sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Damage Club 3 @ Darkside Club, Helsinki

Darkside Clubin punk-iltamissa riitti soitettiin ja laulettiin kovaa niin kuin asiaan kuuluukin. Nimeltään kiinnostavinta bändiä, Päivän leikettä, emme ehtineet nähdä, mutta Tyhjyys herätti ajatuksia biiseillään kuten Lampaita sikojen vaatteissa ja Game over. Heterofobia jatkoi Tyhjyyden hc-linjalla ja illan viimeinen bändi, Cigarette Crossfire, kuulosti edellisten esiintyjien jatkona lähestulkoon popilta melodisine sävelkulkuineen.

Markku Pääskynen: Vihan päivä

"Se alkaa unesta, se alkaa siitä kun olen viisi ja seison keskellä pihaa ja tunnen harteillani taivaan painon, minun täytyy kulkea kumarassa jotta jaksan taivaan kantaa, jottei taivas putoa eivätkä tähdet kahahtele niskaani."


Tammi 2006. 117 s.

Kuulin vastikää traumakirjallisuuden lajityypistä. Suomen nykykirjallisuus 1 (2013) määrittelee traumakirjallisuuden kirjallisuudeksi, joka "käsittelee äkillisiä elämänmuutoksia, kuten vakavia onnettomuuksia ja sairastumisia, järkytyksiä, jotka suistavat yksilön tai yhteisön elämän raiteiltaan". Koska pidän ankeasta ja ahdistavasta kirjallisuudesta, toki olen aiemminkin lukenut traumakirjallisuutta, tosin vain osaamatta nimetä sitä omaksi lajityypikseen. Mutta nyt päätin tutustua siihen tietoisesti, ja niinpä valitsin luettavakseni Markku Pääskysen Vihan päivän. Ja mikä loistava, pysäyttävä, hätkähdyttävä romaani se onkaan!

Henkilöhahmot ja jromaanin sisältö kuulostavat kuvailtuina jopa tylsiltä: aviopari Asko ja Eliisa, heidän lapsensa, Lahja ja Aarre; omakotitalo, asuntolaina, miehen pitkät työpäivät ja vaimon masentunut, voimaton kotiäitiys; haulikkomtottiivi, jonka jo takakansi tuo esiin.

Romaanin voima on siinä, kuinka se kuvaa tavanomaista äärimmäisen subjektiivisesti. Kerronta suodattuu Eliisan kautta, tarkkaillaan sekä nykyhetkeä että muistellaan Eliisan nuoruutta. Pääskynen osaa verbalisoida masentuneen ajattelua äärimmäisen uskottavasti, mikä tekee romaanin maailmasta vangitsevan ja painostavan. Tähän romaaniin tutustuminen tekisi hyvää kaikille niille, jotka elävät masentuneiden kanssa.

Päähenkilö Eliisa ei saa yhteyttä itseensä, se on ollut jollain lailla aina hänen ongelmansa, lapsuudesta nuoruuden ja nuoren aikuisuuden kautta nykyhetkeen saakka. Suhde äitiin on jäänyt etäiseksi, se on samanaikaisesti kaipaava ja torjuva:

"Äiti, siinä neljä sakeaa kirjainta. Mä olen ollut huolissani susta, äiti sanoo ja katsoo silmiin. Katson maahan. Äiti tarttuu käteeni ja odottaa. Käteni on veltto pala lihaa. Mitä minun pitäisi sanoa? Pitäisikö minun sanoa, ettei se riitä, että on liian myöhäistä? -- Äiti katselee minua oudon hellästi ja minä kerron olevani väsynyt, ei muuta. Mutta äiti ei anna periksi. Äiti pitää kädestäni kiinni, sanoo että olen ollut viime aikoina aina väsynyt joten miksen ole alkanut miettiä voisiko siihen olla jokin syy. Siihen minulla ei ole vastausta, ei halua vastata. On liian myöhäistä."

Nuoruuden ihmissuhteet ovat ollet irrallisia, nyt Eliisa on naimisissa Askon kanssa, jota hän rakastaa, jota kohtaan hän tuntee syyllisyyttä (koska Asko kantaa vastuun lähes kaikesta Eliisan sairauden vuoksi) ja menettämisen, hylkäämisen pelkoa. Suhde lapsiin on ristiriitainen - rakkautta, hellyyttä, painostavuutta, syyllisyyttä. Vaikein on kuitenkin suhde itseen: Eliisa paitsi kokee elämänsä raskaaksi, etäiseksi ja mahdottomaksi, on myös uupunut, masentunut, uneton ja identiteetiltään jäsenymätön.

