sunnuntai 28. elokuuta 2016

Aino Venna Duo @ Venetsialaiset, Allas Sea Pool, Helsinki



Aino Venna Duo esiintyi elokuisen illan pimeydessä Allas Sea Poolilla Katajanokalla. Keikka oli syleiltävän tunnelmallinen ja sopi täydellisesti miljööseen. Aino Vennan tumma ääni oli yhtä elokuun yön kanssa, ja taustalla ruotsinlaivat rantautuivat ja Suomenlinnan lautta rantautui ja loittoni jälleen.

Allas vaikuttaa hienolle paikalle, jota tosin kovin moni ei tuntunut ainakaan kyseisenä iltana vielä löytäneen. Myös meidän seurueemme oli paikalla ensimmäsitä kertaa, ja konsepti vaikutti viehättävältä. Pitää toivoa, että suomalainen ulkoilmakausi riittää siihen, että Allas kulttuuritapahtumien järjestämispaikkana säilyttää olemassaolonsa, sillä juuri tällaisia paikkoja ja tapahtumia Helsinkiin kaivataan lisää.

Altaalla ilahduttavaa oli myös se, että paikassa on paljon avointa ja vapaata, epäkaupallista tilaa, jossa voi istua, kävellä tai oleilla vapaasti ilman, että tulee olo, kuin istuisi ravintolan pöydässä tilaamatta mitään.

Obin ugrilainen kansallisteatteri Aurinko: Eikä päivä pääty @ Stage-festivaali, Korjaamo, Helsinki



Obin ugrilainen kansallisteatteri Aurinko vieraili Helsingissä Stage-festivaaleilla Korjaamolla elokuun lopussa. Helsingin Sanomat uutisoi teatterivierailusta ja jutussa mainittiin esitettävän näytelmän Eikä päivä pääty olevan "aivan uudenlainen avaus" ja "modernia teatterikerrontaa".

Minulle näytelmän katsomiskokemus oli pikemminkin voimakas kokemus kulttuurieroista. Jos Eikä päivä pääty on moderni, millaista sitten on perinteinen teatteri? On mahdotonta kuvitella, että mikään suomalainen teatteri esittäisi ohjelmistossaan tätä näytelmää.

Eikä päivä pääty -näytelmässä on kaksi  kirgiisikirjailija Tšingis Aitmatovin (1928 - 2008) tekstiä, Legenda äidistä ja Kalanainen. Molempien juonenkulku on varsin ennalta-arvattava. Legenda äidistä -osio kertoo äidin ja pojan suhteesta. Poika jää sotavangiksi, häntä kidutetaan, häneltä pyyhitään muisti ja identiteetti ja hänestä tulee uuden isäntänsä orja. Kun poika on kadonnut, äiti lähtee etsimään poikaansa ja yrittää kaikkivoivan äidinrakkauden nimissä pelastaa pojan.

Kalanainen lähtee liikkeelle kuin perinetinen satu: on kolme veljestä kosiomatkalla. Kaksi ensimmäistä veljeksisistä on komeita ja he saavat vaimon. Kolmas on syntymästään rampa ja hän ei pääse naimisiin. Hän vetäytyy viettämään omaa elämäänsä ja merestä muodostuu hänelle rakas ja tärkeä paikka, jossa hän voi selvitellä ajatuksiaan. Kerran kalastaessaan merellä hänen verkkoonsa tarttuu Kalanainen, jonka kanssa mies harrastaa upeaa seksiä ja jota hän jää ikävöimään ja etsimään mutta jota hän ei enää koskaan löydä. Sen sijaan Kalanainen synnyttää miehelle pojan, jonka kanssa mies kalastaa ja joka osoittautuu maagisen hyväksi kalastajaksi.

Legenda äidistä -osan tarina on jopa alleviivaavan allegorinen kertomus pienten kansojen asemasta ja olemassaolon vaikeudesta Venäjällä. Kalanainen puolestaan on myyttisempi ja mysteerisempi tarina, jota voisi tulkita esimerkiksi kansan synnyn myyttinä tai kuvana kansan ja luonnon suhteesta.

Näytelmä toteutettiin viidellä kielellä, mikä oli myös sangen erikoinen kokemus, mutta toimi yllättävän hyvin. Näyttelijöiden repliikit olivat hantia ja mansia (oliko toinen osio toista ja toinen toista vai käytettiinkö kieliä rinnakkain läpi koko näytelmän, sitä en osaa sanoa). Aina näyttelijän sanottua repliikkinsä kertojanääni sanoi saman venäjäksi. Samanaikaisesti repliikit oli tekstitetty suomeksi ja englanniksi. Venäjänkielinen kertojanääni paitsi tulkkasi repliikit, toimi myös varsinaisena kertojanäänenä näytelmässä: se, minkä näyttelijät näyttelivät, kerrottiin myös kielellisesti (suullisesti venäjäksi, kirjallisesti suomeksi ja englanniksi) ja toisaalta kertojanääni vei tarinaa eteenpäin.

