää olevan lopussakin. Onko näytelmän pohjimmainen viesti, että ihminen voi olla vastuussa vain itsestään? Euroopan unioni oli hyvä yritys yhteisöllisyydestä yli rajojen, mutta muuttui Baabelin torniksi, joka ei voi kuin romahtaa mahdottomuuteensa?

Pelon maantiede @ Teatteri Avoimet Ovet, Helsinki



Essi Räisäsen ohjaama Pelon maantiede on näytelmä, joka saa ajattelemaan - tosin osin tuntuu siltä, että ajatukset ovat vaikeasti sanallistettavissa, joten ehkä osuvampaa olisi sanoa, että kyseessä on näytelmä, joka saa tuntemaan.

Pelon maantiede on alun perin Anja Kaurasen vuonna 1995 kirjoittama romaani. Olen lukenut sen kahdesti, ensimmäisen kerran teininä ja toisen opiskelijana. Teininä luin romaanin lähinnä tytön kasvukertomuksena, toisella lukukerralla (ääri)feminismi nousi luennan keskiöön, jopa ärsyttävyyteen asti.

Pelon maantieteen päähenkilö on Oili (näytelmässä Kati Outinen), joka elää lapsuutensa Kalliossa, opiskelee hammaslääkäriksi, perustaa perheen - ja koko elämänsä kokee ulkopuolisuutta, irrallisuutta, yksinäisyyttä. Hän näkee ilmoitustaululla Keskiyön instituutin ilmoituksen ja menee mukaan kokoontumiseen. Tällaiseen kokoontumiseen näytelmän katsojakin kutsutaan mukaan.

Keskiyön instituutti on miesten taholta vääryyttä ja väkivaltaa kokeneiden naisten keskittymä. Keskiyön instituutin kokoontumisissa "kenenkään ei tarvitse pelätä mitään". Pelko kohdataan, koetaan, siirrytään sen toiselle puolelle. Emansipaatio käsitetään äärimmäisenä. Keskiyön instituutin naiset antavat miehille sen, mitä he ovat miehiltä saaneet.

Näytelmäversio motivoi koston hienosti. Yleisölle kerrotaan naisten kohtaloita ja kokemuksia. Erilaisia naisten kokemia tilanteita dramatisoidaan. Musiikki on olennainen osa näytelmää ja toimii siinä uskomattoman hienosti. Laulut luovat tunnelmaa vahvasti eikä musiikki tunnu lainkaan päälleliimatulta, kuten toisinaan näytelmissä käy. Kokonaisuus on vahva ja mukaansa kutsuva.

Näyttelijät hyödyntävät koko salia, mihin katsoja totutetaan alusta saakka. Näytelmän edetessä ainakin oma vaivautuneisuuteni (mitä, taasko otetaan kontaktia, pitäisikö tässä reagoida jollakin odotetulla tavalla?) väheni.

Jokainen näyttelijä tekee upean roolitulkinnan. Varsinkin Maarun roolin näyttelijä on saanut hahmoonsa sellaisen intensitettin, että hahmon olemus jäi vaivaamaan itseäni niin paljon, että näin hänestä unia koko seuraavan yön.

Kohtauksesta toiseen siirrytään vaivattomasti, näytelmä toimii kerrassaan hienosti. Näytelmässä ei ole väliaikaa, mikä on onnistunut ratkaisu.

Hieno, koskettava tulkinta!

tiistai 29. lokakuuta 2013

Anya Ulinich: Petropolis

"Aaltopeltiaita reunusti nimetöntä katua koko matkan aina seuraavan nimettömän kadun kulmaan."


WSOY 2008. Suom. Maria Lyytinen. Alkuteos Petropolis, 2007. 364 s.

Anya Ulinichin romaani Petropolis on samanaikaisesti nostalginen neuvostoparodia ja groteski kuvaus kaipuusta ja halusta, jolla ei ole suuntaa - halusta kuulua johonkin, halusta olla jotakin, halusta tietää, mitä on.

Päähenkilö on Sasha eli Alexandra. Sasha on venäläinen. Sasha on noin puoliksi tai ainakin neljännekseltään mustaihoinen. Sasha on juutalainen, tosin se hänelle valkenee vasta myöhemmin.

Sashan kotikaupunki on Siperiassa sijaitseva Asbesti 2. Kaupungin nimi paljastaa paljon romaanin huumorista ja tyylilajista. Kulttuureja - niin (neuvosto)venäläistä kuin myös amerikkalaista - lähestytään romaanissa kielen ilmiöiden ja tuotemerkkien kautta, mikä asettaa ne absurdiin ja suhteelliseen valoon ja alleviivaamatta osoittaa kielellisyyden luovan konkreettista todellisuutta - ei siis suinkaan vain kuvaavan sitä.

