Kartta @ Kansallisteatteri, Helsinki

Minna Nurmelinin ohjaamaa näytelmää Kartta esitetään Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä. Kartan keskiössä on henkilöhahmo Kaarina, joka on kadonnut. Kaarinan katoaminen järisyttää jäljelle jääneitä kolmea pariskuntaa, joiden elämältä tuntuu putoavan pohja pois, kun Kaarina ei olekaan enää määrittämässä sitä, mitä heidän pitäisi tehdä ja mitä heidän pitäisi ajatella. Arki sortuu pienimpiä yksityiskohtia myöten raiteiltaan ja parisuhteetkin järisevät.

Kartan pienet, arkiset tilanteet ovat oivaltavia - ne, joiden kautta merkityksellisyyden puutetta konkretisoidaan. Älylaitteiden piippaukset määrittävät ihmissuhteita myös live-hetkissä, kauppakeskus on kaoottinen paikka, jonne voi hukata paitsi itsensä, myös autonsa, ulkomaanmatkoilla ei kysytä apua reittivalinnoissa vaan pitää pärjätä ihan itse - ja onko matka seikkailu, vai onko sen paremmuus kiinni siitä, kuinka onnistuneen reitin on etukäteissuunnitellut itsellen tuntemattomassa paikassa?

Nykyajan ongelmien kuvauksessa Kartta onnistuu hyvin, mutta paikoin (varsinkin toisella puoliajalla) näytelmässä on hieman tyhjäkäyntiä ja se alkaa toistaa itseään. Pienistä epätäydellisyyksistä huolimatta kokonaisuus on ajatuksia antava ja onnistunut.

Jelena Tšižova: Naisten aika

"Ensimmäinen muisto: lunta..."

Into 2018. Suom. Kirsti Era. Alkuteos Vremja zhenštšini. 261 s.

Jelena Tšižovan romaani Naisten aika on ristiriitaista luettavaa. Kieli ja kerronta on aukkoista, ja jos neuvostoliittolaisen kulttuurin tuntemuksessa on aukkoja, ei lukeminen ainakaan helpotu. Mietin melko pitkään teosta lukiessani, onko ongelma suomennoksessa (siis: onko suomennettu liian alkukielen ilmaisulle uskollisesti) vai onko alkukielisenkin teoksen lukeminen alkukieliselle yleisölle yhtä aukkoisen töksähtävää kuin suomennoksen lukeminen minulle paikoin oli. Suomennokseen on myös laitettu muutamia selittäviä alaviitteitä, jotka kyllä tulevat tarpeeseen, mutta joissa samalla menetetään tekstin sujuvuutta. Tässä siis narisen kielestä, mutta en kykene sanallistamaan, missä on vika ja miten sitten olisi parempi.

Naisten ajan tarinassa on kuitenkin jotakin taianomaisen kiehtovaa. Eletään 1960-luvun neuvostoliittolaista köyhää työläiselämää kommunalkassa. Romaanin keskushenkilö on mykkä - tai pikemminkin puhumaton - tyttö. Hän on avioton ja isätön lapsi, ja äiti yrittää parhaansa mukaan elättää tytön tehdastyöstään saamallaan palkalla. Äiti ja tytär jakavat yhteisasunnon kolmen mummon kanssa, ja mummot ovat romaanin parasta antia. Heidän kauttaan neuvostohistoriaa ja ajankuvaa saadaan syvennettyä traagisiin sävyihin, ulos arkirealistista ja selviytymisen eetoksesta. Mummot ovat kuin kolme hyvää haltijaa.

Romaani maalaa lukijalle täysin toisenlaisen todellisuuden. Television hankinnan vaikeudesta ja merkityksestä kerrotaan yksityiskohtaisesti - ja kun televisio on kerran hankittu, eritoten yksi mummoista tuijottaa sitä herkeämättä ja tarkasti. Ei, kyse ei ole teknologiahurmasta tai aikansa mediariippuvuudesta tai "viihteestä", vaan toinen mummoista kuittaa kolmannelle, eikö tämä ymmärrä, miksi television ohjelmat ovat yhdelle mummoista niin tärkeitä; televisiossa näytetään vanhoja työläismarsseja - ehkä siellä vilahtaisi joku kadonneista tai jo kuolleista sukulaisista?

Naisten aika on osin kiehtova romaani, mutta osin hankalasti lähestyttävä tai etäännyttäväkin.

Ellips @ Peacock-teatteri, Helsinki

Ellipsin eli Haloo Helsingin Ellin sooloprojektin keikka Linnanmäen Peacock-teatterissa oli elämys. Keikka rakentui musiikin varaan, mikä jo itsessään nykypäivänä tuntuu varsin retrolta. Lava oli täynnä osaavia ammattilaismuusikoita, joiden soittamista ja taidokkuutta oli ilo seurata. Laulajana Elli otti hyvin haltuun sekä lavan että yleisön, mutta oli samalla myös osa bändiä, ei vain solisti, jolla on taustabändi (millainen oletus sooloprojekteista saattaa syntyä).

Biiseissä Ellin ääni pääsi oikeuksiinsa ja kappaleiden tulkinta oli nautittavaa. Koko keikka itse asiassa tuntui aikamatkalta jonnekin 70-luvulle - vaikutelma syntyi paitsi upean livesoitannan, joidenkin cover-kappaleiden, lavan takana olevan psykedeelisen kankaan ja valojen, myös biisien ja etenkin Ellin olemuksen kautta.

Hieno keikka!

Peacock-teatteri keikkapaikkana sen sijaan oli hieman kaksijakoinen: toisaalta tuntui, kuin olisi tullut sirkukseen (mikä Linnanmäkeen sijaintina sopiikin), toisaalta kuin kulahtaneelle ruotsinlaivalle tai jääkiekkoareenalle. Ylihintaista suppeavalikoimaista alkoholia myytiin ennen keikkaa, ja keikkasaliin ei tietenkään saanut viedä juomia. Sisustus oli aikansa elänyt ja kasvojenkohotusta kaipaava, ja vessat (joita toisaalta kyllä oli riittävä määrä) oli sijoitettu kellarikerrokseen sillä tavoin, että ne piti etsiä.

