maanantai 30. joulukuuta 2013

Talvisirkus Kosmos @ Kaapelitehdas, Helsinki

Tämänvuotisella Talvisirkuksella on huisi ja huimaava tavoite: avata katsojalle Kosmoksen salat. Lähtökohdaksi on valittu juonellistaminen: on pikkutyttö ja hullu tiedemies, tyttö kyselee tiedemieheltä universumin olemuksesta ja tiedemies vastailee numerosarjoja, taivaankappaleiden nimiä tai väistää vastaamasta, ja tämän tarinan ympärille on rakennettu sirkusohjelma.

Sirkusnumerot ovat varsin akrobatia- ja jonglöörauspainotteisia. Osa numeroista vaikuttaa otetun mukaan vain tarinan vuoksi (esimerkiksi kohtaus, jossa tyttö katsoo kaukoputkella tähtiä, on jokseenkin tyhjänpäiväinen). Renkaiden, pallojen ja kehien elementit toistuvat ja rakentavat avaruusfiilistelyä. Melko monesta numerosta kuitenkin puuttuu intensiteetti.

Yksi aivan loistava, sekä tajunnan että tähdet räjäyttävä ohjelmanumero showssa on, ja se on ensimmäisen puoliajan päättävä Tähtien synty -osioon liittyvä cyr-rengasesitys, jossa on kaikki (musiikki, tempo, valojen käyttö...) kohdallaan ja jota ei voi kuin ällistyksella ja ihmetyksellä seurata. Mitä taitavuutta! Myös ensimmäisen kohtauksen Galaksien tanssi ja ero -esitys ihanine paljettiballerinapukuineen ilma-akrobatiana oli hypnoottisen kaunis ja toisen puoliajan lopulla nähty ilma-akrobatia hengästyttävän näyttävää.

Kosmoksen perusongelma oli kuitenkin tarinavetoisuus - ehkä avauutta olisi kannattanut lähteä lähestymään puhtaasti absurdeista tai surrealistisista lähtökohdista, niin esitys olisi saattanut välttää sitä nyt vaivanneen jäykkyyden? Niin tai näin, Talvisirkus tuo valoa, keveyttä ja taikaa vuoden pimeimpään aikaan, ja odotan jo innolla, mitä Hurjaruuthissa keksitään ensi talveksi.

Anja Snellman: Pääoma

 

"Kaikki mikä on tarpeen Marun ymmärtämiseksi liittyy kolmeen tarinaan: tarinaan Marun syntymästä sodan viimeisenä päivänä, tarinaan Kuolemattomasta Karhuttaresta ja tarinaan Komerojumalasta."


Otava 2013. 299 s.

Anja Snellman on omaelämäkerrallinen kirjailija ja Pääoma on omaelämäkerrallinen romaani. "Pääoma on Anja Snellmanin tähänastisen tuotannon henkilökohtaisin teos", toteaa kansilieve. Pääoma kertoo Marun, Snellmanin sisaren, tarinan. "Halusin että sisareni nimi sanottaisiin monta kertaa, että siitä puhuttaisiin, että se lukisi lehtien sivuilla, että se painettaisiin kuvien alle, että sitä kommentoitaisiin kaikkialla maailmassa." Alaotsikoltaan teos on "romaani, requiem".

Marulla on kitalakihalkio, jonka vuoksi hän ääntää vaikeaselkoisesti. Marulla on reuma, jonka vuoksi hän kävelee vaikeasti. Ihmiset suhtautuvat Maruun niin kuin erilaisuuteen - sellaiseen erilaisuuteen joka ei ole cool - suhtaudutaan. Niinpä Marusta tulee omiin oloihinsa vetäytyvä.

Romaanin kertojana on Marun pikkusisko Anja, Anu. Pääoma on romaani rakastamisesta ja häpeästä, etäisyyden ottamisesta ja läheisyydestä, huolehtimisesta ja oman onnensa nojaan jättämisestä, yrityksestä ymmärtää ja turhautumisesta: "Tänään minä olen päättänyt että se on jännittävä eikä tylsä. Juuri tänään minä olen vakuuttunut että se on salaviisas eikä tyhmä. Jonkun mielestä sen kieli voi olla töksähtelevää, kun se sanoo vain yhden asian kerrallaan. Ja hitaasti. Mutta minusta se kuulostaa haastavalta. Ja niin minusta tulee kärsivällinen. Minä en melkein koskaan hoputa. Lopulta se saa kumminkin asiansa sanottua. Omia jalkojaan kauemmas ei kukaan pääse." 

