sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Erica Jong: Elä ja uneksi



"Ennen rakastin valtaa, joka minulla oli miehiin."


S&S 2016. Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Alkuteos Fear of Dying, 2015. 314 s.

Erica Jongin esikoisromaani Lennä, uneksi (1973, suom. 1976) teki minuun vaikutuksen avoimella identiteettipohdinnallaan ja suorasukaisuudellaan, joka ilmenee niin tuona pohdintana, yhteiskuntakritiikkinä kuin myös seksikuvauksina. Jongin viimeisin romaani Elä ja uneksi jatkaa samalla tematiikalla ja nähdäänpä siinä sivuhenkilönä Lennä, uneksin päähenkilö Isadora Wing. Siinä missä Lennä, uneksi kertoo nuoruudesta tai nuoresta aikuisuudesta, Elä ja uneksi -romaanissa päähenkilö Vanessa Wonderman on kuusikymppinen nainen.

Vanessaa kuitenkin askarruttavat samat asiat kuin Lennä, uneksin Isadoraa: seksuaalisuus, identiteetti, saavuttaminen ja menettäminen. Perspektiivi vain on täyin eri: Vanessalla on huomattavasti enemmän elämänkokemusta kuin Lennä, uneksin Isadoralla. Vanessa kaipaa nuoruuttaan, hän ei halua tulla vanhaksi, menettää seksuaalisuuttaan ja kiinnostavuuttaan, mutta nuoruudenkaipuu on paradoksaalista: hän haluaisi takaisin nuoruuteen, mutta sillä elämänkokemuksella, joka hänellä on. Hän ei kaipaa nuoruuden ahdistavuutta ja sitä epävarmuutta, jota hän tunsi itsessään nuorena.

Paradoksaalinen nuoruudenkaipuu piinaa Vanessa eritoten sekavissa unissa, joissa hän aikamatkailee holtittomasti ja kykenemättä kontrolloimaan kelloa ja kalenteria: milloin hän päätyy liian varhaiseen aikaan, vanhempiensa nuoruuteen ennen omaa syntymäänsä, milloin puolestaan liian myöhäiseen aikaan, jolloin hän on jo kuollut.

Elä ja uneksi -romaanissa on päähenkilönsä elämänvaiheesta johtuen paljon samankaltaista pohdintaa kuin Merete Mazzarellan vanhenemista käsittelevissä esseistisissä teoksissa. Vanessa Wonderman on naimisissa itseään parikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, ja avioliiton tulevaisuus näyttää koko ajan yhä seksittömämmältä. Vaikka Vanessa rakastaa miestään, hän ei kuitenkaan halua luopua seksistä. Mikä ratkaisuksi? Ratkaisua etsiessään Vanessa pohtii kiinnostavalla tavalla hyvän seksin määritelmää - sillä ei hän niin epätoivoisesti seksiä kaipaa, että hän kaipaisi huonoa seksiä.

Vanessan vanhemmat ovat vielä elossa, mutta he ovat "ikivanhoja", yli yhdeksänkymmentävuotiaita. Suhteessaan vanhempiinsa ihminen on kuitenkin aina lapsi, mitä tematiikkaa romaani käsittelee kiinnostavasti Vanessan näkökulmasta sekä suhteessa hänen vanhempiinsa että suhteessa hänen aikuiseen tyttäreensä, josta on tulossa äiti. Sukupolvien ketjun tematiikkaa ja ihmisen elämän roolien muutoksia tarkastellaan samastuttavalla tavalla.

Elä ja uneksi ei ole yhtä suorasukaisen feministinen kuin Lennä, uneksi, mutta tässäkin romaanista naiseutta tarkastellaan suhteessa miehiin:

"Teen siis muistiinpanoja isästäni ja miehestäni. Oivallan miten samanlaisia he ovat ja miten paljon olen tarvinnut miehiä täydellistämään elämäni. Kerran minulla oli idea elokuvasta, jossa nainen käy tapaamassa jokaista entistä rakastajaansa ja he osoittautuvat kaikki samaksi mieheksi. Onko se minun tarinani? Onko se joka naisen tarina?"

Kun nainen vanhenee, hän oppii myös vaikenemisen taidon. Romaanissa tulee useaan otteeseen esille ajatus siitä, että vanhempana tai äitinä olemisessa olennaista on osata vetäytyä kulisseihin, antaa tilaa, olla sanomatta omia näkemyksiään, vaieta.

Elä ja uneksi on hieno, ajattelemisen aihetta antava romaani, joka käsittelee teemojaan tarkkanäköisesti mutta lämmöllä.

* * *

Lukuhaaste 2016:
17. Kirjassa juhlitaan
34. Keskustelua herättänyt kirja
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Ayako Miura: Rakkauden sola



"Siitä ei pääse mihinkään, että sinä olet ihan kuin äitisi - et vain näöltäsi vaan myös luonnoltasi."


SLEY-kirjat Oy 1980. Suom. englanninnoksesta Shiokari pass Helinä Kuusiola. Japaninkielinen alkuteos Shiokari tooge. 303 s.

Ayako Miuran romaani Rakkauden sola tuntuu osin ihanan vanhanaikaiselta tarinalta, osin se sortuu olemaan liian alleviivaava tai suorastaan osoitteleva ja sikäli nuortenkirjamainen. Tarinan päähenkilö on Nobuo Nagano, jonka elämää seurataan lapsuudesta aikuisuuteen.

