Repin @ Ateneum, Helsinki

Ilja Repinin (1844-1930) näyttely avautui Ateneumissa 27.4. ja onnistuin ostamaan lipun avauspäivälle. Koronatilanteessa liput on ostettava etukäteen ja näyttelyn sisäänpääsy on porrastettu. Käytännön järjestelyt Ateneumissa sujuivat sutjakkaasti: rakennukseen ei tarvinnut jonottaa, ja itse näyttelyyn jonottaminen kesti vain joitakin minuutteja. Näyttelysaleissa oli väljää. 

Kriittistä palautetta voisi antaa siitä - Ateneumille vai itselleni? -, että ainakin tiistaina näyttely oli auki vain kuuteen illalla, ja puolessavälissä meillä alkoi tulla jo kiire poistua. Lippua ostaessa kannattaa siis olla tarkkana siitä, että mahdollisuuksien mukaan (näyttely on jo ainakin osittain loppuunmyyty) hankkisi riittävän aikaisen sisäänmenoajan.

Mutta itse näyttelystä! Olipa virkistävää päästä pitkästiä aikaa taidenäyttelyyn, ja Repin-näyttely on kauden varma korkkaaja. Taulut ovat osin tuttuja ja kerrassaan upeita. Näyttelyssä on esillä niin historiallisia maalauksia kuin muotokuviakin. 

Kiinnostavinta näyttelyssä oli se, että joistakin teoksista on esillä ikään kuin eri versioita: luonnoksia, harjoitelmia ja lopullinen maalaus. Yksi tällaisista maalauksista on Zaporogit kirjoittavat pilkkakirjettä Turkin sulttaanille (1891). Oli ajatuksia herättävää vertailla valmista maalausta luonnokseen ja harjoitelmaan, tutkia, keitä henkilöitä lopulliseen tauluun on otettu mukaan ja millaisia muutoksia heidän olemukseensa on tehty.

Myös näyttelyn muotokuvat ovat vaikuttavia ja ilmeikkäitä, etenkin ajan julkkiksista maalatut taulut. Näyttelyssä on myös tauluja Repinin perheenjäsenistä - vaimosta ja lapsista - mutta ne osoittautuivat jotenkin sieluttomammiksi. Tämä havainto sai pohtimaan, mikä ero on perheenjäsenten ja muiden henkilöiden muotokuvan tekemisen prosessissa. Muotokuvahan on aina tulkinta - miksi tulkinta perheenjäsenistä tuntui jääneen pinnallisemmaksi?

Matt Haig: Huomioita neuroottiselta planeetalta

 

Aula & co 2019. Suom. Sarianna Silvonen. 313 s. 

Matt Haigin helposti lähestyttävästi ja tarinallisesti kirjoittama teos Huomioita neuroottiselta planeetalta käsittelee nykyihmisen stressiä ja ahdistusta maailmassa, jossa tuntuu olevan kaikkea liikaa. Huomioita neuroottiselta planeetalta keskittyy jossain määrin internetiin, sosiaaliseen mediaan ja paniikkihäiriöön, joista kahden ensimmäisen osalta ote tuntuu jollakin tavoin 2000-lukulaiselta, siis hieman vanhanaikaiselta; sosiaalinen media ja siellä käyttäytyminen muuttuvat molemmat niin nopeasti (mikä liittyy kylläkin suoraan kirjan tematiikkaan!), että niistä kirjoitetut sisällöt vanhenevat nopeasti. Haigin teoksessa on kuitenkin paljon ajatuksia antavaa sisältöä, vaikka siinä ei juurikaan mitään "uutta" ole. Haig kirjoittaa vahvasti oman kokemuksensa pohjalta, mikä tuo teokseen vahvasti inhimillisen otteen. 

Teos kootsuu lyhyistä luvuista, jotka on otsikoitu ja jotka muistuttavat rakenteeltaan esseen hahmotelmia. Teoksen loppupuolella on luku "Yksinkertaisia ehdotuksia uuteen alkuun", jossa Haig summaa aiemmin teoksessa kuvailemiensa ongelmien mahdollisia ratkaisuja: "Vähemmän on enemmän. Ylikuormitettu maailma kuormittaa myös mieltä. Se valvottaa myöhään ja häiritsee unta. Se johtaa siihen, että murehtii aamukolmelta vastaamattomia sähköposteja. Äärimmäisessä tapauksessa se voi aiheuttaa paniikkikohtauksen ruokakaupan murohyllyllä. - - Kun kaikkea on enemmän, ongelmiakin on enemmän. Karsi elämästäsi kaikki turha. Poista kaikki, mitä et tarvitse."  