Keskiössä ovat siis elämän ristiriidat ja niistä aiheutuva syyllisyys: "Muut ensin. Maru ensin. Anna paikka toiselle. Tuo tuossa ennen sinua. Aina on joku sinua heikompi, hitaampi, vähemmän saanut. Syyllisyys lähimmäisestä, jota en ole synnyttänyt tähän maailmaan, jonka puutteisiin en ole syypää."

Pääoma onnistuu tarkastelemaan häpeän ja syyllisyyden sekä vastuun ja velvollisuuden kysymyksiä ajatuksia herättävästi. Toisen (ja toiseuden) ymmärtäminen näyttäytyy arvoituksena, jota ei ehkä voi ratkaista. Pääomassa on siis myös armollisuutta, kuten kuolemassakin voi olla armollisuutta - alku ja loppu rajaavat kokonaisuuden.

Kuolema rajaa paitsi kuolevan elämän, myös eloon jäävien. Maru on kertojan lisäksi kertojan lapsuuden perheen viimeinen eloonjäänyt, ja kun Maru kuolee "tunnen itseni todella orvoksi, mitä todellisuudessa olenkin. Maan äärissä orpo. Koko lapsuuden perhe mennyt menojaan".

Mikä on riittävä elämä? Riittävän hyvä - tai hyvä? Lopun kuolemanpohdintojen poleemisuudessa ja luettelollisuudessa kuuluu Snellmanin (Kaurasen) varhaisemman tuotannon kipakka ääni:

"67-vuotinen elämä on riittävä elämä,se on elämä siinä missä joku muukin mitta, olkoonkin että siihen kuului oman ruumiin hiipumista ja hivutustakin, henkistä ja fyysistä kipua, torjuntaa ja vähättelyä, oma määränsä irtoavia hampaita hiuksia munasoluja, sumenevia verkkokalvoja, lääkkeitä, ristisanoja, television lumisadetta.
Jumalauta, elämisen arvoinen elämä.
Te ja teidän mittapuunne.
Paljon onnea vaan."

Craig Thompson: Habibi

 

"Jumalallisesta kynästä putosi ensimmäinen mustepisara."


Like 2012. Suom. Ida Takala. Alkuteos Habibi, 2011. 655 s.

Habibi on vaikuttavasti piirretty, kaunis ja koskettava sarjakuvaromaani. Keskiössä on kaksi henkilöhahmoa, Dodola ja Zam. Päämiljöitäkin on kaksi: autiomaa ja asuttu alue. Autiomaan aika on ajatonta, tarina voisi tapahtua milloin tahansa. Tunnelma on hieman samankaltainen kuin J. M. G. Le Clézion Nobel-romaanissa Autiomaa kertomuksen alkupuolella, kun päähenkilö Lalla asuu autiomaassa. Autiomaassa olennainen tulee näkyviin, koska paljoa ei ole. Katse kiinnittyy siihen, mihin sen pitää.

Asuttua aluetta Habibissa edustavat muun muassa sulttaanin palatsi, kaupunki ja kalastajakylä. Sulttaanin palatsi satumaisuudessaan on myös omalla tavallaan ajasta irrallaan oleva paikka, mutta kaupungissa ja kylässä näkyy nykyaika ympäristökatastrofeineen.

Miljöövalinnat sopivat Habibin tematiikkaan, joka on ajatonta: keskiössä on rakkaus. Mitä ihminen on valmis tekemään rakkauden eteen? Mitä voidaan uhrata? Mitä rakkaus tarkoittaa? Mikä on rakkauden ja erotiikan välinen side, entä rakkauden ja himon, rakkauden ja läheisyyden?

Habibin tunnelma on lumoava. Sitä rakentavat moniulotteinen tarina, sidos arabialaiseen tarinaperinteeseen ja kaunis kuvitus. Tähän sarjakuvateokseen kannattaa tutustua!

perjantai 27. joulukuuta 2013

Jeffrey Archer: Leppymättömät

"Nainen lakkasi parkumasta vasta kun kuoli."


Suuri Suomalainen Kirjakerho / WSOY 1983. Alkuteos Kane and Abel, 1979. 372 s.

Huh huh, tulipa vaihteeksi luettua tylsä ja huono kirja, joka etenee juonivetoisesti ja jonka juoni kaiken lisäksi on kaavamainen ja henkilökuvaus on täysin juonelle alisteinen.