Rakkauden sola on kasvukertomus, jonka keskiössä on elämänfilosofinen pohdinta. Sikäli romaanista tulee mieleen Hermann Hessen tyyli, ja hänen romaaneistaan ehkä eritoten Demian (1919). Lapsuudessaan Nobuo käy keskusteluja eritoten isänsä kanssa, sillä perhe koostuu vain Nobuosta, isästä ja ankaran oloisesta isoäidistä:

"'Niin, kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Tavallisten ihmisten ei tarvitse välttämättä olla sen huonompia kuin ylhäistenkään. Päinvastoin. Mikäli jompikumpi syyllistyy murhaan tai muuhun rikokseen, ylempisäätyisen vastuu ja syyllisyys on suurmepi', selitti Nobuon isä. Hänen puheessaan oli terävä sävy. Nobuo ei ollut uskonut, että hänen isänsä osaisi olla niin ankara. Mutta kaikista isän sanoista Nobuota hämmästytti eniten sanonta, että 'ylempisäätyisen vastuu on suurempi'. Nobuo oli kasvanut siinä uskossa, että ylhäisöön kuuluvat olivat ilman muuta parempia ihmisiä. Se oli ollut hänelle yhtä ilmiselvää kuin että lumi on valkeaa tai tuli on kuumaa."

Koulussa Nobuo ystävystyy Yoshikawa-nimisen pojan kanssa. Ystävyydestä muodostuu Nobuolle elämänmittainen ja tärkeä, ja Yoshikawan kanssa Nobuo käy useita avoimia keskusteluja niin moraalista, uskonnosta, seksuaalisuudesta kuin filosofiastakin:

"Ilmeisesti joidenkin katsomustapojen mukaan elämällä ei ole mitään tarkoitusta. Joidenkin ihmisten mielestä ovat inhimilliset olennot ja koirat ja kissat kaikki täsmälleen samanarvoisia, ne eivät ole muuta kuin eläimiä. Ja kuoltuaan kaikki häipyy tyhjyyteen. Toisaalta on ihmisiä, jotka elämässään syvästi tiedostavat sen että heidän oma persoonallisuutensa on äärettömän tärkeä."

Nobuosta kasvaa siis pohdiskelija, joka ymmärtää kirjallisuuden tärkeyden:

"'Nobuo, aikuisenakin sinulle tulee olemaan vaikeaa ilmaista puheessa tai kirjoitettuna kaikkea minkä tunnet. Mutta kuulijat on saatava tajuamaan muutakin kuin se mikä varsinaisesti sanotaan. - - Vilpitön sydän loistaa ihmisen sanojen läpi ja välittyy hänen kasvoistaan toisille. - - Mutta sille ei voi mitään, että ihmiset ovat luonnostaan erilaisia. Jotkut eivät käsitä sinun tuntemuksiasi, ja sinä vuorostaan et käsitä toisia. Maailma on täynnä erilaisia ihmisiä.'
        'Minun on luettava enemmän kirjoja', tuumi Nobuo. 'Sitten opin ehkä sanomaan mitä ajattelen.' Siitä lähtien hän keskittyi lukemiseen, ja kirjat antoivat hänelle osan omasta itsestään."

Romaanissa kiehtovaa on japanilaisen tapakulttuurin kuvaus. Nobuon pohdinnoissa asetetaan vastakkain Japanissa perinteinen buddhalaisuus ja länsimainen tuontitavara, kristinusko. Yllättäen molempien uskontojen edustajia löytyy Nobuon lähipiiristä, mikä järkyttää hänen maailmankuvaansa. Tätä kontekstualisoidaan romaanissa sillä, että Japanissa kristinusko on ilmaisesti toisaalta koettu uhkaksi perinteitä ja buddhalaisuutta kohtaan, toisaalta kristittyjä on halveksuttu ja kristinsukoa on pitänyt harjoittaa salassa.

Elämänfilosofinen pohdinta saadaan kuitenkin valotettua romaanissa monelta suunnalta, mikään uskonto tai ratkaisu ei näyttäydy mustavalkoisessa valossa, vaan suuntaa elämäänsä etsiessaan Nobuo toisaalta keskustelee erilaisista vaihtoehdoista monen eri henkilön kautta, toisaalta pohtii paljon asioita itsekseen ja lukemiensa teosten valossa:

"Nobuo rupesi pohtimaan sanaa 'välttämättömyys'. Johtuiko hänen olemassaolonsa välttämättömyydestä vai oliko se vain sattuma?"

Romaanin kiehtova vanhanaikaisuus rakentuu mielestäni juuri siitä, kuinka Nobuolla on aikaa miettiä suuria kysymyksiä ja kuinka hän uppoutuu tutkiskelemaan ja pohtimaan yksittäisiä käsitteitä, sanoja tai lauseita muodostaakseen oman tulkintansa niistä. Tällainen hidastempoinen, uppoutuva ajattelu tuntuu olevan hyvinkin kaukana nykyisestä elämänmenosta, jossa ajatusten kohteet vaihtuvat nopeasti, mielenkiinto suuntautuu hetkellisesti milloin mihinkin ja harvoin pysähdytään miettimään asioita sen syvällisemmin - koska asioita, joista pitää olla mielipide tai kanta, on niin paljon ja ne ovat kiinnostavia vain ohimenevän, lyhyen hetken ajan.

Rakkauden sola on lopulta eetokseltaan vahvasti kristillinen romaani, mikä osin tuntuu osoittelevalta, jopa kulttuurilselta kolonialismilta. Romaanin nimen merkitys aukeaa lopussa todella rautalankaisella tavalla, ja loppuratkaisun moraalinen opetus tuntuu yliampuvan allegoriselta ja intertekstuaaliselta, jopa naiivin typerältä.

Kokonaisuudessaan Rakkauden solassa on kuitenkin paljon hyvää ja kiinnostavaa, ja hidastempoisuudessaan romaanin lukeminen tuntuu aikamatkalta menneeseen.


* * *

Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maiseman - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

lauantai 29. lokakuuta 2016

Helsingin Kirjamessut 2016

Helsingin Kirjamessujen vuoden 2016 teemana oli Pohjoismaat. Vierailin messuilla perjantaina ja lauantaina. Tarjona oli kiinnostavaa niin lavaohjelman kuin messuständienkin osalta.