Romaani kasvattaa tragedian kaaren uskomattoman hienovireisesti. Olisiko jotain voinut tehdä tai tapahtua toisin? Kuinka paljon asioiden olisi pitänyt olla eri tavoin, jotta se mitä tapahtui, olisi jäänyt tapahtumatta? Romaani on ohuutensa vuoksi varsin nopealukuinen, mutta sen maailma jää piinaamaan lukemisen jälkeen. Ehdottoman suositeltava teos, joka tekee näkyväksi ihmisen monisyisyyden.

OK Cult @ Club Liberté, Helsinki



OK Cult soitti Libertéssä loistavan keikan. Kappaleet olivat tyyliltään ja tunnelmiltaan monipuolisia ja bändillä oli hyvä meininki. Keikan toimivinta antia sinkkubiisien lisäksi olivat mielestäni aggressiivinen Black Mambo sekä minulle ennestään tuntemattomat herkistelevä Julia-biisi ja encorena soitettu menevä ruotsinlaivahitti. Hyvä fiilis!


perjantai 17. tammikuuta 2014

Kjell Westö: Kangastus 38

 

"Kun rouva Wiik ei tullut sinä aamuna töihin, Thune tunsi aluksi ärtymystä."


Otava 2013. Suom. Liisa Ryömä. Alkuteos Hägring 38. 334 s.

Kjell Westö on loistava tarinankertoja. Hän osaa luoda hätäilemättömiä todellisuuksia, joiden henkilöhahmoissa on syvyyttä.

Kangastus 38 sijoittuu 1930-luvun Helsinkiin, jonka ihmisiä varjostaa kaksikymmentä vuotta sitten käyty kansalaissota kokemuksineen. Uusi sotakin on ovella. Romaanin aikajänne kuvaa kuitenkin hetkeä, jolloin Euroopan aatteellinen ilmapiiri kiristyy ja aiemmin sivistymättöminä pidetyt mielipiteet saavat tilaa keskusteluissa ja mediassa - mikä rinnastaa romaanin asenneilmapiirin nykyaikaan. Romaanin henkilöhahmot eivät tarinan aikana ehdi toista maailmansotaa kokea, sen saapumisesta tietää vain lukija.

Päähenkilö on Matilda Wiik, jonka persoonallisuuden häilyvyys välittyy hyvin eri niminä, joilla henkilöhahmo itseään kutsuu: on rouva Wiik, Miljaneiti ja Matilda. Rouva Wiik on kunnollinen ja tunnollinen töissäkäyvä teflonkulissi, joka ei anna itsestään mitään muille, lukuun ottamatta hillittyä hymyä ja hallittua työpanosta. On Miljaneiti, joka on kokenut kansalaissodan leirikauhut nuorena naisena ja joka kuiskailee vaarallisia ajatuksia rouva Wiikin ja Matildan mieleen. Ja sitten on Matilda, joka edustaa sitä, mitä päähenkilö aidoimmillaan nykyhetkessä voi olla - rakastuva, tunteva, kulttuurista kiinnostunut, ystävien seurassa viihtyvä ja veljestään välittävä nainen.

Romaanin jännite perustuu henkilöhahmojen välisiin suhteisiin ja siihen, mitä heissä kussakin pinnan alla piilee ja mitä tapahtuu, kun piilevä nousee pintaan. Matildan elämään liittyy hänen veljensä Konni perheineen, ystävät ja uusi työnantaja, asianajaja Claes Thune ystäväpiireineen. Matildan kauhuksi yksi Thunen ystävistä paljastuu henkilöksi, joka liittyy traumaattisella tavalla hänen omaan menneisyyteensä - ja tälle kauhun tasapainolle romaanin suurin jännite rakentuu.

Kerronnan fokus vaihtelee Matildan ja asianajaja Thunen välillä, mikä tuo romaaniin ristivalotusta paitsi juonen etenemiseen, mukaan myös kahden eri yhteiskuntaluokan ja sukupuolen näkökulmat. Thune on korkealle koulutettu suomenruotsalainen asianajaja, Matilda työlaistaustaisesta perheestä.

Westön luoma ajankuva on maailma, johon tekee mieli sukeltaa ja jossa viihtyisi pidempäänkin.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Lumikuningatar @ Oopperatalo, Helsinki



Lumikuningatar-baletti on kaunista katsottavaa. Lavastukseen on panostettu: päähenkilöparin Kain ja Kertun vuosisadanvaihteiset kodit ovat lämpimän satumaiset, talvikohtauksiin ulkona niin Helsingissä kuin Lapissakin on saatu talven taikaa lumisilla puilla, Lumikuningattaren valtakunta on hyytävän terävä.

