Kartta @ Kansallisteatteri, Helsinki

Minna Nurmelinin ohjaamaa näytelmää Kartta esitetään Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä. Kartan keskiössä on henkilöhahmo Kaarina, joka on kadonnut. Kaarinan katoaminen järisyttää jäljelle jääneitä kolmea pariskuntaa, joiden elämältä tuntuu putoavan pohja pois, kun Kaarina ei olekaan enää määrittämässä sitä, mitä heidän pitäisi tehdä ja mitä heidän pitäisi ajatella. Arki sortuu pienimpiä yksityiskohtia myöten raiteiltaan ja parisuhteetkin järisevät.

Kartan pienet, arkiset tilanteet ovat oivaltavia - ne, joiden kautta merkityksellisyyden puutetta konkretisoidaan. Älylaitteiden piippaukset määrittävät ihmissuhteita myös live-hetkissä, kauppakeskus on kaoottinen paikka, jonne voi hukata paitsi itsensä, myös autonsa, ulkomaanmatkoilla ei kysytä apua reittivalinnoissa vaan pitää pärjätä ihan itse - ja onko matka seikkailu, vai onko sen paremmuus kiinni siitä, kuinka onnistuneen reitin on etukäteissuunnitellut itsellen tuntemattomassa paikassa?

Nykyajan ongelmien kuvauksessa Kartta onnistuu hyvin, mutta paikoin (varsinkin toisella puoliajalla) näytelmässä on hieman tyhjäkäyntiä ja se alkaa toistaa itseään. Pienistä epätäydellisyyksistä huolimatta kokonaisuus on ajatuksia antava ja onnistunut.

Jelena Tšižova: Naisten aika

"Ensimmäinen muisto: lunta..."

Into 2018. Suom. Kirsti Era. Alkuteos Vremja zhenštšini. 261 s.

Jelena Tšižovan romaani Naisten aika on ristiriitaista luettavaa. Kieli ja kerronta on aukkoista, ja jos neuvostoliittolaisen kulttuurin tuntemuksessa on aukkoja, ei lukeminen ainakaan helpotu. Mietin melko pitkään teosta lukiessani, onko ongelma suomennoksessa (siis: onko suomennettu liian alkukielen ilmaisulle uskollisesti) vai onko alkukielisenkin teoksen lukeminen alkukieliselle yleisölle yhtä aukkoisen töksähtävää kuin suomennoksen lukeminen minulle paikoin oli. Suomennokseen on myös laitettu muutamia selittäviä alaviitteitä, jotka kyllä tulevat tarpeeseen, mutta joissa samalla menetetään tekstin sujuvuutta. Tässä siis narisen kielestä, mutta en kykene sanallistamaan, missä on vika ja miten sitten olisi parempi.

Naisten ajan tarinassa on kuitenkin jotakin taianomaisen kiehtovaa. Eletään 1960-luvun neuvostoliittolaista köyhää työläiselämää kommunalkassa. Romaanin keskushenkilö on mykkä - tai pikemminkin puhumaton - tyttö. Hän on avioton ja isätön lapsi, ja äiti yrittää parhaansa mukaan elättää tytön tehdastyöstään saamallaan palkalla. Äiti ja tytär jakavat yhteisasunnon kolmen mummon kanssa, ja mummot ovat romaanin parasta antia. Heidän kauttaan neuvostohistoriaa ja ajankuvaa saadaan syvennettyä traagisiin sävyihin, ulos arkirealistista ja selviytymisen eetoksesta. Mummot ovat kuin kolme hyvää haltijaa.

Romaani maalaa lukijalle täysin toisenlaisen todellisuuden. Television hankinnan vaikeudesta ja merkityksestä kerrotaan yksityiskohtaisesti - ja kun televisio on kerran hankittu, eritoten yksi mummoista tuijottaa sitä herkeämättä ja tarkasti. Ei, kyse ei ole teknologiahurmasta tai aikansa mediariippuvuudesta tai "viihteestä", vaan toinen mummoista kuittaa kolmannelle, eikö tämä ymmärrä, miksi television ohjelmat ovat yhdelle mummoista niin tärkeitä; televisiossa näytetään vanhoja työläismarsseja - ehkä siellä vilahtaisi joku kadonneista tai jo kuolleista sukulaisista?

Naisten aika on osin kiehtova romaani, mutta osin hankalasti lähestyttävä tai etäännyttäväkin.

Ellips @ Peacock-teatteri, Helsinki

Ellipsin eli Haloo Helsingin Ellin sooloprojektin keikka Linnanmäen Peacock-teatterissa oli elämys. Keikka rakentui musiikin varaan, mikä jo itsessään nykypäivänä tuntuu varsin retrolta. Lava oli täynnä osaavia ammattilaismuusikoita, joiden soittamista ja taidokkuutta oli ilo seurata. Laulajana Elli otti hyvin haltuun sekä lavan että yleisön, mutta oli samalla myös osa bändiä, ei vain solisti, jolla on taustabändi (millainen oletus sooloprojekteista saattaa syntyä).