Edellisessä ajatuksessa ei tosiaankaan ole mitään uutta tai mullistavaa. Mutta mistä sitten koostuu se, mikä elämässä edustaa "turhaa"? Mikä siis on "liikaa", se, mitä pitäisi poistaa, jotta jäljelle jää olennainen? Haig hahmottelee koululaitoksen vastuuta "käänteisten tietoisuustaitojen" opettajana: "Läpi kouluvuosien meille opetetaan eräänlaisia käänteisiä tietoisuustaitoja. Ikään kuin tulevaisuudentutkimusta, jossa matematiikan, kirjallisuuden, historian, tietojenkäsittelyn tai ranskan verukkeella meitä harjoitetaan ajattelemaan jotakin muuta hetkeä kuin sitä, jota parhaillaan elämme. Kokeen hetkeä. Työpaikan saamisen hetkeä. Sitä hetkeä, jona olemme aikuisia. Ihmisyyden ihme latistuu, kun emme pidä oppimista arvossa sen itsensä takia vaan ainoastaan siksi, mitä sen avulla voimme saavuttaa." Tässä näkyy myös hyötyajattelun kritiikki: asioilla itsessään ei ole arvoa, vaan sillä, mitä niillä voidaan saavuttaa - ja saavuttaminen ei tapahdu nyt, vaan tulevaisuudessa. Tällainen asenne johtaa Haigin mukaan epäläsnäolemiseen tässä hetkessä, mikä puolestaan on vieraannuttavaa.

Haig käsittelee aikaa ja nykyihmisen kokemusta kiireestä. Hänen mukaansa meillä pitäisi olla enemmän aikaa kuin koskaan, sillä viimeisen sadan vuoden aikana teollisuusmaiden asukkaiden elinajanodote on yli kaksinkertaistunut ja käytössämme on enemmän aikaa säästäviä laitteita ja teknisiä keksintöjä kuin koskaan ennen: "Sähköpostit ovat nopeampia kuin kirjeet. Sähköiset lämmittimet ovat nopeampia kuin tulisijat. Pyykinpesukoneet ovat nopeampia kuin käsin pyykkääminen pesualtaassa tai joessa. Aikaa vievät toimenpiteet kuten hiusten kuivumisen odottelu tai viidentoista kilometrin päähän matkustaminen tai veden keittäminen tai tiedonhaku tapahtuvat nykyään lähes hetkessä. Meillä on aikaa ja vaivaa säästäviä laiteita, kuten traktoreita, autoja, pesukoneita, tuotantolinjoja ja mikroaaltouuneja."

Vaikka tilanne on yllä kuvatun kaltainen, kokemus kiireestä on silti tosiasia: "Mutta kuitenkin vietämme suuren osan elämäämme ainaisen kiireen vallassa. Väitämme, että haluaisimme esimerkiksi lukea enemmän, oppia soittamaan jotakin instrumenttia, käydä kuntosalilla, tehdä vapaaehtoistyötä, laittaa itse ruokaa, kasvattaa mansikoita, tavata vanhoja koulukavereita tai harjoitella maratonia varten... jos meillä vain olisi aikaa." "Huomaamme usein toivovamme, että päivässä olisi enemmän tunteja, mutta siitä ei olisi mitään apua. Ongelma ei selvästikään ole siinä, että meillä olisi liian vähän aikaa. Ongelma on siinä, että meillä on liian paljon kaikkea muuta."

Haigin mukaan kiireen ongelma ei siis johdu ajan vähyydestä vaan "kaiken muun" määrästä. Nykyajassa olevaa, informaatioyhteiskunnalle tyypillistä vaihtoehtojen ja tarjonnan ylitsepursuavaa määrää Haig lähtee hahmottelemaan historiassa tapahtuneen muutoksen kautta:

"Vuoteen 1600 mennessä Englannissa julkaistiin vuosittain - - noin 400 eri kirjaa - kymmenen kertaa enemmän kuin edellisen vuosisadan aikana. Vaikka sanotaan, että runoilija Samuel Taylor Coleridge oli viimeinen ihminen, joka luki kaiken, se on mahdotonta. Hän kuoli vuonna 1834, jolloin maailmassa oli jo miljoonia kirjoja. On kuitenkin mielenkiintoista, että hänen aikalaisensa saattoivat uskoa, että oli mahdollista lukea kaikki. Nykyään kukaan ei mitenkään voisi uskoa sellaista."

