Noora Vallinkoski: Koneen pelko

 

"Koneen rikkoutuessa joudumme vastatusten oman osaamattomuutemme kanssa."

Atena, 2022. Nextoryn e-kirja, 268 s.

Pidin todella paljon Noora Vallinkosken esikoisromaanista Perno Mega City, ja niinpä tartuin Koneen pelkoon heti, kun huomasin sen ilmestyneen e-kirjapalveluun - enkä taida olla ainoa innostunut, sillä muistan lukeneeni romaanin olleen ilmestymisensä hetkellä Helsingin Helmet-kirjastojen jonotetuin teos.

Koneen pelko on teemoiltaan, henkilöhahmoasetelmaltaan ja miljööltään hyvin samantyyppinen kuin Perno Mega City. Päähenkilö on lähiössä (jota tässä romaanissa kutsutaan Aukoksi) kasvanut tyttö, romaanin nykyhetkessä nuori nainen, joka haluaa elää erilaista elämää kuin mikä Aukossa on mahdollista. Päähenkilö asuu isänsä ja veljensä Jeren kanssa lapsuudenkodissaan, kerrostaloasunnossa. Äiti on muuttanut vanhempien eron myötä kotoa pois, mutta asuu jossakin lähellä. Isä on rakennusmies, veli työtön (ja ainakin ajoittain) huumeidenkäyttäjä, jolla on Jaxon-niminen lapsi ex-tyttöystävänsä Suskin kanssa.

Romaani teemat - yhteiskunnan muutos teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskunnaksi, köyhyys ja näköalattomuus - ovat tuttuja Perno Mega Citystä. Samoin jokin päähenkilön havaintokulmassa: vaikka päähenkilö on tyttö, maailma, jossa hän elää, on hyvin miehinen. Miehisyyttä ja sen murrosta katsotaan päähenkilön silmin. Katsoessaan isäänsä ja veljeään hän tulkitsee näkemäänsä näin: "- - he ovat kehossaan kuin vieraalla maalla, ensi kertaa ulkomailla, tyhjätaskuina suurkaupungin linja-autoasemalla iltakymmeneltä, vailla majapaikkaa ja suunnitelmia."

Isä alkaa olla työuransa loppupäässä ja tarkastelee sitä taaksepäin katsovasta positiosta: "Eniten isää kismitti petos. Jotain oli luvattu hänelle. Hallitukset olivat vaihtuneet, lupaus oli pysynyt. Ääneenlausumaton lupaus. Jos hoidat hommasi, saat... Sellainen oli lupaus, niin se alkoi, noilla sanoilla, ne sanottiin ääneen, lupauksen alkuosa. Loppuosa piti jokaisen täydentää itse. Isä täydensi: arvostuksen. Hän ei ollut rakentanut kattoa tämän kansakunnan pään päälle tullakseen naurunalaiseksi. Työmiehen karikatyyri. Sellaista heistä luotiin, ryhmää jolle naureskella." Isän pohdinta tuo hienosti näkyviin viime vuosikymmenten aikana tapahtuneen yhteiskunnallisen muutoksen ja sen, kuinka se vaikuttaa ihmisiin, joihin sillä eniten on vaikutusta. Jos on odottanut arvostusta ja sen sijaan saakin naurua osakseen, ei ole ihme, jos kauniisti sanottuna kismittää.

Päähenkilön veli Jere on romaanissa isään verrattuna vasta nuori aikuinen, jolla siis pitäisi olla elämä edessään. Jere vaikuttaa kuitenkin tehneen ja tekevän sellaisia valintoja, jotka lähiössä ovat odotuksenmukaisia - eikä kaikessa ole kyse valinnoista. Esimerkiksi Jeren kirjoitustaito ei ole häävi, mikä paljastuu eräässä kohdin romaania yllättäen ja yllätyksenä päähenkilöllekin:

 "Surkeat raapustukset olivat Jeren ponnistelujen tulosta. Hän oli yrittänyt - - itse, mutta hän ei ollut osannut. Hän verhosi osaamattomuutensa välinpitämättömyydeksi, vaikka hän ei ollut välinpitämätön. - - Sivistystä koskeva halveksunta, johon Jereä oli aina kannustettu, josta hänet oli palkittu ja johon kuului huono koulumenestys, manifestoitui nyt vihon sivuilla. Hänen osaamattomuuttaan käytettäisiin tulevaisuudessa häntä vastaan, se kääntyisi päälaelleen. Huonosta koulumenestyksestä ei ollut luvassa palkintoja aikuisena. Jere ei ollut tiennyt, että näin voi käydä, hän ei ollut nähnyt miten asiat kääntyvät. Hänen vahvuuksistaan oli tullut heikkouksia."

