Jan Salminen: Äidinmaa

"En tiennyt, montako lasta minulla oli; lapset eivät olleet minun."

Tammi 2012. 392 s.


Jan Salmisen romaani Äidinmaa on dystopia paikasta, joka aiemmin tunnettiin Suomena, mutta jossa sotien ja ilmastokatastrofien seurauksena tapahtui vallankumous, jonka tekivät naiset; niinpä maa on nykyään äidinmaa, ja naiset hallitsevat. Pikemminkin kuin ansiokas dystopiana - jollaisena Äidinmaan perusasetelma on lähinnä se, että valtasuhteet käännetään ylösalaisin ja kärjistetään äärimmilleen - romaanin ansio on siinä, kuinka se kuvaa diktatuurin mekanismia.

Äidinmaassa valta on siis naisilla - ja äärimmäinen valta onkin. Miesten (tai romaanissa: koiraiden) rooli on palvella työläisinä - siis niiden, joita on onnistanut - ja osattomat koiraat asuvat raunioissa ja myyvät itseään yön pimennyttyä kaduilla. Onko koirailla minkäänlaista roolia tulevaisuuden Äidinmaassa, sitäkin romaani käsittelee.

Perhekäsitysnormi on erilainen kuin tosimaailmassa. Heteroseksuaalisuutta pidetään saastaisena perversiona, se rinnastuu eläimiinsekaantumiseen. Ideaali on polyamorinen naisperhe, jossa kaikki on jaettua. Myöskään kahdenvälisiä lesbosuhteita ei katsota hyvällä, vaan näitä "pariseksuaalejakin" halveksitaan ja pidetään uhkana polyamoriselle perhemallille.

Koiraslapset kasvatetaan erillään synnyttäjistään kuin eläimet, ja heidän elämänsä jatkosta päättävät naiset. Lisääntymiseen ja synnyttämiseen ylipäätään suhtaudutaan ristiriitaisesti; koiraita tai ainakin spermaa siihen tunnutaan vielä toistaiseksi tarvittavan, mutta olisiko tämäkin potentiaalisesti hengenvaarallinen yhdeksän kuukauden mittainen ikävä kokemus siirrettävissä pois naisilta? Ja mikä koiraan rooliksi tulevaisuuden Äidinmaassa muotoutuu?

Äidinmaan yhteiskuntamalli perustuu siis idealistisesti jakamiselle ja tasa-arvolle, mutta romaani suhtautuu perusasetelmaankin jo lähtökohtaisen kriittisesti. Toinen romaanin päähenkilöistä on Anna-Liisa, joka asuu plyamorisessa perheessä. Yksi hänen häpeällisistä salaisuuksistaan on se, että hän haluaisi perheen päänaisen, Belindan, ihan vain itselleen, ei jaettavaksi.

Anna-Liisa työskentelee vahtina työläiskoiraiden parissa, ja pääasiallisesti hän vahtii jo varsin iäkästä koirasta, Benjaminia, joka käy suorittamassa erinäisten naisten puutarhan- ja kodinhoidollisia askareita. Anna-Liisan tehtävänä on vahtia naisten turvallisuutta ja sitä, että Benjamin pysyy kurissa. Näin Anna-Liisa ajattelee Benjaminista: "Se on riittävän älykäs ollakseen säyseä ja riittävän yksinkertainen ollakseen luulematta itsestään liikoja."

Kuitenkin viettäessään runsaasti aikaa Benjaminia tarkkaillen Anna-Liisa alkaa hiljalleen kiintyä Benjaminiin. Benjamin on myös romaanin toinen päähenkilö. Romaanin minäkerronta vuorottelee lähinnä Anna-Liisan ja Benjaminin hahmojen välillä, ja lukukokemuksessa on osin hankalaa hahmottaa, kenen näkökulmasta tarinaa kulloinkin kerrotaan; varsikin, kun Benjamin ja Anna-Liisa eivät ole ainoita hahmoja, joiden läpi kerronta fokalisoituu.

Benjamin on siis jo iäkäs työläiskoiras, joka muistaa vielä jotakin menneestäkin maailmasta, ajasta, jolloin Äidinmaata ei vielä ollut. Äidinmaa on varsin tyypillinen orwellilainen dystopia, mutta Benjaminin kautta lukijalle näytetään häivähdyksiä myös mennisyydestä. Benjamin myös keräilee kaatopaikalta vanhoja esineitä - mikä Äidinmaassa toki on tehtävä salaa - ja kokee ne todisteina siitä, ettei maailma ole ainostaan sitä, minä propaganda tai oma propagandalle täysin vastakkainen kokemus sen näyttävät:

"Menneisyyttä ei voinut tuhota. Se kasvoi maan alla kuin sienirihmasto. Historia kuiskaili kätketyistä valokuvista ja kirjeiden koukeroisista riveistä. Vaikka emme osanneet lukea, löysimme kirjoituksesta viestin: on ollut toisin - voi olla toisin taas. Ei niin kuin ennen, ei niin kuin nyt, vaan jotain parempaa. Oli olemassa mahdollisuus."

Äidinmaa on myös kulutuskriittinen romaani, jollaisena se on edelleen erittäin ajankohtainen:

"Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? Että yksilönvapaus oli jotain absoluuttista ja universaalia ja peräisin luonnosta?"