Kuten jo lavastuksen kuvailusta voi päätellä, H. C. Andersenin satu tapahtuu balettiversiossa Suomessa. Juonen seuraamista on helpotettu isöäidin (Minna Haapkylä) kertojaäänellä, joten käsiohjelma ei ole pakollista hankittavaa (tosin mukana on fanijuliste!), joskin se selostaa baletin sisällön hyvin: Kai ja Kerttu ovat hyviä ystäviä lapsuudessaan, kunnes Lumikuningattarelta varastettu peili särkyessään sinkoaa sirpaleen Kain silmään ja Lumikuningatar kidnappaa Kain kylmyyteen orjakseen - Kerttu lähtee etsimään Kaita maailmalta ja erinäisten seikkailujen kautta päätyy Lappiin ja lopulta he saavat toisensa.

Toinen puoliaika alkaa Kertun matkalla maailman eri kolkissa: lavalle saapuu eri kulttuureja edustavia tanssiseurueita. Idea on satumaisen hauska ja aikuiskatsojalle tulee olo kuin seuraisi Euroviisuja (mikä kansallinen erikoisuus seuraavaksi on luvassa, monta pistettä antaisin?) tai James Bond -elokuvia, joiden välitäämä kuva vieraista kulttuureista on yhtä stereotyyppisen pelkistetty. Arabialaisessa tanssissa on tuhannen ja yhden yön satujen lumousta, japanilaisessa tanssissa puolestaan pikanttia huumoria.

Väliajalla kannattaa olla kamera kädessä ja kuvausvalmiina.

Sadun opetuksesta syntyi aikuisseurueessamme melko pitkä tulkinnallinen keskustelu - mitä Lumikuningatar itse asiassa viestii hyvyydestä ja pahuudesta sekä ihmisyydestä?

P.S. Ei epileptikoille.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Umeshu, Helsinki

Kehuttuja sushiravintola Umeshuita on Helsingissä kaksi, kävin kokeilemassa Pohjoisen Hesperiankadun Umeshua, joka osoittautui herkullisen maineensa veroiseksi. Tilasimme listan suurimman sushilajitelman (70 kpl, 80 e), joka oli sekä näyttävä että maittava eritoten nigiriensä osalta. Maistoin ensimmäistä kertaa nigiriä, jonka täyte oli englanniksi keltapyrstökalaa (ei aavistustakaan, mikä laji on suomeksi...). Se osoittautui huippunigiriksi, maku oli hieman savuisa. Makien osalta lajiltelma oli keskinkertaisempi, mutta California-rullat olivat erinomaisia.

Ise asiassa listalta löytyy muitakin annoksia kuin sushia, ja naapuripöytien perusteella nekin vaikuttivat mielenkiintoisilta. Alkupala-annoksena soijapavut olivat ruokahalua nostattavia ja mukava kollektiivinen naposteluhetki.

Umeshu on ehdottomasti suositeltava kokemus - ja jos varman päälle haluaa pelata, pöytävaraus kannattaa tehdä ennakkoon.

Nufit 2014 @ Paasitorni, Helsinki



Nuorten filosofiatapahtuma Nufit järjestettiin Paasitornissa 10.-11.1. ja teemana oli Eurooppa. Perinteisten alustusten ja haastajien sekä Sokrates-väittelykilpailun ja filosofisten teehetkien lisäksi tänä vuonna oli tarjolla perjantaina loistavan, kriittisen ja provosoivankin Hannu Taanilan vetämä Eurooppa-paja, jossa käytiin läpi eurooppalaisuutta antiikista nykypäivään - wau.


Mika Perälä & Eero Salmenkivi: Antiikin perintö


Antiikin filosofian tutkijat (HY) Mika Perälä ja Eero Salmenkivi lähtivät purkamaan antiikin perintöä eurooppalaisuuden kulmakivenä. He huomioivat antiikin perinnön tulkinnan olevan aikasidonnaista ja sikäli voidaan todeta meillä olevan erilaisia "antiikin perintöjä", mutta antiikin perintöä voidaan silti tarkastella kolmesta näkökulmasta:

1) Aineellinen perintö - kulttuurinen perintö: arkeologiset jäänteet ja kirjalliset tekstit - kieli, tavat, ajattelu ja arvot

2) Sisältö - muoto: esimerkiksi Homeroksen laulut - eepos heksametrimuodossa (kirjallisuuden laji)

3) Tosiseikat - normit (arvot, ihanteet).

Perälän ja Salmenkiven alustuksen lopussa käsiteltiin vielä Protagoraan relativismia suhteessa Platonin ja Aristoteleen ajatteluun.