Jos Jerekin on odottanut arvostusta, kuten isänsä, sitä ei ole siis luvassa. 

Päähenkilö viettää ajoittain aikaa Jeren eksän Suskin ja heidän poikansa Jaxonin kanssa. Suskia kuvataan romaanissa stereotyyppiseksi nuoreksi lähiönaiseksi, mutta henkilökuvauksessa on kuitenkin syvyyttä: "Suski sohvan reunalla kännykkä kädessään. Ripset ovat päivä päivältä pidemmät ja raskaammat. Mustat, kaarevat katokset joiden alla hänen silmänsä pitävät sadetta. Ajattelen, että hän on määrännyt minulle elämässään suuremman osan kuin mitä olen valmis esittämään. Suskille asiat ovat konkreettisia. Hänen katseensa on kuin säkkipimeässä ajavan auton etuvalo." 

Jere kohtaa reiveissä Suvin, he ihastuvat ja alkavat seurustella. Suvikin käyttää huumeita, mutta vaikuttaa pikemminkin bilekäyttäjältä, toisin kuin Jere. Suvin tausta on erilaisessa yhteiskuntaluokassa, mikä luo jännitteitä suhteeseen. Yhteiskuntaluokkaerot tulevat näkyviksi muun muassa Jeren vieraillessa Suvin perheen luona illallisella tai vaikkapa seuraavassa dialogissa Jeren ja Suvin välillä:

"Suvin vanhemmat ostava Suville asunnon. 

Suvi kertoo Jerelle uutisen. 

Haluatko muuttaa mukana? hän kysyy. 

Olenko mä ruukkukasvi? Jere kysyy. 

Mä tarjoan mahdollisuutta asua ilmaiseksi. Moni olisi tyytyväinen. 

Pyysinkö almuja? Jere räjähtää."  

Elämää, lapsuudenkotia ja perheen välisiä suhteita Aukossa kuvataan kaunistelematta, samoin perheen puhumattomuuden kulttuuria: "Jeren hiljaisuus nostattaa minussa jännityksen. Toivon, että hän paljastaisi syynsä heti, että välillämme olisi kerrankin luottamusta, eikä aina näitä taukoja, joiden aikana asioita lajitellaan puhuttaviin ja vaiettaviin." Eräällä hetkellä, jolloin asiat menevät todella huonosti, päähenkilö kuvailee lapsuudenkotiaan sortumaksi, "jota kutsumme kodiksi ja joka sijaitsee kraaterin pohjalla jonne ei raainkaan keinovalo yllä". Kun kaikki on rumaa, haisevaa, riitaisaa ja groteskia, päähenkilö kuvailee pitkään ja yksityiskohtaisesti kaipuutaan toisenlaisuuteen:

 

"Kaipaan elämäämme kynttilälampettien patinoitunutta valoa ja korkeiden ikkunoiden eteen vedettyjä kultakirjailtuja verhoja. Haluaisin lennättää meidät kuninkaalliseen sviittiin silkkilakanoiden, koristetyynytjen ja antiikkihuonekalujen keskelle - -."

Päähenkilö pyrkiikin pois lähiöelämästä. Pyrkimys ei näyttäydy helppona. Oman vuokra-asunnon saaminen, vaikka kyseessä onkin karmiva luukku mutta sentään jossakin muualla kuin Aukossa, herättää valtavan vapaudentunteen. Päähenkilö menee töihin kauppahallin kahvilaan ja alkaa lukea yliopiston pääsykokeisiin. Rahasta on pulaa, kaluisteita omassa asunnossa ei juuri ole ja seurustelusuhde - jos sitä sellaiseksi voi kutsua - on erikoinen mutta ehkäpä tilanteeseen nähden tyypillinen. Kkuitenkin kaikkein vaikeinta toisenlaisen elämän tavoittelemisessa on nimenomaan sen toisenlaisuus.

Yhden luvun verran päähenkilö pohtii äidinkieltään - siis lähiön kieltä, sitä tapaa, jolla lähiössä puhutaan ja joka tulee päähenkilölle itselleen näkyväksi vain ajoittain. Arjessaanhan sitä ajattelee, että kaikki puhuvat samalla tavalla ja samaa kieltä:

"Olen ollut tarkka siitä, etten viljele puheessani kotoa opittuja ilmauksia sen jälkeen, kun käytin niistä yhtä lukion historian tunnilla ja opettaja korjasi minua kuin alakoululaista. Pidin historian opettajasta. En ollut ainoa jota hän ojensi, se oli hänen tapansa. Minuakin hän korjasi ystävällisesti kohdistaen sanansa kaikille luokassa, hän teki siitä opetustilanteen ja varoi tarkasti nöyryyttämästä ketään, mutta hänen huomionsa koskivat silti. - - sain kuulla että sanani olivat naurettavia tai ehkä vain pikkuisen hölmöjä, hieman liian alatyylisiä kelvatakseen historian kieleksi. Saan kuulla, että vieläkin puhun niin."