Romaanin groteskiutta puolestaan kuvaa hyvin Sashan äidin tokaisu miehelleen: "'Sinä et edes tiedä, mitä rakkaus on, Viktor', Lubov sanoi. 'Sinulla ei ole omaa tahtoa. Koko ikäsi olet vain pyörinyt ympyrää kuin kakkapökäle jääpoterossa ja takertunut aina siihen, mitä kohdallesi on kulloinkin sattunut tulemaan.'"

Petropolis seuraa Sashan elämää pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. Elämä tuntuu olevan harhailua mahdollisen puitteissa - tosin se, mikä on mahdollista, on myös varsin absurdia.

Mietin pitkään romaanin nimeä, Petropolis. Miksi? Nimeen tuntuu lopulta löytyvän romaanista kaksi avainta.

Toinen on kohta, jossa pohditaan nimihistoriaa. Joku romaanin henkilöistä on kotoisin Petrogradista, Leningradista ja Pietarista - kolmesta kaupungista vaikka lopulta vain yhdestä. Mutta paikka, jota kutsutaan eri nimellä, ei ole sama - vaikka tavallaan onkin.

Toinen on Osip Mandelstamin samanniminen runo, jota romaani siteeraa ainakin kahdesti ja joka nousee romaanin motoksi: "Pelottavan korkealla virvatuli - / Vai tähtikö noin välkkyy? / Läpitunkeva tähti, oi virvatuli, / Petropolis, veljesi, kuolee." Jotain menetetään, jotain kuolee. Runo on romaanin kokonaistulkinnan kannalta olennainen, enkä siksi avaa omaa tulkintaani siitä tämän enempää.

Kolmas näkökulma romaanin nimeen välittyy myös kokonaistulkinnan kannalta. Sasha kokee samanaikaista juurettomuutta ja kiinnittymistä paikkoihin ja siten "Petropolis", venäläisyys joka Sashalle konkretisoituu kotikaupunki Asbesti 2:na, on hänelle koko ajan läsnä; se on jotain, josta ei pääse irti ja joka hänelle muotoillaan suorasanaisestikin: "Ehkä meidän ikäistemme täytyy muokata itsemme uudelleen maailmankansalaisiksi, ei vain jonkin kaupungin asukkaiksi." Sashan identiteetti samanaikaisesti paikantuu ja ei paikannu: "Homo sovieticus on jo lähes kuollut sukupuuttoon, mutta ainakin se on ikuistettuna vanhempiesi seinillä. Mutta mikä minä sitten olen? Homo post-sovieticus? Homo ei-mistään-kotoisin?"

Petropolis muistuttaa tyyliltään ja aiheiden käsittelytavaltaan esimerkiksi Miina Supisen railakasta romaania Liha tottelee kuria (2007). Suositeltava lukukokemus!

maanantai 28. lokakuuta 2013

Helsingin Kirjamessut @ Messukeskus

Viikonloppuna Helsingin Kirjamessuilla oli ruuhkaisaa, vaikka maanantai-Hesari uutisoikin kävijämäärän jääneen tänä vuonna pienemmäksi kuin edellsivuonna (yli 70 000 vrt. yli 80 000). Esillä oli runsaasti mielenkiintoisia näytteilleasettajia, teoksia ja ohjelmaa. Tämänvuotinen teemamaa oli Saksa.

Kävin kuuntelemassa runoilija Anja Erämajaa, joka luki ja lauloi otteita uudesta runokirjastaan Töölönlahti (WSOY 2013). Anja Erämajan runoissa yhdistyy koskettavalla ja humoristisella tavalla arkinen (osin jopa banaali) ja elämän suuret kysymykset, kuten kuolema ja yksinäisyys. Olen nähnyt Erämajan esiintymässä aiemminkin, ja täytyy sanoa, että hän on loistava esiintyjä. Erämajan edellisestä kokoelmasta Kuuluuko tämä teille (2009) on julkaistu myös runolevy - onkohan Töölönlahdesta tulossa tai tekeillä sellaista myös?


Liken ja Sammakon iltamessu @ Mascot, Helsinki

Liken ja Sammakon kirjamessklubi Mascotissa oli jälleen tupaten täynnä. Ohjelmassa oli Tommi Liimatan sooloilua, Maailmanlopun tytön & Hyeenojen tanssittava keikka Pelle Miljoona -fiittauksen kera sekä loppuillan tanssipotin räjäyttävänä bändinä Sigi Tolo. Hyvä bile!

perjantai 25. lokakuuta 2013

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani

"Rosan jotakuinkin hallittu elämä oli jäämässä kaaoksen jalkoihin."


