sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Karyn Kusama: Destroyer

Karyn Kusaman ohjaama ja Nicole Kidmanin tähdittämä Destroyer (2018) on saanut hyviä arvosteluja. Kyseessä on toimiva ja viihdyttävä poliisijännäri, jonka käy mielellään katsomassa. Myös elokuvan pituus on nykyleffaksi suorastaan kompakti, 121 minuuttia.

Päähenkilö on Erin Bell -niminen poliisi, joka edustaa klassisen kovaksikeitetyn pahispoliisin stereotyyppiä. Destroyerissä poikkeuksellista on se, että nyt kyseessä ei ole mies vaan nainen. Bell lähtee kostamaan menneisyyden tapahtumia, joista on tullut hänen elämäänsä määrittelevä sisältö ja jotka keritään näkyviin takaumien kautta.

Destroyerissä on hyvä jännite ja toimintaelokuvaksi väkivalta on suorastaan realistista eikä se nouse keskiöön. Sen sijaan Kidmanin pistävä katse porautuu katsojaan intensiivisenä ja läpitunkevana elokuvan alkumetreiltä lopetukseen saakka.

Gilbert & George: The Major Exhibition @ HAM, Helsinki



Kun Gilbertin ja Georgen näyttely avautui HAM:issa, siitä uutisoitiin varsin paljon. Ja kyllä: The Major Exhibition on näyttävä ja provosoiva.

Gilbertin ja Georgen teokset ovat valtavia, lasimaalausmaisia ja värikkäitä. Näyttely on laaja ja sisältää useita teossarjoja, jotka edustavat moninaisia teemoja: partaa, joulua, Britanniaa, terroria, koulua, uskontoa, kakkaa, seksiä, sukupuolisuutta... Näyttelyä kierrellessä syntyy vaikutelma, että tekijöillä on ollut hauskaa tehdessään taidetta, sen verran revitteleviä lopputulokset ovat. Taulut leikittelevät mainos- ja musiikkivideoestetiikalla ja värit ovat hyvin päällekäyviä ja voimakkaita.

 
Katsomiskokemuksen jälkeen olo on varsin uupunut ja hämmentynyt. Tuntuu siltä, että taideteosten ensisijainen tehtävä on provosodia, olipa provokaationappula sitten kullakin katsojalla millainen - ja kuinka paljon nykymaailmassa kiinnostaa tai jaksaa provosoitua, kun provokaatio tuntuu pikemminkin eritoten somen "keskustelukulttuurin" myötä olevan lähinnä normi.


Tove Jansson @ HAM, Helsinki


Helsingin taidemuseo HAM:issa on esillä Tove Janssonin suurelle yleisölle kenties hieman tuntemattomampaa taidetta, nimittäin suuria seinäfreskoja. Ensimmäisessä näyttelyhuoneessa on esillä ravintolan seinällä olleet freskot Juhlat maalla ja Juhlat kaupungissa, toisessa huoneessa puolestaan kaksi Strömbergin tehtaalle tehtyä maalausta.

Mäyräkoirayksityiskohta Juhlat maalla -freskon keskeltä:



Meno - Paluu: Nykytaidetta Itämeren alueelta @ Kiasma, Helsinki

Kiasman Meno - Paluu -näyttely esittelee nykytaidetta Itämeren alueelta: Suomesta, Virosta, Latviasta, Liettuasta, Puolasta ja Venäjältä. Materiaalit ja tekniikat ovat monenlaisia.

Mielestäni näyttelyn puhuttelevin teos on liettualaisen Gedinas Urbonasin teos Matkalaukku vuodelta 1988. Se saa ajattelemaan toisaalta sitä, mitä kaikkea (painoa) yksilö kantaa mukanaan - ja toisaalta yhteiskunnan ja ihmiskunnan tasolla sitä, mikä perintömme ja kuvaannollinen omaisuutemme oikein on.


Näyttelyssä on myös kantaaottavuudessaan ahdistavia teoksia, mutta hauskuudessaan ja riemukkuudessaan puolestaan koskettaa Jenni Yppärilän kolmen teoksen sarja Tavara-asema (Tampere), Pystis (Ikaalinen) ja Terkkari (Pori) (2012-2013).


Shoplifter: Nervescape VIII @ Kiasma, Helsinki

 
Nykytaiteenmuseo Kiasman viidennessä kerroksessa on näytillä valtavat kasat tekokarvaa - ihanaa! Shoplifterin installaatio Nervescape VIII houkuttelee hengailemaan ja nauttimaan. Näyttelyohjeen mukaan "Teosta saa silittää hellästi (kuin ujoa vanhaa mammuttia), ja teos houkutteleekin niin silittämään, kuljeskelemaan karvaviidakossa kuin makoilemaankin. Ihanaa, että Helsingissä on tällainen tila!


lauantai 23. helmikuuta 2019

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta


Bazar 2018. Suom. Jaana Iso-Markku. Alkuteos 21 lessons of the 21st Century. 368 s.