Perjantaina kävin kuuntelemassa esitystä saamelaiskirjallisuudesta. Saamelaisrunoilija Sara Margarethe Oskalia haastatteli hänen suomentajansa. Haastattelu käytiin englanniksi, ja runoja kuultiin saameksi, norjaksi ja suomeksi. Haastattelu teki kiinnostavalla tavalla näkyväksi saamelaiskirjallisuuden asemaa maailmankirjallisuudessa ja sen aseman eroa verrattuna esimerkiksi suomalaiseen kirjallisuuteen: millaista on kirjoittaa ja julkaista, kun lukijakunta on hyvin pieni ja kun tuotanto halutaan koko ajan nähdä leimallisen saamelaisena.


Perjantaina kävin kuuntelemassa toistakin monikieleistä haastattelua, kun Baba Lybeck haastatteli ruotsalaista kirjailija Anders Rydelliä. Haastattelu käytiin ruotsiksi ja Lybeck suomensi. Rydell on kirjoittamassa trilogiaa, jonka läpäisevänä teemana on kulttuurinen omiminen ja valta, tarkemmin sanoen natsi-Saksan suhde juutalaiseen kulttuuriin. Romaanitrilogian ensimmäinen, joitain vuosia sitten julkaistu osa käsittelee kuvataidetta, toinen, nyt julkaistu osa Kirjavarkaat - Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana kirjallisuutta ja kolmas, tekeillä oleva osa keskittyy musiikkiin. Rydell avasi haastattelussa kiinnostavalla tavalla sitä, kuinka kulttuuri on aina vallankäyttöä ja kuinka suuri vaikutus kulttuurisella omimisella ja kulttuurin tuhoamisella on ihmisten käsitykseen historiasta ja maailmasta sekä yksilöiden ja kansakuntien identiteettikäsitykseen.

Tematiikka on tälläkin hetkellä hyvin ajankohtainen suhteessa esimerkiksi paraikaa kuumana käytävään keskusteluun monikulttuurisuudesta.


Ruuhkaa kirjamessuilla oli niin perjantaina kuin lauantainakin, tosin yleisö oli erilaista: perjantaina paikalla oli runsaasti koululaisryhmiä, mutta myytäviä kirjoja pääsi silmäilemään kohtalaisen väljästi eivätkä kassajonot olleet megalomaanisia. Lauantaina yleisö oli puolestaan aikuisempaa, mikä aiheutti ruuhkia myyntihyllyille.

Farmi @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterissa esitettävä George Orwellin Eläinten vallankumous -romaanista (1945) ponnistava näytelmä Farmi on kompakti, hauska, traaginen ja teemoja pohtimaan saava näytelmä. Farmin ovat käsikrijoittaneet Juha Hurme, Henriikka Tavi, Sinna Virtanen ja Linda Wallgren, joista viimeeksi mainittu on myös näytelmän ohjaaja. Helsingin Sanomat antoi Farmille viisi tähteä, mikä on varsin poikkeuksellista. Itse en päätynyt aivan samanlaisiin sfääreihin näytelmää jälkipuidessamme, mutta kuten kritiikista huomaa, näytelmä tarjoaa runsaasti ajattelemisen aihetta.

Farmissa hyödynnetään oivallisesti toistoa kerronnan välineenä. Kun jokin toistuu, katsoja kiinnittää huomiota siihen, mikä on eri tavalla kuin aiemmin. Toisto tuo näkyviin todellisuuden normit ja sen, mitä pidetään turvallisena arkena, mitä puolestaan arkea järisyttävänä poikkeuksena.

Farmilla asuu johtaja-possu, puoliksi elävä ja puoliksi kuollut ahdistunut kissa, vale-empaattinen ja itsekäs kana, pinnallinen ja hieman pöhkö maailman pienin hevonen Falafella sekä lammas, joka vastaa kaikista käytännön askareista. Jokainen päivä alkaa samalla tavoin: aurinko nousee, jokainen eläin tekee itselleen tyypilliset aamuaskareet ja sitten Falafella pyytää possua "kertomaan Historian" - siis lukemaan Eläinten vallankumousta.

Eläinten todellisuus farmilla on pintapuolisesti aurinkoa ja vihreää nurmikkoa, mutta kun rutiini suistuu raiteiltaan, todellisuuden alta nostaa päätään hallitsematon historia, joka on saatava vaiennettua heti, ettei todellisuus järkkyisi sijoiltaan yhtään enempää. Mutta jokaisen eläimen turkin tai höyhenpeitteen alla piilee sama mekanismi kuin todellisuudessakin: pinnan alla on jotain muuta kuin miltä ensin näyttää. Kun yö laskeutuu, katsojalle paljastuu yksi kerrallaan kunkin eläimen yöpuoli. Mikään, mikä päältäpäin näyttää harmoniselta ja siloiselta, ei sitä ole.

Farmissa on käytetty paljon huumoria, jonka kritiikki osuu esimerkiksi työpaikkajargoniin ja tekee näkyväksi sen tyhjänpäiväisyyden, ja pelon tyhjänpäiväisyyden alla: jos näennäisesti yhteyttä (ja todellisuudessa etäisyyttä) ei pidettäisi yllä kielellisten, turvallisten fraasien avulla, niiden alta voisi tulla näkyviin loputon tyhjyys ja pelko. Farmin eläinyhteisö on näennäisen onnellinen ja toimiva, mutta näytelmä tekee näkyväksi sen, että toimivuuden kulissin takana kukaan ei tunne toisiaan, välitä toisistaan tai uskalla välittää; voisi lähteä "täältä" "tonne" tai "sinne", mutta kun ei uskalla. Voisi rakastuakin, mutta helpompaa on keksiä tekosyitä sille, ettei se oikeasti olekaan hyvä idea. Voi salaa muilta olla oma itsensä, erilainen kuin arkinormi ja luova, mutta jos sen näyttää muille, tulee hylätyksi. Voi paeta arjen vaatimuksia ja epäreiluutta suuruudenhulluihin rotukuvitelmiin omasta ylemmyydestä, mutta ne ovat vain itsepetosta, joka ei muuta todellisuuden luonnetta yhtään mihinkään suuntaan. Voi olla kaiken suorittava työorja, jonka panosta yhteiseksi hyväksi kukaan ei huomaa, mutta se on rooli, josta ei ole poispääsyä.