Teos 2012. 220 s.

Kristiina Lähde on runoilija, suomentaja ja kirjailija. Joku on nukkunut vuoteessani (2012) on hänen esikoisromaaninsa.

Runoilijatausta näkyy romaanin kielessä: havainnot ovat ilmavia, tarkkanäköisiä, assosiatiivisia. Tämä on sekä romaanin vahvuus että heikkous.

Asetelma on mielenkiintoinen: päähenkilö Rosa herää aamulla sängystään ja huomaa, että sängyssä on mies. Mies on Rosalle täysin tuntematon. Mies on kuin kotonaan. Kaapista löytyy miehen viikattuja vaatteita. Kylpyhuoneessakin on miehen tavaroita, pyykkikorissa hänen likaisia vaatteitaan. Mistä on kysymys? Onko joku tullut hulluksi, mitä on todellisuus? Miten tällaisessa tilanteessa voi toimia? Minkä tahon puoleen voi kääntyä, jos aikoo selvittää asiaa?

Henkilökuvia rakennetaan hiljalleen, viittausten varaan, pienien havaintojen, jotka kätkevät alleen syvyyttä. Romaanin henkilöhahmot ovat kukin tavallaan kykenemättömiä ihmissuhteisiin. Romaanin motoksi on nostettu David Levyn lausahdus "Robots will one day be so life-like that a human could fall in love and marry one". Tämä tunteista ja elämästä etääntymisen kokemus tuo mieleen Eeva Rohaksen romaanin Syvä pää (2012), jossa päähenkilö ryhtyy hoivaamaan reborn-nukkea. Lähteen romaanissa ihmissuhdehavaintoja kuullaan yksityisetsivä Upin suusta, joka työssään on usein pikemminkin terapeutti: "Olen huomannut, että monista on mukavaa, että on joku, joka on seurana arkipäivässä - vaikkei hän olisikaan aivan sitä, mitä haluaa."

Minuus voi hävitä parisuhteeseen, toiseen ihmiseen. Totuuden ja kuvitelman, löytämisen ja katoamisen rajapintaa havainnoi romaanissa henkilöhahmo Laura: "Niin suuri halu ihmisellä on joskus saada kiinni toisesta ihmisestä, että ensi hetkestä lähtien koko tutustuminen on yhtä pienien johtolankojen keräilemistä ja niiden tulkitsemista sopivasti. Väärennämme todistusaineistoa omien silmiemme edessä, omaksi haitaksemme. Halusin nähdä hänen tasaisuutensa luotettavuutena, passiivisuutensa vakautena, mielipiteettömyytensä harkitsevuutena. Rakastamisen tahto ei ole rakkautta, ja kun tahtoakaan ei riittänyt, ei jäänyt kuin harha."

Lauran hahmon kautta otetaan kantaa myös voimattomuuteen: "Ensin oli stressi, joka painoi ja painoi, eikä hellittänyt öisinkään. Herkeämätön stressi ja väsymys aiheuttivat alakuloa, kunnes lopulta Laura masentui. Depressiota Laura yritti hoitaa piristymällä ja ottamalla itseään niskasta kiinni, mikä oli virhe. Hän ei ymmärtänyt, että jos yrittää olla yhtä reipas ja tehokas kuin ennenkin, vaikka käytössä on vain viidesosa entisistä voimista, ei siitä hyvä seuraa." Neuvo on viisas - vähillä voimilla ei voi olla yhtä toimelias ja reipas kuin aiemmin, vaikka juuri tämä (neuvoksi naamioitunut) vaatimus usein tuleekin vastaan.

Päähenkilö Rosa on melko tyypillinen malli itsensä unohtavasta ja uhraavasta hoivaajaluonteesta: "Kun huomattiin, että eväät olivat unohtuneet, Rosa hallitsi tilanteen. Hän oli parhaimmillaan, kun jotain meni pieleen. Kaikki saa romahtaa, minä siivoan. Koko ikäni olen harjoitellut pieleen menemisistä selviämistä ja varautumista pahimpaan." Onko tästä mahdollista oppia irti?

Rosan isä on muistisairas. Hänkin on omalla tavallaan menettänyt yhteytensä maailmaan ja ihmisiin: "Kello on seinällä, mutta se ei käy samaa aikaa kuin minä. /--/ Kello ei totisesti käynyt hänen kanssaan samaa aikaa. Ei kalenterikaan. Koko maapallo tuhansine esineineen, paikkoineen ja kirjaimineen oli muuttumassa yhä käsittämättömämmäksi viidakoksi tai oikeastaan kaatopaikaksi, kun kaikesta ympäröivästä tuli vääjäämättä tarpeetonta ja hyödytöntä ihmiselle, joka oli katoamassa itsensä sisään." Rosan isän henkilöhahmossa, vaikka kyseessä onkin vain sivuhahmo, tuodaan hyvin esiin minuuden ongelma - mikä on minuuden ydin, kuinka vähä riittää siihen, että voidaan puhua minästä? Onko olemassa minuutta, jos se ei voi kommunikoida muiden kanssa, onko olemassa minuutta, jos se ei ole mitenkään synkronoitunut ympäröivään maailmaan?