Kertojanäänen käyttäminen tuntui melko kummalliselta ratkaisulta. Siinä missä kummankaan osion juoni ei ollut järin yllätyksellinen, juonta vietiin eteenpäin paitsi näyttelijöiden voimin myös kertojanäänen voimin ja osin päällekkäisesti, siis kertoen sama asia kahteen kertaan - lavalla ja kertojanäänen kertomana. Tästä syntyi osoittelevan jankkaava vaikutelma, ihan kuin olisi haluttu varmistaa, että katsoja nyt varmasti ymmärsi näkemänsä. Jäin miettimään, miten näytelmää esitetään Venäjällä. Onko se siellä kolmikielinen (hanti, mansi, venäjä) vai riittääkö näytelmälle katsojia vain hantin- ja mansinkielisenä? Miten katsomiskokemus muuttuu, jos näytelmästä poistaa tekstityksen ja tulkkaavan kertojanäänen?

Näytelmän toteutuksessa oli hienoja onnistumisia. Kun äiti Legenda äidistä -osioissa ratsastaa kamelilla autiomaassa etsimässä poikaansa, äidin roolihahmo nousi lavan keskellä olleen täytetyn juuttisäkin päälle ja säkki nostettiin ilmaan. Äiti ratsasti huojuen kamelilla pimeän näyttämön keskellä mukanaan pieni lyhty ja huhuili poikaansa. Illuusio autiomaasta oli vakuuttava. Myös Kalanaisessa näyttämön käyttö merenä oli vakuuttavaa, tunnelma myrskystä välittyi hienosti. Musiikkia käytettiin olennaisena osana läpi näytelmän, ja se loi hyvin tunnelmaa.

Eikä päivä pääty -näytelmän tematiikka on kuitenkin sellainen, joka sai minut pohtimaan enemmän kulttuurieroja kuin varsinaisesti näytelmän sanomaa. Suomalaisille kysymys kansallisesta olemassaolosta ei ole samalla tapaa olennainen kuin se tuntui olevan hanteille ja manseille. Näytelmän toteuttamisessa oli oivaltavia ja moderneja piirteitä, mutta Hesarin jutun perusteella odotin toisaalta jotain senkaltaista katsomiskokemusta kuin millaisena Kristian Smeds esitti Tuntemattoman sotilaan Kansallisteatterissa vuonna 2007: tarinalla voi olla ikää, mutta sitä tulkitaan nykyajan näkökulmasta siten, että se tuntuu relevantilta nykykatsojasta; toisaalta ajattelin, että näytelmä voisi olla orwellilainen dystopia tai jopa scifimäinen tulkinta Aitmatovin teksteistä.

Odotushorisonttini ei lainkaan vastannut sitä, mitä lavalla tapahtui, joten olin katsomiskokemuksen jälkeen lähinnä hämmentynyt. Eikä päivä pääty oli ensi sijassa erikoinen kokemus, mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen. Tällainen mahdollisuus avata ikkuna toiseen kulttuuriin on harvoin tarjolla. Kiitos Stage-festivaali!

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Markku Rönkkö: Hajaannus



"Minulla on patja, tyyny ja peitto."


Like 2016. 316 s.

Markku Rönkön romaani Hajaannus kertoo mielen hajoamisesta - tai pikemminkin se keskittyy siihen, kuinka kertaalleen hajonnut elämä on saatu koottua jollakin lailla kasaan ja mitä sitten tapahtuu, kun kaikki hajoaa taas.

Romaanin metatasona kulkee subjektipuhe. Tarinaa kerrotaan pääosin kahden henkilöhahmon, Kirren ja Jalin, näkökulmasta. Molemmat ovat akateemisella uralla, Kirre tutkii feminismiä ja Jali on erikoistunut ulkopolitiikkaan, eritoten Venäjään ja Venäjän ja lännen suhteisiin. Sekä Kirre että Jali ovat hyvin urakeskeisiä ja kunnianhimoisia:

"Vähättelevä, varovainen asenne - - rassaa. Koko ajan puhutaan urapolusta. Ahdistavaa. Haluan uratien. Valtatien. Autobahnin ilman nopeusrajoituksia."