Farmi sekä viihdyttää että saa nauramaan oman arkitodellisuuden näkyväksi tehdyille pintakulisseille, mutta se saa myös tarkastelemaan niin omaa itseään ja toimintaansa kuin ympäröivää todellisuutta ja sen toimintaehtoja kriittisessä valossa.

EDIT: Korjattu lehmä lampaaksi erään tarkkasilmäisen lukijan havainnon perusteella. Kiitos!

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa



"Ne, jotka kuvittelivat sodan loppuvan pian, olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten."


Minerva 2014. Suom. Sirkka Aulanko. Alkuteos Au revoir là-haut, 2013. 546 s.

Pierre Lemaitren vuonna 2013 Concourt-palkittu romaani Näkemiin taivaassa on todella koukuttava, kerrontaratkaisuiltaan taitava, elämän absurdiuden näkyville tuova kirja, jonka tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan loppumetreiltä ja piirtää kuvan siitä, mitä sodan jälkeen voi tapahtua. Näkemiin taivaassa on yksi parhaista romaaneista, joita olen lukenut.

Romaanin keskushenkilö on Albert Maillard. Maillardin kautta lukija pääsee seuraamaan inhimillisestä näkökulmasta sitä, mikä on sotilaan asema sodan päätyttyä: mitä vaihtoehtoja elämä tarjoaa, miten rintamalla syntyneet suhteet - joissa pelastettavana tai tuhottavana on ollut oma tai jonkun muun henki, joskus ruumis - velvoittavat sodan jälkeen, miten sota-ajan valta-asetelmat ja toimintatavat heijastuvat rauhanajan yhteiskuntarakenteisiin ja millaisia mahdollisuuksia hajalle pommitettu maa ja kansakunta tarjoavat niille, jotka mahdollisuuksia näkevät.

Näkemiin taivaassa on niin ovela ja monesti lukijan odotusten alta maton vetävä romaani, että siitä on oikeastaan hyvin hankalaa kirjoittaa paljastamatta liikaa. Tartuin itse teokseen takakansitekstin perusteella, mutta luettuani takakansitekstin uudelleen teoksen lukemisen jälkeen ajattelen, että se antaa lopulta romaanista paljon konservatiivisemman ja perinteisemmän kuvan kuin mitä romaani lukukokemuksena lopulta oli. Romaanissa on joitain niin absurdeja ja groteskeja kohtauksia, että nauroin useamman kerran ääneen sitä lukiessani. Toisaalta kaikista henkilöhahmoista - olipa kyseessä sitten sankari, roisto tai jotain siltä väliltä - näytetään myös inhimillinen puoli. Loppuratkaisua saa jännittää viimeisille sivuille saakka, mutta juonenkäänteistä romaanissa ei muutenkaan ole pulaa. Mitenkään vaikeasti seurattavaa tämä piirre ei kuitenkaan kirjasta tee.

Romaanin henkilökuvaus on tarkkapiirteistä, huumoria unohtamatta:

"Labourdin oli ääliö, jota hänen typeryytensä oli auttanut eteenpäin. Se ilmeni poikkeuksellisena itsepintaisuutena, joka oli politiikassa yleensä kiistämätön hyve, vaikka hänessä se johtui vain kyvyttömyydestä muuttaa mielipidettään ja täydellisestä mielikuvituksen puutteesta. Se oli hyödyllistä typeryyttä. Kaikessa keskinkertaisuudessaan Laboudin oli mies, jonka saattoi sijoittaa minne tahansa, ja hän täytti uskollisesti tehtävänsä, siis varsinainen kuormajuhta, jolta saattoi pyytää mitä tahansa. Paitsi älykkyyttä, mikä oli suunnaton etu."

Lukukokemusta tulee väkisinkin verrattua toiseen laajaan sotaa Euroopassa käsittelevään romaaniin, joka on (uudemmuudestaan johtuen?) saanut huomattavasti enemmän mediahuomiota, nimittäin Anthony Doerrin teokseen Kaikki se valo jota emme näe. Omaan makuuni Doerrin teos - vaikka siinä paljon hyvää ja kiinnostavaa onkin - edustaa liikaa world fictionia, aikuisille tarkoitettua satua. Vaikka Lemaitren romaanissa on uskomattomia älynvälähdyksiä (jotka voisi mahdollisesti myös tulkita satumaisiksi juonenkäänteiksi), ne eivät ole samalla ärsyttävällä tavalla naiivin laskelmoidun oloisia kuin Doerrin romaanissa. Näkemiin taivaassa pikemminkin näyttää sen, että jos sodan puhutaan edustavan järjettömyyttä, niin yhtä lailla sitä seuranneella rauhanajalla on samankaltaiset piirteensä; olisikin hyvin naiivia ajatella, että yhtenä päivänä sodan ehdoilla (varsinkin rintamalla) toimineet ihmiset seuraavana rauhanaikaa edustavana päivänä olisivat muuttuneet ihmisiksi, jotka eivät toimi sodan logiikalla.

Minulle Näkemiin taivaassa oli paitsi kerrassaan mehevä lukukokemus, myös sille silmiä avaava teos, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun katastrofi (tässä tapauksessa ensimmäinen maailmansota) loppuu ja kaiken ikään kuin pitäisi olla hyvin, mutta ei tietenkään ole. Lemaitren romaani on myös siitä raikasta tekstiä, että se ei todellakaan edusta perinteistä suomalaista ankeilurealismia, jossa kieriskellään sodanjälkeisessä harmaudessa ja köyhyydessä. Harmaata ja köyhää on myös keskushenkilö Albert Maillardin elämä, mutta siihen liittyy olennaisesti myös strutsinsulkia, morfiinia, hevosenpää ynnä muuta...


