maanantai 30. huhtikuuta 2018

Albert Dupontel: Näkemiin taivaassa

Pidin todella paljon Pierre Lemaitren Concourt-palkinnon voittaneesta romaanista Näkemin taivaassa (2013, suom. 2014) ja kun huomasin, että siitä on tehty elokuva, halusin ehdottomasti nähdä elokuvan. Ja sekin oli hyvä!

Albert Dupontelin (joka myös näyttelee keskushenkilö Albert Maillardia) ohjaama Näkemiin taivaassa (2017) onnistuu olemaan yllättävän uskollinen romaanille. Etukäteen mietin, miten 546 sivua saadaan puristettua tuntiin ja viiteenkymmeneenseitsenmään minuuttiin, mutta vastaus on, että ilmeisen hyvin.

Elokuva onnistuu olemaan sekä realistinen että ennen muuta absurdi, kuten romaanikin. Rintama- ja sairaalakohtauksissa ei mässäillä ruumiillisuudella, mutta myönnän silti katsoneeni elokuvaa osin kurkkien sormien välistä. Romaanissa suuressa roolissa ovat myös eräänlaiset naamiohuvit, ja mietinkin etukäteen, kuinka ne on saatu visualisoitua. Hienosti!

Näkemiin taivaassa saa katsojan sekä nauramaan että itkemään. Kannattaa mennä katsomaan, jos saa mahtumaan Finnkinon esitysajat omaan kalenteriinsa sopiviksi - huhtikuun viimeisenä viikonloppuna elokuvaa pyöritti koko Helsingissä vain Kinopalatsi, yhdessä salissa, lauantaina klo 11.30 ja sunnuntaina klo 12.


sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Vesta @ Tavastia, Helsinki

En muista, milloin olen viimeeksi jonottanut Tavastialle samalla tavalla kuin Vestan loppuunmyydylle keikalle lauantaina 28.4. Tavastia oli täpötäynnä ja vaikka ulkona oli viimeä loppuhuhtikuun ilta, sisällä tunnelma oli trooppinen. Katsoimme puolet keikasta parvelta, mistä näkymä oli varsin hyvä, ja puolet suosiolla salin takareunasta.


Keikka alkoi hitailla biiseillä: aloituiksena kuultiin Tuottelias-biisi, jonka itseironinen sanoitus (rakkaus aikani vie, enkä siksi sitä enää tee - - minä haluan olla / minä haluan olla / minä haluan olla / tuottelias) johdatteli siihen, että keikan toinen pääsävy oli - itseironia. Samassa tunnelmassa kuultiin muun muassa Fakin Rockstarr -kappale ja autotunen överi-ilottelua, johon upeaäänisellä Vestalla todellakin oli varaa.

Toisaalta keikalla kuultiin myös koskettavia ja herkkiä kappaleita, kuten keväällä julkaistun Lohtulauseita-levyn nimikkobiisi.

Keikan huippukohta oli kuitenkin Vestallica, jossa irrottelivat niin esiintyjät kuin yleisökin.


Keikka oli todella onnistunut, joskin siinä (mielestäni sympaattisella ja odotuksia luovalla tavalla) näkyi myös se, että kyse ei ole kokeneesta pitkän linjan artistista: esimerkiksi tauot kappaleiden välillä olivat huomattavan pitkiä ja kappaleisiin oli sovitettu myös sisäisiä taukoja, jotka liiallisesti toistuvassa määrin eivät toimineet.


maanantai 23. huhtikuuta 2018

Schwarzes Cafe @ Berliini

Suuntasimme Schwarzes Cafeen kuultuamme huhun hyvästä brunssista, mutta perille päästyämme hairahduimme ruokalistan maailmaan, sillä se(kin) vaikutti todella houkuttelevalta. Ja herkkupaikaksi tämä Cafe osoittautuikin!

Kyse ei ole (vain) kahvilasta, vaikka nimestä niin voisi luullakin, vaan täysmittaisesta ravintolasta. Epäröimme ensin, olisiko syytä tehdä pöytävarausta, mutta sunnuntai-iltapäivänä ilmankin pärjäsi. Tosin paikalla on aivan ihana sisäpiha, jonne emme nyt mahtuneet - pöytävaraus olisi voinut siinä auttaa. Helsinkiläiset brunssipaikat saattavat olla todella pieniä, mutta Schwarzes Cafe oli suomalaisittain melko tilava. Myös kadunvarressa on terassi, eikä liikennettä ole häiritsevässä määrin.

Ruokalistalta löytyy herkkuja niin seka- kuin kasvissyöjällekin, joten paikka sopii monenlaisille seurueille. Palvelu oli hyvin ystävällistä ja lämminhenkistä.

Valitsin pääruoaksi annoksen, joka listalla kuulosti jotakuinkin nyhtökauraburgerilta - ihmettelin tosin hiukan sitä, että sen saattoi valita joko riisin tai perunamuusin kera. Tarjoilija infosikin minua heti, että ymmärränhän, että annos ei ole hampurilainen vaikka sen nimi onkin burger. Päätin valita sen silti, ja tällaiseksi herkuksi se paljastui:


Schwarzes Cafen annokset, kuten kuvasta näkyy, ovat reilun kokoisia. Jaettu alkusalaatti ja pääruoka riittävät hyvin poistamaan isommankin nälän - tosin jälkiruokalistakin on sen verran houkutteleva, että siltäkin tekee mieli valita jotakin.

Tässä ravintolassa kannattaa käydä - ja jos mahdollista, syödä sisäpihan terassilla!

Berliinin eläintarha

 
Berliinin eläintarha on täydellinen aamupäivän sunnuntaikohde - ruuhkaa ei vielä ole ja miljöö on viihtyisä ja kaunis; viihtyvyyteen on panostettu paljon niin eläinasukkien kuin ihmisvierailijoidenkin suhteen.

Sisäänpääsylipun (15,50 e ilman akvaariota) ostoon meidät houkutti kyltti, joka kertoi eläintarhassa asuvan PANDOJA. Ne oli nähtävä!