Englanninkielinen alkuteoksen nimi, Kain ja Abel, paljastaa täysin, mistä on kyse. Kaksi miestä syntyy eri paikoissa  ja erilaisiin olosuhteisiin, he elävät tyystin eri lähtökohdista mutta lopulta molemmat Amerikassa ja molemmilla on sama tavoite: menestyä taloudellisesti eli rikastua. Takakansi heruttelee: "Leppymättökien yhteentörmäys aiheuttaa riidan, joka kasvaa vihaksi. Viha kalvaa molempia neljäkymmentä vuotta ja kypsyttää nöyttämön lopulliselle, tuhoavalle kohtaamiselle. Kohtaamiselle, joka järisyttää Yhdysvaltojen koko rahamaailmaa." 

Ja paskat. Romaanin alkupuoli kuluu siinä, kun kuvataan kahta pikkuvanhaa kakaraa joiden elämässä kaikista eroavaisuuksista huolimatta pitää olla ennalta arvattavissa oleva määrä yhtäläisyyksiä. Sitten seuraa nuoruus ja rakkaussuhteita, mutta jatkuvasti miehet keskittyvät keinotteluun ja heidän todellisuutensa on yltäkylläinen. "Lopullinen, tuhoava kohtaaminen" on säästetty viime sivuille ja osoittautuu antikliimaksiksi - mikä tosin ei poikkea romaanin yleislinjasta mitenkään.

Valkmusan kansallispuisto, Pyhtää

Etelä-Suomen musta joulu ja joulukävely kansallispuistossa: vetistä ja harmaan, ruskean ja vihreän sävyjä, ei jäätä tai lunta, raikas ilma, hiljaisuutta ja tilaa.







sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Kultabassokerho goes spoken @ Kuudes linja, Helsinki

Kuudennen linjan räppi-iltamat, lopultakin - usein lauantai-iltaisin, enkä ole koskaan aiemmin mennyt.

Tänä lauantaina oli puhe-iltamat.

Saavuimme paikalle ennen Ilmarin esiintymistä. Ilmari yllätti korkeakulttuurisuudellaaan: olisi voinut kuvitella ilmaantuvansa paikalle kesken lavarunousillan, sillä osin Ilmari räppäsi ilman taustoja. Loistava kokemus: intensiivistä. läsnäolevaa, hienoa. Erototen kappale Virkistyspäivä teki vaikutuksen kantaaottavuudellaan ja ajankohtaisuudellaan.

Ilmarin jälkeen esiintyi Hertell & Hertell, joka internetin ihmemaailman perusteella vaikutti lupaavalle, mutta live-esiintyminen oli keskintertaista.

Pääesiintyjänä oli Dxxxa, jota odotimme, mutta tätyy todeta hänen olleen pettynys. Ok: kyse oli puhelauluiltamasta: mutta silti, artisti joka lukee suoraan paperista kasvojensa korkeudelta antaa vaikutelman, että kyseessä on koulun juhla, jonne ei ole ehditty tai haluttu opetella ulkoa ennalta määrärttyä ohjelmistoa - ei ollenkaan hyvä vaikutelma. Pikemminkin tulee olo, että artisti ei esitä omia näkemyksiään tai tuotoksiaan vaan toisten sanelemaa materiaalia. Dxxxa, jonka olen aiemminkin nähnyt, oli siis ikävä kyllä pettymys. 

lauantai 21. joulukuuta 2013

Rubik @ Korjaamo, Helsinki



Rubikin jäähyväiskeikka Korjaamon Vaunusalissa torstaina 18. joulukuuta oli loppuunmyyty. Ennen kymmentä keikkapaikan ovella oli jono, jollaista en ole Korjaamolla koskaan nähnyt. Jono kuitenkin liikkui varsin sutjakkaasti.

Keikka alkoi dynaamisesti. Lavalla oli kahdeksanhenkinen megakokoonpano, joka soitti jos vaikka mitä instrumentteja - esimerkiksi puhaltimissa kuultiin pasuunaduoa, klarinettia ja saksofonia.




Sovitukset olivat rytmisesti ja instrumentillisesti niin täysiä, että jossain vaiheessa keikkaa alkoi tuntua siltä, että nyanssien paljous johti nyanssien puuttumiseen: suoraviivaisuus olisi tuonut monimutkaisuuden paremmin esiin. Tuli mieleen Hassisen koneen kohtalo ja kehitys Täältä tullaan Venäjän yksinkertaisuudesta Harsoisen teräksen kikkailumeininkiin.

Loppukeikasta meno kuitenkin taas terävöityi ja varsinkin encorea edeltänyt kappale soi ja toimi aivan mielettömän hienosti. Artturin äänestä ei voi todeta muuta kuin että se on upea. Toivottavasti Rubikista seuraa jotain uutta!

tiistai 17. joulukuuta 2013

Arto Salminen: Varasto

"Istuin kahvihuoneessa ja leikkelin kynsiäni."


WSOY 1998. 167 s.