Ellipsin keikka sopi hyvin konserttisaliin (ja konserttisalikiertueestahan oli kysymyskin), mutta esimerkiksi Kulttuuritalolla järjestelyt toimivat huomattavasti paremmin, muistaakseni myös Finlandia-talolla.

Ravintola Kampai3, Helsinki

Kampai3 on pieni japanilainen ravintola Kolmannella linjalla. Pöytävarausta voi suositella, sillä ravintolassa ei kovin montaa pöytää ole, mutta hyvällä tuurilla ruokailu saattaa ilman varaustakin onnistua.

Kampai3:n ruokaa on kehuttava: se oli paitsi herkullista myös kaunista. Söimme alku- ja pääruoat: alkuruoaksi friteerattuja ravunpyrstöjä ja edamame-papuja, pääruoaksi teriyaki salmon -annoksen ja poke bowlin. Lohiannos oli maittava, mutta poke bowlia on kehuttava vielä erikseen. Poke bowleja on monenlaisia, ja tilatessa hieman epäilyttikin, onko valinta tylsä tai lattea, mutta kaikkea muuta: kulhossa oli runsaasti monenlaisia aineksia ja se oli kaunein poke bowl, mitä olen syönyt.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

"Antti katsoi työpöytää."

Teos 2011. 232 s.

Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden on toisaalta historiallinen romaani, joka avaa takaumiensa kautta näkymän 1940-luvun tapahtumiin: niiden suomalaisten ratkaisuihin ja elämänkohtaloihin, jotka lähtivät kouluttautumaan natsi-Saksan Waffen-SS-joukkoihin ja sotimaan niiden mukana toisen maailmansodan itärintamalle. Historiallisena romaanina Isänmaan tähden kertoo toki myös jatkosodasta ja sen ajasta kuin myös sen jättämistä varjoista Suomessa. Toisaalta Isänmaan tähden kertoo myös muistista ja muistamisesta, sillä keskushenkilö Antti putoaa 79-vuotiaana katolta, minkä seurauksena hänen todellisuudessaan sekoittuvat sota-ajan traumat ja nykyhetki.

Sotahistoriaa keskitytään tarkastelemaan ennen kaikkea kahden erilaisen mieshahmon, Antin ja Kaarlon, näkökulmasta:

"Kaarlo ei ollut niin kuin Antti. Hän pelkäsi kaikkea muuta paitsi sotaa. Sodassa hän oli tietysti pelännyt sotaa, mutta siitä oli jo aikaa. Viimeisten vuosien aikana hän oli ymmärtänyt, että vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä."

Sekä Antin että Kaarlon hahmot problematisoivat onnistuneesti niin sankarimyyttiä kuin mieskuvaakin.

Sotakokemusten vaikutusta pari- ja perhesuhteisiin kuvataan myös onnistuneesti. Naisnäkökulma jää romaanissa melko pitkälti rivien väliin, mutta syntyy kuitenkin vahvasti vaikutelma, ettei nastenkaan osuus sodasta palanneiden miesten rinnalla mitenkään helppo ollut. Rauhan ajan arjen kannatteleminen tuntyi jäävän naisten harteille: "Mitä enemmän Leila jaksoi ja uskoi, sitä vähemmän Antin tarvitsi jaksaa ja uskoa."

Paitsi että Isänmaan tähden "ravistelee sankarimyyttejä", kuten takakansi lupaa, se myös kuvaa erittäin onnistuneella ja sujuvalla tavalla sitä, mitä tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää tai kielellistää: muistisairaan ihmisen logiikkaa. Oivallinen näyte tästä on esimerkiksi seuraava kohtaus, jossa osoitetaan, kuinka Antti toimii, kun sanojen merkitykset eivät enää liity sanoihin ja kun sota-ajan todellisuus (johon kuuluvat hahmot Luttinen, Erkki ja Hilkka) ja romaanin nykyhetken todellisuus (johon kuuluvat hahmot Johanna ja Antin tytär) päällekkäistyvät Antin todellisuustulkinnassa:

"Sen Antti ymmärsi Luttisen katseesta. Siksi hän taputti vatsaansa ja sanoi:
        - Puu.
        Antti myönsi itselleen ja olisi myöntänyt myös muille, jos olisi löytänyt oikeat sanat, että se oli typerää. Miksi kukaan haluaisi sanoa puu? Antti katsoi Luttista ja sanoi sen uudestaan.
        - Puu.
        - Mutta isä, eihän se ole mikään puu vaan Johanna.
        Ja tottahan Luttinen puhui. Kyllähän Antti sen ymmärsi. Hilkkahan se oli, eikä mikään Johanna. Juuri siksi Antti oli sanonut sen, mitä oli sanonut. - -
        Ja oikeassahan Erkki oli. Luttinen osasi rakastaa, toisin kuin Antti. Siksi Antti sanoi puu.
        - Isä varmaan tarkoittaa takapihan mäntyä, Luttinen sanoi. - Se istutettiin samana päivänä kun isä syntyi. Eikö niin isä?
        Antti nyökkäsi. Tietenkään hän ei ollut tarkoittanut takapihan mäntyä."

Katkelmasta käy hyvin ilmi sekä muistisairauden traagisuus että koomisuus. Puhutaan puusta, mutta miksi? Terveet koettavat saada muistisairaan puheeseen jotakin järkeä, ja niinpä lähdetään yhdessä katsomaan puuta, jotta eri todellisuudentulkinnoilla olisi edes jokin yhtäläisyyspiste. Mutta onko tässä järkeä kenenkään kannalta? Muistamisen tematiikkaa käsitellään koskettavasti myös Lisa Genovan teoksessa Edelleen Alice. Myös Selja Ahavan romaani Eksyneen muistikirja käsittelee teemaa.