Kirre tutkii feminismiä. Romaanissa mainitaankin usein feminististen teorioiden klassikkonimiä, kuten Beauvoir ja Irigaray, joiden teorioiden pohjalta Kirre kirjoittaa väitöskirjaansa. Feminismi on kuitenkin hänelle myös henkilökohtaista:

"- - minun on ryhdyttävä oman elämäni performanssitaitelijaksi. En ole todella vapaa jos kiellän kokemuksen itseltäni. Olen kahleissa, muiden määrittelemä, vailla olemusta ja identiteettiä jos en tee valintoja ja valinnoissani todenna lakeja jotka olen itselleni luonut. Jos pidän ruumistani luonnontieteen objektiruumiina, en ymmärrä naiseutta itsessäni. Ruumiini on tilanne. Tilanteen ei saa antaa tulla. Tilanteeseen tulee mennä. Aion mennä."

Romaanin keskiössä on subjektius ja sen hajoaminen, mutta vaikka teoksessa esitelläänkin myös akateemisia teorioita, romaani käsittelee aihettaan kaunokirjallisesti, henkilöhahmojen kautta. Mitä ihminen voi kestää, ja mitä voi tapahtua, kun raja ylittyy? "Trauman kokenut ihminen kehittää minuuden, joka on trauman kokeneesta persoonallisuudesta erillinen. Sitä tyttöä hän minulle kuvailee. Ja se tyttö on varjo, joka ei jätä häntä rauhaan."

Hajaannuksessa on myös varsin herkullista henkilö- ja tilannekuvausta. Jali kuvailee erästä tapaamaansa naista näin:

"- - hänen kasvoillaan lepäsi tyyni rauha, mikä on ominaista henkilöille, joiden ammatiksi tulee toimistoapulainen, pesulanhoitaja tai salaatinpilkkoja ja jotka ylisummaan eivät ole suuria sivistyksen rakastajia."

Hajoamisen ympärillä arki puolestaan näyttäytyy asiana, "joka on tavallista ja toistuu, jossa mies juopuu liikaa, jossa väsyneenä tulee ajatus tappaa huutava lapsi, jossa virtsa karkaa ja kynsinauha lohkeaa, jossa mikään ei ole täydellistä eikä edes mieleistä".

Hajaannus on psykologinen romaani, joka kertoo mahdollisuuksien maailmasta ja selviytymiskeinoista, jotka eivät aina ole kauniita tai hyviä.

* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

torstai 11. elokuuta 2016

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja.



"Eräänä leutona ja pilvisenä päivänä elokuussa 1969 tuli bussi pitkin kapeaa tietä joka kulki erään etelänorjalaisen saaren kärjessä puutarhojen ja kallionkumpareiden, niittyjen ja metsiköiden välissä, ylös ja alas pieniä mäkiä ja jyrkkien mutkien läpi, välillä tietä molemmin puolin reunustamien puiden lomassa kuin tunnelissa, välillä suoraan kohti merta."


Like 2013. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos Min kamp. Tredje bok, 2009. 470 s.

Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan kolmas kirja kertoo lapsuudesta ja poikaiästä. Kirjaan on onnistuttu kuvaamaan sekä se riemu ja vapaus, joka kuuluu lapsuuteen, kuin myös lapsuuden varjopuolet, se, kuinka riippuvainen lapsi on ympäröivistä olosuhteista - perhesuhteista ja kaverisuhteista. Kolmas kirja on samanaikaisesti siis riehakas ja ahdistava lukukokemus.

Kirjan Karl Ove on herkkä poika, joka myös kärsii herkkyydestään. Hän itkee helposti ja koulussa, ala-asteen lopulla tai seiskaluokalla, häntä aletaan haukkua femiksi, koska häntä pidetään feminiinisenä. Häntä kutsutaan myös homoksi, mikä saa hänet kauhistumaan ja epäilemään omaa seksuaali-identiteettiään, vaikka tytöt pyörivät jatkuvasti hänen mielessään. Kolmas kirja muistuttaa aikuisia siitä, kuinka tärkeitä sosiaaliset suhteet ovat lapsuudessa ja varhaisteini-iässä. Ei sillä, etteivätkö ne olisi tärkeitä myöhemminkin, mutta Kolmas kirja näyttää yhteenkuuluvuuden ja joukkoon kuulumisen sekä hyväksytyksi tulemisen tarpeen tärkeyden.

Suhteita vanhempiin kuvataan eritoten kirjan alkupuolella. Suhde äitiin kuvataan leppoisampana:

"Äiti ajoi varovasti ja huomaavaisesti, ei koskaan välittänyt vaikka edellä ajava auto ajoi hitaasti vaan tyytyi matelemaan perässä. Hän ei suuttunut, hänellä oli aina aikaa auttaa, hän ei piitannut siitä että tavarat menivät rikki, sillä sellaista sattui, hänestä oli mukava jutella kanssamme, hän oli kiinnostunut siitä mitä me sanoimme, hän hemmotteli meitä sellaisella mikä ei ollut varsinaisesti välttämätöntä, kuten vohveleilla, pullalla, kaakaolla, vastapaistetulla leivällä."