Joku on nukkunut vuoteessani ei ole itseapuromaani tai romaani, joka erityisesti tarjoaisi vastauksia tai vinkkejä vastaavissa elämäntilanteissa oleville ihmisille, ja hyvä niin. Lähestymistapa on kuulas ja romaani on rakenteeltaan melko aukkoinen, jopa fragmentaarinen. Ehdoton vahvuus ovat tarkkanäköisest ihmissuhde- ja elämänvalhehavainnot. Vaikka romaanin tematiikka on ajatonta - mitä on minuus, miten identiteetti rakentuu, hajoaa, katoaa ja voi löytyä, mitä on parisuhde - käsittelytavassa on jotain hyvin nykyaikaista. Kestääkö tämä aikaa?

tiistai 22. lokakuuta 2013

Kalevi Kalemaa: Elvi Sinervo - Vuorellenousija

"Elvi Sinervon (1912-1986) kirjailijanura kesti parikymmentä vuotta."


SKS 1989. 351 s.

Luen hyvin vähän elämäkertoja, ja usein elämäkertoja lukiessani muistan, miksi. Ihmisen elämäntyö puhuu usein enemmän puolestaan kuin elämäkerturien visiot, tai toisaalta mielestäni on mielenkiintoisempaa lukea jollain lailla yleishistoriallisempia katsauksia, kuten kirjallisuushistoriaa ylipäätään.

Elvi Sinervon elämäkerta ei tee tässä poikkeusta. Sinervon elämässä on mielenkiintoisia ja puhuttelevia jaksoja, kuten jatkosodan aika, jonka hän vietti vankilassa kuten moni muukin kiilalainen. On tärkeää muistuttaa itseään ja nykysuomalaisia ylipäätään siitä, että Suomessakin on mielipidevankeja.

Elvi Sinervo oli voimakkaasti poliittinen kirjailija. Hän on kirjoittanut niin runoja, proosaa kuin draamaakin. Kalevi Kalemaan kirjoittama elämäkerta Elvi Sinervo - Vuorellenousija paitsi käy läpi Sinervon elämänvaiheita, kertoo runsaasti myös hänen teoksistaan ja niiden synnystä ja aikalaisvastaanotosta.

Sinervo kirjoitti myös vankina ollessaan (1941-1944), ja vankilan olojen konkretiaa elämäkerrassa kuvataan osuvasti. Runokokoelman Pilvet syntyi vankilassa vessapaperille (jota vangit saivat kaksi palaa vuorokaudessa ja kukin käytti sen ensisijaisten tarpeidensa mukaan) ja koottiin kirjaksi seuraavaan tapaan:

"Latojana siviilissä työskennellyt vanki tekstasi runot vessapaperille ja kirjansitoja Aino Kallio sitoi liuskat yhteen langalla ja perunasta valmistetulla liimalla. Elvi Sinervo oli itse piirtänyt kansiaiheen, jonka Elli Stenberg koruompeli harmaa-mustaraitaiseen vanginpuvun kankaaseen. Se liimattiin perunaliimalla kansipahviin. Kaikki työ oli tehtävä ovessa olevan tirkistysläpän alla, kuolleessa kulmassa vartijan katseilta. Alkeellinen sitomisprässi saatiin kokoamalla kirjan päälle yön ajaksi kirjoja, jakkara, pari täyttä pesuvatia ja muuta mahdollista painoksi sopivaa tavaraa."

Vankilan olojen kurjuus ja rajoittuneisuus välittyy elämäkerrasta hyvin. Ruoka oli vähäistä ja kehnoa, poliittiset vangit tavallisten rikollisten silmissä alinta pohjasakkaa. Eristämistä käytettiin kurinpidon keinona, "karhunkoppiin" pääsemisessä oli kuitenkin se ilo, ettei enempää voinut rangaista - joten siellä ollessaan saattoi vaikkapa laulaa, mikä muutoin ei ollut sallittua. Vangit oppivat puhumaan toisilleen äänettömästi ja huuliaan liikuttamatta, jotta kommunikaatio jäi vartijoilta huomaamatta, tai myös putkistoon morsettamista harjoitettiin - morsettaminen kyllä kuului käytäville, mutta äänen alkuperää oli mahdotonta jäljittää.