* * *
Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

lauantai 15. lokakuuta 2016

Särkyneet @ Lepakkomies, Helsinki


Särkyneet soitti lokakuussa energisen ja punkin henkeen tyypillisen mittaisen keikan Lepakkomiehessä. Keikalla kuultiin hyvä määrä hittibiidejä, kuten Johannes.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Joanna Rose & Aleksander Perski: Ylitunnollisuus - Eroon suorittamisen pakosta



Minerva 2010. Alkuteos Duktighetsfällan, 2008. Suom. Vuokko Metsälä.

Alun perin ruotsiksi ilmestynyt Ylitunnollisuus - Eroon suorittamisen pakosta keskittyy nimensä mukaan perkaamaan ylitunnollisuutta ilmiönä sekä siihen liittyviä muita ongelmia, kuten stressiä, (vääristyneitä) elämänarvoja, itsetunto-ongelmia ja suorittamista selviytymisstrategiana.

Ylitunnollisuudessa käsitellään enemmän naisia kuin miehiä, mitä kirjassa perustellaan sillä, että nämä ongelmat koskettavat prosentuaalisesti enemmän naisia kuin miehiä. Erityisen feminististä pohjavirettä Ylitunnollisuudessa ei ole toisin kuin esimerkiksi myöskin ruotsalaisessa ja samaa aihepiiriä käsittelevässä Liian tunnollinen -teoksessa. Melko vahva yhteiskunnallinen tausta -ylitunnollisuudessa kuitenkin on: teos havahduttelee ajattelemaan yhteiskunnassa vallitsevia arvoja tarkastelemalla niitä kriittisesti.

Tällainen kohta on esimerkiksi se, jossa kuullaan ruotalaisen psykoanalyytikon Maria Yassan ajatuksia itsetunnosta ja lapsuuden kaikkivoipaisuudesta. Yassa kuvailee psykoanalyyttisesta näkökulmasta sitä, kuinka tärkeää on, että lapsi pienten pettymysten kautta kasvaa tietoiseksi siitä, ettei hän olekaan kaikkivoipa - ettei maailma olekaan vain häntä varten ja etteivät kaikki muut toimi niin kuin hän haluaa. "Oikeastaan niin tapahtuu varsin harvoin." Vaarallisena Yassa pitää sitä, jos vanhemmat ruokkivat lapsen kaikkivoipaisuuskuvitelmia kannustamalla tyyliin "sinä pystyt ihan mihin tahansa, mitä vain haluat". 

Tästä lapsuuden kaikkivoipaisuudesta Yassa rakentaa sillan nykypäivän "kypsymättömiin miehiin ja naisiin" ja sitä kautta nyky-yhteiskunnan arvomaailmaan. Yassan mukaan heillä on samat kuvitelmat kuin pienellä lapsella: "kaikkivoipa kuvitelma, että suuruus on tärkeintä, omistaminen on parempaa kuin ei-omistaminen, suurena oleminen parempaa kuin pienenä oleminen. Kaiken mittaaminen määrän mukaan - minulla on enemmän kuulia kuin sinulla ja siksi minä olen parempi - on nelivuotiaan tapa ajatella, ja se on meidän normimme tänä päivänä."

Teos näkee yhteyden yhteiskunnassa vallalla olevien arvojen ja ylisuorittamisen ja stressin välillä. Teoksessa itsetunto määritellään suhteeksi, joka vallitsee yksilön osaamisen ja tahtomisen välillä. Ja niinpä itsetuntoa voi vahvitaa joko osaamalla enemmän tai tahtomalla vähemmän. "Yhteiskunnassa, jossa etusijalle asetetaan jatkuva kasvu, olemme taipuvaiset valitsemaan suorittamisen. Meidän kulttuurissamme, jossa ei ainakaan näennäisesti ole mitään ylärajaa sille, miten pitkälle voimme päästä, emme niin vain luovu ambitioistamme."

Stressin teos puolestaan määrittelee epätasapainoksi sen välillä, mitä elimistöltä vaaditaan ja mikä on mahdollista, epätasapainoksi rasitusten ja resurssien välillä. Tällaisena stressin käsite muistuttaa sellaisia käsitteitä kuin nälkä ja jano, tunnetta, että jokin on vialla ja se pitää korjata - ja tästä syystä on "joutavaa puhua hyvästä tai positiivisesta stressistä", yhtä joutavaa "kuin puhua positiivisesta nälästä tai positiivisesta janosta".

Ylitunnollisuudessa on sopivasti teoriaa, käytännön esimerkkejä ja ehdotelmia uusiksi tavoiksi käsitellä asioita. Teos on ajattelemisen aihetta antavaa luettavaa.

* * *
Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Iida Rauma: Katoamisten kirja


"Auttaisiko jos tunkisi pään veteen?"


Gummerus 2011. 377 s.

Iidan Rauman esikoisromaani Katoamisten kirja on nimensä veroinen: päähenkilö on kadonnut omaan elämäänsä eikä tunnu saavan mistään otetta, hänen tyttöystävänsä Sofia on kadonnut suorittamiseen ja sopeutumiseen, maahanmuuttaja-työkaveri Zorka on halunnut kadota entisestä elämästään ja viettää elämäänsä Suomessa henkisesti etäällä muista ihmisistä kertomatta itsestään juuri muuta kuin erilaisia tarinoita ja valheita, vanhainkodin vanhukset ovat kadonneet kuka dementiaan, kuka ylipäätään vanhainkodin seinien sisään, eristyksiin muusta maailmasta; äiti on kadonnut sisällissotaa käsittelevään tutkimukseen ja mielenterveyden horjumiseen, isä puolestaan on kadonnut perheen elämästä omasta tahdostaan - hän on vain "Jossain".