Isänmaan tähden kertoo myös nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeesta ja erilaisista menneisyyden muotoiluista ja muistamisen tavoista, joista osa on tietoisen valikoivia ja osa sellaisia, että vaikka menneisyyden olisi kieltänyt ja pyrkinyt unohtamaan, se ei kuitenkaan koskaan katoa muistoista vaan ennemmin tai myöhemmin tunkee tavalla tai toisella näkyviin.
        

Hello Stranger, Helsinki

Helsingin ydinkeskustassa Vilhonkadulla sijaitseva ravintola Hello Stranger on sisustettu viihtyisäksi. Punatiilisenät sopivat kellarikerroksessa olevan ravintolan tyyliin, valaistus on pehmeä ja pöydät eivät ole aivan kiinni toisissaan, mikä jossain vaiheessa tuntui olevan varsinainen villitys ravintolassa jos toisessakin.

Ruokatyyliltään Hello Stranger on kiinnostava ja osin hieman ristiriitainen. Ruoat on periaatteessa suunniteltu jaettaviksi, mutta saa ne yksinkin syödä. Annokset ovat Master Chef -tyylisiä niin hyvässä kuin pahassakin. Esimerkiksi alkuruokien porkkana-annos kuulosti hyvinkin yksinkertaiselta ja siten ehkä tylsältä, mutta se paljastui yhdeksi parhaista: annoksessa oli pieneksi kuutioitua porkkanaa sekä kypsennettynä että kovempana, kuutiot oli kääritty valtavaa vuohenjuustokiekkoa muistuttavaan muotoon raunuksinaan ohuen ohutta juuriselleriä, ja makua tuli tahinista. Tämä on sellainen ravintola-annos, jonka tekeminen kotona olisi hankalaa tai mahdotonta, sillä kaikkia makuvivahteita tai tekniikoita ei pystynyt tunnistamaan. Toinen upea annos oli lämpimiin ruokiin kuulunut artisokka, jonka maussa oli sellaista syvyyttä ja pehmeyttä, jota ei oikein voi sanoin kuvailla.

Hankaluuksiakin oli. Esimerkiksi kasvissyöjän näkökumasta Master Chefistä tutut tekniikat aiheuttivat ongelmia. Annos, joka olisi voinut olla kasvisannos, sisälsikin tekniikoita, joissa kasviksia oli haudutettu lihaliemessä. Tämä kyllä lukee menussa ja tarjoilijat osasivat avata asiaa lisää.

Hello Strangerin drinkkilistasta on annettava erityiskiitos.

Kaikki hienot jutut @ Kansallisteatteri, Helsinki

Duncan Macmillanin kirjoittama ja Kansallisteatterin Willensauna-näyttämölle Mari Lehtosen ja Ilja Peltosen ohjaama näytelmä Kaikki hienot jutut käsittelee rankkoja teemoja. Keskiössä on (äidin) mielenterveysongelmat ja itsetuhoisuus.

Kaikki hienot jutut on yhden näyttelijän (Ilja Peltonen) show, joka muuntuu kerrasta kertaan. Willensaunaan on rakennettu intiimi ja pelkistetty tila, jossa tarina etenee. Näytelmä on kasvutarina, ja sen päähenkilö on alussa 7-vuotias poika. Yleisö pääsee seuraamaan pojan kasvua pojasta mieheksi. Näytelmässä käydään läpi lapsuutta ja nuoruutta ongelmineen ja iloineen, joista suurin osa on vahvasti samastuttavia, vaikka näytelmän päähenkilö joutuukin kantamaan myös sellaisia murheita ja taakkoja, joita meille kaikille ei ole annettu.

Kaikki hienot jutut on helposti lähestysttävää ja koskettavaa teatteria, joka puhuu tärkeistä aiheista.

Helsingin kirjamessut 2019

Olipa taas menoa ja meininkiä! Kirjamessut ovat uudistuneet sitten edellisvuoden aika ruutukaavaa ja lavojen nimiä myöten. Hyvästi Aleksis Kivi ja Eino Leino, tervetuloa Senaatintori, Punavuori, Hakaniemi ja muut helsinkiläisnimet.

Myöskään messukojuja ei enää ole aseteltu halliin tasaruutukaavan mukaisesti, vaan asettelun osittaisessa orgaanisuudessa on redimäistä kaarevuutta, jossa liikkumista on helpotettu lattiassa jokimaisesti virtaavilla värillisillä mattokuvioinneilla. Kokonaisuudessaan uudistus oli mielestäni onnistunut hyvin ja messuissa oli monellakin tavalla uutta virtaa. Isojen lavojen sijainti messuhallin nurkissa ei ehkä ollut kaikkein toimivin ratkaisu, mutta muutoin nautin uudistuksista.

Vuoden 2019 teemamaa oli Ranska, ja minunkin kirjakassiini päätyi myös ranskalaista kirjallisuutta.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

 

"Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa."

Tammi 2019. Suom. Lotta Toivanen. Alkuteos En finir avec Eddy Belleguele, 2014. 184 s.

Édouard Louisin omaelämäkerrallinen romaani Ei enää Eddy on vaikuttavaa luettavaa. Ei enää Eddy on kertomus nykyajan köyhyydestä, luokkaeroista ja siitä, kuinka vaikeaa luokkanousun tekeminen nyky-Euroopassa on. Ei enää Eddystä tulee osin mieleen Tara Westoverin omaelämäkerta Opintiellä, toisaalta Susanna Alakosken Päiväkirja-alaotsikolla julkaistu teos Köyhän lokakuu.