Taru Mäkelä: Mieletön elokuu

Mieletön elokuu on mielettömän hyvä hyvän mielen elokuva.

On vuosi 1962. Elsa Aho (Kati Outinen) on helsinkiläinen hattukauppias ja hatuntekijä, joka vaikuttaa siskontyttönsä Minnin (Elena Leeve) silmissä kuivalta, kireältä ja keski-ikäiseltä, juuri sellaiselta naiselta, joka ei koskaan ole ollut nuori.

Helsingissä järjestetään kansainvälinen Rauhanfestivaali, jonne Minni haluaisi mennä katsomaan "kun ulkomaalaiset tanssivat kaduilla". Elsa torppaa idean, "sinähän et mihinkään kommunistien juhliin mene". Tapahtuu kuitenkin niin, että festivaaliin liittyen mies Elsan menneisyydestä, tsekkiläinen Jan (Miroslav Etzler) kahdenkymmenen vuoden takaa, etsii Elsan käsiinsä - ja yhtäkkiä on niin paljon suuria ja vastaamattomia kysymyksiä, että katsoja miettii, voivatko Jan ja Elsa enää löytää toisensa niiden takaa. Kysymys ei ole vain rakkaudesta vaan myös (suurvalta)politiikasta ja ideologiasta, 60-luvun arjesta Neuvostoliiton kupeessa rautaesiripun tällä- ja tuollapuolen.

Mielettömän elokuun musiikki on hurmaavaa. Elokuva on kuvattu lämpimissä väreissä ja lavastus on ihanan yksinkertainen. Toisaalta juoni on kepeä - kyseessä on romanttinen komedia - mutta toisaalta 1960-lukua elämättömälle silmiä avaava. Oliko maailma noin monella tapaa noin erilainen kuin nykyään? Ihmisten tapa puhua toisilleen, tavaran määrä, ihmissuhteiden mahdollisuudet ja mahdottomuudet, läpipolitisoitunut diskurssi... Tietysti kyse on fiktioelokuvasta, mutta en muista aiemmin nähneeni romanttista komediaa, joka saa ajattelemaan historiallisia olosuhteita ja olemaan silti alleviivaamatta niitä.

Kuriositeettisivurooleissa nähdään maailmanlaajuisesti kuuluisia henkilöitä ja elokuvan näyttelijäkavalkadi on vaikuttava. Eritoten pääosan Kati Outinen on uskomaton - miten hän onnistuukaan luomaan niin valtavia tunnetiloja niin pienillä ilmeiden muutoksella.

Tällaisia kotimaisia elokuvia katsoisin mielelläni enemmänkin.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

 

"Huhtikuun ensimmäisenä maanantaina vuonna 1625 Meungin kauppala, missä Roman de la Rose'in tekijä oli syntynyt, näytti joutuneen niin täydellisen sekasorron valtaan, että olisi luullut hugenottien tunkeutuneen sinne vallatakseen itselleen siitä toisen Rochelle'in."


Otava 2004. Suom. Anna Louhivuori. Alkuteos Les trois mousquetaires, 1844. 264 + 278 + 315 s.

Athos, Porthos, Aramis - ja nuori d'Artagnan. Mutta hetkonen - siinähän on neljä nimeä? Sukeltaessani Kolmen muskettisoturin maailmaan hämmennyin ensin tästä seikasta. Klassikkoromaania kerrotaan ennen kaikkea d'Artagnanin näkökulmasta, nuorukaisen, joka lähtee Pariisiin haaveenaan tulla muskettisoturiksi. Kuohuvaverinen d'Artagnan ajautuu ja heittäytyy erinäisiin kaksintaisteluihin, joiden kautta hän tutustuu kolmeen muskettisoturiin, jotka ovat alussa mainitut Athos, Porthos ja Aramis. Ja sitten varsinainen seikkailujen pyörre voi alkaa.

Neljän miehen ystävyydestä muodostuu jo alussa vahva side, mutta 1600-luvun nuorukaisille pelkkä hengaileminen ei riitä, on oltava jotain enemmän. Tätä kuvaa hyvin d'Artagnanin pohdinta ystävyyden alkumetreillä: "Hän alkoi ajatella, että tällä ystävyysliitolla, jonka muodosti neljä rohkeaa, aloitekykyistä ja toimintatarmoista miestä, pitäisi olla muitakin päämääriä kuin maleksiminen kävelyteillä, miekkailutunnit ja enemmän tai vähemmän henkevät pilapuheet. Todellakin, neljän heidänlaisensa miehen, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta henkeen ja kukkaroon saakka, neljän miehen, jotka aina pitivät yhtä eivätkä koskaan väistyneet, vaan panivat joko erikseen tai yhdessä toimeen yhteisesti tekemänsä päätökset, neljän käsivarren, jotka saattoivat uhata joka ilmansuuntaa tai kääntyä kaikki neljä samaan kohteeseen, piti väistämättömästi joko salaisesti tai avoimesti, joko maanalaisia teitä tai muuriaukon kautta, joko juonitteluin tai väkivalloin pystyä raivaamaan tie millaiseen päämäärään he ikinä halusivat, miten etäiseen tai lujasti puolustettuun tahansa."