Informaatioyhteiskunnassa on puhuttu pitkään tiedonhaun tärkeydestä - kuinka on olennaista opetella tiedonhaun taitoja ja mediakriittisyyttä, kuinka kaikki tieto näyttää olevan napinpainalluksen päässä, kunhan sitä osaa hakea ja kunhan osaa olla mediakriittinen. Toisaalta on puhuttu myös tiedon kuratoimisen taitojen tärkeydestä - kun kerran tietoa on loputtoman valtavasti, sitä pitäisi paitsi pystyä arvioimaan, myös lajittelemaan, luokittelemaan ja järjestämään. Vanhanaikaiseksi on leimattu "pänttääminen" eli se, että ihminen muistaisi jotakin tietoa ihan itsekin. Tämä tuntuu kummalliselta. Kuinka voi etsiä, kuratoida ja arvottaa tietoa, jos itsellä ei ole mitään tietoa? Mitä johtopäätöksiä löydetystä tiedosta voi tehdä, jos sitä ei voi suhteuttaa tai kontekstualisoida mihinkään jo tietämäänsä tietoon? Paradoksaalista.

Kuitenkin nykyihminen on Haigin kuvaaman ongelman äärellä: kukaan ei enää kuvittele, että olisi mahdollista "lukea kaikki". Silti tämäkin on ongelma: "Hukumme kirjoihin ja tv-sarjoihin. Kuitekin voimme lukea vain yhtä kirjaa - tai katsoa yhtä tv-sarjaa - kerrallaan. Olemme moninkertaistaneet kaiken, mutta olemme yhä yksittäisiä ihmisiä. Jokaista meistä on vain yksi kappale. Ja olemme kaikki pienempiä kuin internet." Koska tarjontaa on liikaa yhdelle ihmiselle, on tehtävä valintoja: "Jotta voisimme nauttia elämästä, meidän täytyy ehkä lakata ajattelemasta, mitä kaikkea emme ikinä ehdi lukea ja katsella ja sanoa ja tehdä, ja alkaa pohtia miten voisimme nauttia maailmasta omien rajojemme sisällä. Miten voisimme elä inhimillisessä mittakaavassa." Valinnanvaikeudestakin on kirjoitettu viime vuosina paljon - olipa kyse sitten treffiseuran, elämänkumppanin tai puhelinliittymän valitsemisesta. Ongelma ydin on ehkäpä Haigin mainitsemassa "inhimillisessä mittakaavassa": koska ihminen on rajallinen olento, hän ei voi tehdä, toimia ja valita rajattomasti. Elää rajattoman pitkään. Olemme siis saman ongelma äärellä kuin Prometheus, Aatami ja Eeva tai pikkulapsi supermarketin karkkihyllyn edessä. Kaikkea ei voi saada. Ja se ahdistaa. Ja opettavaisten tarinoiden mukaan kuuhun kurkottamisella on katajaan kapsahtamisen seuraus: ihminen on sidottu rajallisuuteensa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö voisi unelmoida ja pyrkiä kohti unelmiaan. On vain tehtävä valintoja ja yritettävä kyetä sitoutumaan niihin. Rajattava. Löydettävä "inhimillinen mittakaava". Tehtävä omia valintoja, sillä "Maailmoja on yhtä monta kuin asukkaitakin. Maailma on olemassa sisälläsi. Sinun kokemuksesi maailmasta ei ole objektiivinen, muuttumaton tekijä nimeltä 'Maailma'. Ei. Sinun kokemuksesi maailmasta on yhtä kuin sinun kanssakäymisesi maailman kanssa, sinun tulkintasi siitä. - - Luemme maailmaa omalla tavallamme. Mutta voimme myös jossain määrin valita, mitä luemme. Meidän on selvitettävä, mitkä asiat maailmassa surettavat, pelottavat tai hämmentävät meitä, mikä tekee meidät sairaaksi, tyyneksi tai onnelliseksi. Miljardien ihmismaailmojen joukosta meidän on löydettävä juuri se, jossa haluamme elää. Maailma, jota ei koskaan olisi, jos emme kuvittelisi sitä olemaan". 