 

Siinä missä Jere pääsee kokemaan luokkaeroja tyttöystävänsä Suvin kanssa, päähenkilölle tulee näkyväksi oma ulkopuolisuutensa suhteessa muihin yliopiston pääsykokeisiin lukeviin: "En tunne heidän nokittelukisansa sääntöjä. Jään ulkopuoliseksi tietämättä, mikä heissä on niin erilaista. Se näkyy heidän kävelyssään, joka on askellusta turvallisessa maailmassa tuttujen asioiden ympäröimänä. He muodostavat hyvähampaisten ja kaunistapaisten ihmisten muurin, ovettoman ja ikkunattoman linnakkeen, jota minä kierrän etsien ilmastointiritilää tai roskakuilua, mitä tahansa maan pinnan lähellä olevaa aukkoa." 

Koneen pelon nykyhetki sijoittuu jonnekin 1990-luvun loppupuolelle. Romaanissa kuvataan herkullisesti sitä, kuinka päähenkilö opettelee käyttämään internetiä kirjastossa. Päähenkilö lähtee opetteluun takamatkalta, sillä jo lukiossa olisi pitänyt palauttaa tekstejä koneella kirjoitettuna, mutta hän ei voinut tehdä niin, koska heidän perheessään ei ollut tietokonetta.

"Olen varannut kirjaston tietokoneen tunniksi töiden jälkeen. Opettelen kymmensormijärjestelmää monisteesta. - - Opettelen myös käyttämään internetiä. Selaimen kuvake on sininen E, jolla on sädekehä. Avaan ja suljen ikkunoita. Joskus ruudulle ponnahtelee ikkunoita tyhjästä, enkä löydä enää kohtaa jota luin, vaan rullaan ja klikkailen, yhä uusia ikkunoita avautuu, pusken tuolin taaksepäin, nostan kädet ilmaan ja jätän ikkunasotkun seuraavalle. Kirjastonhoitaja kerää nimiä listaan. Haluatko suorittaa ATK-ajokortin? hän kysyy varatessani uutta aikaa. Ehkä myöhemmin, vastaan. Seuraavana päivänä kirjoitan koneeseen ATK-ajokortti. Sivulle latautuu lista hakutuloksista. Klikkaan niitä ja luen. Kuljen hyperlinkistä toiseen, kunnes alkuperäinen hakuni on hautautunut uuden informaation alle ja huomaan lukevani tiheään kirjoitettua kotisivua, jolla kerrotaan kasvien idättämisestä. Tunti hupenee hetkessä. En ole saanut koneelta tyydyttävää vastausta, olen unohtanut kysymykseni."

Kohtaukseen on kirjoitettu osuvaa ajankuvaa ajalta, jolloin internet oli hyvin erilainen kuin nykyään ja koko sen toimintalogiikka vaati opettelua. 

Koneen pelko on hieno, yhteiskunnallinen romaani maailmasta, joka muuttuu, ja ihmisistä, joista kukin reagoi muutokseen omalla tavallaan. Osa koettaa pysyä muutoksessa mukana ja tavoitella parempaa, osa huomaa muutoksen tapahtuneen vasta, kun on jo pudonnut sen kyydistä tai muuttunut itse sellaisella tavalla, joka ei uudenlaisessa maailmassa ole enää tavoiteltavaa, haluttavaa tai arvostettavaa.

Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

 

Into, 2022. Nextoryn e-kirja, 330 s.

Subutex-kapungin kasvatit sijoittuu pääosin Raaheen. Laura Juntunen on haastatellut "Henkkaa" (kaikkien teoksessa esiintyvien nimet on muutettu), joka on hänen lapsuudenkaverinsa ja teoksen keskushenkilö. Teoksessa on myös paljon valokuvia, jotka ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta Laura Juntusen ottamia. Subutex-kaupungin kasvatit kertoo Raahen ja paikoin muunkin Suomen huumemaailmasta keskushenkilön elämäntarinan, näkemysten ja kokemusten kautta. Teosta varten on myös haastateltu asiantuntijoita, kuten keskusrikospoliisin, A-klinikkasäätiön ja sijaishuollon hanketyön edustajia. Lajityypiltään teosta voisi kutsua elämäkerraksi.