Tarina sijoittuu siis 1600-luvun Ranskaan ja Englantiin, ja tuolloin muun muassa kunniakäsitys oli erilainen kuin toisaalta nykyään ja toisaalta myös romaanin kirjoitusajankohtana 1800-luvulla. Muskettisoturit puolustavat milloin omaa kunniaansa ja milloin kuninkaan kunniaa urhoollisesti ja kuolemaa pelkäämättä, sillä kuolema odottaa itse kutakin elämän päätepisteessä. Miekkataisteluissa sekä saadaan pintanaarmuja että vakavampiakin vammoja, haavoitutaan toipumattomasti tai kerralla kuolettavasti ja muskettien luodit viuhuvat vimmaisesti. Kuoleminen on vaihtoehto, elävänä säilyminen myös.

Romaani koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa lukija tutustuu päähenkilö d'Artagnaniin ja kolmeen muskettisoturiin sekä pariisilaiselämään - kuninkaan hoviin ja kardinaalin valtaan. Toisessa osassa rakkausseikkailut ovat suuremmassa roolissa, kolmas osa alkaa taistelukuvauksilla ja huipentuu lopussa sellaiseen juonittelujen ja tragedioiden vyyhtiin, että ei voi kuin ihailla Dumasin kykyä rakentaa jännitteitä.

Kolme muskettisoturia on ennen muuta miehistä ja ystävyydestä kertova romaani. Rakkauskin punoutuu vahvasti juoneen, mutta naishahmot ovat lähinnä joko rakkauden kohteita tai melko avuttomasti rakkaudentunteen ohjailemia - elleivät sitten ilmiömäisiä paholaisia, kuten seuraava repliikki antaa viitteitä: "Minäkö pyörtyisin, minä? Pidättekö te minua minä tahansa naikkosena? Kun minua loukataan, minä en pyörry, minä kostan, käsitättekö?"

Kolme muskettisoturia on kerrassaan nautittava ja suositeltava aikamatka niin kielellisesti kuin kulttuurisestikin.

torstai 17. lokakuuta 2013

F-hoone, Tallinna



Ravintola F-hoone sijaitsee vanhassa tehdasaluekompleksissa Telliskivessä, joka on otettu luovaan käyttöön. Yhdellä käyntikerralla on vaikeaa sanoa, mitä kaikkea alueella on ravintolan lisäksi - äkkiseltään käveltynä ja tarkasteltuna voisi sanoa ainakin, että sirkkelöinnin perusteella jokin verstas ja kenties autokorjaamo. Telliskiven nettisivut paljastavat kuitenkin enemmän toimintaa - ja mielenkiintoista sellaista.

Ravintola F-hoone on tilava, hauskan retrosti ja avarasti sisustettu ravintola tehtaan F-sisäänkäynnin kohdalla. Ruokalistalla on monenlaisia vaihtoehtoja, ja myös vegemenu, joka on laajuudeltaan sivun mittainen kuin myös perusmenu, on olemassa.

Tilasin salaatin ilman ekstratäytteitä ja pääruoaksi hapankaalia ja hapankermaa paistetun tattari-sipuli-sienisekoituksen kera.


Ystäväni valitsi salaatin oliivien kera ja pääruoaksi neljän juuston pastan.


Salaatinkastikelista oli varsin monipuolinen, ja kastiketta oli runsaasti. Itse tehty pesto sai erityiskehuja, myös kotitekoinen majoneesi oli maukasta - tosin turistille majoneesi on riskivalinta, jota en ainakaan tässä paikassa toiste tee.

Tilasimme myös pullollisen kelpo kuohuviiniä sekä kivennäisvesien aatelia San Pellegrinoa, ja laskun loppusumma jäi alle neljäänkymmeneen euroon.

Ruoka oli erinomaista ja ravintolan miljöö viihtyisä - tämä on paikka, jota todella voi suositella. F-hoone on myös valittu Viron viidenkymmenen parhaan ravintolan listalle vuosina 2012 ja 2013.