Ei enää Eddy -romaanisuomennoksen nimi on ainakin kaksimerkityksinen. Romaani kertoo päähenkilön muutoksen Eddystä joksikuksi muuksi: lapsuuden nimestä, perhetaustasta ja odotuksista vapautumisesta. Päähenkilön nimi on Eddy Bellegueule, sama kuin kirjailijan lapsena, mutta kirja on julkaistu nimellä Édouard Louis. Toisaalta kirjan nimi on kuin käsky, joka käskee Eddyä lakkaamasta toimimasta sillä tavoin, kuin hän on toiminut.

Ei enää Eddyn tarina sijoittuu pohjoisranskalaiseen kylään ja Eddyn lapsuuteen ja nuoruuteen tuossa kylässä. Eddyn perhe on köyhä, mutta ei suinkaan kylän ainoa köyhä perhe eikä myöskään kaikkein köyhin. Romaani kuvaa hienosti köyhyyden logiikkaa ja ideologiaa.

"Koulun piha toimi samoin kuin muukin maailma: isot eivät olleet tekemisissä pienten kanssa. Äiti sanoi samaa puhuessaan työläisistä Me pienet ei kiinnosteta ketään, poroporvareita nyt ei ainaskaan." Köyhien näkökulmasta kaikki, joilla on rahaa, ovat rikkaita. Ei enää Eddy on kirjoitettu retrospektiivisellä tyylillä, romaanissa on lapsuutta ja nuoruutta muisteleva ote. Tämä ratkaisu tuo kerrontaan analyyttisyyttä ja osuvuutta. Vaikka kerrotaan lapsuudesta, kerronta ei ole naiivia, vaan lapsuutta katsotaan myöhempien oivallusten läpi ja niin sekä lapsuuden että köyhyyden havainnot asettuvat laajempaan kontekstiin.

Häpeä on yksi romaanin keskeisistä teemoista:

"Äitini oli nauravainen nainen. Hän painotti sitä Tykkään nauraa, mä en esitä mitään hienoa rouvaa, mä oon tämmöinen yksinkertainen.
        Mitä hän mahtoi tuntea sanoessaan minulle niin? En tiedä valehteliko hän, kärsikö hän. Miksi hänen muuten olisi tarvinnut hokea sitä yhtenään, kuin selitellen? Ehkä hän tarkoitti, että tietenkään hän ei ole hieno rouva, koska ei voikaan olla. Tämmöinen yksinkertainen, ilmeneekö häpeä ensi sijassa ylpeytenä?"

Häpeää käsitellään sekä perheen ja yhteiskunnan että päähenkilön identiteetin näkökulmasta. Päähenkilö on jo lapsesta saakka ollut erilainen, minkä ovat nähneet niin häntä ympäröivät ihmiset kuin hän itsekin. Eddy on homo, ja köyhien keskuudessa vallitsevan äärimaskuliinisen kovismieskuvan kanssa se ei kerrassaan vain sovi yhteen. Tämä on yksi keskeisistä ristiriidoista, joita romaani käsittelee.

Romaani kuvaa hienosti köyhyyden periytymistä ja luokkanousun vaikeutta tai mahdottomuutta. Suhtautuminen koulunkäyntiin ja koulutukseen on yksi ongelmista. Yllä olevan Eddyn äidin kuvauksen rivien välistä käy ilmi, että Eddyn äiti ei ole hieno rouva - hänen mahdollisuutensa luokkanousuun tyssäsivät raskauteen, joka teki koulunkäynnin jatkumisesta ja sitä kautta luokkanoususta mahdotonta. Negatiivinen asenne koulunkäyntiin on kierre, joka periytyy perheistä ja joka näkyy niin tyttöjen kuin poikienkin koulunkäynnissä:

"Opettajia kohtaan ilmenevää kiltteyttäni pidettiin jotenkin epäilyttävänä: koulussa kiltteys oli tyttöjen ominaisuus. Tosin ainoastaan alaluokilla, sen jälkeen tytötkin alkoivat inhota koulua ja soittaa suutaan opettajille. Pois putoaminen oli vain ajan kysymys. Heidän kohdallaan se oli ainoastaan hieman hitaampaa."

Joukkoon kuuluminen ja hyväksytyksi tuleminen ovat ihmisen keskeisiä tarpeita - ja "opettajia kohtaan ilmenevä kiltteys" on epäilyttävää. Koulunkäynnin inhoaminen on periytyvä normi. Yhteiskuntaluokka näkyy myös kielenkäytössä. Kielenkäyttö on alatyylistä, ronskia, läpeensä rasistista ja homofobista (ja osa henkilöhahmoista suorasanaisesti kieltää olevansa rasisteja tai homofobisia käyttämistään sanavalinnoista tai sanomistaan mielipiteistä huolimatta). Myös sanavalinnat itsessään paljastavat yhteiskuntaluokan, mikä tulee Eddylle näkyväksi vasta, kun hän on saanut etäisyyttä kotikyläänsä ja perheeseensä:

"Filosofoiminen oli sitä että puhui niin kuin vihollisluokka, ne joilla on rahaa, rikkaat. Että puhui niin kuin ne, jotka saavat suorittaa toisen ja ylemmän asteen tutkintoja ja siis opiskella filosofiaa. Toki nekin lapset, jotka syövät päivällistä [eivätkä tule safkalle], juovat joskus kaljaa, katsovat televisiota ja pelaavat jalkapalloa. Mutta ne, jotka pelaavat jalkapalloa, juovat kaljaa ja katsovat televisiota, eivät käy teatterissa."