Arto Salminen, mikä mahtavan lakoninen nykyajan havainnoija! Salmista lukiessa havainnollistuu hyvin myös se, miksi realisteja ja naturalisteja lukiessa toisinaan tylsistyttää - heidän teoksensa ovat niin omassa ajassaan kiinni, että vaikka niiden kuvaamat ongelmat eivät minnekään sadassa tai kymmenessä vuodessa muuttuisikaan, maailma muuttuu niin paljon, että teokset jäävät ajankuviksi.

Varasto on kirjoitettu 1990-luvun lopulla, mutta sen televisiosarja-, julkkis- ja mainosheitot ovat jo ihan nostalgiaa. Niille lukijoille, joille heitot aukeavat, teos on helppoa kauraa. Ne, joille eivät, voivat keskittyä nauttimaan Salmisen henkilö- ja tilannekuvauksesta ylipäätään.

Maailma on ankea: likainen ja sotkuinen varasto, varastotyöläiset, myyjät, harmaa Helsinki, kusen ja viinan hajuiset raitiovaunut, turkiskuoriaisista kärsivä yksiö Alppilassa ja niin edelleen. "Sää oli sellainen, että värikuvia ei kenenkään kannattanut ottaa" kuvaa romaanin hallitsevaa värimaisemaa.

Päähenkilö on varastomies Rousku. Rouskun ja Karita-myyjän - jonka kävelytyylistä Rousku toteaa "Se kuvitteli että hyvän myyjän pitää kulkea kuin sillä olisi suolakurkku perseessä" - välille kehittyy, no, sanotaan vaikka romanssi. Rousku täydentää pientä palkkaansa varastamalla varastosta ja myymällä tavaraa omaan laskuunsa. Vaikka varastosta varastetaan, on kuitenkin lakeja, jotka koskevat kaikkia: "Se on nääs fysiikan laki. Vaikka oot kuinka rikollinen luonne, niin painovoimalakia on noudatettava. Se ei oo mikään moraalikysymys."

Perusduunarin peruspäivä on samanlainen päivästä toiseen, väsymys on työelämässä jatkuvasti läsnä: "Päät kääntyivät ratikassa. En tiennyt mitä ne ajattelivat: ei sitä niiden naamoista näkynyt. Ei väsymyksen alta mitään näe. Eikä väsymyksen alle." Lakonisen ja ällöttävänkin huumorinsa takana teos kuitenkin ymmärtää henkilöhahmojaan, heidän ongelmiaan ja elämäänsä.

Myös vastaus kustannusalan kriisiin löytyy Varastosta, Karitan suusta. Varastomies Rouskulla on kirjoja. Karita kysyy, onko hän lukenut ne. Rousku tunnustaa lukeneensa lähes kaikki ja kysyy, lukeeko Karita. Karita tunnustaa, ettei hän ole ikinä lukenut yhtään kirjaa, eikä lue. Rousku kysyy, miksi. Karita vastaa: "Se on ihan älytöntä. Sama kuin kuulisi telkkarista äänen, mutta ei näkisi kuvaa."

Pentti Haanpää: Noitaympyrä

"Tapasin kaupungin kadulla entisen ystäväni sekatyömis N.:n"


SKS 2. painos 2000. 161 s.

Haanpään Noitaympyrässä (1931/1956) on paljon samaa kuin Arto Paasilinnan Jäniksen vuodessa (1975). Siinä missä Jäniksen vuoden päähenkilö haluaa paeta oman elämänsä oravanpyörää lähtemällä jäniksen matkaan, pois kaupungista ja kohti luonnon vapautta, Noitaympyrän päähenkilö Pate Teikka ei aloita matkaansa kaupungista vaan pohjoisen tukkijätkäyhteisöstä eikä hänen matkansa suunta ole yhtä selvä ja yksioikoinen.

Toisaalta Noitaympyrästä tulee mieleen myös vastikään lukemani Susanna Alakosken Köyhän lokakuu (2013) - siksi, että Pate Teikka on myöskin köyhä ja myöskään hänen pyrkimyksensä, tempoilunsa ja työntekonsa eivät koskaan tule tuottamaan niin paljon rahaa, että hänen asemansa yhteiskunnassa muuttuisi.

Alussa on tukkilaisyhteisö. Pate Teikka on savotassa pohjoisen joella, töissä yhtiöllä. Tukkilaiskämpissä asuu monenlaisia miehiä, Teikka saa kuulla näkemyksiä niin sosialismista kuin kokemuksia siitä, kuinka neuvokas tukkilainen voi onnenpotkun kautta ansaita paljonkin rahaa.