Boheem, Tallinna


Tallinnan vanhakaupunki on kaunis, mutta mikäli vaeltelu sen muurien sisäpuolella alkaa kyllästyttää eikä ostoskeskuskokemus kiinnosta, kannattaa suunnata Kalamajan kaupunginosaan, jossa sijaitsee muun muassa Kahvila Boheem. Boheem on oivallinen pistäytymispaikka, jossa voi nauttia kahvin, hetkellisen istuskelujuoman kuten Martinin tai vaikkapa lounaan. Laivaturisti löytää satamasta Kalamajaan helposti kävelemällä, laiskottelija voi nousta raitiovaunuun. Matka ei ole pitkä ja alueella on mukavaa ihan vain vaellella, sillä arkkitehtuuri on erilaista kuin Suomessa, voi ihastella vanhoja ja jokseenkin rapistuneita puutaloja ja alueella on myös kirpputoreja.


Marita Taavitsainen ja orkesteri Koivu @ Finlandia

Suurena tähtenä lavalle spiikattu Marita Taavitsainen hönkäili Suomenlahden aalloilla Andre-hittiään siihen malliin, että sanojen ensimmäiset tavut kuulostivat lauletuilta ja loppu suli hengitykseen. Nyt on kuultu tämäkin.

Päivän toinen bändi, Ex-miehet, viihdytti napakammin.

Niin tai näin, kyllä laivalle livetanssimusiikki kuuluu yhtä lailla kuin päiväristeilyt kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin. Juurevaa.

Orkesteri The Everlast @ KOM-teatteri, Helsinki

Okko Leon ohjaama näytelmä Orkesteri The Everlast on "Komedia siitä mitä takahuoneessa tapahtuu". Tapahtumat sijoittuvat hääkeikalle, työväentalon takahuoneeseen, mikä selittää nostalgisen lavastuksen. Tapahtumat rakentuvat pitkälti odottamiselle, ja odottamisen tyhjä tila nostaa esiin bändin sisäiset ristiriidat, joiden varaan näytelmän juoni rakentuu.

Bändijulisteen näköisessä käsiohjelmassa Hannu (Jani Rapo), bändin viides jäsen, "joka ei sano sanaakaan koko näytelmän aikana", saa eniten tilaa. Hannun esittely on kenties (ironinen) kannanotto ihmissuhdedynamiikkaan, sillä Hannusta kerrotaan: "Mikäli tätä näytelmää esitykseksi työstävät ihmiset kokevat Hannun kiusallisena, vastenmielisenä tai jopa vaivaannuttavana, hänet voidaan toki sulkea pois koko näytelmästä, ikään kuin häntä ei olisikaan eikä hänestä kukaan olisi mitään koskaan kuullutkaan. Sitä paitsi näinhän me toimimme sellaisten ihmisten kohdalla, joilla ei ole meille mitään annettavaa."

Bändin muut jäsenet ovat Halla (Juho Milonoff), Rane (Pekka Valkeejärvi), Timi (Samuli Niittymäki) ja Jase (Janne Reinikainen), lisäksi matkalla takaisin kohti kuuluisuutta ja uranousua bändin liepeillä hengaa Hallan sisko, Idols-tähti Simone Päiväperhonen (Laura Malmivaara).

Näytelmän ensimmäisessä dialogikohtauksessa lavalla nähdään Halla ja Rane. Juho Milonoffin Halla on saituutensa kourissa eittämättä näytelmän hauskimpia hahmoja, varsinkin kun hän lisäksi on hieman hidasälyinen.

Särön näytelmän fiktiiviseen maailmaan toi minulle lähes ylitsepääsemättömästi se, että alkukaksikko näytteli keskeiset roolit myös Kom-teatterin Karkkipäivässä - Milonoff oli pääroolin yksinäinen pikkupoika, Valkeejärvi keski-ikäinen kirjailija, jolle osui jonkinlainen pelastajan rooli. Orkesteri on näytelmänä aivan erilainen kuin traaginen ja itkettävä Karkkipäivä, mutta Milonoffin puhemaneeri - joka kyllä sopii tähänkin hahmoon - on aivan sama. Myös näiden kahden näyttelijän esittämien roolihahmojen valtasuhde on samankaltainen kuin Karkkipäivässä - Milonoff on avuton altavastaaja, Valkeejärvi muriseva keski-ikäinen. En ole varma, pääsinkö näistä samankaltaisuuksista ylitse kunnolla koko näytelmän aikana, mikä toi katsomiskokemukseeni oudon ja epäsopivan heijastuspinnan.