Diktatuurin mekanismin kuvaus on Äidinmaan suurin vahvuus: romaani näyttää, että lähtipä yhteiskunta vallankumouksen kautta kehittymään sitten kuinka idealistiseen tai utopistiseen suuntaan tahansa, valta ja väkivalta johtavat aina pakkoon, sortoon ja alistumiseen. Jos joku määrittelee, mitä on "hyvä", se ei koskaan ole kaikille yhtä hyvä - olipa kyse sitten siitä, että kaikille haluttaisiin jotakin ikään kuin tasa-arvoista tai samanarvoista asiaa, kuten Äidinmaassa naisille keskinäistä rakkautta, jota jaetaan kaikille ja jota kukaan ei voi yksin vaatia itselleen, tai siitä, että aiemmin sorretulle ryhmälle vaaditaan enemmän tai parempaa ja luodaan näin taas uusi sortomekanismi.

Sveti Blažin kirkko, Komiža, Vis

Komižan kylä sijaitsee Visin saaren etelärannikolla lahden pohjukassa, ja lahden edustalla on Bišovon saari. Siinä missä Komiža itsessään on pitkälti lähes merenpinnan korkeudella, sitä reunustavat niemet kohoavat varsin korkealle ja tarjoavat kivoja patikointimahdollisuuksia. Patikoidessa on mukavaa olla jokin määränpää, ja sellaiseksi sopii hyvin pikkuinen Sveti Blažin kirkko kylän lännenpuoleisella niemellä.

Sveti Blažin kirkko on pikemminkin pienen pieni kappeli, jonka ovi oli ainakin silloin lukittuna, kun me kirkolla kävimme. Erinäisiä kirkonkelloja Komižassa soitellaan varsin ahkeraan, ja toisinaan ääni kuului myös täältä; voisi siis kuvitella papin itsensäkin silloin tällöin kipuavan vuohipolkua Komižan kylästä tänne 239 metrin korkeuteen merenpinnasta - aikamoista meditaatiota jo sinänsä.

Polku Komižasta Sveti Blažille on merkitty selvästi ja se on hyväjalkaiselle varsin helppokulkuinen, vaikkakin yhteensä nousua tulee tuon 239 metrin verran. Polku jatkuu kirkolta eteenpäinkin, ja muutaman mutkan takana on huippukohta - jolta avautuva maisema tosin on lähinnä metsäinen, ja polkua (joka niemen keskivaiheilla näyttää olevan myös tie) pitkin pääsisi myös niemen kärjessä oleville rannoille.

Patikointi Sveti Blažille kannattaa siis varsinaisesti patikoinnin itsensä vuoksi kuin myös polulta avautuvan upean maiseman takia. Polulta voi katsoa Komižaa kuin postikorttia, koko kylä näkyy vaikuttavana maisemana - samoin tietysti Adrianmeren horisontti ja Bišovon saari.

Konoba Barba, Komiža, Vis

Konoba Barba on eittämättä yksi Komižan kylän tunnelmallisimmista ruokaravintoloista. Ravintola ei sijaitse rivalla, kylän rantakadulla, vaan hieman syrjässä aivan keskustasta (mikä on kyllä suhteellisesti sanottu, sillä Komiža on pieni paikka lahdenpohjukassa). Ravintolalla on sekä merenrantaterasseja että puutarhaterassi sisäpihalta - ja sieltäkin on oiva merinäköala, kuten ravintolan esitteestä voi nähdä. Ravintola ottaa pöytävarauksia vastaan puhelimitse, mutta mikäli ei himoitse rannimmaiseen meripöytään, paikkaan vaikutti mahtuvan ilman varaustakin.

Valitsimme annokseksemme grillattua ensimmäisen luokan kalaa kroatialaisin perunalisukkein ja grillatuin kasviksin. Kala valmistetaan ravintolan puutarhaterassin puugrillissä, mistä lähtee huumaavan hyvä tuoksu. Ja olipa todella hyvää punanapsijaa!

Miljööltään Barba on loistava, ja palvelu on ystävällistä. Täällä todellakin kannattaa käydä syömässä!

Sveta Nikolan kirkko, Komiža, Vis

Sveta Nikolan eli joulupukkinakin tunnetun Pyhän Nikolauksen kirkko sijaitsee keskellä Adrianmerta olevan Kroatialle kuuluvan Visin saaren Komižan kalastajakylän itäisellä rinteellä. Kylästä päin katsottuna kirkko näyttää olevan ihan inhimillisellä kiipeämiskorkeudella, mutta helteessä ylämäkeen kuljettaessa sitä siltikin hengästyy. Nousu on kuitenkin maltillinen ja teitä pitkin (kunhan ne ensin löytää - yllättävänkin hankalaa!) helppokulkuinen, joten kirkolla kannattaa käydä Komižan kylän ja lahden yli aukeavan maisemankin vuoksi. Sveta Nikolan kirkko on rekennettu 1300-luvulla, mutta paikalla on saattanut aiemminkin olla jokin kirkon kaltainen rakennus. 

Komiža on leimallisesti kalastajakylä - ja itse asiassa Visin saaren historia on erilainen kuin muiden Kroatialle kuuluvien Adrianmeren saarien: Vis on saarista uloin, ja koska siellä on myös makean veden lähde, on se antiikin ajoista saakka Napoleonin ja maailmansotien kautta aina Jugoslavian aikaan asti ollut strategiselta arvoltaan merkittävä. 