Jesse Keskiaho, Antti Ruotsala & Juhana Toivanen: Keskiajan kevät


Keskiaikatutkijoiden alustuksessa kritisoitiin voimakkaasti kliseetä keskiajan jämähtäneisyydestä tai "pimeydestä" ja tuotiin mielenkiintoisesti ja elävästi esiin erilaisia näkökulmia keskiajan elämään, kulttuuriin ja sivistyksen kehittymiseen.

Keskiajalla koulutus siirtyi kirkolliseen yhteyteen ja niinpä sen painopiste siirtyi hallitsevan yläluokan tarpeista (antiikki) palvelemaan kristinuskon tarpeita.

Keskiajan yliopistoissa oli neljä tiedekuntaa: lääketieteellinen tiedekunta, teologinen tiedekunta, oikeustieteellinen tiedekunta, joka jakautui roomalaiseen eli maalliseen oikeuteen ja kanoniseen eli uskonnolliseen tai hengelliseen oikeuteen, sekä artisti-filosofinen tiedekunta, jossa opetettiin kielioppia, retoriikkaa, logiikkaa, musiikkia, geometriaa, astronomiaa, aritmetiikkaa, metafysiikkaa, moraalifilosofiaa ja luonnonfilosofiaa. Oppiaine- ja tiedekuntajaosta voi huomata, kuinka paljon nyky-yliopisto lopulta muistuttaa keskiajalla luotua mallia.

Tavanomainen opiskeluaika yliopistossa oli kaksi vuotta. Maisteriksi valmistuminen kesti 7-9 vuotta, tohtoriksi vielä 5-15 vuotta. Kun nämä ajat suhteutetaan keskiajan varallisuuteen (yliopistossa opiskeleminen oli kallista...) ja eritoten elinajanodotteeseen, joka oli keskimäärin kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen vuoteen, voidaan ehkä varsin perustellusti jo kritisoida nykypäivän putkiopiskelun ihannointia ja nopeaan valmistumiseen pyrkimistä...

Keskiaikaa on pidetty hyvin kirkkokeskeisenä ja kirkko on usein nähty tieteen tekemisen hallitsijana. Näissä alustuksissa tuli esiin se, kuinka laaja verkosto yliopistoja oli jo keskiajan Euroopassa, ja se, että yksiköt olivat melko itsenäisiä. Todettiin tosin myös se, että tieteentekijöillä oli usein kristillinen tausta, mikä ei voi olla vaikuttamatta esimerkiksi kysymyksenasetteluun - sillä tavoin kristillisyys oli tieteessä läsnä, mutta kirkon varsinaisessa kontrollissa yliopistot eivät olleet.


Antti Filppu, Vesa Maanselkä & Paavo Pylkkänen: Suuret eurooppalaiset kertomukset


Eurooppa-pajan loppukeskustelu nousi aivan omiin sfääreihinsä - keskustelussa piirrettiin niin laajoja kaaria ja pyrittiin yhdistämään näennäisesti niin erilaisia asioita, että kuulijana ei voinut kuin miettiä, miksi niin kovin harvoin käydään tällaista keskustelua. Antti Filppu aloitti tilaisuuden laulamalla Vysotskin laulun kitaran säestyksellä suomeksi ja puhumalla lyhyesti venäläisestä bardikulttuurista - tämä viritti saliin aivan omanlaisensa tunnelman ja viesti itsessäänkin siitä, kuinka olennaista taide maailmassamme on.

Keskustelijoista Antti Filppu on muusikko ja kulttuuriantropologi, Vesa Maanselkä fyysikko ja Paavo Pylkkänen mielenfilosofi ja filosofian tohtori. Varsinaisessa keskustelussa jokainen puhujista ylitti oman kategorisointinsa, ja keskustelun eri näkökulmien - kulttuurin, historian, taiteen, kvanttifysiikan... - välille etsittiin ja löytyi yhdistäviä tekijöitä.


Erkki Tuomioja: Euroopan takapihat




Ulkoministeri Erkki Tuomiojan alustuksen keskiössä olivat ihmisoikeudet suhteessa rasisimiin ja muuhun alistamiseen. Tuomioja lähti liikkeelle historiasta ja Euroopan noususta, niistä seikoista, jotka mahdollistivat Euroopan nousun - ja tällaisena hän näki ennen muuta rasismin nousun, suhteen orjuuteen ja alusmaiden valloittamiseen. Tästä hän pääsi 1900-luvun keskistysleireihin, jotka hän näki Euroopan yhteisenä perintönä, suorana jatkumona 1800-luvun työleireille ja orjuudelle.