Orkesteri The Everlast hauskuuttelee elähtäneen, superhittinsä vuonna 95 tehneen bändin alennustilalla ja ihmissuhdekarikatyyreillä. Loppua kohden komedia kääntyy farssiksi ja ylikierroksilla käydään komeasti. Tilanne- ja henkilöhahmostereotyypit ovat hyvin hallussa, mutta yllätyksiä on vähän. Jasen hahmo onnistutaan pitämään hauskana, hänessä olisi suurimmat mahdollisuudet ajautua surkean ja säälittävän puolelle. Omalaatuisin hahmo on Halla, jonka repliikit käsittämättömyydessään aiheuttavat yllättävimmät naurut - yllättävyyttä näytelmä kaipaisi lisää, vaikka kokonaisuus toimii hyvin yhteen.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Jari Silomäki: "We Are the Revolution", after Joseph Beuys @ Korjaamo Galleria, Helsinki

Tsekkaamisen arvoinen näyttely Korjaamo Galleriassa 20.10. saakka!

Jari Silomäki kertoo näyttelyesitteessä "'We Are the Revolution', after Joseph Beuys" valokuviensa taustasta seuraavasti: "Vuonna 2006 aloitin projektin, jonka tarkoituksena oli kävellä kaikissa 1900-luvun poliittisissa murhapaikoissa yhtä monta askelta kuin kyseisellä paikalla tapahtuneessa tragediassa on kuollut ihmisiä. Aloitin edellisen vuosisadan käsittelemisen kävelemällä Itävalta-Unkarin arkkiherttua Frans Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sophie Chotekin murhapaikalla Sarajevossa ja lopetin sen kävelemällä Ground Zerolla New Yorkissa. Näiden kahden tapahtuman väliin mahtuu kymmeniä miljoonia askeleita."

Mustavalkokuvat herättävät ajatuksia, muistuttavat tapahtuneista ja tapahtumisen paikkasidonnaisuudesta. Näyttelyn lähtökohtana on saksalaisen Joseph Beuysin (1921-1986) kuva "We Are the Revolution" (1972), jossa taiteilija kävelee kohti kameraa. Silomäen kuvissa toistuu sama tilanne:

 Kävelen 237 000 askelta Normandian rannikolla, 2013

 Kävelen 3669 askelta Budapestin Radiotalon edustalla, 2013

 Kävelen 8100 askelta Srebrenicassa, 2013

Kävelen Auschwitz-Birkenaussa itseni uuvuksiin, 2013

Kävelen 174 askelta Lepolassa Riihimäellä, 2013


Korjaamon Sushibar+Wine, Helsinki


Korjaamon ravintola Sushibar+Wine on normaalioloissa varsin hintava sushila, mutta lounashinta on aika kiva: kymmenen palan setti maksoi 10,90 ja sisälsi monenlaisia makuja. Tarjolla oli myös 15 palan setti, ja menu vaihtuu päivittäin.

Ilmapiiriltään Sushibar+Wine on mukava: avara, rauhallinen, elegantti. Lounasaikaan paikka oli myös lastenvaunuväen suosiossa, eikä ihme, sillä sisustus on tilavakäytäväinen ja paikan rauhallisuudesta mainitsinkin jo.

Lounasviinin hinta on 3,90 e / 12 cl - ja käsitteenä "lounasviini" on kerrassaan porvarillisen mainio.

Sushi on maukasta.


Olympiastadionin torni, Helsinki



Podin joitain viikkoja tai kuukausia tornikateutta, kun kuulin ystävieni tornikokemuksesta stadionin tornissa. Niinpä eräänä aurinkoisena lokakuun päivänä hissittelin itseni 72 metrin korkeuteen (5 e) tiiraamaan, miltä Helsinki tuosta korkeudesta näyttää, kun katsomiskeskiö sijaitsee Töölössä.

Hissi on nopea ja miellyttävä. Tornissa oleillaan ulkoilmassa. Tarjolla on "alaparveke" sekä joka suuntaan avoin tornin huippu, joka tosin (ja ihan syystäkin) on kalteroitu.

Yllätyin tornin pienuudesta. Ruuhkattomana turistihetkenä kokemus on hieno, mutta mikäli tornissa on kerralla enemmän kuin kymmenen ihmistä, alkaa varmasti ärsyttää ja ahdistaa.





Paras mukavuus on maisema, juuri muita ei ole tarjolla. Ylätasanteen keskellä on pieni koroke. Jos se on pöytä, se on matala. Jos se on tuoli, se on silti hyvin matala - istuttaessa katse ei yllä maisemaan asti. Toisaalta on hyvä, ettei tarjolla ole muuta kuin rautaa, betonia ja lähes 360-asteinen näkymä yli taloje, puistikkojen, katujen ja merenlahtien. Se riittää. Se on hieno. Ja on mahtavaa silloin tällöin turisteilla kotikulmilla!