Lukukokemuksena Subutex-kaupungin kasvatit on ristiriitainen ja vaikuttava. Tekijä onnistuu hienosti välittämään Henkan kokemusmaailman. Kirjassa kerrotaan Henkan lapsuudesta, nuoruudesta, päihteidenkäytön aloittamisesta, piikittämisen aloittamisesta, huumeiden käyttämisestä ja myymisestä, arjesta, ystävistä, tyttöystävästä, lapsista ja huumeperheen lapsiarjesta. Haastatteluhetkinä Henkka ajoittain haluaa lopettaa huumeidenkäytön (tai ainakin Subutexin ja sen piikittämisen) ja on joitakin kertoja jonkinlaisessa katkaisu- tai korvaushoidossa. Ajoittain Henkka puolestaan ei halua lopettaa, vaan vain saada elämänsä rullaamaan. Median esittämiä narratiiveja huumeidenkäyttäjistä Henkka perkaa osuvasti:

"Kun mää jätän klinikan taakseni, mietin, miks huumeiden käyttäjistä kerrotaan aina vaan kahta tarinaa. Se on joko selviytymistarina tai helvetti. Mediassa ääneen pääsee tyyppi, joka on jättäny aineet taakseen ja saarnaa nyt siitä, miten se on selviytyny huumemaailmasta ulos aivan viime hetkillä. Tai sitten puhuja on joku, joka elää tätä totuutta ja kärsii. Mut ei asiat ole niin mustavalkoisia. Oikeasti tuohon väliin mahtuu monta muutakin tarinaa. En tunnista itteäni noista kummastakaan. Ei tämä ole mulle mikään helvetti. Tämä on ainut elämä, jonka oon ikinä tuntenu. Ja vaikka kadun monia asioita, niin en mää usko, et muuttaisin mitään. Mää halusin käyttää huumeita. Enkä mää aio lopettaa."

Eihän ihmisellä todella ole kokemusta muusta elämästä kuin siitä, jota hän elää ja on elänyt. Koska lukija saa tietää Henkan lapsuuden ja nuoruuden arjesta, Henkan tekemät valinnat vaikuttavat - on se fatalistisesti sanottua tai ei - aika luonnollisilta. Muunlaisia valintoja olisi ehkä ollut hyvinkin hankalaa tehdä.

Teos saa todella ajattelemaan sitä, kuinka erilaisissa todellisuuksissa ihmiset elävät ja mitä kaikkea itse kukin olettaa oman todellisuutensa reunaehdoiksi. Kaikkein ristiriitaisinta on lukea Henkan ajatuksia hänen lapsistaan. Kun lapset syntyvät, Henkka moneen kertaan korostaa, kuinka lapset ovat hänelle kaikki kaikessa ja tärkeintä elämässä. Näin varmaan tavallaan onkin. Huumeidenkäyttäjäpariskunnan (ja sittemmin eronneen pariskunnan) lapsiperhearjen kulmakiviä on se, että kun lapsi syntyy, saadaan totta kai isompi asunto ja lapselle totta kai niitä välineitä, joita lapsi tarvitsee. Ja että nyt tapahtuu elämänmuutos. Ehkä jossain määrin tai hetkellisesti tapahtuukin. Sossut ovat kuitenkin vihollisia, joita varten näytellään erilaisia tarinoita, ja kun piikittäminen taas saa enemmän tilaa elämässä, pahin virhe arjessa tapahtuu siinä, kun sossut tulevat yllättäen kotiin ja lattialle onkin jäänyt käytetty ruisku. Kun puolestaan kuvataan perheen illaviettoa ystävien seurassa olohuoneen sohvalla tv:n ääressä ja Henkka huomaa sohvatyynyjen väliin unohtuneen puukon, hän huokaisee helpotuksesta, että lapset sentään ovat jo niin isoja, että osaavat itsekin varoa puukkoa.

Subutex-kaupungin kasvatit siis onnistuu hienosti kertomaan keskushenkilön elämästä ilman, että elämää glorifioidaan tai että ote olisi syyllistävä tai osoitteleva. Lukijan annetaan rauhassa elää tarinan herättämiä tunteita: teos näyttää asioita, niin haastatteluiden, Henkan muistikirjamerkintöjen kuin valokuvienkin kautta, mutta ei selitä tai tulkitse. Tulkinnat tulevat Henkan itsensä äänellä:

"Kaikilla on joku oma mantra, jota ne hokee vuodesta toiseen. Sitten kun oon kuivilla, menen kouluun. Sitten kun pääsen tästä irti, muutan Espanjaan. Sitten kun asiat on täysin toisin kuin nyt, sitten kun sitten kun. Niitä juttuja kerrotaan varsinkin sellaisille ihmisille, jotka ei käytä aineita. Sanat kuulostaa kauniilta, mut ne ei tarkoita yhtään mitään."