Euroopan "mentaalisiksi takapihoiksi" Tuomioja nimesi äärinationalismin ja rasisimin, asenteet, joita ei lopulta ole kovin pitkä matka tekoihin. Sellaiset teot ja asenteet, joita ennen pidettiin hävettävinä tai piiloteltavina, ovat nykyään tulleet jopa salonkikelpoisiksi ("en ole rasisti, MUTTA..."), mitä ei pidä hyväksyä, vaan Tuomiojan ydinviestinä oli, että näihin "mentaalisiin takapihoihin" on reagoitava. Haastajina Tuomiojan alustuksessa olivat Rosa Heikkinen ja Lassi Saario.

Sixten Korkman: Markkinat kansanvallan uhkana




Sixten Korkman lähti liikkelle alustuksensa otsikon kritisoimisesta: demokratiaa ei hänen mukaansa ole ilman markkinatalouden vahvaa asemaa. Tosin hän näki rahalla saa -asenteen olevan uhka demokratialle, mutta tämän koskevan pikemminkin Yhdysvaltoja, joissa esimerkiksi yksityisten vaalilahjoitusten määrää ei ole laein rajattu, kuin Suomea. Myös markkinafundamentalistinen näkemys on Korkmanin mukaan uhka demokratialle - markkinafundamentalistit kannattavat minimaalista valtiovaltaa, jota edustavat lähinnä puolustusvoimat ja poliisivoimat.

Korkmanin mukaan kansalaisten tulee olla valistuneita ja kiinnostuneita, eli tavallaan hän siirtää vastuuta valtioiden ja yritysten toimien oikeellisuuden tarkkailemisesta tavallisille kansalaisille - joilla ei juurikaan ole valtaa.

Alustuksensa yhteydessä Sixten Korkman onnistui kuulostamaan lähes vasemmistolaiselta (!), mutta haastajien (Olli-Pekka Lehtinen ja Oskari Mantere) sekä yleisön esittämät kysymykset saivat esiin toisenlaisia äänenpainoja. Keskustelua syntyi muun muassa vapaakauppasopimuksesta sekä kehittyneiden maiden kaupankäynnistä (korruptoituneiden ja ongelmallisten) kehitysmaiden (ja jopa failed state -maiden) kanssa. Korkmanin mukaan maat, jotka ovat avautuneet globalisaatiolle (=päästäneet kehittyneet maat käymään kauppaa luonnonvaroistaan, yritykset rakentamaan teollisuutta ym.), ovat "päässeet kehityksen polulle".

Korkman totesi kannattavansa "sen kaltaista hyvinvointivaltiota kuin Suomessa", ja hän otti esille joitain kaipaamiansa muutoksia. Korkman puhui "kestävyysvajeesta" ongelmana ja sitä kautta hyvinvointivaltion rahoitusongelmasta. Moni eri asia voidaan nimetä ongelmaksi ja on monenkaltaisia tapoja ongelmien ratkaisemiseksi - ylipäätään "kestävyysvajekeskustelun" näkökulmaksi suosittelisin tutustumaan esimerkiksi Tony Judtin teokseen Huonosti käy maan.


Sokrates-väittelykilpailu


Lukiolaisilla suunnatussa Sokrates-väittelykilpailussa väiteltiin tänä vuonna esimerkiksi aiheista "Vapaus on tärkein arvo VS. Turvallisuus on tärkein arvo", "Populismi on suuri vaara demokratialle VS. Demokratia on perimmältään populistista" ja "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava (Wittgenstein) VS. Siitä, mistä ei oikeastaan voisi puhua, on puhuttava".

Väittelykilpailun finaalissa väiteltiin lauantai-iltana ihmisoikeuksista, ja Joensuun normaalikoulu voitti Turun lyseon lukion.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Tony Judt: Huonosti käy maan

 

"Jotain on syvällisesti vialla siinä, miten nykyään elämme."


Like 2011. Suom. Petri Stenman. Alkuteos Ill Fares the Land, 2010. 235 s.

Tony Judt ottaa kirjassaan Huonosti käy maan yksilöllisyyttä ihannoivan diskurssin keskellä vahvasti kantaa yhteisön puolesta. Judt pohtii yhteisöä valtion kontekstissa ja ruotii sosiaalidemokratian kriisiä.