Ja tältä ne näyttivät:







Pandat hengailivat nukkumassa mitä rennommin, mutta niiden valokuvaaminen kirkkaana päivänä oli todellinen haaste. Pandaikkunoiden takana ei ollut varsinaista ruuhkaa tai jonoa, mutta kuitenkin koko ajan ihmisiä - selvästikin pandat ovat puiston vetonaula.

Isoista kissäeläimistä onnistuimme näkemään vain varjossa makoilevan naarasleijonan, muutoin kissatalo vaikutti olevan remontissa. Mutta sitäkin söpömpiä muita eläimiä puisto oli pullollaan!

Kirahvin sukulainen okapi oleili alueellaan ihan kuin ei mitään...





...ja kirahvitalon edustalla vietti aikaa vain kaksi kirahvia, mutta ne olivatkin sitten todellisia rakkauskirahveja: ne kaulailivat ja pussailivat toisiaan taukoamatta.




Elefanteista osa pesi kainaloitaan tai kärsämöi selkäänsä viilentävää hiekkaa, osa tutki kärsällään hiekkamaata herkkujen toivossa ja pikkuelefantti harkitsi uimaan menemistä mutta päätti kuitenkin perääntyä.



Oranki oli todellinen poseeraaja: se roikkui aitauksensa katossa ja esitteli yleisölle milloin oikeaa, milloin vasenta puoltaan - pitäen kuitenkin koko ajan coolin ilmeen kasvoillaan.






Hylkeet uiskentelivat altaassaan ja hylkeistä yksi nautti muiden uimaliikkeiden mukanaan nostamasta aaltoilusta rantaviivassa:





Keisaripingviinit parveilivat ja pitivät vierailijoille kunnon show'ta uimaliikkeineen ja siiven räpistelyineen kylkiasennossa:





Ja saukot söpöilivät!


tiistai 17. huhtikuuta 2018

Kevin Frazier: Nicole



"Autojen valot harhailevat taustapeilissä."


Avain 2007. Englanninkielisestä käsikirjoituksesta suomentaneet Yasir Gaily ja Sari Kumpulainen. 349 s.

Kevin Frazierin romaani Nicole on vangitsevaa luettavaa: kun teoksen aloittaa, sitä ei malta laskea käsisitään. Nicole on samanaikaisesti raadollinen ja viihteellinen. Toisaalta se on stieglarssonmainen aikuisten satu, toisaalta hyvin synkkä ja armoton romaani. Stieg Larssonin tyylistä Nicolen kuitenkin erottaa se, että Nicole on pohjimmiltaan henkilöhahmojaan ymmärtämään pyrkivä romaani - vaikka jotkin juonenkäänteet ovatkin sellaisia, joita lukiessaan ei voi kuin kauhistella ihmisluonteen ja kohtalon armottomuutta.

Romaanin keskushenkilö on sen nimihenkilö, Nicole. Romaanin ydintematiikkaa on identiteetti ja nykymaailman kaikki mulle heti nyt -asenne: "Haluan mitä tahansa ja haluan sen juuri silloin, kun haluan sitä. Haluan kaikkea koko ajan. - - Haluan enemmän kuin yhden elämän. - - Enemmän kuin yhden vartalon. Enemmän kuin yhden rakastajan tai perheen, enemmän kuin yhdet kasvot. Niin monta kuin pystyn hallitsemaan. Niin monta kuin pystyn pitämään." Onko pakko valita, vai voiko johonkin pisteeseen saakka saada kaiken haluamansa? Onko se kaikille mahdollista yhtä aikaa?

Nicole on romaanin alkupuolella losangelesilaisessa lakitoimistossa harjoittelijana työskentelevä perheellinen Roland Toivonen. Hän on hiljainen ja kömpelö, ujo nuori mies. Hän rakastaa vaimoaan Mardellea ja heidän yhteistä lastaan Karenia, mutta iltaisin hän viettää kaksoiselämää prostituoituna transvestiittina halvoissa motelleissa. Tuolloin hän tutustuu tarkemmin Leoon, menestyvään lakimieheen, joka on naimisissa Elenan kanssa, jonka kanssa Leolla on myös poika, Jason. Ennen kuin kaksoiselämä käy Rolandille liian raskaaksi, Mardelle pettää Rolandia maskuliinisen Ellisin kanssa, ja lopulta erinäisten käänteiden kautta Roland katoaa. Ja Nicole syntyy. Ja tästä romaanin tarina todella vasta lähtee lentoon.

Romaani kerrotaan draamallisessa preesensissä, mikä tuo kerrontaan intensiteettiä. Keskushenkilöitä, joiden jokaisen näkökulmasta tarinaa kerrotaan, ovat kaikki nimeltä mainitut ja muutama marginaalisempi hahmo. Tapahtumat ristivalottuvat hienosti ja henkilöhahmot näyttäytyvät moniulotteisina. Tapahtumat etenevät Los Angelesista muun muassa Lontooseen, Pietariin, Pariisiin, Arkangeliin ja Suomeen.

Vaikka Nicolessa on paljon toimintaa, romaani keskittyy kuitenkin henkilöiden sisäisiin ristiriitoihin ja henkilöiden välisiin suhteisiin. Tunteiden kuvaus on hienovaraista ja osuvaa:

"Seuraan koko päivällisen ajan, kuinka käsi vie haarukan suuhuni. Huomaan ajattelevani: 'Kenen käsi tämä on?' Katselen ryppyistä puuvillapöytäliinaa ja ajattelen: 'Kenen pöytä tämä on?' Näen, kuinka Jason kokoaa salaatinlehdistä ja tomaattiviipaleista ympyrää ja ajattelen: 'Kenen lapsi tuo on?'
        En ole enää ihan oma itseni. Tämä ei enää ole ihan minun ruokasalini. Muutumme kaikki - minä, Jason, huone, talo - ja syy siihen istuu parin metrin päässä minusta pöydän vastakkaisella puolella. Se muistuttaa Leoa, mutta se ei ole hän. Se esittää häntä hyvin taitavasti. - -
        - - 'Anteeksi kulta, mutta minun täytyy vielä mennä toimistolle."
        - - 'Et voi lähteä töihin enää tähän aikaan', sanon teeskennellyn kepeästi. Ajattelen: 'Kenen ääni tuo on?' Se ei voi olla minun. Se kuulostaa niin teennäiseltä. En koskaan antaisi itseni kuulostaa noin teennäiseltä."

