Tammi 2023. Suom. Aleksi Milonoff. Nextoryn e-kirja. Editiossa ei kerrota sivumäärää.
Emily St. John Mandelista on salakavalasti tulossa yksi lempikirjailijoistani. Pidän todella hänen vähäeleisestä tavastaan kertoa tarinoita. Ennen Lasihotellia olen kuunnellut hänenltä dystopiaromaanin Asema 11, joka sijoittuu tuhon jälkeiseen tulevaisuuteen maapallolla.
Lasihotellin keskeinen tematiikka liittyy mielestäni elämänvalintoihin ja elämän hallitsemattomuuteen. Romaanissa on useita keskeisiä henkilöhahmoja, esimerkiksi Vincent ja hänen veljensä, jotka ovat kotoisin syrjäisestä pikkukylästä, jonne on rakennettu megarikkaille tarkoitettu hotelli, josta romaanin nimi tulee. Ehkä romaanin sanomana on, että kaikkien elämä on eräänlainen lasihotelli - läpinäkyvä, särkyvä, teennäinen, muuttuva; vaikka joskus asiat vaikuttaisivat pysyviltä ja ikuisilta, ne eivät sitä kenellekään ole. Maailmassa on läsnä myös monia rinnakkaismaailmoja, erilaisia kokemuksia ja tulkintoja - romaanissa otetaan esiin esimerkiksi rahan maailma ja varjomaailma.
Romaanin poetiikka, tai elämän monitulkintaisuus, tulee esille Vincentin ja Jonathanin käymän dialogin lopussa:
‘Ihan totta? Mitä siinä luki?’
‘Yhden filosofin viimeiset sanat, usko tai älä. Olin törmännyt sanoihin jossain kirjassa ja ihastunut niihin.’
‘Pikkuvanhaa mutta synkkää’, Jonathan sanoi. ‘En uskalla edes kysyä.’
‘Korjaa minut pois. Onhan siinä jotain kaunista. Eikö olekin?’
‘Ehkä jos on temperamenttinen kolmetoistavuotias tyttö’, Jonathan sanoi, ja Vincent heitti häntä tyynyllä. Vincent ei kertonut, että hänen äitinsä oli kuollut kaksi viikkoa aiemmin tai että hänen veljensä oli väijynyt nurkan takana ja nähnyt teon, tai että hänellä ylipäätään oli veli. Jokaisesta tarinasta voi jättää paljon pois.”
Vincentille avautuu pääsy yhteiskunnalliseen nousuun hänen työskennellessään Lasihotellin vastaanotossa ja hotellin omistavan rikkaan liikemiehen tarjotessa hänelle mahdollisuutta tulla liikemiehen edustusvaimoksi ilman avioliiittoa. Vincent pääsee kokemaan maailmaa, jossa päivät voi täyttää shoppaillen ja edustaen, kunhan osaa näytellä roolinsa hyvin. Tuossa elämässä Vincentillä ei ole aitoja ihmiskontakteja kenenkään kanssa, kunnes hän ystävystyy erään Mirellan kanssa, joka myös on lähtöisin köyhistä oloista. Mirella määrittelee osuvasti, mitä tarkoittaa rahan valtakunta: “Tiedätkö, mitä olen oppinut rahasta? Kun mietin, miksi elämä Singaporessa tuntui suunnilleen samalta kuin Lontoossa, tajusin että raha on oma maansa."
Kun Vincentin elämä rikkaana vaimona päättyy, kaikki muuttuu jälleen. Kaiken arvaamattomuutta ja lainausmerkeissä sitä kuinka "kaikki on mahdollista" mielestäni alleviivaa romaanin tapahtumien sijoittuminen Amerikkaan. Kuka tahansa voi rikastua hetkessä, kuka tahansa voi menettää kaiken hetkessä. Hyvinvointivaltio ja korkea veroprosentti jotenkin kehystävät asiat eri tavoin.