"Pate Teikan elämä jatkui kuten ennenkin. Muutosta ei näkynyt. Mutta hän oli nuorimies. Hänessä eli vaistomainen usko, että tulevaisuudessa oli paljon mielenkiintoista varattuna hänelle. Sillä välin voi kaataa puita, käsitellä korttia ja siirrellä shakkinappuloita iltaisin. Väliin hän kuitenkin käsitti, että tämä ajatus oli monta miestä vanhentanut. Tilaisuutta ei pitäisi odottaa. Se oli etsittävä, tehtävä tyhjästä."

Teikka saavuttaa asemaa yhtiössä, mutta uraputkessa - jossa hän ei oikeastaan ole edes kiinnostunut olemaan - hänen kohtalokseen koituu välittäminen eläinten oikeuksista ja sitä kautta lopputili. Niinpä Teikka lähtee odysseialleen halki pohjoisten maisemien, ihmiskohtaamisten ja ajatustensa: mihin tässä elämässä oikein pitäisi pyrkiä?

Romaanissa puhutaan paljon politiikkaa, nimenomaan henkilöhahmojen repliikeissä. Matkallaan Teikka kohtaa miehen, joka epäilee häntä kommunistiksi tai sosialistiksi, ja kertoo sen jälkeen mielipiteensä moisista: "'Saahan ihminen kaikessa hiljaisuudessa olla sitä ja tätä. -- minä en suvaitse sosialismia. Sosialismi vaatii, että kaikkien on pysyttävä samalla tasolla, laiskojen, taitamattomien, laumojen tasolla...'". Tähän Pate Teikka vastaa:"'Niin, en tiedä. Ne ovat pitkiä ja leveitä asioita.'"

Nälkä saa Pate Teikan tarkastelemaan kapitalismin järjettömyyttä: "Siellä [suurissa kylissä] tuntisi olevansa kuten noidutussa maailmassa: nälkäinen ja ruoka ovat molemmat näkyvissä, mutta eivät voi lähestyä toisiaan." Kauppiaalla on ruokaa, köyhällä ei ole rahaa sitä ostaa.

Entäpä sitten talonpoikaisuus, olisiko se ratkaisu? "Eli olisiko talonpojan elämä sittenkin oikea elämä? Työtä, raitista ilmaa, syvää unta, yksivakaisuutta, rauhaa. -- Talonpoika on lopultakin herra. Hän ei kysele töitä, ei kumarra ketään. Jos häntä joskus rasittaa köyhyys, kuivuus tai halla, ei hänen koskaan tarvitse kuunnella käskijän ääntä. Hän ei ole koskaan aivan avuton talousjärjestelmän noitaympyrässä." Tämän auvoisan ajatustenjuoksun jälkeen Teikka kuitenkin tekee havainnon, että näin on mahdollisesti joskus ollut, mutta tilanne on muuttunut: "Pankkien konttorit ovat tulleet heidän kirkoikseen." Kapitalismi kyykyttää jo tavallistakin talonpoikaa, ei vain juoppoa tai laiskaa, joiden köyhtymistä oli ennenkin nähty.

Erinäisten kohtaamisten ja kokeilujen kautta alkaa vaikuttaa siltä, että ei ole toimivaa yhteiskuntajärjestelmää. Voiko yhteiskunnasta astua ulos, olla osallistumatta tällaiseen kyykytyspeliin? Kaikkien luonteenlaadulle se ei sovi, yhteisöön kuulumisen tarve on suurempi toisilla kuin toisilla.

SKS:n klassikkopainos Noitaympyrästä sisältää kirjallisuudentutkija Vesa Karosen alkusanat ja muutamia kritiikkejä. Niteestä ilmenee, että Haanpää kirjoitti Noitaympyrän jo vuonna 1931, mutta tuolloin sitä ei "aikansa ahtauden takia" julkaistu. Romaani julkaistiin vasta vuonna 1956.

Vaikka Haanpään kuvaama maailma tukinuittoineen ja alkukantaisine mukavuuksineen ei ole tätä päivää, päähenkilö Pate Teikka ajattelevana yksilönä on. Ja tällaiset yksilöt ovat usein järjestelmän - olipa kyseessä sitten mikä tahansa poliittinen suuntaus - silmissä epäilyttäviä.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Alexandra Marinina: Seitsemäs uhri

"'En tiedä teistä, arvoisat läsnäolijat, mutta minä olen koulujoista lähtien inhonnut Gogolin teoksia.'"


Otava 2007. Suom. Liisa Viitanen. Alkuteos Sedmaja žertva. 525 s.

Jouluhäsellyksen keskellä kaipasin helppoa lukemista ja tutustuin itselleni aiemmin tuntemattomaan dekkaristiin Alexandra Marininaan. No, koukuttavampiakin dekkareita on tullut luettua.