Eddyn perhe irvailee hänen "filosofoivan", kun hän kotoa pois muutettuaan tulee käymään ja puhuukin yhtäkkiä "päivällisestä" eikä "safkalle tulemisesta", kuten heidän perheessään kuuluu ja on tapana. Puhetapa määrittää ihmistä. Tämä näkyy myös kohtauksessa, jossa kerrotaan Eddyn serkun oikeudenkäynnistä:

"Sanoisitteko, että ulkoiset tekijät vaikuttivat tekoonne vai koetteko, että ainoastaan vapaa tahtonne ratkaisi tässä tapauksessa? Serkku änkytti, ettei ymmärtänyt kysymystä, ja pyysi syyttäjää toistamaan. Hän ei nolostunut, ei aistinut syyttäjän harjoittamaa väkivaltaa, tuota luokkaväkivaltaa, joka oli heittänyt hänet ulos koulumaailmasta ja tietyn syyseurausketjun päätteeksi johdattanut hänet tänne oikeussaliin. Hän luultavasti ajatteli, että syyttäjä oli naurettava. Että syyttäjä puui kuin homo."

Serkun reaktiossa näkyy sama ylpeys kuin ylempänä lainatussa kohtauksessa äidistä puhumassa hienosta rouvasta - ylpeys, jonka takana on häpeä. Tähän liittyy myös eräs romaanin avainkohdista: "Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut." Eddy ymmärtää jossakin vaiheessa pakenemisen mahdollisuuden ja pakeneminen avaa lopulta hänen silmänsä maailmalle ja niille kaikille mahdollisuuksille, joita maailma tarjoaa. On muutakin kuin kotikylä, köyhyyden ja elämäntavan periytyminen.

Kaikkien köyhien silmät eivät kuitenkaan avaudu pakenemisen mahdollisuudelle, tai kenties heissä ei ole sitä voimaa, jota luokkanousun yrittäminen vaatisi. Kotikylän elämä jatkuu samanlaisena kuin ennen:

"Pyörimme aina bussipysäkillä, joka oli poikien elämän keskus. Vietimme siellä kaikki illat sateelta ja tuulelta suojassa. Nin oli ilmeisesti aina ollut: teini-ikäiset pojat kokoontuivat sinne joka ilta ryyppäämään ja juttelemaan. Isä ja veli olivat tehneet niin, ja kun myöhemmin palasin kotikulmille, näin siellä poikia, jotka olivat olleet alle kahdeksanvuotiaita silloin kun minä lähdin pois. He olivat ottaneet paikan, joka minulla oli ollut joitakin vuosia aiemmin. Mikään ei muutu, ei ikinä."

Köyhyydestä irtautumisen, poispääsyn ja pakenemisen yrittämisen keinoja on monia, ja romaani tekee hienosti näkyväksi myös sellaisia toimintatapoja, jotka itse asiassa vain pönkittävät vallitsevaa valta-asetelmaa kuin toisivat minkäänlaista muutosta ihmisten elämään. Yksi tällainen asia on ajokortti ja sen hankkiminen:

"He kaikki ajoivat ajokortin heti täysi-ikäiseksi tultuaan, koska uskoivat, että se vapauttaisi heidät kylän ahtaudesta ja että he voisivat sitten tehdä matkoja (joita eivät koskaan tehneet), retkiä (ei koskaan kauemmas kuin lähiseudun baareihin ja meren rantaan muutaman kilometrin päähän). - - He eivät ymmärtäneet, että ajokortti oli yksi niistä asioista, jotka pitivät heidät kylässä."

Kukapa ei muistaisi omasta nuoruudestaan tarvetta päästä pois, haaveita Emile Zolan tyyliin "rusohohteisesta Pariisista", interrail-kesästä joka jatkuisi ikuisuuksiin, vapaudesta, kaikesta muusta kuin siitä, mitä kotipaikkakunta ahdistavine odotuksineen ja kaavoineen vaikuttaisi tarjoavan? Ja kuinka paradoksaalisesti yllä oleva katkelma paljastaakin sen, että ajokortti, tuo vapauden symboli, itse asiassa onkin juuri yksi niistä kahleista, jotka sitovat ihmiset kotikyläänsä ja yhteiskuntaluokkaansa.

Ei enää Eddy on vaikuttava lukukokemus joka tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisista lähtökohdista yhä edelleen nykyaikanakin ihmiset ponnistavat, ja kuinka köyhyys ei ole kadonnut (Länsi-)Euroopastakaan minnekään.

David Guterson: Lumi peittää setripuut

"Syytetty, Kabuo Miyamoto, istui jäyhän arvokkaana, selkä ylpeästi ojennuksessa, kämmenet kevyesti vastaajan pöytää vasten ja näytti mieheltä, joka on etääntynyt omasta oikeudenkäynnistään niin kauas kuin suinkin mahdollista."

Otava 1996. Suom. Markku Päkkilä. Alkuteos Snow Falling on Cedars, 1994. 461 s.

Hohhoijaa! Enpä ole aikoihin lukenut näin pitkäveteistä romaania. Tartuin Lumi peittää setripuut -romaaniin, koska kaipasin jotain herkkävireistä rakkaustarinaa, ja ihastuin ajatukseen rajatun tilan tematiikasta, jota romaani lupailee. Romaanin tapahtumat nimittäin sijoittuvat San Piedron "kauniille ja mystiselle saarelle Seattlen edustalle". Lisäksi romaanissa tapahtuu rikos, "arvostettu kalastaja kuolee oudoissa olosuhteissa", ja lopulta romaanin "tapahtumat laajenevat kuvaukseksi kolmen sukupolven elämästä, kulttuurien välisestä kuilusta, ihmisen vastuusta, rakkaudesta". Näin lupailee siis takakansi, mutta lukukokemus todistaa aivan muusta.