Jokainen ihminen on omalla tavallaan kiinni itsessään ja omassa elämässään, ikään kuin vankina, kuten Jason pohtii:

"He [isä ja äiti] eivät pysty keskittymään, jos kotona on liikaa meteliä. En tykkää pysytellä hiljaa, mutta minulla ei ole valinnanvaraa. Olen ajatellut, kuinka isä sanoi, että valinnanvaran puute on melkein aina esimerkki epäoikeudenmukaisuudesta. Hän puhui asiakkaansa puolesta esittämästään argumentista, mutta myöhemmin aloin pohtia, mahtoiko sama päteä minuun ja hiljaa pysyttelemiseen."

Toisaalta kultaisestakin häkistä voi murtautua, ja lähes kaikki voi olla mahdollista. Mutta voiko toisiin luottaa? Kuinka monta varasuunnitelmaa kannattaa tehdä? Onko tosirakkautta olemassa?

Satumaisuutta ja viihteellisyyttä romaaniin tuo se, että henkilöhahmot ovat rikkaita ja urakeskeisiä, eikä raha ole heille ongelma. Esimerkiksi erästä kilpailevan lakifirman johtajaa kuvaillaan Leon, itsekin vaikutusvaltaisen lakimiehen, silmin näin: "Kaikki hänessä on vapautunutta, itsevarmaa, rentoa. - - Rakastaa omaa täyteläistä mumisevaa puheääntään, pitkiä soljuvia virkkeitään. Toimitusjohtajan ääni - miehen, joka olettaa muiden nauttivan hänen yksinpuheluistaan."

Rolandin muuttuminen Nicoleksi tuo vahvasti mieleen Stieg Larssonin Millenium-trilogian Lisbeth Salanderin hahmon, joka peruukki päässään ja värilliset piilolinssit silmissään onkin yhtäkkiä muiden mielestä täysin tunnistamaton - ja lisäksi Lisbeth puhuu tarvittaessa mitä tahansa kieltä täysin ilman aksenttia. Rolandin muutos Nicoleksi tässä romaanissa on täysvaltaisempi ja tilanteeseen liittyy myös ura ja ihmissuhteet. Lukijan on kuitenkin allekirjoitettava uskottavuussopimus satumaisten elementtien kanssa viihtyäkseen romaanin parissa ja jännittääkseen juonenkäänteiden mukana.

Lämpimät suositukset teokselle erittäin mukaansatempaavana lukuromaanina!

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Jonathan Coe: Unen talo


"Tämä oli heidän viimeinen riitansa, se ainakin oli selvää."


Tammi 1998. Alkuteos The House of Sleep, 1997. Suomentanut Arto Virtanen. 361 s.

Jonathan Coen romaani Unen talo on osin viihdyttävä lukuromaani, osin siinä on tyhjäkäyntiä ja tiivistämisen varaa sekä raskaita, paasaavanoloisia sivupolkuja.

Juonessa on kaksi aikatasoa: 80-luvun opiskelijaelämä ja romaanin nykyhetki 90-luvulla. Tapahtumien keskiössä on Ashdown: 80-luvulla opiskelija-asuntola, 90-luvulla uniklinikka. Romaani keskittyy unen ja todellisuuden kompleksiseen suhteeseen: onko kahden edellä mainitun raja ollenkaan niin selvä, kuin saatamme kuvitella? Toisaalta kysymystä käsitellään henkilöhahmojen kokemuksen kautta, toisaalta uniklinikan kontekstissa tieteellisin termein. "Kukaan ei valehtele unissaan." Onko uni enemmän totta kuin tietoinen todellisuus?

Unen talon keskushenkilö on Sarah. 80-luvun aikatason tapahtumat kuvaavat opiskelijaelämää ja ihmissuhteita asuntolassa asuvien henkilöiden välillä. 90-luvulla Sarah on opettajana työskentelevä aikuinen nainen, jota piinaavat 80-luvun tapahtumat. Aikatasot romaanissa on eroteltu selvästi: joka toinen luku sijoittuu menneisyyteen, joka toinen nykyisyyteen.

Opiskelijaelämäkuvauksessa on hetkensä: "'Objektiivisuus', sanoin Veronica sytyttäen uuden savukkeen, 'ei ole mitään muuta kuin miesten subjektiivisuutta.'" Nykyisyyden aikatasolla Sarah tiivistää silloisen asenneilmapiirin näin:

"Kaikilla on väärä käsitys 80-luvusta, vai mitä? Luullaan että raha oli silloin tärkeintä, ja ehkä se joillekuille oli, mutta niissä piireissä joissa minä liikuin, opiskelijoiden ja muiden sellaisten joukossa, pätivät ihan toiset arvot, vaikka ne olivatkin yhtä ankaria ja suvaitsemattomia. Politiikka oli meille suorastaan pakkomielle: seksuaalipolitiikka, kirjallisuuspolitiikka, elokuvapolitiikka..."

Eniten tyhjäkäyntiä romaanin kerrontaan luo nimenomaan esitelmöivään sävyyn henkilöhahmojen elämään kirjoitettu politiikka - esisijaisesti elokuvapolitiikka. Terry-niminen henkilöhahmo tutkii elokuvaa ja kirjoittaa elokuvista. Sillä on merkityksensä myös juonen kannalta, sillä eräs toisaalta elokuviin, toisaalta unen ja valveen suhteeseen liittyvä valokuva toimii romaanissa keskeisenä motiivina. Ja onpa romaanissa myös mise en abyme: romaanin nimi on Unen talo, ja romaanissa on romaani nimeltä Unen talo.