Hirvimetsä @ Teatteri Jurkka, Helsinki

 

Teatteri Jurkan Hirvimetsä (ohjaus Tuomo Rämö) oli hieno teatterikokemus. Näytelmässä isä ja hänen aikuinen poikansa (Timo Torikka ja Markus järvenpää) lähtevät hirvimetsälle, missä kohdataan myös hirvi (Kristiina Halkola). Näytelmä kertoo isän ja pojan suhteen jännitteistä ja sitä kautta eri sukupolvien välisistä yhtäläisyyksistä ja eroista, ja toki myös nykyihmisen luontosuhteesta. Tässä tematiikassa on varmasti tarttumapintaa itse kullekin katsojalle.

Näytelmä on rytmitetty erittäin onnistuneesti. Kiusalliset, humoristiset ja traagiset kohtaukset vaihtelevat siten, että jännite pysyy yllä koko näytelmän ajan. Ehkäpä huoneteatterikokoisen näytelmän etuna on se, ettei esityksen pituus pääse kasvamaan niin massiiviseksi, kuin joskus laitosteattereissa tuppaa käymään, mikä eittämättä johtaa joko tyhjäkäyntiin näytelmässä tai levottomaan liikehdintään yleisössä. 

Näytelmän hirven roolissa tavoitetaan hienosti se, mitä tuntemuksia ja ajatuksenkaltaista tajunnanvirtaa luontokappale saattaa kokea. Hirvessä on samanaikaisesti sekä herkkyyttä että voimaa.

Huumorikohtauksista onnistuneimpia on mielestäni ampumakoe, johon sekä isä että poika osallistuvat ennen hirvimetsälle lähtemistä. Kohtauksessa on käytetty oivaltavasti videotekniikkaa!

Marie Kondo: KonMari - Iloa säkenöivä järjestys

 

Bazar 2017. Suom. Päivi Rekiaro. Nextoryn äänikirja, 6 h 15 min.

Iloa säkenöivä järjestys jatkaa Marie Kondon siivousaiheista kirjasarjaa, eikä varsinaisesti tuo mitään lisää hittikirjan KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika lukeneille. Kirjan kuunteleminen on kuitenkin omalla tavallaan meditatiivista, sillä kukapa ei elämäänsä kaipaisi järjestystä.

Don DeLillo: Hiljaisuus

 

Tammi 2022. Suom. Helene Bützov. Nextoryn äänikirja, 1 h 37 min.

Don DeLillon Hiljaisuus on yksi turhanpäiväisimmistä romaaneista, joita olen kuunnellut. Sisältö on sekava, aukkoinen, tajunnanvirtamainen ja jaaritteleva, eikä kuuntelusta jäänyt mitään käteen. Tarinassa digitaalinen sähkön varaan rakentunut moderni maailma romahtaa sähköjen katkeamiseen, ja henkilöhahmot hätääntyvät tästä kuka milläkin tavalla. Ehkä tämä (pienois)romaani jotakin kuvastaa, mutta "jotakin kuvastavia" romaaneja on kyllä parempiakin. 

Ensimmäinen kerta, kun luin DeLilloa - ja saa puolestani pitkäksi aikaa jäädä viimeiseksikin.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Talvikirja.

 

"Isku osuu ohimoon, nyrkkiin piilotetun avaimen kärki raapii silmäkulman auki."

WSOY 2022. 238 s. Nextoryn e-kirja.

Tommi Kinnusen romaani Pimeät kuut on omistettu "Väsyneille". Romaani tuntuukin olevan työuupumusta auki kirjoittava kirja. Pimeiden kuiden päähenkilö on Elna Suorajärvi, yli kuusikymmenvuotias opettajatar 1940-luvun loppupuolen Suomessa. Elnan työura on erään elämänvalinnan jälkeen muuttunut katkonaiseksi, terveys reistailee, eikä hän enää saisi virkaa tai edes kunnollista pätkätyötä. Romaanin alussa hänet on palkattu seuraavaksi lukuvuodeksi Niemenkylän kouluun, tiettömien taipaleiden taakse. Koulua pidetään homeisessa parakkirakennuksessa (niin, miten tämä kuulostaakin paikoin hyvin suorasanaisesti nyky-Suomelle), jonka päädyssä on opettajattaren asuttavaksi tarkoitettu huone. Koulussa käydään vuorokoulua ja Elna on koulun ainoa opettaja. Saapuessaan koululle Elna ajattelee "- - tiedän, että tämän kesän jälkeen terveyteni tulee olemaan huono. Kaikki tapahtuu viiveellä. Oireet tulevat silloin, kun on aikaa ottaa ne vastaan. - - Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki".