Lumi peittää setripuut on amerikkalainen oikeussalidraama. Romaanin nykyhetki kestää muutaman päivän ajan ja lukija saa seurata loputonta, toisteliasta oikeussalipuhetta, jossa ensin joko syyttävä tai puolustava asianajaja jankkaa joltakulta todistajalta tai asianosaiselta, onko asia niin kuin hän kuvailee sen olevan, mihin todistaja tai asianosainen toistaa oman näkemyksensä, joka on joko samanlainen tai erilainen kuin äsken kuultu. Ja sama toistuu eri henkilöhahmojen välillä, samassa miljöössä, taas ja taas. Jatkuva toisto on tämän tyyppistä: "Ehkä te nyt ymmärrätte, minkä vuoksi minun on pakko sanoa, ettetn ymmärrä koko jutusta yhtään mitään. Minä olen pahemman kerran ymmälläni. Minä en todellakaan ymmärrä. Minä en tiedä mitä minun pitäisi uskoa ja mitä ei. Minä olen tässä asiassa perin juurin ymmälläni, kerta kaikkiaan." Ja tätä sivu sivulta eteenpäin.

Oikeussalidraamoissa on jotain läpeensä ysäriä. Lumi peittää setripuut -romaani on kerrassaan ummehtunutta tavaraa. Lisäksi henkilöhahmot ovat latteita ja paperinmakuisia.

Samaan aikaan, kun oikeussalissa jankataan asioista eikä kerrontaan synny minkäänlaista jännitettä, tarinaa yritetään syventää kahdella tavalla. Toinen on miljöökuvaus: muutaman päivän aikana lumi todellakin peittää setripuut San Piedron saarella, sillä oikeudenkäynnin aikana iskee talvi ja myrsky, mikä alleviivaa kuvaannollisuudessaan saarelaisten keskuudessa tapahtuvaa myllerrystä, jonka oikeudenkäynti synnyttää. Tämä ei jää lukijalle millään tavalla epäselväksi, sillä suunnilleen jokainen luku alkaa tällä kuvauksella.

Toinen syventämisen tapa on takaumat henkilöiden lapsuuteen ja nuoruuteen. Tällä maalaillaan hiljalleen esiin toisaalta oikeudenkäyntiin johtaneiden asioiden taustalla vaikuttavia seikkoja, toisaalta Amerikan historiaan toisen maailmansodan aikana. Mutta jännitettä ei vain synny, ei sotakuvauksiin, ei pakolaisuuskuvauksiin, ei nuoruuden rakkaustarinaan, ei edes rikostarinaan, jonka vuoksi oikeussalissa ollaan. Jossakin vaiheessa oikeudenkäyntiä tapahtuu deus ex machina -tyyppinen käänne, ja hetken verran jännitetään sitä, paljastaako seikan huomannut henkilö seikan tuomarille vai ei. Ei ole kovin vaikea arvata sitäkään, kummin lopulta tapahtuu.

Lumi peittää setripuut - ei jatkoon. Jääköön tämä teos pölyttymään ysärin hämäriin, ehkä tämä silloin tuntui uudelta ja raikkaalta tai edes jollakin tavoin kiinnostavalta.

Die Tote Stadt @ Kansallisooppera, Helsinki

Saksalaista patetiaa syksyyn! Die Tote Stadt -ooppera kertoo päähenkilönsä Paulin rakkaudentuskasta: Paulin vaimo on kuollut eikä mies ole päässyt asiasta yli, vaan hän elää elämäänsä Brüggen kaupungissa, "die tote stadtissa", muistojensa keskellä, kuolleen vaimonsa mausoleumiksi muuttamassaan kodissa, jossa menneisyys on vahvasti läsnä. Paul "keskustelee" vaimonsa Marien kanssa päivittäin, eikä saa elävästä elämästä enää kiinni.

Kunnes eräänä päivänä Paul kohtaa säkenöivän taiteilijattaren, Marietan. Paul näkee Marietassa kuolleen vaimonsa ja hurmaantuu täysin. Marietta kuitenkin on boheemi, elämäniloinen ja hurvitteleva nuori nainen, ei mikään siveä madonna niin kuin edesmennyt Marie (tai se, millaisena Paul Marien näkee ja muistaa). Ja tästä Die Tote Stadtin tapahtumat lähtevät vyörymään.

Upeinta oopperassa on lavastus. Mausoleum-huone on rakennettu koko näyttämön kokoiseksi, massiiviseksi ja kolmiulotteiseksi - ja kun se lopulta aukeaa ympäröivään maailmaan, Brüggen kaupunki tulee uskomattomalla tavalla eläväksi.

Die Tote Stadtin juoni on läpeensä pateettinen mutta varsin viihdyttävä (joskin ensimmäinen kolmesta näytöksestä vain taustoittaa Paulin tilannetta ja on sikäli melko pysähtynyttä kerronnaltaan), mutta visuaalisesti ooppera on todella hieno.

Everstinna @ Helsingin kaupunginteatteri, Helsinki

Helsingin kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä nähtävä Everstinna on todella hyvä. Näytelmä on Rosa Liksomin samannimisen romaanin teatterisovitus, jonka dramatisoinnista ja ohjauksesta vastaa Susanna Airaksinen ja jonka nimiroolissa nähdään Heidi Herala.

Everstinna kertoo nimikkohenkilönsä kasvutarinan ja samalla tarinan sen ajan Suomesta: palavasieluinen tyttö innostuu fasismista, saa elää aatteen kohtalonhetket ja lopulta vieraantuu aatteesta. Rinnalla kulkee epätavanomainen nuoren tytön ja vanhan miehen välinen rakkaustarina, joka ajautuu tuhoon miehen väkivaltaisuuden ja ailahtelevaisuuden vuoksi ja jonka valheellisuus kokonaisuudessaan näytelmän loppupuolella paljastuu. Everstinna on syvimmiltään vahvan naisen tarina, jonka kehyksinä historia on. Asioita voi tehdä monella tavalla, monesta voi selvityä ja tärkeintä on elää itselleen uskollista elämää - sen Everstinna lukuisten käänteidensä kautta näyttää. Myös Lapin luonto on saatu lavalle lähes hengästyttävällä tavalla.