Ihmisuuhdekeskeisenä lukuromaanina Unen talo on parhaimmillaan. Sen heikkoudet liittyvät paitsi päälleliimatuntuntuisiin asiantuntijuuskohtauksiin (niin elokuvan kuin psykologiankin saralta; tässä romaanissa pyrkimys kollaasitekniikanomaiseen kerrontaan ei toimi), myös nykytason juoneen, jossa Ashdown on uniklinikka, jonka toiminta ei välttämättä kestäkään päivänvaloa. Tämä jonkseenkin Frankenstein-tyyppinen juonikuvio on lattea.

Romaanin kerronta tuntuu paikoin kömpelöltä. Mietin, mistä se johtuu. Onko 90-luvusta jo niin kauan, että silloin kirjoitettu romaani ei enää tunnu tuoreelta? Onko suomennos kökkö? Paikoin kerronta kuitenkin toimii - näin käy mielestäni esimerkiksi tässä kohdassa, jossa kuvataan Terrylle epätyypillistä kokemusta:

"Seuraavana aamuna Terry heräsi. Useimpien ihmisten elämässä se oli mitä tavallisin asia; hänelle se ei ollut. - - Kello oli viisi. Hänen aivoissaan oli energiaa kuin uudelleenladatuissa pattereissa ja hänen jäsenensä tuntuivat voimakkailta ja notkeilta. Kaikki hänen viisi aistiaan olivat terävät ja valppaat. Elämä ei ollut koskaan tuntunut olevan niin kukkuroillaan mahdollisuuksia."

Romaanilla on hetkensä, mutta sen voisi yhtä hyvin jättää lukemattakin.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Mestari ja Margarita @ Kansallisteatteri, Helsinki

Mestari ja Margarita eli Mihail Bulgakovin triptyykkiromaaniin Saatana saapuu Moskovaan perustuva näytelmä on pyörinyt jo jonkin aikaa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Vihdoin huhtikuun alussa pääsimme katsomaan sitä. Hyvä näytelmä!

Ehkäpä siksi, koska romaanissa on fantastisia elementtejä, Mestari ja Margaritassa on paljon ylinäyttelemistä. Se vaatii katsojalta hieman totuttelua, mutta kun tunnelmaan pääsee sisään, se on taikamainen. Saatanan hahmo on taikurimainen, kaikentietävä lurjustelija, ja hänen seurueessaan eritoten kissa on upeasti näytelty kokonaisuus. Vähiten - ei ollenkaan - ylinäytteleminen pukee Margaritaa, joka varsinkin ensimmäisellä puoliajalla on kesäteatterimainen hahmo; toisella puoliajalla Margaritan musiikilliset ja tanssilliset kohtaukset sen sijaan ovat vaikuttavia.

Romaani - se, mitä ikivanhasta lukukokemuksesta muistan - on yllättävän uskollisesti saatu lavalle ja kuitenkin siten, että esitys on sopivan mittainen ja rytmiltään onnistunut. Jotkin kohtaukset esitetään nukketeatterina, mikä on mitä oivaltavin ratkaisu - jos kaikkitietävä Saatana ei nyt ihan vetele jokaisen hahmon kohtalonnyörejä, niin ainakin ihmiset hänen näkökulmastaan näyttävät marioneteilta. Toisella puoliajalla on vauhdikkaita, kauniita ja groteskeja kohtauksia.

Visuaalinen toteutus Mestarissa ja Margaritassa toimii hienosti: marionettien lisäksi lavastuksessa käytetään näyttävästi animaatiota ja savua.

Tykkäsin!

Pohjonen Alanko @ Savoy-teatteri, Helsinki

Jos ei ole odotushorisontti kohdillaan, ei oikein voi nauttia hyvästäkään.

Luulin meneväni katsomaan Ismo Alangon keikkaa tai konserttia Savoy-teatteriin. Olen nähnyt hänet aiemminmkin yhdessä Kimmo Pohjosen kanssa, joten tapahtuman nimikään ei havahduttanut minua riittävästi.

Keikka tämä tapahtuma ei missään nimessä ollut, outoudessaan mahdollisesti konsertti, mutta eniten performanssi. Lavalla nähtiin kahden otsikossa mainitun lisäksi tietokoneen takana tanssimassa ja ääniä loihtimassa Tuomas Norvio.

Noin parituntisessa setissä encoreineen ei oikeastaan ollut biisejä, vaan kyse oli enemmän äänitaiteesta. Yleisökokemukseni meni lähelle sitä, kun ensimmäistä kertaa kävin katsomassa nykytanssia ja pitkään minua askarrutti kysymys, mitä tällä halutaan sanoa. Esityksessä käytettiin hyvin vähän sanoja, vain muutamassa kohtaa ja yhteensä vain noin kymmentä eri sanaa.

Esitys alkoi videolla, jossa näimme Ismo Alangon ja Kimmo Pohjosen ajelevan ympäri Helsinkiä, lähinnä mielestäni Ruoholahden suunnalla, talvimaisemassa valolevyjen päällä. Live-osio alkoi örinällä. Ajattelin: tämä on varmaan maailman synty laulamalla, tässä kaksi miestä tai loitsijaa yrittää laulaa toisiaan suohon. Alanko örisemällä matalampia ääniä ja Pohjonen enemmän jollakin aasialaisella tyylillä. Loihtijat myös viittoivat toisilleen ja yrittivät selvästi ymmärtää toisiaan. Tällaista johdatteluosiota kesti hieman liian pitkään.

Sitten mukaan alkoi tulla enemmän rytmillisiä elementtejä ja äänimaisema heräsi eloon. Esityksessä oli myös aivan mahtavia, mukaansa tempaavia, eläimellisen rytmikkäitä osioita, ja koko esitys huipentui upean energiseen lopetukseen. Myös encore oli katarttisen kokemuksen kannalta hyvin suunniteltu: ensin lavalla nähtiin jollakin lailla pelimannimainen kohtaaminen, ja lopetus oli rauhoittava - siinä palattiin myös alun videon maisemiin.

Kokonaisuudessaan esitys jätti hämmentyneen - osin ilahtuneen ja energisoituneen, osin pettyneen olon. Ja opetti sen, että läksyt kannattaa tehdä paremmin.