Niinpä Vis Jugoslavian vallan ajan olikin suljettu sotilassaari - mistä johtuen saaren elinkeinoelämä kuihtui ja saarelta muutti paljon ihmisiä pois. Vuonna 1992 armeija poistui saarelta, ja siitä saakka saarella on kehitetty myös turismia. Mutta turismin suhteen Visillä on huomattavasti lyhyempi historia kuin vaikkapa Hvarilla tai Bračilla, ja sen voi aistia saarella - positiivisella tavalla. Elämä Visillä on rennompaa ja välittömämpää, ja saaren matkailustrategiaksi on valittu maanläheisyys: Visillä tavoitteena ei ole rakentaa suuria hotellikomplekseja, vaan panostaa ykistyismajoittamiseen ja pieniin hotelleihin (mikä toki koko Kroatiassa on varsin tyypillistä), ja vaikka turismi Komižan rivalla eli rantakadulla näkyykin, mistään Hvarin tai Splitin vanhan kaupungin ruuhkan kaltaisesta menosta ei ole kysymys.

Komiža siis on kalastajakylä, jonka suojelupyhimys on Pyhä Nikolaus. Sveta Nikolan kirkolla järjestetäänkin suojelupyhimyksen päivänä 6.12. perinnejuhlat, joissa kirkolle raahataan satamasta (!) vanha vene, jonka kirkolla saa tuikata tuleen Nikola-niminen pikkupoika. Tällaista siis luvassa jollekulle, joka keskellä talvea saarelle eksyy!

Miki Liukkonen: O

"Hetki, jolloin ihminen päättää kuolla, ei välttämättä ole hetki, jolloin hän tietää kuolevansa."

WSOY 2017. 858 s.

Puolisen vuotta se otti, Miki Liukkosen esikoisromaani O:n lukeminen. Kirja on samanaikaisesti riemastuttavan viihdyttävä, yksityiskohtaisessa kuvauksessaan osuva ja aivot nyrjäyttävä, hämmästyttäviä henkilöhahmoja sisältävä ja juoneltaan koukuttava; kääntöpuolena on pitkiin virkkeisiin ajoittain uupuminen, eritoten teoksen alkupuolella loputtomien alaviitteiden lukeminen, vaikeus muistaa kuka kukin on ja ärtymys, kun kerronnan näkökulma vaihtuu juuri, kun tarina alkaa muuttua kiinnostavaksi.

Kokonaisuudessaan O jää kuitenkin selvästi plussan puolelle. Irrationaalisen hullutteleva kerronta on vangitsevaa. Henkilöhahmojen nimet ovat aivan pilvipääosastoa, mieleenpainuvimpana hahmo, jonka nimi on Darnopogaldjitzer. Tuo ei helposti mielestä lähde, kun sen on kerran sinne saanut. Kerronnan yksityiskohtaisuus - esimerkiksi materiaalit, joista esineet koostuvat, nimetään äärimmäisen tarkasti, samoin esineiden väri ja kuviointi sekä se, miltä esine tuntuu - herättää miettimään sitä, millaisia havaintoja itse tekee maailmasta ja kuinka ne nimeää.

Mistä romaani siis kertoo? Uimariporukasta, joka kokoontuu paitsi altaalla treeneissä, myös E.U.-nimisessä baarissa (eli Entisessä Urheilubaarissa). Kirkos Neurosis -nimisestä sirkus- ja performanssitaiteilijakokoonpanosta. Kööpenhaminalaisesta teatteriseurueesta, joka työstää hyvin epämääräistä H. C. Andersen-proggista. Helsingissä asuvista romaneista. Meilahden sairaalasta, jossa tapahtuu kummia. Fysiikkaa opiskelevasta pojasta, joka kommunikoi vain post it -lappujen välityksellä ja joka hikoilee paljon. Munakoisoja soittavasta kirjallisuuden professori Magnus Braxista. Kompan A/S -nimisestä tanskalaisfirmasta, joka on erikoistunut lasten leikkipuistolaitteiden valmistamiseen. Sokeutumisesta ja muista oudoista oireista. Kuolleiden eläinten tökkimisestä. Unkarilaislähtöisestä Jantek Zoltánfistä, joka on sekaantunut muun muassa erinäisiin huumeisiin ja Nikola Teslan kirjeisiin.

Ja jollakin tavalla kaikki tuo liittyy yhteen. Paikoin O:hon on kirjoitettu varsin suoraviivaista mediakritiikkiä nykyajan informaatiotulvasta, mitä romaani mahdollisesti itsessään pyrkii havainnollistamaan; tai sitten se pyrkii havainnollistamaan elämän mielettömyyttä ja sitä, kuinka syy-seuraussuhde on ihmisen ajattelumalli - sillä romaanissa syyt ja seuraukset voivat olla mitä mielettömimpiä, mikä on myös osa lukunautintoa.

"On vain 'on'. Tai pelkkä 'o', välähdys ilman reunoja..."

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

WSOY 2012. Ranskankielinen alkuteos Chroniques de Jérusalem, 2011. Suomentanut Saara Pääkkönen. 333 s.

Guy Delislen sarjakuvateos Merkintöjä Jerusalemista on nimensä mukainen: Delisle asui perheensä kanssa vuoden verran Jerusalemissa. Delislen vaimo teki töitä avustusjärjestölle ja Delisle itse eli koti-isän ja sarjakuvapiirtäjän arkea jaetussa kaupungissa ja tallensi havaintojaan ja kokemuksiaan täksi teokseksi. Teos on jaettu kuukausien mukaisiksi luvuiksi, ja kussakin luvussa on useampia tarinoita. Merkintöjä Jerusalemista on voittanut parhaan albumin palkinnon Angoulèmen sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2012.