Biiseissä Ellin ääni pääsi oikeuksiinsa ja kappaleiden tulkinta oli nautittavaa. Koko keikka itse asiassa tuntui aikamatkalta jonnekin 70-luvulle - vaikutelma syntyi paitsi upean livesoitannan, joidenkin cover-kappaleiden, lavan takana olevan psykedeelisen kankaan ja valojen, myös biisien ja etenkin Ellin olemuksen kautta.

Hieno keikka!

Peacock-teatteri keikkapaikkana sen sijaan oli hieman kaksijakoinen: toisaalta tuntui, kuin olisi tullut sirkukseen (mikä Linnanmäkeen sijaintina sopiikin), toisaalta kuin kulahtaneelle ruotsinlaivalle tai jääkiekkoareenalle. Ylihintaista suppeavalikoimaista alkoholia myytiin ennen keikkaa, ja keikkasaliin ei tietenkään saanut viedä juomia. Sisustus oli aikansa elänyt ja kasvojenkohotusta kaipaava, ja vessat (joita toisaalta kyllä oli riittävä määrä) oli sijoitettu kellarikerrokseen sillä tavoin, että ne piti etsiä.

Ellipsin keikka sopi hyvin konserttisaliin (ja konserttisalikiertueestahan oli kysymyskin), mutta esimerkiksi Kulttuuritalolla järjestelyt toimivat huomattavasti paremmin, muistaakseni myös Finlandia-talolla.

Ravintola Kampai3, Helsinki

Kampai3 on pieni japanilainen ravintola Kolmannella linjalla. Pöytävarausta voi suositella, sillä ravintolassa ei kovin montaa pöytää ole, mutta hyvällä tuurilla ruokailu saattaa ilman varaustakin onnistua.

Kampai3:n ruokaa on kehuttava: se oli paitsi herkullista myös kaunista. Söimme alku- ja pääruoat: alkuruoaksi friteerattuja ravunpyrstöjä ja edamame-papuja, pääruoaksi teriyaki salmon -annoksen ja poke bowlin. Lohiannos oli maittava, mutta poke bowlia on kehuttava vielä erikseen. Poke bowleja on monenlaisia, ja tilatessa hieman epäilyttikin, onko valinta tylsä tai lattea, mutta kaikkea muuta: kulhossa oli runsaasti monenlaisia aineksia ja se oli kaunein poke bowl, mitä olen syönyt.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

"Antti katsoi työpöytää."

Teos 2011. 232 s.

Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden on toisaalta historiallinen romaani, joka avaa takaumiensa kautta näkymän 1940-luvun tapahtumiin: niiden suomalaisten ratkaisuihin ja elämänkohtaloihin, jotka lähtivät kouluttautumaan natsi-Saksan Waffen-SS-joukkoihin ja sotimaan niiden mukana toisen maailmansodan itärintamalle. Historiallisena romaanina Isänmaan tähden kertoo toki myös jatkosodasta ja sen ajasta kuin myös sen jättämistä varjoista Suomessa. Toisaalta Isänmaan tähden kertoo myös muistista ja muistamisesta, sillä keskushenkilö Antti putoaa 79-vuotiaana katolta, minkä seurauksena hänen todellisuudessaan sekoittuvat sota-ajan traumat ja nykyhetki.

Sotahistoriaa keskitytään tarkastelemaan ennen kaikkea kahden erilaisen mieshahmon, Antin ja Kaarlon, näkökulmasta:

"Kaarlo ei ollut niin kuin Antti. Hän pelkäsi kaikkea muuta paitsi sotaa. Sodassa hän oli tietysti pelännyt sotaa, mutta siitä oli jo aikaa. Viimeisten vuosien aikana hän oli ymmärtänyt, että vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä."

Sekä Antin että Kaarlon hahmot problematisoivat onnistuneesti niin sankarimyyttiä kuin mieskuvaakin.

Sotakokemusten vaikutusta pari- ja perhesuhteisiin kuvataan myös onnistuneesti. Naisnäkökulma jää romaanissa melko pitkälti rivien väliin, mutta syntyy kuitenkin vahvasti vaikutelma, ettei nastenkaan osuus sodasta palanneiden miesten rinnalla mitenkään helppo ollut. Rauhan ajan arjen kannatteleminen tuntyi jäävän naisten harteille: "Mitä enemmän Leila jaksoi ja uskoi, sitä vähemmän Antin tarvitsi jaksaa ja uskoa."