"Tiedämme kyllä, mitä asiat maksavat, mutta meillä ei ole aavistustakaan niiden arvosta." Yksi Judtin pääteeseistä on, ettei talouspuhe (enää) riitä, vaan on tärkeämpiä arvoja kuin rahallinen rikkaus, jota nykymaailmassa arvostetaan suunnattomasti. Ihmisarvokin tuntuu linkittyvän rahan määrään, toisin kuin ennen: "Ennen kaikkea 1900-luvun puolivälin hyvinvointivaltiot vakiinnuttivat käsityksen, jonka mukaan oli pohjattoman säädytöntä määritellä kansalaisarvo taloudellisen hyvän onnen avulla." Miksi nykyään on häpeällistä puhua suurista sosiaalimenoista? Mihin muuhun verorahoja olisi soveliaampaa käyttää kuin ihmisten hyvinvointiin?

"Niin hiljattain kuin 1970-luvulla olisi naurettu ajatukselle, että elämän tarkoitus on rikastua ja että hallitukset ovat olemassa tätä helpottaakseen /--/ 'Ekonomisesti' ajatteleminen, kuten on tehty kolmekymmentä vuotta, ei ole luontaista ihmisille. On ollut aika, jolloin järjestimme elämämme toisin."

Judt tarkastelee yhteiskuntaa pohjimmiltaan diskursiivisesta näkökulmasta. Kysymys on aatteista, jotka sanallistuvat ja sittemmin luovat tekoja. Valtion ja yhteisön kriisissä kyse on siis ennen kaikkea diskursiivisesta kriisistä: "Kyvyttömyytemme [edes kuvitella erilaista yhteiskuntaa] on diskursiivista: emme yksinkertaisesti enää tiedä, kuinka näistä asioista puhutaan. Viimeiset kolmekymmentä vuotta, kun olemme pohtineet tuemmeko jotain menettelytapaa, ehdotusta tai aloitetta, olemme rajoittuneet voiton ja tappion aiheisiin - taloudellisiin kysymyksiin kapeimmassa merkityksessä."

Judtin näkemyksen mukaan lopulta vain muutos kielessä, puhetavan muutos, voi johtaa ajattelun muutokseen ja siten muutokseen maailmassa. Hän ottaa esimerkin Ranskan vallankumouksesta: "Kun itse [Ranskan] vallankumous alkoi, tämä politiikan uusi kieli oli jo vakiinnuttanut paikkansa. Jos niin ei olisi ollut, vallankumouksellisilla itsellään ei olisi ollut itse asiassa mahdollisuutta kertoa, mitä he olivat tekemässä. Alussa oli sana."

Ja samassa tilanteessa olemme Judtin mukaan nytkin - yhteiskuntapuhe on lävistetty taloussanastolla, joten "Jopa itse 'varallisuus' vaatii uudelleenmäärittelyä. /--/ Tämän tekeminen laajemmassa mitassa - julkisen keskustelun uudistaminen - näyttää minusta ainoalta realistiselta tavalta, jolla aletaan saada muutosta aikaan. Jos ei puhuta toisin, ei myöskään ajatella toisin".

Yksityisestä on siirryttävä yhteisöön. Politiikkaa tehdään tällä hetkellä ajattelematta sitä, että ihminen tarvitsee myös yhteisöä, ja jotta yhteisö olisi olemassa, tarvitaan luottamusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, jotka - koska ihminen kuitenkin on myös fyysinen olento - konkretisoituvat paikkasidonnaisesti. 1900-luvun viimeisen kolmanneksen aatteellisen ilmapiirin muutoksen tärkeimmäksi seuraukseksi Judt nostaa "yksityissektorin ja erityisesti yksityistämisen kultin jumaloinnin": "Näinä aikoina ylpeillään sillä, että ollaan tarpeeksi kovia ja kyetään aiheuttamaan tuskaa toisille ihmisille [poliittiset leikkauspäätökset]. Jos puhuttaisiin edelleen vanhempaan tyyliin, jonka mukaan kovana oleminen koostui pikemminkin tuskan kestämisestä kuin sen aiheuttamisesta muille, pitäisi kenties miettiä toisenkin kerran ennen kuin arvostaa niin paatuneesti tehokkuutta myötätunnon kustannuksella."

Heikot valtiot ovat muuttuneet yksityisten keinottelijoiden takaajiksi. Judt osoittaa monin esimerkein, kuinka lyhytnäköistä on valtion omaisuuden, jolla tuotetaan julkisia palveluita, yksityistäminen: "Yksityistettyjen sähkö- tai kaasulaitosten tai lennonjohtoverkoston ei voi antaa hiljalleen hyytyä huonon johdon tai taloudellisen taitamattomuuden takia. Ja niiden uudet johtajat ja omistajat tietävät tämän, totta kai." Ja niinpä "koska näiden elintärkeiden kansallisten palveluiden ei annettaisi koskaan romahtaa, omistajat voisivat ottaa riskejä ja törsätä ja kavaltaa varoja niin halutessaan aina tietoisina siitä, että hallitus hoitaa laskun."