Merkintöjä Jerusalemista on kiehtova kirja. Se avaa ikkunan Jerusalemin ja laajemminkin Israelin ja Palestiinan arjen absurdiuteen ja traagisuuteen. Sisältö on hyvin samantyyppinen kuin Helsingin Sanomien vastikään julkaisemassa henkilökuvassa Juha Partasesta, joka oli koko ikänsä ollut Israel-fani ja Israelin puolella - kunnes hän vieraili Jerusalemissa ja käänsi takkinsa täysin. Israelin harjoittama väkivaltapolitiikka oli jotain, jolta ei ollut mahdollista ummistaa silmiään.

Saman vaikutelman tekee vahvasti myös Merkintöjä Jerusalemista. Albumin ote on tarkkaileva ja toteava, mutta kuvatut sisällöt ovat niin järjettömiä, perustelemattomia ja epäreiluja, että ne tuntuvat käsittämättömiltä - ta joltakin kehnolta dystopiaromaanilta.

Pelkkää sotaa tai väkivaltaa Merkintöjä Jerusalemista ei kuitenkaan kuvaa, vaan keskiössä on nimenomaan arki jaetussa kaupungissa: millaisia (ja miksi) ovat liikennenruuhkat, miten (ja miksi) vettä tulee tai ei tule hanasta, kuinka (ja miksi) roskalaatikot toisaalla pursuilevat ja toisaalla eivät... Delislen perhe asuu Itä-Jerusalemin (eli Palestiinan) puolella, mikä tekee arjesta joskus yllättävänkin hankalaa - esimerkiksi lentokentältä kovin moni teksikuski ei suostu Itä-Jerusalemiin ajamaan. Lentokentillä jatkuvaa hankaluutta aiheuttaa myös se, että ennemin tai myöhemmin jokaisella kerralla viranomaiset kysyvät Delislen vaimon työstä, ja mikäli (ja siis kun...) paljastuu tämän työskentelevän (myös) Gazassa, ollaan pahasti liemessä - joka kerta.

Merkintöjä Jerusalemista välittää paitsi Israelin ja Palestiinan vastakkainasettelua, myös sitä käsittämätöntä uskontojen, kulttuurien ja tapojen moninaisuutta, jota Jerusalem ilmentää. Albumi antaa kaupungista paitsi kaoottisen ja toivottoman kuvan, se myös näyttää Jerusalemin hyvin ristiriitaisessa ja kiinnostavassa valossa.

Chelyuskinitesin puisto, Minsk

Minsk on paitsi suurten aukioiden ja leveiden katujen myös vihreyden kaupunki. Valitsimme puistokohteeksemme Chelyuskinitesin puiston, joka sijaitsee sinisen metrolinjan varrella. Puisto on suomalaisittain pikemminkin kaupunkimetsä, jossa voi kuljeskella leveitä kävelyteitä tai polkumaisempia reittejä pitkin.

Puulajisto vaihtelee eri puolilla puistoa: on jalojen lehtipuiden alueita, suomalaistyyppistä mänty-koivupuustoa ja kuusikkoja.

Kuten monista kohdin kaupunkia, täältäkin löytää sodan tai rauhan muistomerkin (riippuu hieman, miten asia määritellään):

Puisto on toisaalta rauhoittumisen paikka, toisaalta Chelyuskinitesin puistossa on myös runsaasti aktiviteetteja: eri puolilla puistoa on pieniä kojuja, terasseja ja wc-tiloja. Pussikaljoittelu ei taida kuulua minskiläiseen kulttuuriin, sillä sellaista toimintaa emme nähneet lainkaan - eikä se oikein olisi tähän puistoon sopinutkaan, sillä kuten mainittua, puisto on enimmälti metsää, ja penkeillä jalkakäytävien varsilla ihmisit istuvat varsin sivistyneesti. Myös lasten leikkikenttä vaikutti perheiden kesken erittäin suositulta kohteelta.

Ja todellakin, jos menoa ja meininkiä kaipaa, sitäkin tässä puistossa on saatavilla! Puiston keskellä on lava, jolla vaikutti äänimaisemasta päätellen olevan jos jonkinlaista musiikkiesitystä. Toisella reunaa puistoa on puolestaan tivoli, joka oli aivan mahtava kokemus. Uskaltauduimme vain maailmanpyörään (kertalippu per laite maksaa kaksi Valko-Venäjän ruplaa eli noin euron), mutta sekin oli aivan riittävän jännittävä kohde. Ja auringonpaisteessa syöty hattara, se maistui hyvältä!

Itsenäisyyden aukio, Minsk

Minsk on leveiden autoteiden, leveiden kävelykatujen ja valtavien aukioiden kaupunki. Tilaa on, ja sitä on käytetty säästelemättä. Tästä johtuen myös etäisyydet ovat pitkiä.

Kaupungin suurin aukio on Itsenäisyyden aukio. Eri aukioiden nimiä on vaikea oppia, sillä ne ovat kaikki jotenkin samanlaisia - kaupungissa on omistettu aukio esimerkiksi niin itsenäisyydelle, voitolle kuin vapaudellekin. Itsenäisyyden aukion entinen nimi on Leninin aukio, ja aukion metroaseman nimi on delleen Leninin asema ja aukion reunalla olevan, eri kokoisista vihertävänahrmaista kuutioista koostuvan hallintorakennuksen edessä seisoo edelleen Lenin liehuvassa takissaan, ikuistettuna patsaaksi.

Aukion laidalla on myös punatiilinen katolinen Pyhän simonin ja Helenan kirkko. Sunnuntain jumalanpalveluksen aikaan kirkko oli aivan täynnä rukoilevia ihmisiä, mutta takarivissä oli silti mahdollista päästä piipahtamaan.

Aukion alla on valtava (ja kesäkuussa myös valtavan kuuma ja vähähappinen) nykyaikainen ostoskeskus.