Elnan kuvataan tekevän pitkiä työpäiviä, illat kuluvat seuraavaa opetuspäivää suunnitellessa, oppilaiden tekstejä lukiessa ja yhteydenpitokirjeitä kirjoittaessa niin oppilaiden koteihin kuin kunnan virkamiehillekin. Opettajan työn haastavuuden voisikin mielestäni nimetä romaanin aiheeksi ja siihen liittyviä osuvia sitaatteja romaanista löytyy monin paikoin.

Kun Elna ajattelee aikansa opetusmetodien trendejä, hän kokeneena opettajana pohtii, että "Oikeasti jokainen opettaja tietää, että samaan pihaan voi ajaa montaa eri reittiä". Lapset ja koko suomalainen yhteiskunta on 1940-luvun lopulla vasta sotienjälkeisessä jälleenrakennusvaiheessa ja sotatraumat nousevat lapsissakin ajoittain pintaan. Elnakin joutuu työssään kohtaamaan yllättäviä tilanteista, ja niissä hän ajattelee "Ei aikuinen osaa elämää paremmin kuin lapsi. Pienten silmien edessä meidän on vain pakko ravistaa pelko pois yltämme ja saada itsemme toimimaan kuin tietäisimme, mitä teemme". Radikaalein opettajuuden kritiikki Elnan ajatuksissa kohdistuu näkemykseen opettajan työstä kutsumus- tai jopa hoiva-ammattina: "Ei opettajan tarvitse pitää lapsista, niin kuin myyjän ei tarvitse pitää kauppahuoneensa asiakkaista. Ei kukaan vaadi tukkimiestä rakastamaan petäjien runkoja, mutta opettajan pitäisi vapaa-ajallaan kaivata jokaista lasta yhdessä ja erikseen." 

Kouluvuoden päätyttyä Elna on jälleen muutoksen edessä, ja hän ajattelee oppilaiden ja opettajan merkitystä toisilleen - jopa vähän kyynisesti: "[Oppilas] voi väittää kaipaavansa minua, mutta se ei ole totta. Hän kaipaa sitä hetkeä, jolloin ymmärsi jotakin maailmasta tai itsestään, mutta se ei ole minun ansiotani. Satuin vain olemaan silloin paikalla. Opettajan tehtävä on aina lähteä eteenpäin ja irrottaa vanhoista, vaikka ei edes kouluaan vaihtaisi. Hänen osansa on unohdus - -. Näiden lasten mielistä olen pian kadonnut kuin uuden tielinjan vieressä umpeutuva vanha polku tai uuden koulun vieressä hajoava vanha kivijalka."

Opettajuus tuntuu Elnasta jopa kulissilta tai naamiolta, joka on ehkäpä peittänyt häneltä itseltäänkin sen, kuka ja millainen ihminen hän oikein on: "Opettajuus on kummallinen kulissi minun ja maailman välillä. Kuultuaan ammattini tuntemattomatkin tarkkailevat toimiani opettajuuden kautta. Yhtä lailla koetan itsekin toimia sen mukaan, millainen opettajan on oltava. Ihmiset näkevät minusta vain osan, ja parhaani mukaan koetan itse olla näyttämättä heille sen enempää. Samalla alan itsekin uskoa siihen, mitä esitän. Uskon todeksi huomiot, joita opettajan roolissa maailmasta teen ja väitteet, joita siitä esitän."

Uupumuksen teeman etäännyttäminen yli puolen vuosisadan taakse luo romaaniin kuitenkin kerronnan, joka tuntuu ihanan viipyilevältä: Elna keskittyy paljolti seuraamaan vuodenkiertoa, ja talvi kylmyydessään on hänen lempivuodenaikansa. Ennen kuin Elna on tullut Niemenkylän kouluun töihin, hänen henkilökohtaisessa elämässään on tapahtunut muutoksia - osa jo vuosikymmeniä sitten, osa kärjistyneinä äärimmilleen vasta työpaikkaa edeltävänä kesänä. Nämä asiat nousevat mieleen syrjäisessä koulussa, jossa kuitenkin on aikaa ajatella asioita, sillä koulupäivien oppilaskohtaamisten lisäksi Elnalla ei oikeastaan ole sosiaalista elämää.

Elna kohtaa muutokset ja muuttumisen itsessään, niin ulkonäössään, vanhenemisessaan kuin henkisessä kasvussaan: "Mutta pidän itsestäni! Minusta on tullut tämänkaltainen kaikkien niiden päätöksien vuoksi, jotka olen itse tehnyt. Kukaan ei ole minua mihinkään pakottanut, vaan itse kaikki valitsin, enkä ratkaisuistani kadu yhtäkään. Tietenkin jälkikäteen joskus näen, että elämä olisi voinut kulkea eri reittejä, mutta sellaisia en jaksa pitkään miettiä. Valitsemalla toisin olisin päätynyt toisaalle, tullut toisenlaiseksi."