Ahdistuksen ja mielenterveysongelmien juurisyyksi Haig nimeää jatkuvan muutoksen. Muutoksia tapahtuu yksilötasolla, mutta koska nyky-yhteiskunta tuntuu hurmioituneen muutoksen ihannoimisesta ja nimeää muutoksen ikään kuin itseisarvoksi, yksilö ajatuu ongelmiin. "Kun terapeutit etsivät mielenterveysongelmien alkusyitä, esiin nousee usein voimakas muutos ongelmista kärsivän ihmisen elämässä." Tämä tulkinta liittyy suoraan myös teoksen nimeen, Huomioita neuroottiselta planeetalta.

Ja koska ahdistuksen kohtaaminen tuntuu ikävältä, sen pakeneminen ja väistäminen on monesti helpompaa. Kuitenkaan "Tulipaloa ei voi sammuttaa kääntämällä huomionsa toisaalle".  "Tulipaloon pitää kiinnittää huomiota. Tuskasta ei voi selvitä nieleskelemällä pakonomaisesti, twiittaamalla tai ryyppäämällä. Jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin on pakko kohdata kärsimyksensä. On pakko kohdata itsensä. Maailma on täynnä asioita, joilla voi yrittää harhauttaa itseään, mutta lopulta meillä on vain yksi mieli."

Ahdistus, valitseminen ja rajallisuus ovat siis Haigin keskeisiä teemoja, ja hän käsittelee niitä ennen muuta suhteessa internetiin ja sosiaaliseen mediaan. Muita kiinnostavia, edellisiin liittyviä teemoja teoksessa ovat muun muassa todellisuuden ja sosiaalisen median suhde sekä yksinolon ja sosiaalisuuden suhde.

Todellisuudesta ja sosiaalisesta mediasta Haig kirjoittaa "Monta kymmentä vuotta ennen kuin kellään oli ensimmäistäkään sometiliä, Kurt Vonnegut sanoi: 'Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.' - - Magritte opetti meille, että piipun kuva ei ole piippu. Merkitsijän ja merkityn välillä on pysyvä juopa. Parhaan ystäväsi nettiprofiili ei ole paras ystäväsi. Päivitys siitä, että olet viettänyt päivän puistossa, ei ole puistossa vietetty päivä". Aitous, jota Haig sitaatissa käsittelee, liittyy suoraan inhimillisyyteen rajallisuuteen. 

Sen jälkeen, kun Huomioita neuroottiselta planeetalta on ilmestynyt, sosiaalinen media on muuttunut ja sen merkitys on vain kasvanut. Siinä missä vielä jokunen vuosi sitten tuntui ihan järkevältä argumentilta vetää raja "todellisuuden" ja internetin välille, nykyään raja tuntuu osin teennäiseltä. Onko piipun kuvasta siis jo tullut piippu? 

Yksin olemista ja sen suhdetta sosiaaliseen kanssakäymiseen Haig lähestyy amerikkalaisen kirjailija Edith Whartonin ajatusten valossa. Wharton kkuvaa yksinäisyyttä, sen sietämistä ja siitä nauttimista kodinsisustamisen metaforan kautta. Whartonin mukaan oma sisäinen koti kannattaa sisustaa niin upeasti, että tuntee olonsa tyytyväiseksi siellä ja ottaa mielellään vastaan vieraat, jotka haluavat tulla käymään, mutta on yhtä onnellinen silloinkin, kun väistämättä on yksin.

 Huomioita neuroottiselta planeetalta on empaattinen kanssakulkija sellaiselle lukijalle, jota edellä kuvatut kysymykset pohdituttavat, ja kannustaa tekemään omia ratkaisuja, kantamaan vastuun omista valinnoista ja omasta elämästä.

Pajtim Statovci: Bolla

 

"Luotuaan maailman jumala alkoi katua aikaansaannostaan."

Otava 2019. 239 s.

Pajtim Statovcin romaani Bolla on upea. Se on monitasoinen lukokokemus, joka jää mietityttämään pitkäksi aikaa. Romaanin päähenkilö on Arsim, kosovolaismies. Bolla kertoo mielestäni ihmisen yrityksestä elää omaa elämäänsä ja tehdä oikeita ratkaisuja. Romaani  ristivalottaa oivallisesti niin henkilöhahmonsa kuin ne olosuhteetkin, joissa he elävät. Pahuus ja hyvyys ovat rinnakkain läsnä, eikä niitä ole aina edes mahdollista erottaa toisistaan. Bolla on tragedia, ja juuri siksi niin puhutteleva.