Isäsuhde sen sijaan näyttäytyy hyvin kompleksisena. Isä on hahmo, jonka läsnäolo on painostavaa ja jonka toiminta on myös epäreilua, mutta jonka hyväksyntää kuitenkin haetaan. Isä luo perheeseen kontrollin tiukan ilmapiirin:

"Isä puolestaan yritti karsia elämästämme kaiken turhan: ruokaa syötiin siksi kun oli pakko, eikä syömiseen käytetyllä ajalla ollut mitään arvoa sinällään, kun katsoimme televisiota, katsoimme televisiota, eikä silloin juteltu tai tehty mitään muuta, pihassa meidän täytyi kulkea laattoja pitkin, ne oli asetettu nurmikolle juuri sitä tarkoitusta varten, kun taas suurella ja houkuttelevalla nurmikolla ei saanut kävellä, juosta eikä maata. - - Emme saaneet koskea isän työkaluihin, olipa sitten kyse vasarasta, ruuvimeisselistä, pihdeistä tai sahasta, lumikolasta ja harjasta, emme myöskään saaneet laittaa ruokaa keittiössä, emme edes leikata leipää itse, emmekä avata televisiota tai radiota. Jos olisimme saaneet, tavarat olisivat koko ajan olleet ties missä, mutta nyt kun meillä vallitsi tällainen järjestys, kaikki oli omalla paikallaan, ja jos äiti tai hän käytti niitä, se tapahtui hallituissa, tarkoituksenmukaisissa oloissa."

Lapsuuden oivallukset kuvataan konkreettisten asioiden kautta. Eräänä päivänä kotiin tulee kirje, jossa lukee Norunn. Karl Ove hämmentyy nimestä ja kysyy hiuksia kuivaavalta äidiltään, kenelle kirje oikein on tullut. Äiti laskee föönin käsistään ja toteaa, että Norunn on hänen nimensä. Karl Ove kieltää tämän painokkaasti, mihin äiti toteaa, että Norunn on hänen nimensä - joskin toinen nimensä, hän on Sissel Norunn. Tieto tulee Karl Ovelle aivan uutena, ja se saa hänet aivan raiteiltaan:

"Olin järkyttynyt sisimpiä syövereitäni  myöten. En niinkään nimestä kuin siitä etten ollut tiennyt mitään. Että äidillä oli nimi josta en ollut tiennyt.
        Oliko olemassa muutakin mitä en tiennyt?"

Lapsuus näyttäytyy aikana, jolloin oman maailman rajat avautuvat jatkuvasti. Vastaan tulee maailmaa mullistavaa tietoa ja maailma avautuu myös konkreettisesti, kun seikkaillaan kavereiden kanssa ulkona ja päädytään ties minne.

Knausgård onnistuu kuvaamaan myös lapsuuden päähänpistoja samastuttavasti, mistä käy esimerkiksi viehtymys tulitikkuleikkeihin - kuinka jännittävää on vain mennä jonnekin ja sytyttää jotakin palamaan ja sitten koettaa sammuttaa palo, kuinka tulitikkuleikkien kautta voi kokeilla oman kaikkivoipuudensa rajoja.

Kolmas kirja tuntuu päättyvän siihen, missä varhaisteini-ikä loppuu. Ystävyyksiä on syntynyt ja loppunut, ensimmäiset rakkaussuhteet - nuo, joiden pituutta mitataan päivissä - on koettu ja äiti on ostanut pojalleen ensimmäisen deodorantin. Lapsuus on ohi.

* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
17. Kirjassa juhlitaan

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Kallio Block Party 2016


Kallio Block Party järjestettiin 6.8. ja tapahtumia oli tänä vuonna Linjoilla ja Tokoinrannassa. Ihmisiä oli liikkeellä huikean paljon ja tapahtumalla oli myös esiintymislavoja enemmän kuin minään aikaisempana vuonna.

Tunnelma oli hauska ja leppoisa, mutta kieltämättä kävi mielessä, mikä mahtaa olla partyjen kohtalo tulevaisuudessa - osallistujamäärä oli jo niin valtaisa, että alkuvuosien korttelijuhlasta ollaan otettu iso harppaus kohti kansanjuhlaa, sekä hyvässä että pahassa.

Suuri kiitos vapaaehtoisille, jotka mahdollistivat hyvät kemut!