P.S. Iso osa yleisöstä oli performanssin jälkeen aivan hurmiossa ja taputti seisaaltaan. Myös Hesari tykkäsi. Muutamia henkilöitä poistui salista kesken esityksen.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Kim Bentz: Kastroitu





"Istuin ilkosillani pellon pientareella viljavainion yli kotitaloa katsellen."


Liberté 1989. 86 s.


Kim Bentzin pienoisromaani Kastroitu on ristiriitainen lukukokemus. Teoksen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen (ja muistelevien takaumien kautta sitä aiempaan aikaan). Teoksen päähenkilö on keski-ikäinen mies, joka toimii oppikoulun musiikinopettajana ja johtaa seurakunnan nuorten kuoroa. Päähenkilö-minäkertoja on myös homoseksuaali - ja Suomessa homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu vuoteen 1971 saakka, kuten takakansiteksti muistuttaa.

Minäkertoja on siis joutunut tukahduttamaan homoseksuaalisuutensa. Hänellä on kuitenkin ollut suhteita: toisaalta kaksi heterosuhdetta ja toisaalta joitakin homoseksuaalisia suhteita, joista romaanissa puhutaan ystävyyksinä. Hän on kuitenkin hyvin yksinäinen, sekä henkisesti että fyysisesti.

Romaanin tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun poliisit tulevat hakemaan päähenkilöä, koska on saatu ilmoitus, että hän on pakottanut yhden oppilaistaan, 15-vuotiaan pojan, sukupuoliyhteyteen. Se, oliko kyse pakottamisesta vai vapaaehtoisuudesta, jätetään romaanissa ristivalotetuksi. Päähenkilöä syytetään kahdesta asiasta, pidättämään tullut poliisi tiivistää sen repliikissään näin: "Ymmärrättekö, että alaikäiseen sotkeutuminen on jo sinällään rikos, ja samaan sukupuoleen, sekin on jo itsessään rikos?"

Päähenkilö itse ei ajattele tehneensä varsinaisesti mitään väärin, vaikka hän syytteleekin itseään siitä, että oli teon tapahtuessa humalassa. Hän syyttää teoksessa pikemminkin yhteiskuntaa: kuinka mahdotonta hänen olisi ollut luoda homoseksuaalisia suhteita aikuisten kanssa, kun homoseksuaalisuus on kriminalisoitua. Päähenkilö vaikuttaa olevan musiikinopettajana varsin karismaattinen ja hän tarjoaa myös oppituntien ulkopuolista opetusta kuten pianotunteja tai kuorokvartettiharjoituksia niille pojille, joiden seurasta hän on kiinnostunut.

Päähenkilö kokee itsensä uhrina: "Luulen, että käynnissä oli yleinen ajojahtim puhdistus. Oli ihanteita täynnä oleva olympiavuosi. Minä olin matkalla uhrattavaksi Suomen poikien edestä." Kuten huomataan, romaanin kieli on pateettista.

Vuonna 2018 Kastroitua on mahdotonta olla lukematta #metoo-lasien läpi. Kuluneen vuoden aikana Suomessakin on tullut esille kouluissa nykyaikana tapahtunutta seksuaalista hyväksikäyttöä - nimenomaan sellaista, jossa on karismaattinen taideaineiden opettaja, joka on ahdistellut opiskelijoita. Mieleen tulee runsaasti mediassa esillä ollut Kallion lukion draamaopettajan tapaus, ja HS Kuukausiliitteen uutisoima turkulainen musiikinopettaja.

Kastroitu kerrotaan alusta loppuun minäkertojaa käyttäen, joten alusta loppuun näkökulma on päähenkilön. Päähenkilöllä on myös vahva uskonnollinen tausta, joten hän hakee runsaasti lohtua myös raamatunlauseista. Tosiaan: Jos yhteiskunta olisi suhtautunut homoseksuaalisuuteen toisella tapaa, olisiko päähenkilö etsinyt ja löytänyt itselleen tasaveroisen homoseksuaalisen suhteen (tai halutessaan vaikka nipun irtosuhteita aikuisten kesken)? Vai onko tämä romaani kertomus henkilöstä, josta #metoon aikakaudella puhuttaisiin valtarakenteiden väärinkäyttäjänä ja seksuaalisena hyväksikäyttäjänä - tai sitten suorasanaisemmin pedofiilinä?

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Béla Tarr: Werkmeister harmoniák


Unkarilainen Béla Tarr ei ole helppoa katsottavaa, mutta Werkmeister harmoniák (2000) ei ole hänen tuotantonsa vaikeimmasta päästä. Elokuvasta nautittavan tekee se, että se ei tunnu tyhjentyvän - enkä edes yritä väittää ymmärtäväni kaikkea näkemääni. Tämä kaikki tekee kuitenkin Werkmeister harmoniákista monikerroksisen ja viehättävän teoksen.

Mistä on kyse? Minulle, enemmän kuin juonesta (on pikkukaupunki, jonne saapuu jotakin, jonka syytä ainakin vaikuttaa olevan se, että elämä suistuu täysin raiteiltaan eikä paluuta vanhaan enää ole), kyse on kohtauksien kauneudesta. Ja osassa kohtauksia: kohtauksien kauhusta.

Tarrille ohjaajana leimallista on hitaus. Kulttileffa Sátantangó on kestoltaan lähes kahdeksantuntinen. ("Googlen käyttäjistä 83 % piti tästä elokuvasta.") Itse muistan siitä lähinnä kohtauksen, jossa vanha mies nukahtaa keinutuoliin. Nukahdin itsekin. Werkmeister harmoniák on myös hidas, pitkillä otoilla kuvattu elokuva, mutta ei itsetarkoituksellisen hidas. Kun rytmiin ja mustavalkoelokuvan tummiin, mustiin ottoihin tottuu, sen maailma antaa ihmisystävällisemmän mahdollisuuden päästä sisään maailmaansa tai ainakin säilyä sen hereillä olevana tarkkailijana ruudun toisella puolen.

Dialogi on osin syvällisyydessään ja osin niukkuudessaan haastavaa. Sen, kuvien ja äänimaailman luoma kokonaisuus luo kuitenkin merkityksiä, jotka jäävät vaivaamaan. Tämä on kiehtova elokuva.