Aukion kulmassa on myös aivan ehdoton vierailukohde, nimittäin kaupungin pääposti, joka on kuvassa keskellä, rehottavien istutuksien takana:

Pääposti on ainoa paikka, jossa me näimme myynnissä Minsk- tai Valko-Venäjä-aiheisia postikortteja. Pääpostin kaupasta voi ostaa kortteja ja turistikrääsää, ja postimerkkeilijä voi täydentää kokoelmaansa ensipäivän kuorilla. Samasta paikasta voi ostaa kätevästi kortit ja postimerkit, ja omaan korttiin voi halutessaan laittaa erikoisleiman tiskillä.

Pääpostin aula on kuin suunniteltu postikorttien kirjoittamiseen, sillä aulassa on pöytäryhmiä tuoleineen ja pöydillä postimerkkien kostuttamiseen varattuja pikku tyynyjä. Pääpostin ikkunat ovat lasimaalauksia ja katto on korkealla. Potilaatikkokin löytyy kätevästi ulko-oven edestä. Myös postin aukioloajat ovat varsin laajat: se on auki joka päivä (juhlapyhistä en tosin mene sanomaan).

Kansalliskirjasto, Minsk

 
Minskin kansallsikirjasto on mykistävän massiivinen näky, kuten kovin moni muukin asia Minskissä. Kirjasto ei sijaitse aivan keskustassa, ja matkaoppaiden muakinen "viiden minuutin kävey metroasemalta" ei ole aivan viiden minuutin mittainen kestoltaan. Aivan kirjaston vieressä on Ushodin eli Vostokin metroasema, mutta kauniimman ja paremman kokonaiskuvan kirjastosta saa, jos jää pois edellisellä, Maskouskajan eli Moskovskajan metroasemalla - jolta kirjastolle on kyseinen "viiden minuutin" kävelymatka.

Muodoltaan kirjasto on kahvilan englanninkielisen tabletin mukaan "rhombocuboctahedron", eli kansankielellä jotakuinkin timantin muotoinen kuutio. Kirjasto on avattu 16.6.2006, joten onnistuimme käymään siellä sen 12-vuotissyntymäpäivänä.

Etuovi on hieno ja kulturelli:

...mutta etuovesta on käynti vain kiraston kokoelmiin ja työskentelysaleihin, ja se, mitä turisti etsii, on sisäänkäynti maisematerassille ja kahvilaan. Se puolestaan löytyy talon takaa. Hissilippu maksaa 3,5 valkovenäjän ruplaa (pyöreästi ottaen kurssi tällä hetkellä on jotakuinkin sellainen, että yksi euro vastaa noin kahta ruplaa). Maisemahissi vie ylimpään kerrokseen, josta pääsee ulkoilmanäköalatasanteelle. Näköalasta saa jonkinlaisen käsityksen kaupungin valtavuudesta ja puistojen määrästä:

Yllä oleva kuva on otettu keskustan suuntaan.

Näköalaterassia alemmassa kerroksessa on kahvila, josta saa myös ruoka-annoksia ja olutta. Kahvila oli mukava lounaspaikka, ja listalla on muun muassa kansallisruoka perunalettuja erilaisina annoksina. Perunalettuja saa esimerkiksi perinteiseen tyyliin smetanan kera tai vaikkapa mädin ja oliivien kera. Annos sisältää juuri sitä, mitä listassa lukee: esimerkiksi mäti-oliiviannokseen kannattaisi itse tajuta tilata lisäksi smetana, koska muutoin annos on erittäin kuivakka. Kahvilan henkilökunta osaa jonkinlaista englantia, mutta venäjän alkeiden osaaminen on avuksi, jos haluaa koettaa selvitellä esimerkiksi ruoan erilaisia ominaisuuksia.

Kansalliskirjasto on ehdoton must see -kohde Minskissä, suosittelen!

Armando Iannucci: The Death of Stalin

Armando Iannuccin ohjaama satiiri The Death of Stalin (2017) on ehkä juuri sitä, mitä siltä olisi voinut odottaa: jokseenkin kuivakka ja ennalta-arvattava elokuva, jolla on hauskatkin hetkensä (ja jolle kahden tunnin mitta on ehdoton maksimi).

Elokuva kertoo Neuvostoliittoa johtavasta pappa- tai setäporukasta, jonka kärkihahmona on luonnollisesti Stalin. Sitten Stalin heittää henkensä ja sedät eivät tiedä mitä tehdä; samalla alkaa hillitön valtakamppailu. Kuvaan astuvat mukaan myös Stalinin aikuiset lapset, terävä ja osin neuroottisen oloinen tytär ja impulsiivinen, alkoholiongelmainen poika.

Elokuvan hersyvin ja tarkkanäköisintä huumoria edustava kohtaus liittyykin lapsiin. Molempien heistä saavuttua kuolintaloon poika alkaa riehua. Tytär ja Neuvostoliiton korkein johto seisovat rivissä ja katselevat kohtausta - tai pikemminkin pyrkivät olemaan katselematta. Tähän tilanteeseen jokainen johonkin perheeseen tai sukuun kuuluva voi samastua - ja eritoten tyttären (Andrea Riseborough) näyttelijäsuoritus on upea!

Stanisław Lem: Solaris

"Saavuin laukaisuosastoon tasan kello yhdeksäntoista aluksen aikaa."

Tammi 1973/1999. Puolankielinen alkuteos Solaris, 1961. Suomentanut Matti Kannosto. 249 s.