Seitsemännessä uhrissa Marinina käyttää näkökulmatekniikkaa - kerronnan näkökulmia romaanissa on karkeasti arvioituna parisenkymmentä (miliisiin edustaja Anastasia Kamenskaja, erinäinen määrä hänen työtovereitaan ja perheenjäseniään, murhaaja ja hänen perheenjäseniään sekä hänen uhrinsa). Lukijaa helpottaa se, että kertoja ilmoitetaan väliotsikoittain, mutta tälläinen määrä näkökulmia on jo varsin huimaava - varsinkin kun huomioidaan vielä venäläinen lempinimiperinne.

No. Seitsemännen uhrin juoni rakentuu sarjamurhaajan ympärille, mikä on toimiva perusvalinta dekkariin, sillä silloin toimintaa riittää. Marinina on myös varsin yhteiskunnallinen kirjoittaja, tässä teoksessa hän ottaa kantaa muun muassa kodittomuuteen, syrjäytymiseen ja miliisin palkkatasoon.

Seitsemännessä uhrissa olisi ollut tiivistämisen varaa. Jännitys pysyy varsin hyvin yllä, mutta sen pitäisi olla korkeimmillaan vielä siinä vaiheessa, kun käsillä on agathachristiemäinen loppukohtaus, jossa tekijä saa selityspuheenvuoronsa. Tuossa vaiheessa tämä dekkari ei kuitenkaan voisi enää vähempää kiinnostaa, sillä kaikki, mitä murhaaja sanoo, on tullut esiin jo aiemmin.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja.

 

"'Pilkun piti vaieta silloin kun kapteeni Pleje (kuulustelija) lukisi kirjeet /.../ Mutta kun Edgar ja Georg avaisivat kirjeet, pilkun piti huutaa.' (Herta Müller, Sydäneläin 1996), ja sen takia elämäkerta on mahdoton."


Schildts & Söderströms 2013. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos Oktober i Fattigsverige. Dagbok, 2012. 331 s.

Susanna Alakoski on käsitellyt köyhyyttä romaaneissaan Sikalat (2007) ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (2010). Köyhän lokakuu on fragmentaariseen päiväkirjamuotoon kirjoitettu teos, jossa kirjoittaja ottaa kantaa köyhyyteen ja koettaa samalla hahmottaa elämäänsä yhteiskunnan hänestä ja hänen lapsuuden perheestään kirjoittamien asiakirjojen kautta. Asiakirjamateriaalia hänellä on käytettävissään noin kuusisataa sivua, eikä siinä edes ole kaikki.

Keskiössä on köyhyys. Asiakirjat eivät heijastele kirjoittajan omia muistoja tai kokemuksia, ne näyttävät tapahtuneen omasta näkökulmastaan ja lopulta niitä lainataan teoksessa melko vähän.

Alakoski määrittelee köyhyyden näin: "Köyhyys on sitä, kun ihmisellä ei ole sananvaltaa, vaikutusvaltaa. Sitä kun hän ei usko voivansa muuttaa omaa tilannettaan, sitä kun olot eivät kohene vaikka hän käykin töissä. Se on kuin eläisi käsikoukkua toivottomuuden kanssa. Köyhä käy töissä, saa matalaa palkkaa ja pysyy köyhänä. Sellaiset kokemukset eivät rakenna kestävää yhteiskuntaa."

Kokemus köyhien sananvallan ja vaikutusvallan puutteesta motivoi kirjoittamaan, tekemään köyhyydestä näkyvää: "Enää ei voi vaieta. Totuudesta, mahdollisesta totuudesta vaikeneminen on pettämistä, ja mikä ehkä tärkeintä, kovin monet eivät voi kertoa. Kuolleet eivät enää voi kirjoittaa, ne jotka voisivat puhua on vaiennettu, ne joilla on jotakin kerrottavaa ovat yksin, peloissaan tai laitoshoidossa diagnooseineen. Eivätkä köyhät usko että heidän kertomuksensa ovat kertomisen arvoisia."

Alakoski pohtii myös sitä, mikä on hänen teoksensa todennäköinen lukijakunta. Vastaukseksi hän saa keskiluokan. "Ajattelen keskiluokkaa. Todennäköisesti tämän kirjan lukijat ovat keskiluokkaa. Miten keskiluokka tulkitsee yritykseni sanoa jotakin nykyajan köyhyydestä? Meneekö sanomani perille? Haluavatko lukijat että se menee perille? Ymmärrätkö sinä miten tärkeä olet köyhälle ihmiselle? Miten tärkeää on että juuri sinä tunnet solidaarisuutta heikompia kohtaan? Sinulla on valtaa ja vaikutusvaltaa, sinulla on sanoja, ja siksi sinun on puolustettava niitä jotka eivät itse voi. /--/ Olisiko kuollut ilman kilttiä, avuliasta, tiedostavaa, solidaarista keskiluokkaa?"