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat



"Sinä päivänä kun Susi kuolee, taivas on paksu ja harmaa kuin savi."


Otava 2017. 263 s.

Cristina Sandun esikoisromaani Valas nimeltä Goliat on kiehtova romaani kulttuurin kohtaamisesta ja siitä, että entä jos kahteen kulttuuriin syntyneenä kaikki tuntuu aina vieraalta ja siltikin samalla syviten omalta.

Romaanin päähenkilö on suomalais-romanialainen Alba. Tarina lähtee liikkeelle Helsingistä: Alba on töissä tulkkina, hän tulkkaa romanialaisia. Työtilanteet sijoittuvat Kalasataman romanileiriin, Kätilöopiston sairaalaan, Ruoholahden käräjäoikeuteen... Romaani lähtee siis oivaltavasti liikkeelle suomalaisten stereotypioista siitä, keitä ja millaisia romanialaiset ovat - sillä lähinnä noista konteksteista he ovat suomalaisille median välityksellä tuttuja.

Helsingistä siirrytään kuitenkin varsin nopeasti toiseen kontekstiin, Punaiseen kylään Bukarestin liepeille, minne päähenkilön isänpuoleinen suku kokoontuu viettämään hautajaisia ja kukin heistä kohtaamaan oman vaikean suhteensa romanialaisuuteen tai ylipäätään omaan identiteettiinsä ja paikkaansa maailmassa. Punaisen kylän elämän, ihmisten, tapojen ja asioihin suhtautumisen kuvauksen kautta romanialaisuus näyttäytyy hyvin erilaisen prisman läpi kuin mistä sitä romaanin lähtötilanteessa katsotaan; voi olla, että ilmiöt ovat samoja, mutta ne kontekstualisoituvat täysin eri tavoin.

Nautin siitä, kuinka Valas nimeltä Goliat herättää kulttuurin eloon, ja kuinka koskettavasti romaanissa pohditaan identiteetin ja jonnekin kuulumisen kokemusta.

Valas nimeltä Goliat on myös rakkaustarina, tai oikeastaan useampikin, ja kuten romaanin nimestäkin voi päätellä, keskeinen motiivi romaanissa on valas. Ei siitä tässä kuitenkaan sen enempää kuin se, että romaani herätti tältä osin minussa halun palata Béla Tarrin elokuvan Werkmeister harmoniák äärelle ja katsoa, miten se tulkitsikaan tätä valasta, jossa oli jotain kumman tuttua.

Valas nimeltä Goliat on hillityssä sivumäärässään nopeasti luettavissa, mutta teoksena se jää mietityttämään pitkäksi aikaa. Ja minä jään innolla odottamaan Sandun seuraavaa teosta.

Ja samaan aikaan toisaalla...

Loppukesästä väsyin bloggaamiseen ja ajattelin jo lopettaa. Näin kevään tullen tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Tässäpä tuokiokuvia elokuulta 2017 huhtikuun 2018 alkuun.

LPRHC @ Lappeenranta




Olin ensimmäistä kertaa LPRHC-festareilla Lappeenrannassa ja ihastuin heti - vaikka lähes koko festarin ajan satoi järkyttävän paljon vettä ja alue muuttui upottavaksi liejuksi. LPRHC on ehdottomasti yksi parhaista ja leppoisatunnelmaisimmista festareista, joilla olen käynyt. Ja myös bändit olivat hyviä.

Hiekkalinna, Lappeenranta




Ja kun nyt Lappeenrannassa oltiin, tutustuttiin toki myös kaupungin nähtävyyksiin, joista kesäaikaan yksi näyttävimmistä oli hiekkalinna. Lappeenranta kokonaisuudessaan vaikutti viehättävältä kesäkaupungilta, etenkin linnoituksen alue ylipäätään.

Lana Del Rey @ Flow, Helsinki




Lana Del Rey soitti koskettavan keikan Flow'n elokuisessa yössä. Päivä oli paahteisen aurinkoinen, mutta illan tullen laski jo viileys, jota keikan hurmassa ei ehtinyt huomata, mutta joka seuraavana päivänä paljastui nuhaisena nenänä. Mieleenpainuvinta laulajan upean äänen lisäksi oli se, että hän oli pukeutunut kokovartalo-Adidakseen. O tempore, o mores!

Taiteiden yö, Helsinki


Hengailimme Töölönlahden kieppeillä ja yö huipentui tuttuun tapaan Oopperalle, missä tällä kertaaitse kunkin meistä keskittymiskyky oli herpaantunut johonkin ihan muuhun kuin oopperaohjelmiston seuraamiseen, mikä muistaakseni aiheutti myös hieman pahennusta kanssayleisössä. Kuitenkin: mitä mahtavin ilta!

Rajaportin sauna & Pispalan Pulteri, Tampere


Rajaportin yleinen sauna Tampereen Pispalassa - mitkä löylyt ja mikä tunnelma! Aion ehdottomasti mennä toistekin. Saunan jälkeen on luonnollisesti nälkä, joten kävimme Pispalan Pulterissa: konstailematon tunnelma ja valtavat annokset, tosin kaukaa viisas ainakin koettaisi tehdä pöytävarauksen etukäteen.

Ilona Jäntti & Aino Venna: Yablochov Candle @ Kapsäkki, Helsinki


Aino Vennan ääni: jotain niin lämmintä ja syleilevää. Yablochov Candle yhdisti musiikkia ja tanssia vaikuttavaksi kokonaisuudeksi.

Helsingin kirjamessut


Piipahdin luonnollisesti täälläkin, mutta melko lyhyesti. Mieleenpainuvinta ehkäpä oli, että nimeäni pyydettiin Paavo Väyrysen kannattajakorttiin vuoden 2018 presidentinvaaleja varten.

Koivu ja tähti @ Kansallisteatteri, Helsinki


Voi surkeuden surkeus, tästä näytelmästä ei jäänyt mitään hyvää sanottavaa. Tekotaiteellisuutta sekoitettuna sähläämiseen, joka ei ottanut edetäkseen mihinkään suuntaan, vaikka näyttämö kuinka pyöri. Väliajalla tilasimme kokonaisen skumppapullon ja kellon soitua mietimme, jäisimmekö vain juomaan sitä. Palasimme kuitenkin teatterisaliin, mikä osoittautui optimistiseksi virheeksi. Ei jatkoon.