Tämä vaikuttaa varsin helpolta logiikalta, mutta silti näemme jatkuvasti sekä Suomen että Euroopan tasolla, kuinka yksityiset yritykset ottavat riskejä, joiden seurauksista ne eivät kanna vastuuta, olipa kyse sitten entisestä valtionyrityksestä tai alun perinkin yksityisestä yrityksestä; verorahoin tuetaan sekä erinäisiä pankkeja että vaikkapa selvitellään Talvivaaran jatkuvasti pahenevaa ympäristökatastrofia. Yksityisen rikastumisen havittelusta on tehty mahdollista ja tavoiteltavaa yhteisön ja yhteisen hyvän kustannuksella, joten toki sitä tapahtuu.

Kuitenkin: "Mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sen suurempi luottamus. /--/ Luottamuksen puute on selvästi vahingollista hyvin hoidetulle yhteiskunnalle." Ja mitä enemmän verorahoja käytetään projekteihin, jotka eivät edistä yhteistä hyvää, sitä vähemmän mielenkiintoa verojen maksamiseen kohdistuu, mikä puolestaan taas vähentää yhteisöllisyyden tuntua: "Yksi julkisen sektorin rapautumisen silmiinpistävä seuraus on ollut kasvava vaikeus ymmärtää, mitä yhteistä meillä on muiden ihmisten kanssa." Melko vaarallinen skenaario, joka johtaa toiseen: "Jos ei kunnioiteta yhteistä omaisuutta, annetaan yksityistää julkinen tila, resurssit tai palvelut tai kannustetaan siihen ja tuetaan innokkaasti nuoremman sukupolven taipumusta huolehtia vain ja ainoastaan omista tarpeistaan, ei pitäisi tulla yllätyksenä, että kansalaisten mielenkiinnon yhteiseen päätöksentekoon huomataan hiipuvan tasaisesti."

Judt käsittelee teoksessaan myös niin sanottuja aidattuja yhteisöitä, joihin rikkaat voivat linnoittautua. Judt kuitenkin muistuttaa itsekkyyden olevan epämukavaa jopa itsekkäille, ja "Juuri tämän takia syntyvät aidatut yhteisöt: etuoikeutetut eivät halua muistutusta etuoikeuksistaan - jos niihin sisältyy moraalisesti kyseenalaisia vivahteita".

Diskurssissa siis piilee Judtin mukaan muutoksen mahdollisuus, mutta mitä kohti hän sitten ehdottaa yhteiskunnallisen muutoksen kehittyvän? Hänen mukaansa vastaus on siellä missä kriisikin, sosiaalidemokratiassa: "Sosiaalidemokratia ei edusta ihannetulevaisuutta, eikä se edusta edes ihannemenneisyyttä. Mutta tämänhetkisistä tarjolla olevista vaihtoehdoista se on parempi kuin mikään muu."

lauantai 4. tammikuuta 2014

Klovni Sebastian & Jarmos @ Finlandia

Eckerö Linen Finlandia-laivalla esiintyvä Klovni Sebastian on ehdottomasti paras ikinä näkemäni klovni! Jutut osuvat ja uppoavat niin pienempään yleisöön kuin omiaan puuhailevaan aikuisväestöönkin. Kannattaa olla paikalla esityksen aikana!

Jarmos-yhtye puolestaan on laivasopivaa tanssimusiikkia: ehkä toistan itseäni, mutta täytyy sanoa laivabändidiskurssin olevan suotta kovin morkkaavaa - on se vaan kivaa kuulla livemusiikkia.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa.

"Jos vilkaiset satelliittien Kaukoidästä ottamia yökuvia, huomaat hämmästykseksesi suuren alueen, jossa ei näy valoja lainkaan."


Atena 2013. 12. uudistettu painos. Suom. Antti Immonen. Alkuteos Nothing to envy - ordinary lives in North Korea. 436 s.

Tuntematon kiehtoo. Pohjois-Korea on käsittämätön tragedia, dystopia ja samalla jonkinlaista sosiaalipornoa ensimmäisen maailman ihmisille. Suljetun maan kirjoittaja Barbara Demick oli alun perin Los Angeles Timesin toimittajana Koreassa ja teki lehteen haastattelusarjan Pohjois-Koreasta loikanneista ihmisistä. Samojen haastattelujen ja muun taustatyön pohjalta Demick on kirjoittanut Suljetun maan.