Köyhän lokakuu on hyvin ajankohtainen teos. Ruotsi - johon maana ja yhteiskuntana teos ensisijaisesti ottaa kantaa - on osin hyvin samankaltainen kuin Suomi. Ongelmamme ovat samankaltaisia. Sekään ei ole samantekevää, millaisella sanastolla yhteiskuntaa kuvataan. Alakoski ottaa kantaa 'syrjäytyminen'-sanaan, jota meilläkin käytetään runsaasti: "Unelmoin /--/ siitä että Ruotsin pahin sana - syrjäytyminen - korvataan oikeammalla sanalla, pirstoutumisella. Se kertoo yhteiskunnan siitä sosiaalisesta, kulttuurisesta ja taloudellisesta laajasta hajoamisesta mikä on juuri nyt meneillään Ruotsissa."

'Syrjäytyminen' on subjektin aktiivista toimintaa. Muistan Suomessa ehdotetun käytettäväksi sen sijasta sanaa 'syrjäyttäminen'. Mistä köyhyys johtuu? "Ihmisiä on aina luokiteltu hyviin ja huonoihin, antaviin, ottaviin, arvokkaisiin, arvottomiin, vapaaehtoisesti ja vastentahtoisesti köyhiin. Mutta ihmiset haluavat yhtä vähän olla taakkana nyt kuin vanhassa köyhäinyhteiskunnassakin. Köyhyyshäpeä on juurtunut syvään. Se perustuu tuntemukseen, että köyhyys on itse aiheutettua. /--/ Muistutus: kukaan ihminen ei ole vapaaehtoisesti köyhä. Köyhyys on poliittinen tila." Köyhyys on poliittinen tila. Syrjäytyminen on varsin poliittinen sana.

Alakoski havainnoi muutoinkin kieltä ja sanastoa. Hän referoi ystävänsä havaintoa, että nykyään ei puhuta unelmista, vaan tavoitteista. Tämä on mielestäni olennainen ja havahduttava havainto. Alakoski maistelee sanoja: "Toteuttaa unelmansa - toteuttaa tavoitteensa."

Köyhyys näkyy monella tavalla - jos osaa katsoa. Alakoski ottaa kirjassaan esille lukuisia omaelämäkerrallisia konkreettisia esimerkkejä köyhyydestä. Hän myös siteeraa teoksessaan runsaasti, niin tutkimuksia kuin kaunokirjallisuuttakin. Köyhyyden ja näennäisen historiattomuuden yhteys tulee esille, kun Alakoski lainaa Elsie Johanssonin tekstiä antologiasta Tala om klass (2006): "'/.../ köyhälistön ehtoihin kuuluu myös se että menneistä ajoista ei ole olemassa todisteita. Omilta esivanhemmiltani ei luonnollisista syistä ole jäänyt kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja, pianosävellyksiä, hauraita pieniä akvarelleja tai mitään muutakaan sentapaista. Heistä ei ole kirjoitettu elämäkertoja, eikä sanomalehtien palstoilla ole julkaistu heidän kuolemansa jälkeen muistosäkeitä. En siis voi tietää onko suvussani esiintynyt luovuutta, todennäköisesti on, vaikka sitä ei ole koskaan ilmaistu.'"

Varsinkin Köyhän lokakuun alkupuolella pohditaan paljon köyhyydestä puhumisen ja kertomisen tärkeyttä sekä sitä, keiden kaikkien tarinaa Köyhän lokakuu, vaikkakin on kirjoitettu alaotsikolla Päiväkirja, lopulta kertoo? Mikä on faktan ja fiktion raja? Mikä on eri kertomusten, eri näkökulmien (totuus)suhde toisiinsa? Jälleen kirjoittaja turvautuu sitaattiin:

"'Se mitä kirjassa sanotaan ei ole totta.' [sanoi äiti.]
'Ei olekaan, se on fiktiota', Jeannette Winterson vastasi.
Sen jälkeen äiti sai sydänkohtauksen ja kuoli.
'Sen pidemmälle emme päässeet', Jeannette Winterson sanoi."

Jotkin aiheet ja asiat ovat niin vaikeita, että niistä on mahdotonta keskustella. Jopa kuolema voi tulla väliin.