Toinen rahan maailmasta äkisti putoava hahmo on Leon, liikemies, joka on sijoittanut koko omaisuutensa rahastoon, joka paljastuu pyramidihuijaukseksi. Leonin ja hänen vaimonsa rahat yksinkertaisesti loppuvat ja valtavan asuntolainan ottaneina, talon menetettyä arvonsa, he päättävät lähteä tien päälle. Muutos on heille yllättävä, tavallaan käsittämätönkin, mutta samalla huumaavan vapauttava:
“Kierrellessään talossa viimeisen kerran Leon aisti, että talo oli jo luopunut heistä, kuin ilmassa olisi leijaillut tyhjyys. Suurin osa huonekaluista ja tavaroista oli yhä paikoillaan, keittiön seinällä oli kalenteri, kaapissa kahvikuppeja ja hyllyssä kirjoja, mutta huoneet tuntuivat jo autioilta. Leon ei olisi voinut kuvitellakaan, että he päätyisivät hylkäämään talonsa. Hän oli ajatellut, että sellainen teko hautaisi ihmisen häpeän syvyyksiin, mutta moottoritiellä varhaisaamun valossa talon hylkääminen herätti voitonriemua. Leon ajoi pois pihalta, ja muutaman käännöksen jälkeen he olivat matkalla moottoritiellä iäksi pois.”
Tien päälle lähtemistä ei mitenkään glorifioida: Leon ja Marie eivät ole enää nuoria, ja he elävät köyhästi ja tekevät hanttihommia milloin missäkin. Elämäntavan äkillinen muutos tekee varjomaailman Leonille yhtäkkiä todellisemmaksi:
“Kiertolaiselämässä oli myös aitoja onnen hetkiä. Leonista oli ihanaa istua rannalla Marien kanssa. Huolimatta kaikesta siitä, mitä he olivat menettäneet, hän tunsi usein itsensä onnekkaaksi, kun sai olla Marien kanssa täällä, tässä elämässä.
Mutta tämä oli varjomaa, jonka Leon oli nähnyt aiemmin vain osittain, maa kuilun reunalla. Totta kai hän oli aina tiennyt varjomaasta, nähnyt sen slmiinpistävimmät linnakkeet: pahvista kyhätyt majat siltojen alla, puskista pilkistävät teltat moottoriteiden varsilla, umpeen laudoitetut talot joiden yläkerrasta paistoi valo. - - Leon oli nähnyt varjomaan, sen laitamat ja merkit, mutta oli aina ajatellut etteivät ne liittyneet millään lailla häneen.”
Leonin ja Marien kiertolaiselämän kuvauksessa Lasihotellin tematiikka sivuaa myös Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden teemoja:
“‘Kuljemme niin kevyesti tässä maailmassa’, Marie sanoi, siteerasi väärin erästä Leonin lempilaulua, ja hetken hän ajatteli hellästi, että Marie puhui yleisellä tasolla, tarkoitti koko ihmiskuntaa, yksilöitä joiden elämä jättää maan päälle vain pienen jäljen, mutta sitten hän ymmärsi Marien tarkoittavan heitä kahta, eikä hänen puistatuksensa johtunut viilenevästä yöstä. Vähän alle nelikymppisinä he olivat päättäneet, etteivät hankkisi lapsia, mikä oli tuntunut silloin järkevältä keinolta välttää turhia taakkoja ja sydänsuruja, ja valinta oli kyllä helpottanut elämää ja tuonut mukanaan eräänlaisen autuaan keveyden, jota hän oli aina arvostanut. Mutta taakka saattoi olla myös ankkuri, ja Leon olikin ajatellut viime aikoina, ettei häntä haittaisi olla lujemminkin kiinni tässä maailmassa.”
Lasihotellin kerronnassa tapahtuu paljon käänteitä, ja kerronta fokalisoituu useiden hahmojen kautta. Eräs sivuhenkilöistä on sama kuin Asema 11:ssa. Kuitenkin tärkeämpää kuin se, mitä tapahtuu, on se, miten tapahtumista kerrotaan ja miten hahmot ne kokevat.