AJ Annila: Ikitie


Ikitie oli sopivan mittainen ja koskettava elokuva amerikansuomalaisista 1930-luvun Neuvostoliitossa - ja aiheestahan jo näkee, että elokuvassa ei voi käydä kovin hyvin.

Rosa Liksom: Everstinna


Like 2017. 194 s.


Everstinna on hieno ja raaka romaani Lapin sodasta, nuoren naisen valinnoista ja onnettomasta avioliitosta, fasisimin historiasta ja toisaalta naisen vapautumisesta. Rankka kirja, mutta rankkuuden keskellä on kauneuden hetkensä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

"Vaikeneminen tekkee sen, ettei ruoka mene kurkusta alas, ja jos mennee, ei pysy mahassa vaan tullee samantien jommasta kummasta päästä ulos. Vaitiolo tappaa sisältä käsin. Läpitte maailman historian on ollu niittä jokka kertojat ja niitä jokka ei kerro ko häpeä estää puhumisen."

"Aamula sato räntää. Mie sain kammettua itteni ylös ja laahustin peilikaapin eteheen. Sieltä minua katto takaisin hirviö, jolla oli viinan lasittamat silmät läskinen maha ja ränsistynny vartalo. Mie hunteerasin, että olenko tuo mie, missä on se kaunis, verevä mie, joka mie ennen olin. Toljotin itteäni aikani ja sitte tuntuki jo paremalta. Mie en häpeä itteäni. Mie kannan vanhan, kuolevan naisenruuhmiin ylpeyellä. Ruostuminen on elämän laki, jonka elämän kiertokulku ja luonto on ihmisolentojen ketjule suonu."

Nationalpark Sächsische Schweitz @ Bad Schandau, Saksa


Bad Schandaun pikkukylä Kaakkois-Saksassa lähellä Tsekin rajaa on ainakin loppusyksystä hyvin idyllinen ja rauhallinen patikoitilomakohde - jossa on aivan mielettömät maisemat. Kylä sijaitsee jokilaaksossa ja sitä ympäröivät sumuiset vuoret.

Tarjolla on monenlaisia patikointireittejä: metsää on paljon, ja se on aivan erinäköistä kuin suomalainen metsä.

Yski näyttävimmistä kohteista on Felsenburg Neurathen, jossa ei voi kuin hämmästellä aivan käsittämättömiä kivimuodostelmia ja niiden päälle rakennettua sinne tänne polveilevaa linnoitusta ja linnoituksesta avautuvaa henkeäsalpaavaa maisemaa, katsoipa sitten mihin suuntaan tahansa. Kesäaikaan täällä on todennäköisesti järkyttävä turistiruuhka...





Juurihoito @ Kansallisteatteri, Helsinki


No, tulipahan nähtyä. Halusimme valita viihdyttävän näytelmän, ja oli tässä yritystä siihen suuntaan. Ei tästä kuitenkaan oikein mitään jäänyt käteen.

Diamonds at Danger @ Exite, Helsinki


Pakohuonepelikokemus Katajanokalla. Sopivasti haastetta ja hullutusta.

Juha Hurme: Niemi


Teos 2017. 439 s.



Niemi osoittaa sen, että romaani voi todellakin olla mitä vain - tai romaani-leiman voi laittaa sellaiseen teokseen, jolle Suomessa halutaan lukijoita, koska romaanejahan suomalaiset lukevat, eikö totta.

Sisällöllisesti Niemessä oli minulle vain vähän uutta. Teos perkaa Suomen, tai siis "Niemen" kulttuurihistoriaa aikojen alkuhämäristä Ruotsin vallan alta vapautumiseen saakka. Ja riemukasta luettavaa Niemi toden totta on! Kertoja päästelee suustaan pidättelemättömiä kommentteja ja tekee kulttuurihistoriasta viihdyttävää, nykylukijalle ymmärrettävää ja elävää. Ja osoittaa sen, että eipä elo täällä niemennokalla mentaalitasolla ainakaan ehkä kovin erilaista ollut satoja, tuhansia tai kymmenenkään tuhatta vuotta sitten.

Aku Louhimies: Tuntematon sotilas


Pitihän tämä käydä katsomassa. Pituutta elokuvalla oli sen kolmisen tuntia, eli tiivistämisen varaa olisi ollut, mutta yllätyin elokuvasta positiivisesti. Mielestäni se onnistuu päivittämään maskuliinisen klassikon nykypäivään ja oli vahvatunnelmainen elokuva. Kannatti katsoa.

Aivovuoto & Laineen Kasperi @ Tavastia, Helsinki



Nufit @ Paasitorni, Helsinki


Vuoden 2018 Nufitin teemana Paasitornissa oli "Absurdi", ja teemaan saatiin paljon kiinnostavia tulokulmia.



Allas Sea Pool, Helsinki




Kävimme keskitalven kylmyydessä testaamassa Allas Sea Poolin Helsingin Katajanokalla. Merivesialtaaseen emme uskaltautuneet, mutta höyryävä lämminvesiuima-allas oli kiehtova kokemus: on eksoottista uiskennella pimeän taivaan alla ruotsinlaivojen ja kaupungin valojen loisteessa.

Paikka on myös todella turistinen: hitaiden uimareiden osastolla lämminvesialtaassa uimisesta ei ole tulla mitään, kun kulttuurien yhteentörmäyksessä kenellekään ei ole selvää suomalaisten uimahallien konspti uintisuunnasta. Nopeiden uimarien radoilla taas kroolataan siihen tahtiin, että kloorivesi roiskuu hitaampienkin puolella aaltoina suoraan nenäontelosta alas. Olisi ehkä ollut järkevää tehdä vähän matalampi lämmin hengailuallas - sellainen, jossa voi vain nauttia eikä tarvitse edes teeksennellä uivansa.