Kirjoittaminenkaan ei ole helppoa, oikeita ja vaikeita aiheita voi väistellä varsin tehokkaasti. Susanna Alakoski kertoo muistonsa kirjoittajakoulusta. Ennen menemistään Skurupin kirjoituslinjalle vuonna 1998 hän oli hankkinut kirjoituskoneen ja kirjoittanut. Aloittaessaan kirjoituslinjalla hän ei näyttänyt aiempia tekstejään tai jatkanut niiden hiomista. "Saimme tehtäviä, ja kirjoitin niitä jotta minun ei olisi tarvinnut kirjoittaa." Kirjoittaminen voi olla pako.

Köyhän lokakuun pysähdyttävintä antia on puhe rahasta. Kukaan länsimainen ihminen ei ehkä ole voinut välttyä laskelmilta, joiden mukaan maapallon nälänhätä olisi ratkaistavissa summilla, jotka meillä on käytössämme. Vain tahtoa puuttuu. Samaan tapaan paikallinen köyhyys on poliittinen asia, jota voidaan ratkoa:

"Sosiaalikorkeakoulussa opin että jos onnistui sosiaalityöntekijänä koko ammattiuransa aikana pelastamaan yhden ainoan ihmisen  joutumasta hunningolle, oli ansainnut yhteiskunnalle koko elinaikaiset tulonsa. Huikaiseva ajatus. Yksi ainoa ihmiselämä - koko elinaikaiset tulot."

Kansiliepeessä Svenska Dagbladetin kriitikko Elise Karlsson toteaa toivovansa kaikkien ihmisten kanssa työskentelevien, myös poliitikkojen, lukevan teoksen. Ehkä voisi suoraan toivoa kaikkien ihmisten.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Antti Tuomainen: Parantaja

 

"Kumpi olisi valintani: täysi varmuus siitä, että pahin on tapahtunut, vai tämä hetki hetkeltä kiihtyvä pelko?"


Like 2013. 220 s.

Parantaja on Helsinkiin sijoittuva yhteiskuntakriittinen dystopiadekkari, joka palkittiin Johtolanka-palkinnolla vuonna 2011 Suomen parhaana rikosromaanina.

Päähenkilönä on runoilija Tapani Lehtinen. Hänen toimittaja-vaimonsa Johanna on kadonnut tehdessään juttua Parantajasta, Helsinkiä piinaavasta murhaajasta. Helsinki itsessään on ilmastonmuutoksen piinaama: jatkuvasti sataa ja tuulee, kaupungin infrastruktuuri on osin romahtanut samoin kuin elintaso, pakolaisia nukkuu siltojen alla ja hylätyissä asunnoissa, rikkaat pyrkivät muuttamaan pohjoiseen, missä vielä on jonkinlaisia elinmahdollisuuksia. Tapani lähtee mahdollisuuksiensa mukaan selvittämään itse vaimonsa olinpaikkaa, sillä poliisi ei juuri voi auttaa - resurssit ovat minimaaliset ja rikoksia paljon.

Parantaja on mukaansatempaava ja helposti luettava dekkari, jonka miljöönä oleva dystooppinen kaupunkitodellisuus on yksi mahdollisista tulevaisuuksista.

Ravintola RizRaz, Kööpenhamina

Huh kuinka hyvä ravintola! RizRaz-ravintoloita on Kööpenhaminassa kaksi - Sticks 'n' Veggies ja Steaks 'n' Veggies, joista ensin mainitussa kävimme. RizRaz-ravintolassa on sekä á la carte -menu että seisova pöytä. Seisova pöytä on niin loisteliaan näköinen, että sen valitsemista ei voi välttää. Alkupalaosasto notkuu erilaisia salaatteja kastikkeineen, lämpimänä ruokana tarjolla oli muun muassa falafelia ja lasagnea. Todella herkullista! Lisäksi ravintolan hintataso on huokea, joten ei todellakaan ole yllättävää, että tarjoilijat saavat kirmata pöydästä toiseen vauhdilla. Täällä kannattaa käydä!


Queens of the Stone Age @ Forum, Kööpenhamina



Queens of the Stone Age soitti pitkän ja monipuolisen keikan Kööpenhaminan Forumissa. Parhaita hetkiä olivat loppukeikasta kuullut I Sat by the Ocean ja svengaava Make it wit Chu.



Tanskalainen yleisö oli loistavaa, lähtisin milloin tahansa uudelleen keikalle Kööpenhaminaan. Silmiinpistävää oli tosin tanskalaisten keskipituus - suomalaisittain melko pitkänä koin itseni keikkayleisössä kovinkin lyhyeksi.



Lämppärinä Qotsalle oli Band of Skulls.