Kun lukijalle raotetaan Elnan henkilökohtaisessa elämässään kokemia tragedioita, surun kuvaus on vaikuttavaa: "Minussa on aina sinun kokoisesi kivi, viileä ja kookas. Sellaisista murikoista meidät kaikki on rakennettu. Yhtä lailla kuin annoin sinut jo kerran pois, luovun nyt toisen kerran, ja annan oikean äitisi kantaa sitä surua, jonka hän tahtoi minulle siirtää. En vastaa hänen kirjeisiinsä, en käy sinua katsomassa. Minä olen kanssasi sujut, enkä aio ajatella sinua enää tämän enempää. Lasken sinut tämän järven aalloille kuin Jookebed ppikansa Mooseksen ja annan veden kuljettaa sinut pois."

Henkilökohtaisen surun äärellä Elna osaa vetää rajat itsensä ja muiden tunteiden välille, eikä suostu ottamaan kannettavakseen toiselta ihmiseltä "sitä surua, jonka hän tahtoi minulle siirtää". Samanlaista vapautumista - jopa todella rajoja rikkovilla keinolla - on havaittavissa, kun Elna jättää lukuvuoden jälkeen Niemenkylän koulun ja sen oppilaat taakseen. Maisemistakin hän miettii: "- - en jaksa kiinnittää niihin [maisemiin] huomiotani. En näillä maisemilla mitään tee, sillä en kuitenkaan koskaan palaa tänne takaisin. En tämän järvenselän muistamisella mitään saavuta, enkä tuon saaren tietämisellä."

Pimeät kuut on romaani, joka kertoo siitä, kuinka yhteiskunta voi olla vaativa yksilöä kohtaan ajasta ja paikasta riippumatta, ja miten romaanin päähenkilö uupumustaan ja oman itsensä ja työnsä sekä identiteettinsä rajaamista käsittelee. Omistuskirjoitus "Väsyneille" on siis myös oiva lukusuositus - Pimeät kuut on lohdullista luettavaa väsyneille, hyvää peilauspintaa antavaa.

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

 

"Lähdettiin viemään äitiä pohjoiseen."

Tammi 2022. Suom Outi Menna. Ruotsinkielinen alkuteos Vi for upp med mor. 394 s. Nextoryn e-kirja.

Karin Smirnoffin romaani Viedään äiti pohjoiseen on toinen osa Jana Kippo -trilogiasta. Ensimmäinen on Lähdin veljen luo ja kolmannen suomennos ilmestyy myöhemmin tänä syksynä. Viedään äiti pohjoiseen lähtee liikkeelle suoraan siitä, mihin Lähdin veljen luo päättyy. 

Romaanin tapahtumat liikkeelle laittava voima on Janan ja Brorin äidin heikkenevä vointi, johon Jana havahtuu tehdessään töitä kotihoidossa:

"Muorin vointi oli mennyt huonommaksi. En edes tiennyt että hän oli huonona. Kun puhelu tuli istuin ingerdalgrenin kuolinvuoteella. Hän oli joskus alkukesästä alkanut pikkuhiljaa riutua pois. Me odotimme että omaiset tulisivat hyvästelemään. Heillä oli pitkä ajomatka. Lapset asuivat hajallaan ympäri maata. Eivätkö he tule koskaan hän sanoi. Olen kyllästynyt aattoihin ja juhlapyhiin. Juhannuksen jälkeen haluan kuolla. Nyt oli syyskuu ja ingerdalgren oli tosissaan. Me valvoimme hänen vierellään vuorotellen."

Äiti kuolee. Hänen toiveensa on ollut tulla haudatuksi kotiseudulleen Tornionjokilaaksoon Suomen puolelle, ja sinne Jana ja Bror lähtevät järjestelemään hautajaisia. Äidin kotikylä ja äidin tausta paljastuvat vahvan uskonnollisiksi, ja uskonto onkin romaanin keskeinen teema. Kotikylää hallitsee ahdasmielinen uskonyhteisö. Bror koettaa vaihtaa alkoholiongelmansa Jumalaan ja ajautuu uskonyhteisön jäseneksi. Jana näkee alkoholisminkin parempana tai turvallisempana ongelmana ja koettaa vedota veljeensä jopa sen avulla:

"Itku sai veljen jalat valahtamaan veltoiksi. Kiskoin häntä perässäni takaisin penkkiin. Tule nyt voidaan surra sitten myöhemmin sanoin. Meidän pitää ensin päästä pois täältä. Ajattele isoa tuoppia. Huuruavan kylmää isoa tuoppia yritin houkutella mutta se vain pahensi tilannetta."