Suljettu maa onnistuu kuvaamaan pohjoiskorealaista arkea pitkähköllä aikajänteellä, jonkinlaisesta pärjäämisestä ruokapulan kautta nälänhätäkatastrofeihin. Suljettu maa esittelee ruokapulan synnyttämää kekseliäisyyttä: "Naiset jakoivat keskenään ruoanlaittovihjeitä: Jos valmistat maissiruokia, älä heitä pois tähkien suojuslehtiä, ruoteja, lehtiä ja vartta - viskaa ne kaikki myllyyn. Vaikkeivät ne ravitsekaan, ne täyttävät. Keitä nuudeleita ainakin tunnin, niin ne turpoavat suuremmiksi. Lisää muutamia ruohoja keittoon, jotta siinä näyttäisi olevan vihanneksia. Jauha pettua ja leivo siitä pieniä leipiä."

Suljettu maa tuo hyvin esiin häpeän ja syyllisyyden, jota Pohjois-Koreasta selvinneet, loikanneet kantavat mukanaan. "Nälkiintyminen tappaa omalla tavallaan. /--/ Tappajalla on vielä eräs julma piirre: se kiinnittää katseensa kaikkein viattomimpiin ihmisiin, jotka eivät koskaan varastaisi ruokaa, valehtelisi, petkuttaisi, rikkoisi lakia tai pettäisi ystävää. Tämän ilmiön italialainen kirjailija Primo Levikin huomasi Auschwitzista päästyään, kun hän kirjoitti, että hän ja muut selviytyjät eivät halunneet nähdä toisiaan enää koskaan sodan jälkeen, koska he kaikki häpesivät tekojaan." Yksi kirjan loikkareista, rouva Song, sanallistaa tilanteen näin: "Yksinkertaiset ja hyväsydämiset ihmiset, jotka toimivat heille opetetulla tavalla - he kuolivat ensimmäisinä."

Suljettu maa saa ajattelemaan tottelevaisuutta hyvyyden mittarina, tottelemattomuutta (ja siihen liittyvää riskiä) selviytymisen mittarina sekä jonkinlaisen marttyyriyden glorian ("en varasta koska se on väärin" -ajattelusta seuraavan menehtymisen) suhdetta selviytymisen häpeään: "Syyllisyys ja häpeä ovat pohjoiskorealaisten loikkareiden keskuudessa yleisiä. Monet vihaavat itseään niiden asioiden vuoksi, joita ovat joutuneet tekemään selvitäkseen."

Tuntuu niin väärältä, että ihmiset, jotka ovat kokeneet kauheita asoita elämässään saavat vielä hävetä selviytymistään ja kokea syyllisyyttä siitä - mikä taakka! Myös täysin toisenlaiseen yhteiskuntajärjestelmään sopetuminen on hankalaa: "Totalitaarisesta valtiosta paenneelle ei ole helppoa elää vapaassa maailmassa. Loikkarin on löydettävä itsensä uudelleen maailmassa, joka tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia. Asuinpaikan, työn ja vaatteiden valitseminen /--/ voi olla täysin lamauttavaa ihmiselle, jonka puolesta valtio on tehnyt kaikki päätökset koko elämän ajan." Valinnanvaikeuden lisäksi loikkareiden itsetuntoa syö se, että koko heidän entisellä elämällään Pohjois-Koreassa ei olekaan enää painoarvoa - kotimaassa hankittu koulutus ei ole lainkaan pätevä, Pohjois-Koreassa tarvittuja kykyjä ja tietoja ei ehkä lainkaan tarvita sen rajojen ulkopuolella.

Köyhyys on ehkä aina suhteellista, lukuun ottamatta nälänhätää, jossa ei ole mitään suhteellista. Ennen nälänhätiä, ruoka- ja tavarapulaa, sähkönjakelun jatkuvia katkoja ja infrastruktuurin hidasta romuttumista tavallinen pohjoiskorealainen tuntui elävän omien normiensa mukaista tavallista elämää ja olevansa suhteellisen tyytyväinen siihen. Minulle uutta tietoa oli se, että Korean jakamisen jälkeen parinkymmenen vuoden ajan pohjoinen oli etelää rikkaampi - ja sittemmin kehitys on kulkenut hyvin eri suuntiin rajalinjan eri puolilla.

Suljettu maa on mielenkiintoista luettavaa Pohjois-Korean arjesta. Uudistettu painos sisältää jalkisanat, jotka on irjoittettu vuonna 2013. Jälkisanoissa käsitellään myös Kim Jong-unin valtaanastumista ja sen seurauksia, joten sikäli teos ylettyy nykyaikaan saakka, vaikka pääpaino on vuosikymmenissä Korean jakamisesta (1953) 1990-luvulle.