Asetelma näytelmässä on vaativa: lavalla nähdään vain yksi näyttelijä, ja everstinnan elämäntarinaa käydään läpi muistelevalla otteella. Heidi Herala on kuitenkin vangitseva. Näytelmän intensiteetti kantaa alusta loppuun saakka ja jännite kahteen näytäntöön on rakennettu hyvin. Äänimaailmaa hyödynnetään oivaltavasti, ja everstinnan elämän olennaiset henkilöt ovat läsnä paitsi muisteltuina, myös ääninä, ja toisella puoliajalla nähtävä muodonmuutos Heralan roolituksessa on erittäin oivaltava ja havainnollistava.

Everstinna, niin näytelmä kuin kirjakin, on rankka. Näytelmässä on kuitenkin lukuisia humoristisiakin kohtia, ja huumori ja tragiikka ovat hyvässä balanssissa.

Tämä on näytelmä, joka ehdottomasti kannattaa nähdä.

Sofi Oksanen: Koirapuisto

"Ehkä kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin tunnistanut hänet heti ja ymmärtänyt paeta."

Like 2019. 405 s.

Sofi Oksasen romaani Koirapuisto on koskettava, jännittävä ja silmiäavaava lukukokemus - teos, jota on vaikea laskea käsistään. Tarina sijoittuu entisen Neuvostoliiton vaikutuspiirin alueelle, lähinnä Ukrainaan ja Suomeen, mutta osin myös Viroon, ja Länsi-Euroopassakin käydään. Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa: lähimenneisyydessä 2000-luvulla ja romaanin nykyajassa, vuodessa 2016. Päähenkilö on ukrainalainen nainen, Olenka tai Aljonka (riippuen siitä, ollaanko ukrainan- vai venäjänkielisessä todellisuudessa).

Koirapuiston aihe on lapsitehtailu. Aihe on ajankohtainen - lisääntymisestä tai pikemminkin sen puutteesta on puhuttu suomalaismedioissakin koko syksy, joskaan ei siitä näkökulmasta, josta romaani aihetta käsittelee. Kaikkein kiinnostavinta ja koskettavinta romaanissa on kuitenkin sen tematiikka: menestymisen ja selviytymisen rajamailla kamppaileminen maailmassa, joka tänään toimii näillä ehdoilla ja huomenna noilla. Jos tematiikka pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se sana voisi olla korruptio. Koirapuisto käsittelee korruptiota ja korruptuneisuutta yksilön näkökulmasta ja valaisee entisen itäblokin nykyaikaan saakka lankeavia pitkiä varjoja oivaltavasti sellaiselle länsilukijalle, jolla ei omakohtaista kokemusta itätodellisuudesta ole.

Romaanin rakenne on retrospektiivinen ja ote tunnustusromaanin kaltainen. Päähenkilö Olenka tarkastelee menneisyyttään ja tekemiään virheitä romaanin nykyajan hetkestä, vuodesta 2016 käsin, kun kaikki virheet on jo tehty. Menneisyyden tapahtumia keritään auki trillerin otteella ja romaani onnistuu yllättämään lukijan useaan otteeseen.

Koirapuisto kuvaa hienosti päähenkilönsä Olenkan avulla niitä mahdollisuuksia, joita nuorella, köyhistä oloista olevalla naisella 2000-luvun Ukrainassa on. Jos naisella ei ole rahaa tai koulutusta mutta hän on nuori ja kaunis, kauneutta voi aina koettaa myydä tavalla tai toisella. Olenkakin suuntautuu mallin uralle, jonka onnistumisten ja epäonnistumisten kautta hän törmää toisenlaiseen bisnesmahdollisuuteen: munasolujen myymiseen. 2000-luvun Ukrainan lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne ovat paljon löyhempiä kuin länsimaissa, mikä tarjoaa lukuisia bisnesmahdollisuuksia Länsi-Euroopan suuntaan. Lapsettomuudesta kärsivät rikkaat länsipariskunnat ovat valmiita tekemään paljon ongelmansa ratkaisemiseksi - varsinkin kun ukrainalainen geeniperimä on riittävän samankaltaista kuin heidän omansa ja kun ukrainalainen bisnes osaa sopeuttaa itsensä länsimaalaisittain myyvään muotoon häivyttämällä ihmiskauppamaiset piirteet ja käärimällä kokonaisuuden hyväntekeväisyyden kaapuun.

Olenka ylenee organisaatiossa ja saa valtaa, jonka hybriksessä hän alkaa toimia varsin kaikkivoipaisesti. Kuten antiikin opeista tiedämme, hybristä seuraa nemesis, ja niin käy myös Olenkalle. Olenkan tragediaa korostaa hänen kokemansa rakkaustarina, jota myös puretaan pikkuhiljaa auki. 

Koirapuiston todellisuus rakentuu Orwellin opein: historiaa kirjoitetaan jatkuvasti uudelleen. Jos jonkun hahmon menneisyydessä on jotain epäsopivaa, sen tilalle keksitään jotain parempaa. Niinpä henkilöhahmoista paljastuu jatkuvasti jotain uutta, ja sitä kautta neuvostotodellisuuden jatkuvalle valehtelulle perustuva olemus tehdään näkyväksi lukijalle. Koirapuisto esittää kaunokirjallisin keinoin kuvan samasta todellisuudesta kuin mitä Aleksandr Solženitsyn valottaa järkälemäisessä Neuvostoliiton vankileireistä kertovassa teoksessaan Gulag - Vankileirien saaristo. Gulagin skitsofreniseksi tekevä vaikutus näkyy sen vaikutuspiirissä olleen yhteiskunnan todellisuudessa edelleen - korruption ja valehtelemisen juuret ovat niin syvät, etteivät ne muutamassa sukupolvessa minnekään katoa. Tämän näyttäminen on Koirapuiston taidonnäyte, etenkin kun romaanin tarina sijoittuu lähimenneisyyteen, ei vuosikymmenten taakse.