Solaris on vaikuttava klassikkodystopia. Päähenkilö Kris Kelvin suuntaa matkansa Maasta kohti Solaris-planeetalla sijaitsevaa avaruustutkimuskeskusta. Solaris on planeetta, joka kiertää kahta aurinkoa - sinistä ja punaista - ja josta kiinnostavan tutkimuskohteen tekee sen pintaa peittävä meri, joka vaikuttaa elolliselta olennolta.

Romaanissa on jonkin verran luonnontieteellistä tutkimuskieltä ja katsauksia Solariksen-tutkimuksen historiaan, mutta kuten hyvässä dystopiassa, tässäkin kirjassa on syvimmiltään kyse muusta kuin teksnisten yksityiskohtien kuvaksesta, nimittäin ihmisestä ja ihmisyydestä sekä ihmisyyden rajoista.

Tilanne, johon Kelvin avaruusasemalle saapuu, on kaoottinen ja kaukana normaalista arjesta. Kukaan ei ole vastaanottamassa Kelviniä, ja kun hän lopulta kohtaa yhden avaruusasemalla työskentelevistä tutkijoista, Snautin, kohtaaminen on jotakuinkin vainoharhainen. Pian Kelvinille paljastuu, miksi: avaruusasemalle on alkanut ilmestyä vierailijoita, ja se saa jokaisen tutkijan epäilemään niin omaa minuuttaan kuin kaikkien muidenkin kohtaamiensa henkilöiden identiteettiä. Mistä tietää, onko joku muu se, joka hän väittää olevansa? Mistä voi tietää olevansa itse se, joka on?

Tilanne ajaa tutkijat ihmisyyden rajoille. Solariksen parasta antia on sen filosofinen pohdinta. Solaris-planeetan meri on jotain, joka ylittää ihmisen käsitys- ja ymmärryskyvyn. Ihminen ei pääse irti itsestään: "Se seikka, että näemme kaiken kuin ihminen, estää meitä ymmärtämästä näiden ilmiöiden todellisia tarkoitusperiä. Siellä missä ei ole ihmisiä ei voi olla ihmisten tajuttavissa olevia tarkoituksiakaan."

Ja mitä sitten ovat tarkoitukset ja merkitykset? Mikä on merkityksellistä? "Yhden ihmisen kohtalo saattaa olla täynnä merkitystä, muutaman sadan hiukan vähemmän, mutta tuhansien ja miljoonien ihmisten historia ei missään vähänkään todellisessa mielessä merkitse enää yhtään mitään."

Solariksen ihmeellisten ja ihmisjärjelle käsittämättömien ihmeiden edessä ihmisen on kohdattava itsensä, vaikkei se olekaan aina kaunista. Miksi ihminen haluaa valloittaa avaruuden tai tehdä löytöretkiä?

"Me etsimme ainoastaan ihmistä. Emme me tarvitse toisia maailmoja. Tarvitsemme peilejä. Emme tiedä mitä tekisimme toisilla maailmoilla. Meille riittää yksi maailma, omamme; mutta sitäkään emme voi hyväksyä sellaisena kuin se on. Etsimme oman maailmamme ihannekuvaa; maailmaa joka on erilainen kuin omamme mutta kehittynyt oman muinaisuutemme kaltaiselta pohjalta. Samalla meissä itsessämme on jotakin, jota emme halua katsoa kasvoista kasvoihin, jolta yritämme suojautua, mutta joka siitä huolimatta pysyy meissä, sillä me emme lähde Maasta missään paratiisillisen viattomuuden tilassa. Me tulemme tänne sellaisina kuin todellisuudessa olemme, ja kun lehti kääntyy ja todellisuutemme paljastuu meille - se osa todellisuuttamme josta tahtoisimme olla vaiti - emme enää pidäkään itsestämme."


Solariksen todellisuus on niin hämmentävää, että sen edessä on antauduttava tavalla tai toisella. Itsemurha voi olla jonkun ratkaisu, tai toisena ratkaisuna näyttäytyy antautuminen planeetan mysteerin, kauheuden ja kauneuden edessä.

Sanna Eeva: Maamorsian

"Makasin vuoteessa omalla puolellani." 

Karisto 2008. 199 s.

Sanna Eevan romaani Maamorsian on varsin tyypillinen kasvutarina nuoresta naisesta, joka on hukannut itsensä ennen kuin on ehtinyt löytää itseään. Sonja on muuttanut maalta kaupunkiin, siis Helsinkiin, kohdannut siellä Arsin ja muuttanut tämän kanssa yhteen. Oma elämä on unohtunut: opinnot yliopistolla ovat jääneet, ja romaanin lähtötilanteessa Sonja on linnoittautunut hänen ja Arsin yhteiseen kotiin. Koti on likainen ja sekaisin, Sonjaa ei huvita lähteä ulos tai tehdä mitään. Arsi on työmatkalla.

Romaani rakentuu muutaman Sonjalle keskeiseksi osoittautuvan henkilöhahmon varaan: kuoleva isä makaa sairaalassa, parempaa elämää hamuava äiti pintaliitää Helsingissä uuden miehensä ja uuden tyttärensä kanssa, miesystävä Arsi on läsnä lähinnä poissaolonsa kautta, kotipuolessa on lapsuudenystävä Jelena ja sitten on Sonjaa vavahduttava ja herättelevät mystinen mieshahmo, Pappi. Kuljetaan matka hukasta itsensä löytämisen äärelle.