Toinen keskeinen teema romaanissa on äiti-lapsisuhde. Suomalaisessa kylässä syntyy vauvoja tämän tästä: osa uskonnollisten avioliittojen sisällä ja osa niiden ulkopuolella. Epätoivotusti alkunsa saaneisiin vauvoihin suhtautumisen negatiivisuutta kuvataan romaanissa kärjistetyn mustan huumorin avulla: 

"Me istuimme hetken kunnes satu heräsi ja alkoi känistä nälkäänsä. Silloin magda kääntyi katsomaan meitä. Viekää pentu pois. En halua nähä sitä. Tämä on satu sanoin. Ei sinun poikasi. Oletko miettinyt nimeä kysyin. Olkoon vaikka perkele magda sanoi. Isänsä mukaan. Perkele makasi keskoskaapissa. Lasiruutu erotti meidät vauvojen rivistöstä." 

Perkele nimenä ei jää yksittäisen heiton tasolle vaan Jana ottaa äidin "toiveen" lapsen nimestä vakavasti:

"Kimmo silitti puhelimen näyttöä sormellaan. Onko sillä nimeä hän kysyi. Perkele sanoin. Isänsä mukaan. Mutta me kkutsutaan sitä periksi."

Vauvojen läsnäolo saa Janan käsittelemään oman elämänsä traumaa eli sitä, kuinka hän on nuorena synnyttänyt tytön, Dianan, jonka hän on heti menettänyt. Jana muistelee Dianan syntymää ja ajattelee sitä, kuinka ristiriitaisia tunteita nykyään aikuinen lapsi hänessä herättää:

"Vastasyntynyt lapseni. Puristan sitä rintaani vasten. Joku tulee. Vie lapsen pois. Kuulen lohduttoman itkun. Siitä asti se on soinut korvissani. Ikävöin vastasyntynyttä lastani. En aikuista ihmistä joka haluaa matkustaa italiaan."

Jana kokee riittämättömuyyttä paitsi suhteessa aikuiseen lapseensa myös muihin hänelle läheisiin ihmisiin: "Dianan vetäytyminen antoi minulle tilaa hengittää. Halusin hänet elämääni mutten tiennyt miten. Ja kun en tiennyt pysyttelin erossa hänestä. Strategia oli raukkamainen mutta toimiva. Tarvitsin eikaa. Minun oli saatava veli kotiin ja varmistettava sadulle ja tytölle ja jussille ja kaikille muille oma soppi huonosta omastatunnostani."

Äidin kotikylä on läpeensä uskonnollinen - vain maahanmuuttajien pitämässä pitseriassa käy ihmisiä, jotka juovat (avoimesti) alkoholia. Kylän koulukin on kristillinen koulu. Jana on kuitenkin ainoa edes kohtalaisen sopiva hakija koulun kuvaamataidon opettajaksi, joten hän saa paikan. Opettajan työtä kuvataan realistisesti:

"Päivät hujahtavat ohi kuin kiinalainen superpikajuna. Tällaistako opettajan työ on aina ajattelin sulkeuduttuani vessaan jotta saisin olla viisi minuuttia rauhassa. Vaatimaton kuvaamataidon opettajan pestini johon haluttaessa sai yhdistää työn kotitalousopettajana paisui ja levisi kuin sammakonkutu smalångerilaisessa purossa."

Jana siis opettaa milloin mitäkin ainetta kuvaamataidon lisäksi, ja kaikkeen opetukseen pitää saada uskonnollinen tulokulma. Jana sopeutuu tähän, mutta tekee sen omalla tyylillään:

"Tunti alkaa vartin päästä. Tänään on ainekirjoitusta. Aiheena on jeesuksen elämä ennen ja nyt. - - Päästäkää mielikuvituksenne valloilleen sanoin ja kirjoitin taululle muutaman otsikkoehdotuksen. Jeesus ostoksilla. Jeesuksen ensimmäiset treffit. Jeesuksen ensimmäinen kesäloma. Otteita jeesuksen teinipäiväkirjasta. Jeesus aloittelevana puuseppänä."

Janan rakkauselämässäkin puhaltavat uudet tuulet, kun hän tutustuu serkkuunsa Jussiin, jonka talossa hän kylässä asuu, sillä äidin kotitalon, jonka Jana ja Bror ovat saanet perinnöksi, omistussuhteet ovat epäselvät. Jussi on kiva ja kiltti mies, ja juuri se tuntuukin aiheuttavan Janalle ongelmia, koska Jana on tottunut epävakaampiin oloihin elämässään. Kun Jussille ja Janalle tulee yhteenottoja, Jussi kuvaa elämänsfilosofiaansa ja sen eroa Janaan osuvasti lausumalla "Ihmisiä on kahta sorttia - -. Niitä jotka ostavat kotiin vessapaperia ja niitä jotka kirjoilevat koska se on loppu."