Sauna naistenpuolella oli positiivinen kokemus - varsin tilava ja ihanan kosteat löylyt.

Pukuhuoneet sen sijaan ovat katastrofi, jossa tilankäyttösuunnitelman laatija on tyrinyt pahimman kautta. Tänne on turha tulla hakemaan rentouttavaa spa-tunnelmaa tai edes sitä, että onnistuisi sujahtamaan vikkelästi vaatteisiinsa ilman nahkeaa ihokontaktia kanssapukeutujien kanssa. Uh huh!

Ravintola Shelter, Helsinki


Katajanokalla sijaitseva ravintola Shelter oli todella positiivinen kokemus. Paikka on astetta fancympi, mikä tarkoittaa sitä, että kannattaa ottaa jokin menu, ei pelkkää pääruokaa. Sisustus on tunnelmallinen ja henkilökunta välitöntä ja ystävällistä. Keittiö huomioi hienosti erityisruokavaliotoiveita. Ruoka oli todella hyvää - ja sellaista, jotai ei ihan heti kotikeittiössä pysty kopioimaan. Myös hinta-laatusuhde oli paikallaan.

Vahva suositus tälle paikalle!

Veriruusut @ Kom-teatteri, Helsinki


Veriruusut-näytelmä Kom-teatterissa on yksi parhaita ja vaikuttavimpia näytelmiä, joita olen nähnyt. Se kertoo vuoden 1918 tapahtumista Tampereella punaisten naissotilaiden näkökulmasta. Nautin esityksessä siitä, kuinka kaikki tapahtui näyttämöllä - ja esimerkiksi tehdastyön fyysisyys välittyi oivasti näyttelijätyön kautta.

Ensimmäinen puoliaika pohjusti hyvin tulevia tapahtumia ja toinen puoliaika oli katsojan - tai ainakin minun - näkökulmasta pelkkää kyynelehtimistä, niin osuvasti tragedisten tapahtumien kauheus välittyi näyttämöltä.

Näin upean näytelmän sisällissodan satavuotismuistovuosi todellakin ansaitsee.

Lumilinna, Kemi






Kävimme katsomassa Kemin Lumilinnaa - tosin vain lyhyesti ja ulkoapäin, koska kuten kuvastakin välittyy, pakkanen oli todella, todella kireää!


Guillermo del Toro: The Shape of Water


Kaunis aikuisten satu! Elokuva siivoojasta, joka rakastuu miespuoliseen merenneitoon, tai pitäisikö sanoa merihirviöön. Kaunista eskapismia.

Arki ja kauhu @ Q-teatteri, Helsinki




Tätä näytelmää odotin todella kiinnostuneena. Kun ensi-illan jälkeiset kokemukset valuivat lehdistöön ja Nyt-liite kyseli katsojilta kokemuksia, ennakko-odotukseni ohjautuivat vain siihen suuntaan, kuinka paljon on paljon verta näyttämöllä ja toivottavasti suolenpätkät eivät haise kovin pahalta - ja että tällä kertaa eturiviin en halua.

No, lopulta yllä kuvattu osoittautui jotakuinkin näytelmän suurimmaksi sisällölliseksi anniksi - ja koko näytelmä siis pettymykseksi. Mitä tämä halusi sanoa - ja mistä? Ensin kuvataan puuduttavan hidasta arkea ja sitä, kuinka ihmiset eivät kohtaa toisiaan (tarvitaanko siihen tosiaan yksi puoliaika?), ja sitten veri lentää. Jaha.

Valosuunnittelusta täytyy tosin antaa iso plussa: se, kuinka paljon valon lämpöä säädellään, vaikuttaa tunnelmaan yllättävän vahvasti. Hieno efekti! (Ja kuinka ihanan vähäeleinen ja lähes huomaamaton; sellainen, jonka pistää merkille vasta, kun on ikään kuin liian myöhäistä.)

CMX @ Kulttuuritalo, Helsinki


CMX veti kiinnostavan keikan Kulttuuritalolla. Ehkäpä keikkapaikkavalinnasta johtuen keikka oli jaettu kahteen puoliaikaan.


Ensimmäinen puoliaika oli syna-/konehäröilyä, ja siinä kuultiin uudenlaisia versioita biiseistä. Bändi oli pukeutunut jonkinlaisiin avaruuskemistin valkeisiin haalareihin ja tunnelma oli sen mukainen.


Toinen puoliaika olikin sitten täysmittainen ja -verinen rokkikeikka, jolla kuultiin kunnon poikkileikkaava hittitykitys - ja joitakin sen verran uudempia kappaleita, että ne eivät olleet itselleni aiemmin tuttuja.

Lemminkäinen @ Kansallisteatteri, Helsinki


Millainen teatterikevät 2018 onkaan ollut! Juha Hurmeen Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle ohjaama Lemminkäinen ei ollut kaikista helpoiten seurattava näytelmä, sillä hetkinen meni totutellessa siihen, kuka kukin lavalla oikein on, mutta aivan loistava näytelmä se oli!

Aikakudet leikkaavat toisiaan, nähdään kultaisessa puvussa seikkaileva Louhivuoren ämmä (jonka nimeä ei voi mainita), suomalaiskansallinen hiihtokohtaus, romumiekkabisneksen hämärät ja vielä hämärämmät koukerot, upean härskit (ja ah niin korvamadoiksi taipuvat) rekilaulut, työhyvinvointitoimintaa pilkkaava tyky-tyky-laulutanssi ja vielä vaikka jos mitä, herkkyyttäkin.

Kaikki ääni tuotetaan näyttämöllä, jonka takaosassa on kaksi perkussionistia, ja myös näyttelijät pistävät parastaan.

Mielettömän hieno ja hersyvän hauska kokonaisuus!

Amy Winehouse Tribute Band @ Storyville, Helsinki


Ihan mielettömän mahtavaa, että vaikka upeaääninen Amy Winehouse ei enää meille livenä laulakaan, hänen tuotantoaan voi päästä kuulemaan livenä - ja vielä kahden loistavan laulajan tulkintoina sekä upean bändin säestyksellä. Hieno keikka!