Maamorsian asettaa kaupungin ja maaseudun vastakkain. Sonja on kotoisin maalta eikä ole koskaan kotiutunut kaupunkiin (koska ei koskaan ole ollut siellä itsessään mitään), joten hänelle kaupunki edustaa vierautta ja pinnallisuutta:

"Kaupunkiin muuton jälkeen minulta oli kadonnut vuodenajat, ei ollut väliä oliko syyskuu vai marraskuu, sade oli kaupungissa aina sama, se jätti kuivuessaan ikkunalasiin pölyisiä jälkiä. Joskus oli vähän pimeämpää, silloin katulamput syttyivät aiemmin."

Maaseutu puolestaan edustaa aitoutta, sillä siellä vietytyssä lapsuudessa on koettu tärkeitä asioita. Koska Sonja ei oikein ole itsenään olemassa, hänen on vaikeaa olla yhtään missään: "- - minä en voinut mennä kaupunkiin sillä Arsi puuttui sieltä, enkä minä voinut olla täällä sillä isä puuttui täältä."

Ja kuten kasvukertomuksissa tyypillisesti, lopulta Sonja alkaa oppia olemaan joku ja jossakin. Maamorsian on romaani, jossa kaupunki on ahdistava ja merkityksetön paikka ja jossa ihminen voi ymmärtää sitä, kuka on, jos palaa juurilleen, maaseudulle. Romaanin viestin voi oikeastaan lukea jo kirjailijan kiitossanoista ("Kiitän vuotta Helsingissä ja sitä että se on ohi"), romaanin voi yhtä lailla jättää lukematta.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

 

"Me tasapainoilimme kukin oksallamme kuin isokokoiset linnut, muovisäiliö toisessa kädessä ja höyhensivellin toisessa."

Tammi 2016. Norjankielinen alkuteos Bienes historie, 2015. Suomentanut Katriina Huttunen. 431 s.

Maja Lunden Mehiläisten historia on kiehtova ja ajatuksia sekä tunteita herättävä lukuromaani. Romaanissa on kolme aikatasoa ja kolme keskushenkilöä: William, joka elää 1800-luvun Britanniassa, George, joka elää 2000-luvun Amerikassa ja Tao, jonka tarina sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen vuoden 2098 Kiinassa.

William on keski-ikäinen mies, jolla on nuorena miehenä ollut lupaava tutkijanura luonnontieteilijänä. Hän kuitenkin rakastuu ja menee naimisiin, ja romaanin alussa hän on suurperheen (tai ehkäpä aikanaan ihan tavanomaisen perheen) isä, joka kamppailee perheensä toimeentulosta ja jonka tutkijanura on katkolla - osin hänen omasta tahdostaan, osin ikään kuin olosuhteiden pakosta. William on vuoteenomana, sillä hän on menettänyt kiinnostuksensa elämää kohtaan, kadottanut tutkijanintohimonsa arjen pyörteisiin.

George on keskiluokkainen amerikkalainen puurtaja, joka pyörittää mehiläistilaa. Hänkin suhtautuu työhönsä intohimoisesti, sillä hän on jo monennen polven mehiläistilallinen ja hän haluaa kunnioittaa perinteitä. Hän nikkaroi pesänsä itse siinä missä muut tilaavat ne valmiina tukusta ja hänen elämänsä keskittyy mehiläisiin, vaikka hänelläkin on perhe: vaimo ja aikuistuva poika, josta hän toivoo tilalleen jatkajaa. Perilliset eivät vain aina ole sitä, mitä vanhemmat toivovat.

Samankaltainen tilanne vaivaa myös Williamia: hänellä on vain yksi poika, Edmund, ja sen lisäksi lukuisia tyttäriä - mutta 1800-luvulla perheen toivo on pojassa. Edmundkaan ei vain valitettavasti vaikuta suuntaavan intohimoaan samaan asiaan kuin isänsä, luonnontieteeseen ja eritoten mehiläisiin, vaan johonkin aivan muuhun.

Tulevaisuusdystopiassa vuonna 2098 mehiläiset ovat kadonneet maailmasta. Tätä tilannetta lukija pääsee tarkastelemaan kiinalaisen Taon silmin. Tao työskentelee pölyttäjänä, mihin työhön on masinoitu iso osa muistakin kiinalaisista. Taon lahjakkuus ei vain koskaan ole ollut fyysisessä hienomotoriikassa; hän tuntee itsensä pölyttäjänä äärimmäisen kömpelöksi, häntä kiinnostaisi enemmänkin opiskella ja viettää aikaa kirjastossa, ja nuorena hänellä olikin yllättävän paljon mahdollisuuksia opiskella - siitä hän sai punaisen pioneerihuivinkin. Nyt hänellä on mies, Kuan, ja heillä kolmivuotias poika, Wei-Wen.

Tao jakaa samat vanhemmuuden huolet kuin William ja Georgekin: Wei-Wen ei ole kiinnostunut siitä mistä Tao; kun Tao koettaa käyttää aikaa Wei-Wenin kotiopetukseen antaakseen hänelle mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen kuin työläisyyteen pölyttäjänä, Wei-Wen ei jaksa olla aloillaan tai keskittyä. Taoa turhauttaa, aivan kuten edeltävien sukupolvien Williamia ja Georgeakin.

Vaikka Mehiläisten historia on dystopia, sen keskiössä ei ole dystooppisen maailman tai tuhon kuvaaminen, vaan toisaalta nimensä mukaisesti mehiläiset, toisaalta ihmisyys. Samat toiveet ja pettymykset yhdistävät ihmisiä niin menneessä, nykyisyydessä kuin tulevaisuudessakin, ja ajasta aikaan ihmiset etsivät merkityksellisyyttä elämälleen - ja huomaavat, että he eivät voi päättää jälkeläistensä valinnoista, eivätkä jälkeläiset ole olemassa täyttääkseen heidän unelmiaan. Elämä voi johtaa onnistumisen iloon tai katkeraan pettymykseen, ja matkaan kuuluu niin optimistista itsepetosta kuin karvaita menetyksiäkin.