21 oppituntia maailman tilasta on ensimmäinen teos, jonka olen lukenut Yuval Noah Hararilta. Hararin valtava suosio on ymmärrettävää: hän kirjoittaa konkreettisesti, kiinnostavasti ja kärjistävästi. 21 oppituntia maailman tilasta on takakansitekstin mukaan "tukevasti kiinni nykyajassa", siinä missä "Sapiens katsoi menneisyyteen" ja "Homo deus tulevaisuuteen".

21 oppituntia maailman tilasta -teoksen sisältö on nimensä mukainen ja se on jaksoteltu viiteen osaan, joista kukin (kuin myös kukin "oppitunneista") on nimetty varsin maailmaasyleilevästi, jopa self help -kirjallisuuden traditioita mukaellen, tyyliin "Sinnikkyys" tai "Totuus". Hararilla on paljon kiinnostavia ajatuksia ja avauksia esimerkiksi liittyen kertomuksellisuuteen, koulutukseen ja tekoälyyn.

Omaan makuuni Hararin ajatusmaailma rakentuu kuitenkin liian luonnontieteelliselle pohjalle; teoksen pohjavireestä välittyy vahvasti se, että ihminen on hermoverkkoja ja molekyylejä, eikä mitään suurempaa tarkoitusta elämällä ole.

Edellä kuvailtu kuitenkin on vain yksi ideologia ja sikäli yksi tarina muiden joukossa - uskokoon siihen ken tahtoo. Paikoin Harari myös popularisoi asioita varsin mutkattomiksi ja kirjoitustyylissä onkin jonkin verran samaa kuin vaikkapa Idiootit ympärilläni -kirjan kirjoittaja Thomas Eriksonilla.

lauantai 9. helmikuuta 2019

Thaïs @ Kansallisooppera, Helsinki

Nicola Raabin ohjaama Thaïs on näyttävä ja viihdyttävä ooppera - joskin myös paikoin sukupuolirooleiltaan hymähdyksiä aiheuttavan tunkkainen. Oopperan keskushahmoja ovat munkki Athanael ja kurtisaani Thaïs - siis puhtoinen hyvismies ja paheellinen nainen. Athanael "on tuntenut" Thaïsin nuoruudessaan, ja nyt munkkina hän kuulee Thaïsin sortaneen koko Aleksandrian kaupungin paheellisuuden valtaan käytöksellään.

Niinpä Athanael päättää lähteä pelastamaan Thaïsin sielun Jumalalle ja Aleksandrian kaupungin pois paheellisuuden syöverin reunamalta. Oopperan jotkin repliikit ovat nykykatsojan korviin erittäin banaaleja, mutta vaikka asetelma on tällainen - ja katsoja aistii Athanaelin todelliset tarkoitusperät aivan alun alkaen - traaginen tarina ja eritoten loppuratkaisu eivät ole mitenkään tunkkaisia.

Musiikki on hienoa ja Aleksandria-kohtausten lavastus upeaa ja värikästä katsottavaa. Käsiohjelma auttaa juonessa mukana pysymistä. Oopperassa on kaksi väliaikaa, mikä rytmittää katsomiskokemusta hienosti.

Thaïs kannattaa käydä katsomassa!

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Kissani Jugoslavia @ Kansallisteatteri, Helsinki

Johanna Freundlichin Kansallisteatterin Willensauna-näyttämölle ohjaama Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia on todella onnistunut näytelmä. Siinä missä romaani paikoin tuntui vaikeaselkoiselta tai hankalastikin tulkittavalta, näytelmä on huomattavasti vastaanottajaystävällisempi.

Kissani Jugoslavia kertoo Bekimin tarinan, joka kietoutuu pitkälti identiteettikamppailun ympärille. Bekim on Suomeen lapsena muuttanut homoseksuaali Kosovon albaani, jolla ei ole kaikkein helpoin isäsuhde - tässä riittääkin ihan kylliksi identiteettityötä tehtäväksi. Onko Bekim suomalainen vain albaani? Kuinka häneen suhtaudutaan Suomessa, entä Kosovossa? Kuinka hän itse itsensä kokee? Ja miten suhtautua omaan seksuaalisuuteensa?

Bekimin tarinan rinnalla kerrotaan hänen perheensä tarinaa, jossa keskitytään äidin kasvuun tytöstä naiseksi, naimisiin menemiseen ja perheen perustamiseen sekä muutoksiin perheessä. Kaiken taustalla on myös sota ja pakolaisuus. Myös isän tarina valottuu näytelmän aikana useammastakin perspektiivistä.

Kissa- ja käärmesymboliikka (joka on tuotu näyttämölle mitä oivaltavimmin!) on näytelmäversiossa valmiiksitulkitumpaa kuin romaanissa, mistä pidin paljon. Näytelmä ei kuitenkaan missään nimessä ole valmiiksipureskeltu tarina, vaan jättää katsojan miettimään monia asioita. Romaanin lukukokemuksen pohjalta odotukseni näytelmäversiota kohtaan olivat varsin skeptiset, mutta yllätyin todella positiivisesti. Näytelmä on tematiikaltaan sekä ajaton että hyvin ajankohtainen - ja vaikka teemat ovat suuria ja raskaitakin, näytelmä myös viihdyttää ja naurattaa. Kannattaa käydä katsomassa, mikäli Hesarin kehuvan kritiikin jäljiltä lippuja on vielä saatavissa.