Bolla jakautuu kolmeen osaan, mikä mielestäni kuvastaa Arsimin kolmea elämänvaihetta tai elämää. Lisäksi romaanissa on useita aikatasoja ja kollaasimaisia piirteitä. Romaanissa on paljon teemoja: rakkaus, perhe-elämä, sota, ulkopuolisuus, pakolaisuus, taitelijuus, elämänvalinnat... ja oikeastaan Bollasta on hyvin hankalaa kirjoittaa, koska sen sisältöä ei tee mieli paljastaa, vaikka kyse ei perinteisestä juoniromaanista olekaan. Bolla saa tarkastelemaan kriittisesti sitä, kuinka helppoa ulkoapäin on itse tuomita ihmisiä ja maailman ilmiöitä. Tästä aihepiiristä on helppoa poimia myös sitaatti kohdasta, jossa päähenkilö perheineen pakolaisena "Euroopassa" (mahdollisesti Saksassa) pohtii sitä, kuinka hänen lapsiinsa suhtaudutaan koulussa:

"Se, että lapsemme puhuvat sujuvasti eri kieliä, tuntevat erilaisa tapoja ja uskomuksia, ei heistä ilmeisesti rikastuta poikiemme elämää, päinvastoin rasittaa. Heidän opettajansa ajattelevat, etteivät lapsemme tarvitse albanian kieltä yhtä paljon kuin niitä kieliä, joita puhutaan ja opiskellaan heidän koulussaan, eikä Kosovoon ole jäänyt mitään sellaista, mitä ilman he eivät pärjäisi ja mistä kannattaisi tietää enemmän kuin niistä asioista, joista heille koulussa kerrotaan. - - Kun lapsemme eivät pärjää kokeissa, opettajat eivät anna heille tukiopetusta, vaan kohauttavat olkiaan ja sanovat, että huono menestys johtuu kaksikielisyydestä. Kun lapsemme aloittavat tappelun jonkun kanssa, opettajat eivät sano heille, että lyöminen on väärin, vaan että vaikka te olette tulleet tänne väkivallan keskeltä, täällä sitä ei suvaita, täällä ihmisiä ei saa lyödä, ja kun he myöhästyvät koulusta tai häiriköivät tunneilla, opettajat eivät anna heille jälki-istuntoa, vaan sanovat, että tämä maa ei ole mikään Kosovo, tässä maassa kouluun tullaan ajoissa ja toisten oppilaiden oikeutta oppia pitää täällä kunnioittaa."

Vaikeampi esimerkki samasta aihepiiristä on kosovolaisesta mielisairaalasta: ikään kuin "eurooppalaisin silmin" (joita romaanissa tässä kohdin edustaa tv-dokumentti ja osin myös Arsim) katsottuna suljetun laitoksen olot näyttäytyvät ihmisarvon vastaisina, samoin kuin se logiikka, joilla "potilaat" ovat laitokseen valikoituneet, mutta romaani näyttää oivaltavasti myös sen, millaista "potilaan" elämä laitoksen ulkopuolella voi olla.

Bolla käsittelee ihmisyyttä ja näyttää sen varsin raadollisena, kuitenkaan ottamatta kantaa tai moralisoimatta, mikä on romaanin vahvuus. (Niin kuin romaanissa heikkouksia olisi: ei ole.) Ja ehkä jonkinlaista armollisuutta on siinä, että vaikka Arsimin elämän voisi nähdä romaanin traagisuuden valossa vain sarjana virheitä, Arsim ei kuitenkaan jää rakentamaan identiteettiään sen varaan, mitä kaikkea hän on tehnyt ja kokenut, vaan jollakin lakonisella tavalla jättää lopulta aina entisen taakseen:

"Kävelen ohi toiselta puolelta katua ja käännän katseeni nopeasti pois. En tiedä, miksi edes käyn siellä, sillä en voi sanoa tuntevani syyllisyyttä, enkä velvollisuutta auttaa. Pikemminkin ajattelen, että minä saan olla ottamatta vastuuta. En voi sanoa tuntevani tuota miestä, vaan hänet joka tuo mies joskus oli, ja hänetkin pinnallisesti - -. Enkä tunne miestä, joka joskus tiesi jotakin tuosta miehestä, sillä häntäkään ei enää ole. Eikä sitä, mitä näiden kahden miehen välillä joskus tapahtui ja oli."