Maja Lunden ihmiskuvaus on uskottavaa ja monisyistä, ja vaikka se paikka paikoin on synkkää, romaanista jää kuitenkin toiveikas vire.

Anni Kytömäki: Kivitasku

"Helenan viimeinen kesä on kaunis."

Gummerus 2017. 645 s.

Anni Kytömäen romaani Kivitasku on läpileikkaus Riutanlahti-nimiseen paikkaan liittyvän kolmen keskushenkilön, Sergein, Helenan ja Vekan, elämästä; ajasta 1800-luvulta 2010-luvulle. Riutanlahti, keskeisten tapahtumien yhteinen näyttämö, liittää eri ajassa eläneiden ihmisten kohtalon yhteen, sillä paikka on ikiaikainen, jokin siinä säilyy:

"Kallion otsa kupruilee, pian siihen porataan reiät ja räjähteet lohkovat umpimielisen kiven, jäännökset lastataan rekkoihin ja viedään pois. Vuori levitetään moottoriteiden ja talonpohjien alle, kylvetään etupihoille ja liukkaille jalkakäytäville. Murskeen päällä ajetaan autoilla, pyöräillään ja kävellään, puhutaan kännyköihin, nauretaan ja hymyillään, eletään onnellista nykypäivää joka ei tiedä Soutajainvuoresta mitään. - - Soutajainvuori on aina ollut tässä, mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt sitä. Tyveltä laelle saakka kallio kantaa pinnallaan elämän huntua, joka on paikoin sitkeä, paikoin hauras, mutta melkein aukoton. Jo kauan ennen kuin ihmiset saapuivat näille rannoille, vuori kietoi hunnun suojakseen. Se repeää vasta sitten, kun kalliota aletaan murskata."

Kytömäki käyttää romaaninsa henkilökuvauksen ytimessä miljöökuvausta. Siinä missä puhutaan luonnosta, maisemasta, kivestä tai kasveista, puhutaan lopulta ihmisestä; toisaalta luonto näyttäytyy voimana, jonka edessä ihminen on hyvin pieni. Kivitasku on romaani, joka käsittelee ihmisyyden ja lopulta ihmisyyden ylittävien kysymysten syvyyttä - kerrassaan lumoava romaani.

Aikatasoja on kolme, yksi kullakin vuosisadalla. Kerronta on taidokasta, ja kunkin aikatason tarina vetää mukaansa. Jokin näitä hahmoja jollakin tavoin liittää yhteen, muukin kuin maisema, ja se piirtyy esiin hitaasti, siten, että jännite säilyy vahvana koko teoksen ajan.

Koska aikajänne on pitkä, henkilöhahmot vanhenevat. Vanheneminen ja muistaminen ovatkin romaanin keskeisiä teemoja, identiteetin lisäksi:

"Tuttavat ovat pitkään huvenneet ympäriltäni. Kahdenkymmenen ensimmäisen elinvuoteni aikana ehdin tuudittautua siihen, että ihmisiä tulee aina vain lisää, uusia vanhojen rinnalle, ei tilalle. Silloin en ymmärtänyt, että elämänpuussa on kaksi haaraa: toinen vankistuu ja kasvattaa alati uusia oksia, toinen ropistaa vähitellen kaarnansa maahan, katkeilee ja halkeilee. Lopulta jäljellä on tuuheaoksainen muistojen ja kokemusten runko, vieressä menetysten karsima kelo. Se kumpaa puunhaaraa ihminen keskittyy tarkastelemaan, määrittää hänen onnensa rajat."

Mitä on ihmisyys, ja kuikna liukuva tai muuttuva voikaan identiteetti olla? Mitä kannattaa muistaa ja miksi? Entä mitä kertoa eteenpäin uusille sukupolville - vai ollako viimeinen elossa, joka vielä muistaa? Sukusalaisuudet ja puhumisen kulttuuri läpäisevät tavalla tai toisella kaikki romaanin aikatasot. 1900-luvun keskushenkilö Helena ajattelee seuraavasti sairaalassa ollessaan:

"Hän ei sano mitään. Hän on oppinut ettei täällä kannata sanoa ääneen ensimmäistä ajatusta vaan vasta toinen, jos sitäkään."

Ajatus sijoittuu sairaalakontekstiin, mutta pätee tavalla tai toisella kunkin romaanin kolmen keskushenkilön elämässä. Sergein elämä 1800-luvulla saa sellaisia käänteitä, että niistä on parasta sinnikkäästi olla hiljaa. 1900-luvulla Helenan kohtaloksi on samanaikaisesti toisaalta tulla vaiennetuksi lopullisesti, toisaalta tulla henkilöksi, joka ilmaisee ajatuksensa sensuroimattoman suorasanaisesti. 2010-luvulla Veka haluaa eristäytyä, eikä mielellään puhua kenellekään mitään.

Romaanin keskeisin teema on identiteetti ja se, kuinka sitä rakennetaan ja puretaan. Identiteetti näytetään moninaisena ja moninimisenä, toisaalta jatkuvassa muutoksessa olevana, toisaalta sukupolvelta toiselle periytyvänä. Ehkä on myös lohdullista päästää irti: "Teloituslava ei tunge enää uniini, sillä kuolemankauhusta näkevät painajaisia vain ihmiset jotka ovat vielä itselleen tärkeitä."