Paitsi että Isänmaan tähden "ravistelee sankarimyyttejä", kuten takakansi lupaa, se myös kuvaa erittäin onnistuneella ja sujuvalla tavalla sitä, mitä tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää tai kielellistää: muistisairaan ihmisen logiikkaa. Oivallinen näyte tästä on esimerkiksi seuraava kohtaus, jossa osoitetaan, kuinka Antti toimii, kun sanojen merkitykset eivät enää liity sanoihin ja kun sota-ajan todellisuus (johon kuuluvat hahmot Luttinen, Erkki ja Hilkka) ja romaanin nykyhetken todellisuus (johon kuuluvat hahmot Johanna ja Antin tytär) päällekkäistyvät Antin todellisuustulkinnassa:

"Sen Antti ymmärsi Luttisen katseesta. Siksi hän taputti vatsaansa ja sanoi:
        - Puu.
        Antti myönsi itselleen ja olisi myöntänyt myös muille, jos olisi löytänyt oikeat sanat, että se oli typerää. Miksi kukaan haluaisi sanoa puu? Antti katsoi Luttista ja sanoi sen uudestaan.
        - Puu.
        - Mutta isä, eihän se ole mikään puu vaan Johanna.
        Ja tottahan Luttinen puhui. Kyllähän Antti sen ymmärsi. Hilkkahan se oli, eikä mikään Johanna. Juuri siksi Antti oli sanonut sen, mitä oli sanonut. - -
        Ja oikeassahan Erkki oli. Luttinen osasi rakastaa, toisin kuin Antti. Siksi Antti sanoi puu.
        - Isä varmaan tarkoittaa takapihan mäntyä, Luttinen sanoi. - Se istutettiin samana päivänä kun isä syntyi. Eikö niin isä?
        Antti nyökkäsi. Tietenkään hän ei ollut tarkoittanut takapihan mäntyä."

Katkelmasta käy hyvin ilmi sekä muistisairauden traagisuus että koomisuus. Puhutaan puusta, mutta miksi? Terveet koettavat saada muistisairaan puheeseen jotakin järkeä, ja niinpä lähdetään yhdessä katsomaan puuta, jotta eri todellisuudentulkinnoilla olisi edes jokin yhtäläisyyspiste. Mutta onko tässä järkeä kenenkään kannalta? Muistamisen tematiikkaa käsitellään koskettavasti myös Lisa Genovan teoksessa Edelleen Alice. Myös Selja Ahavan romaani Eksyneen muistikirja käsittelee teemaa.

Isänmaan tähden kertoo myös nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeesta ja erilaisista menneisyyden muotoiluista ja muistamisen tavoista, joista osa on tietoisen valikoivia ja osa sellaisia, että vaikka menneisyyden olisi kieltänyt ja pyrkinyt unohtamaan, se ei kuitenkaan koskaan katoa muistoista vaan ennemmin tai myöhemmin tunkee tavalla tai toisella näkyviin.
        

Hello Stranger, Helsinki

Helsingin ydinkeskustassa Vilhonkadulla sijaitseva ravintola Hello Stranger on sisustettu viihtyisäksi. Punatiilisenät sopivat kellarikerroksessa olevan ravintolan tyyliin, valaistus on pehmeä ja pöydät eivät ole aivan kiinni toisissaan, mikä jossain vaiheessa tuntui olevan varsinainen villitys ravintolassa jos toisessakin.

Ruokatyyliltään Hello Stranger on kiinnostava ja osin hieman ristiriitainen. Ruoat on periaatteessa suunniteltu jaettaviksi, mutta saa ne yksinkin syödä. Annokset ovat Master Chef -tyylisiä niin hyvässä kuin pahassakin. Esimerkiksi alkuruokien porkkana-annos kuulosti hyvinkin yksinkertaiselta ja siten ehkä tylsältä, mutta se paljastui yhdeksi parhaista: annoksessa oli pieneksi kuutioitua porkkanaa sekä kypsennettynä että kovempana, kuutiot oli kääritty valtavaa vuohenjuustokiekkoa muistuttavaan muotoon raunuksinaan ohuen ohutta juuriselleriä, ja makua tuli tahinista. Tämä on sellainen ravintola-annos, jonka tekeminen kotona olisi hankalaa tai mahdotonta, sillä kaikkia makuvivahteita tai tekniikoita ei pystynyt tunnistamaan. Toinen upea annos oli lämpimiin ruokiin kuulunut artisokka, jonka maussa oli sellaista syvyyttä ja pehmeyttä, jota ei oikein voi sanoin kuvailla.

Hankaluuksiakin oli. Esimerkiksi kasvissyöjän näkökumasta Master Chefistä tutut tekniikat aiheuttivat ongelmia. Annos, joka olisi voinut olla kasvisannos, sisälsikin tekniikoita, joissa kasviksia oli haudutettu lihaliemessä. Tämä kyllä lukee menussa ja tarjoilijat osasivat avata asiaa lisää.

Hello Strangerin drinkkilistasta on annettava erityiskiitos.