Katoamisten kirja on myös tarina ihmissuhteista, jotka menevät vikaan - eikä kukaan tiedä, miksi. Syyt ovat niin moninaisia ja kerrostuneita, ettei niitä purkamalla lopulta päädy mihinkään. Ne vain loppuvat.

Päähenkilön elämä näyttää samanlaiselta, yhtä liikkumattomalta ja muuttumattomalta: "Ulkona sataa kaatamalla, ja veden ropina vie minut jalkapallokentän laitaan, missä maailma on pelkkää kuraa ja märkiä lenkkitossuja eikä aika etene lainkaan. Syksy tai kevät, aina on sama kostea maa ja peli, jonka sääntöjä en opi."

Romaanin ajan nykyisyydessä päähenkilö on nuori aikuinen, parikymppinen. Romaanissa on kuitenkin runsaasti takaumia lapsuuteen, josta päähenkilö yrittää löytää syitä nykyisyyden ongelmiinsa palaamalla muistoihin ja unohduksiin, tapahtumiin ja valtasuhteisiin ala-asteella ja siihen, kuinka kipeisiin asioihin ne johtivat - kuinka ihmisistä jokaisella on omat tragediansa, jotka saattavat olla syitä sen taustalla, mitä tapahtui ja tapahtuu.

Romaanin päähenkilö on kuvataiteellisesti lahjakas, hän piirtää ja maalaa. Kaikista muotokuvista siintää kuitenkin läpi yhdet piirteet: kaikissa muotokuvissa on jotain Susannasta. Miksi? Varisnaisesti Susannan maalaamiseen tai piirtämiseen on kuitenkin hankalaa, ellei mahdottoman oloista ryhtyä. Miksi?

"Yksinäisyyttä räikeämpää ei ole. Seistä koulun pihalla aivan seinän vieressä hiljaa ja maahan katsoen. Odottaa bussia ja syödä ruokalassa sanomatta muuta kuin kiitos. Kaikki kääntyvät katsomaan, tuijottavat. Yksinäisyys on oranssi ja välkkyvä peitto, jonka alla olen tyhjää."

Lapsuuden yksinäisyys jatkuu aikuisuudessa, vaikka elämässä on tyttöystävä, työtoverit ja äiti. Sisäinen tyhjyys ei poistu, vaikka sitä koettaisi poistaa unilääkkeillä, rauhoittavilla lääkkeillä tai alkoholilla, maalaamalla tyhjänpäiväisiä aiheita tai tekemällä töitä. Pahinta on pimeys:

"Mietin, että ne jotka sanovat, ettei vaikeita ajatuksia saa torjua ja että puhuminen helpottaa, eivät tiedä psyykkisestä kivusta yhtään mitään. Eivät pimeästä, joka tulee, kun hetkeksikin, vain vahingossa tai väsymystään, antaa periksi, lakkaa taistelemasta vastaan ja päästää ajatukset vyörymään yli. Pimeästä, joka nielaisee eikä anna tilaa hengittää, elää, olla olemassa. Pimeästä, johon voi hukkua, viiltävään, syvään. - - Istumme pitkään puhumatta. Tiedän meidän molempien miettivän samaa. Että mauttomat vitsit, kissanhoito, heikko todellisuudentaju, Anna Eld, päätön säntäily, hysteerinen nauru, raivokohtaukset ja tupakointi, Opamoxit, Tenoxit, Seroquel, Risperdal, alkoholi, lattioiden pesu, pakko-oireet, masturbointi ja Kimble - ne ovat kaikki parempia kuin pimeä. Pimeä, joka on joka puolella ympärillä."

Omasta tilanteestaan voi myös koettaa toki syyttää muita:

"'Mä vihaan mun isää', sanon.
'Miksi?'
'Kaikki on sen syytä.' - -
'Joskus tekee hyvää ajatella niin, vaikka olisi väärässä', hän sanoo. 'Mitä se on tehnyt?'"

Mutta vaikka muissa olisi syytä tai vaikka kaikki olisi muiden syytä, ongelmat eivät ratkeä syyttelemällä. Katoamisten kirja kyseenalaistaa itse asiassa kokonaan sen, voivatko "ongelmat ratketa". Ihmisen on kuitenkin elettävä itse oma elämänsä sellaisena kuin se on. Olemassa olevat asiat itsessään eivät muutu, mutta siihen voi vaikuttaa, mitä tekee tai ajattelee, missä ja kenen kanssa.

Katoamisten kirja kuvaa osuvasti ahdistusta tyhjyyden ja tilattomuuden ääripäiden avulla. Päähenkilön sisällä vaanii pohjaton tyhjyys ja pimeys (jota toisaalta täyttävät pyytämättä ahdistavat unet ja elämäntilanne), mutta jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että elämässä ei lainkaan ole tilaa:

"Viime viikkoina on tuntunut siltä kuin seinät, katot ja kadunpuoliskot hiipisivät lähemmäs toisiaan, valmistautuisivat rusentamaan minut kivi-tapetti-lasivillaeriste-syleilyynsä. Ehkä pitäisi kysyä naapureilta, ovatko heidänkin neliönsä kutistuneet, roikkuuko heidänkin kattonsa alhaalla. - - Myös Sofia valittaa, ettei hänellä ole tarpeeksi tilaa - -."

Tyttöystävä Sofia koettaa ehkä parhaansa mukaan auttaa ja tukea päähenkilöä, mutta kun suhteessa on jotain määrittelemätöntä pohjiaan myöten pielessä, auttamisyritykset eivöt johda kenenkään näkökulmasta yhtään mihinkään.

Vaikka Katoamisten kirja käsittelee hyvin ahdistavia ja kipeitä aiheita, sen lukemisesta ei jää paha olo. Rauma onnistuu käsittelemään yleispäteviä (ja sikäli potentiaalisen kliseisiä) aiheita kuulaasti, syyttelemättä, alleviivaamatta ja osoittelematta. Katoamisten kirja on hieno romaani.


* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

tiistai 4. lokakuuta 2016

Tinni Ernsjöö Rappe & Jennie Sjögren: Liian tunnollinen



Otava 2005. Ruotsinkielinen alkuteos Diagnos: Duktig. Handbok för överambitiosa tjejer och alla andra som borde bry sig, 2002.

Ruotsalaisten Tinni Ernsjöö Rappen ja Jennien Sjögrenin kirjoittama Liian tunnollinen sopii silmiä avaavaksi mutta myös kannustavaksi luettavaksi kenelle tahansa työelämässä tai yhteiskunnassa mukana olevalle, eritoten naisille ja vielä tarkemmin sanottuna nuorille naisille. Ote on feministinen, muttei millään lailla paasaava, päinvastoin.

Teoksessa on useita syvähaastatteluja, joissa on haastateltu naisia, jotka ovat uupuneet (työ)elämässä. Tapausesimerkit antavat samastumispintaa ja ovat samalla selviytymistarinoita. Pelkistä tapausesimerkeistä teos ei kuitenkaan suinkaan koostu. Kokonaisuus on kirjoitettu kiinnostavasti ja se herättelee ajattelemaan omaa elämää, omia elämänvalintoja ja arvoja - ja myös sitä, miten omaa elämäänsä voi muuttaa.

Feminismi näkyy teoksen läpäisevänä arvopohjana. Teos myös tekee näkyväksi sen, että feminismiä todellakin tarvitaan edelleen. Tätä havainnollistaa osuvasti kohta, jossa lainataan ruotsalaista psykoanalyytikkoa ja kirjailijaa Irene Matthisia. Matthis kutsuu tytön kasvuaikaa perheen perustamiseen (eli nykyään noin kolmekymppisyyteen) saakka "onnelliseksi kuherruskuukaudeksi". Tuolloin Matthisin mukaan tytön on vaikeaa omaksua tietoa sukupuolisesta syrjinnästä, hän ei tunne itseään syrjityksi ja uskoo vahvasti itseensä. Hän ei suostu kuulemaan vanhempien naisten varoittavia sanoja "Kyllä sinä vielä huomaat". Matthis toteaa: "Se on ihana mutta petollinen vaihe. Tytöt pitävät itsestään selvänä , että ovat samanarvoisia kuin pojat. Sitten he kohtaavat todellisuuden, joka ei pidäkään sitä itsestään selvänä." Ja tätä asiaa konkretisoidaan teoksessa monin tavoin - mikäli omasta elämästä ei tule mieleen esimerkkitapauksia ja asia tässä referoituna vaikuttaa löyhästi argumentoidulta.

Liian tunnollisen fokuksessa on työelämä, mutta teos käsittelee yhteiskuntaa ja (naisen) elämää laajemminkin. Liian tunnollisessa käsitellään paljon kiireen ongelmaa. Teos ravistelee ajattelemaan väitteillään: "Kiireyhteiskunnassa emme enää oikein ymmärrä, että eläminen vie aikaa." Esimerkiksi havainnollistamaan tätä väitettä teos nostaa ihmiset, jitka kokevat, että hampaidenpesu vie liikaa aikaa, ja toivovat siihen jotakin tehokkaampaa menetelmää. Mikä on tavanomaista, ikään kuin normaalia ja ihmiselämään kuuluvaa; mitä voi tai edes kannattaa tehostaa?

Ihminen on rajallinen olento, vaikka itse kukin kokee omat kaikkivoipuuden hetkensä. Rajallisuuden kohtaaminen voi olla turhauttavaa - varsinkin, jos sitä ei tiedosta tai tuntee avuttomuutta sen edessä. Arjen tasolla ajankäyttö tuntuu joskus lähes mahdottomalta. Miten tähän kaikkeen voi riittää aikaa? Minulla ei ole aikaa! Ja sitten on jatkuva kiire - ja mahdollisesti myös syyllisyys, huono omatunto ja pitkä lista tekemättömiä asioita.

Ajankäyttöä - liittyen myös laajemmin elämän suunnittelemiseen kuin vain vuorokauden tuntien lyhytaikaiseen riittämiseen - teos käsittelee liikkeenjohdon konsultti Klara Adolphsonin budjettimetaforan kautta. Adolphson kehottaa laatimaan budjetin elämästä - ja budjetti tarkoittaa yksinkertaisesti elämän suunnittelemista:

"Monet tekevät sen virheen, etteivät laske asioita yhteen, kun haaveilevat elämästään, ja siten he luovat itselleen paineita. Budjetti ei pidä."

Adolphson ottaa esimerkin omasta elämästään:

"Haluan hyvän työn, johon voin käyttää paljon aikaa, pitää kunnolla huolta koirastani, treenata kolme kertaa viikossa ja aloittaa ratsastuksen. Olen jo kauan halunnut sitä, ja se kalvaa minua: miksen koskaan aloita ratsastusta? Jos ajattelen asiaa edes kaksi sekuntia, tajuan etten ole tehnyt budjettia. En pysty tekemään kaikkea tuota, koska tarvitsen aikaa olla tekemättä mitään ja perheeni ja ystävieni tapaamiseen. Silti tunnen itseni huonoksi, kun en hoida ratsastusasiaa."

Noora Bäckgren kirjoitti tästä samasta asiasta erittäin havahduttavan osui ja upposi -tyylisen kolumnin Helsingin Sanomiin tänä syksynä. Kolumnissaan Mitä antautuneempi ihminen on työlleen, sen tarpeettomampi hän on ympärillään oleville ihmisille Bäckgren nostaa esille eritoten ajankäyttöön liittyviä asioita. Hän havainnollistaa näkemyksiään numeroilla: "Voi ajatella, että ihminen, joka antaa työlleen sataprosenttisen panostuksen, antaa perheelleen, läheisilleen ja harrastuksilleen nolla prosenttia. Nolla ei välttämättä näytä nollalta; ihminen tulee kyllä töistä kotiin, mutta hänen henkinen panostuksensa kotona tai muualla työelämän ulkopuolella on yhtä suuri kuin biojäteastiaan heitetyn omenan kuoren."

Liian tunnollinen ottaa myös kantaa tähän prosenttikeskusteluun:


Teoksen lukeminen on havahduttava kokemus, mutta myös myönteisellä tavalla. Lukeminen antaa ajattelemisen aiheita ja myös ajattelemisen työkaluja.


* * *

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

Sara Burlin Pellbäck: Minä. Opi sanomaan ei.


Minerva 2010. Suom. Pirjo Aho. Alkuteos Lär dig säga jag och nej, 2009.

Sara Burlin Pellbäckin kirja Minä. Opi sanomaan ei. Elämän ohjat omiin käsiin kuulostaa nimensä perusteella lupaavalta, mutta kokonaisuus on melko puuduttava: ote ei ole innostava eikä sisällössä ole oikein mitään uutta tai oivaltavaa. Aikansa voi käyttää paremminkin kuin tämän teoksen parissa.

Teoksen paras anti on mielestäni kohta, jossa käsitellään ein sanomista imurikauppiastilannetta esimerkkinä käyttäen:

"Stressaantuneina puhumme helposti liikaa. Kuvittelemme ehkä, että oma puhe rauhoittaa itseämme ja vakuuttaa toisen, ettemme todella voi tai halua tehdä sitä, mitä meiltä pyydetään. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että tulemme ylipuhutuiksi tai kyseenalaistetuiksi sitä helpommin mitä enemmän selitämme. Ajattele esimerkiksi pölynimurikauppiasta, joka soittaa ovikelloasi ja kysyy, etkö ostaisi uutta pölynimuria. Jos vastaat 'en, minulla on jo pölynimuri, ja se on oikein tehokas ja melko uusikin', myyjällä on siinä tapauksessa monta lankaa, joista vetää. Saat kuulla, kuinka tehokas hänen pölynimurinsa on ja kuinka nopeasti juuri sinun imurimerkkisi itse asiassa kuluu. Myyjän on vaikeampi perustella, jos sanot vain 'ei kiitos', ja saat keskustelun helpommin loppumaan."


* * *

Lukuhaaste 2016:

8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta


sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Antti J. Jokinen: Pahan kukat

Näin huonoa elokuvaa kuin Antti J. Jokisen ohjaama Pahan kukat (2016) en ole aikoihin nähnyt. Vastikään televisiosta tullut Dan Brownin samannimiseen romaaniin perustuva läpeensä kliseinen Enkelit ja demonitkin (2009) näyttää Pahan kukkien rinnalla silkalta shakespearelta.

Pahan kukkien vakavin ongelma on juonen uskomattoman tasoinen lapsellisuus ja kömpelyys. Elokuva kertoo perheestä, jossa on kaksi poikaa. Toinen  on 26-vuotias jotakuinkin syrjäytynyt ja huumemaailmassa sekoileva Juno (jota näyttelee samanniminen suomalaisräppäri - haettiinko tällä kenties uskottavuutta?), toinen on 14-vuotias tiedostava mutta tietysti teinimäinen punkkari Sipe (Viljami Nojonen). Intertekstuaalisena pohjana elokuvalle on Charles Baudelairen samanniminen runokokoelma, jota Sipen äidinkielentunnilla koulussa käsitellään ja jonka kautta opettaja pyrkii saamaan luokkansa käsittelemään sitä, onko väkivalta missään tilanteessa oikein.

Elokuvan alkupuoli keskittyy kuvaamaan nuorten päähenkilöiden sekoilua (missä kohdin juonettomuus on tarinan kannalta perusteltua), ja sitten kun asiat alkavat kärjistyä, ne kärjistyvät juuri niin alleviivatusti, osoittelevasti ja kliseisesti kuin vain ikinä voi kuvitella. Hohhoijaa.

Pahan kukat kärsii myös siitä, mistä jokainen suomalainen elokuva- ja tv-tuotanto tuntuu kärsivän: läpeensä paskasta äänityöstä. Pahan kukat on koettanut paikata heikkoa äänenlaatua nostamalla volyymin korviasärkeväksi sellaisissa kohtauksissa, joissa on kovia ääniä. Tällainen on muun muassa elokuvan alku. Alkumusiikki sattui korviin leffateatterissa niin paljon, että ajattelin, josko tämä tällaisena jatkuu, lähden menemään kesken elokuvan. Miten tällainen on sääntö-Suomessa edes mahdollista? Kun itketään siitä, kuinka nuoriso tuhoaa kuulonsa nappikuulokkeilla ja säädellään keikkojen ja festareiden äänenvoimakkuuden ylärajaa mittarit toisessa kädessä ja toisessa kädessä puhelin, jossa joku nimbyilijä valittaa musiikin kuulumisesta kaupunkiasunnon ikkunasta sisään, niin samalla elokuviin pitäisi mennä peltorit päässä. Ja tietenkään samalla kuiskatut tai mumistut vuorosanat eivät kuulu katsomoon ollenkaan. No, onneksi leffassa oli sentään ruotsinkielinen tekstitys. Olisi voinut olla suomenkielinenkin.

Kaksi hyvää asiaa Pahan kukista voidaan kuitenkin sanoa: isän hahmo (Eero Aho) on rakennettu kiinnostavaksi ja syvälliseksi ja näyttelijätyö on uskottavaa (joskin lopussa juonenkuljetus pilaa tämän hahmon). Musavideoestetiikka - jos siitä pitää tai jos sellaista haluaa tehdä - on toteutettu uskottavasti ja Helsingistä on tehokkaasti etsitty miljööksi kaikkein rumimmat ja ankeimmat paikat, joita kuvitella saattaa.