Vallitseva tunnetila Koirapuistossa on pelko. Olisiko mikään muu mahdollistakaan sellaisessa yhteiskunnassa ja sellaisessa maailmassa, jota romaani kuvaa? Päähenkilö Olenkasta rakentuu kuitenkin monitahoinen ja ristiriitainen kuva. Miten voi pyrkiä elämään hyvän elämän sellaisessa yhteiskunnassa, joka ei ole hyvä tai kannusta yhteiseen hyvään? Olenka tuntuu tekevän parhaansa, vaikka hänen keinonsa eivät aina erityisen paljon hyvää henkisikään. On vaikeaa kuitenkaan sanoa, olisiko itse pystynyt samassa tilanteessa yhtään sen parempaan kuin Olenka. Ihminen toimii kuitenkin aina jossakin todellisuudessa, joka puolestaan toimii omilla ehdoillaan.

Koirapuiston tarina on vangitseva. Teoksen lukemisen jälkeen jää miettimään niin vauvabisneksen eettisiä kysymyksiä, länsimaisen ja itäblokin todellisuuksien ja ihmistyyppien (joita käsittelee myös Svetlana Aleksijevitš teoksessaan Neuvostoihmisen loppu) eroja kuin myös rakkauden merkitystä.

Bestiario @ Jalostamo2, Helsinki

Jalostamo2-kollektiivin näytelmä Bestiario hyödyntää oivallisesti pientä liiketilaa Unioninkadulla, kivenheiton päässä Senaatintorilta. Näyttämö on näyteikkunassa, mikä saa näytelmän avautumaan paitsi yleisölle, joka istuu liiketilan takaseinälle rakennetussa katsomossa, myös ohikulkijoille ikkunan kautta ja aika ajoin näytelmä rikkoo rajan sisätilan ja ulkotilan välillä ja levittäytyy riehakkaasti kadulle ohikulkijoiden ja ohiajavan liikenteen sekaan. Luova tilankäyttö liittyy suoraan myös Bestiarion tematiikkaan. Esittelyteksti toteaakin Bestiarion olevan "esitys, joka lähestyy hirviöitä ja selittämättömiä luonnonoikkuja kuvaavia keskiaikaisia eläinkokoelmia – bestiaareja – näyttämöllisesti, luoden oman kehollisen ja tilallisen bestiaarinsa".

En tiedä, mitä odotin, mutta näytelmä ei ollut lainkaan sitä, mitä odotin. Ehkä odotin kauhistuttavaa tai humoristista hirviökavalkadia, joka marssitettaisiin näyttämön parturintuoliin yksi kerrallaan ja kuorittaisiin esiin, mistä hirviössä oikein on kyse. Tästä tilanteesta näytelmä kylläkin lähtee liikkeelle - mutta sen jälkeen se keskittyy tutkimaan hirviöyden ydintä ja sitä, kumpi on oikeastaan pahempi hirviö, hirviö itse vai se, joka tekee hirviöstä yhteiskuntakelpoisen.

Bestiario ei juurikaan hyödynnä sanallista viestintää vaan lähinnä musiikkia, valoja, mimiikkaa ja joitakin lavasteita; täysin sanattomasta esityksestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä esitys hyödyntää myös ääninauhoja - ja siinä vaiheessa kun puhutaan, avataan teemaa.

Bestiario ei ole kaikkein helpoiten seurattavaa teatteria ja paikoin kokemuksessa oli jotain lähes yhtä haastavaa kuin ammoin katsomassani nykytanssiesityksessä. Bestiario kuitenkin kertoo selvästi juonellisen kehityskaaren, ja huumoria on annosteltu varsin sopivasti.

Anna Jansson: Loputon uni / Hopealantti

 
Gummerus 2014. Suom. Jaana Nikula. 592 s.

Gummeruksen pokkarissa on kaksi Anna Jacobssonin Maria Wern -dekkaria samassa niteessä. Dekkareita yhdistää päähenkilö, hänen perhe-elämänsä kuvaus ja poliisilaitoksen muu tutkijaväki. Molemmissa dekkareissa on varsin kliseinen mies-nainen-asetelma: poliisilaitoksella on töissä ainakin yksi kuittaileva sovinisti, jonka juttuihin Maria on täysin kyllästynyt (mutta jonka henkilökuvaa tosin hieman koetetaan syventää Loputtomassa unessa), ja muutoinkin miesten ja naisten välisten suhteiden kuvaus on jokseenkin kliseistä ja kärjistettyä. Tietysti Maria Wernillä on myös ongelmia omassa perhearjessaan ja parisuhteessaan: Loputtomassa unessa näitä ongelmia käsitellään jonkin verran, Hopealantissa mies ja lapset pysyttelevät sivussa. Lukudekkareina molemmat teokset kuitenkin ovat ihan toimivia.

Loputon uni

"Ehkä Adinan silmät olivat sumentuneet kyynelistä tai ehkä udun takaa kajastava verenpunainen auringonlasku oli sokaissut hänet."

Loputon uni on niteen dekkareista ennalta-arvattavampi. Maria Wern päätyy tutkimaan lapsettomuusklinikkaan liittyviä tai sen ympärillä tapahtuvia rikoksia, ja jäljet toki johtavat suoraan sylttytehtaalle eli klinikalle, jonka toimintaan liittyy hämäryyksiä.

Klinikka liittyy Marian elämään paitsi töissä vastaan tulevien tapausten myötä, myös kodka hänen ystävänsä on siellä lapsettomuushoidoissa ja yllättäen klinikalla törmätään muihinkin tuttuihin.

Murhia tapahtuu ja temaattisesti keskiössä ovat lisääntymiseen liittyvät eettisyyskysymykset.

Dekkarissa annetaan hieman liikaa johtolankoja, mistä johtuen lukija saattaa paikoin turhautua siihen, että hän on jo oivaltanut jotain, mitä Maria Wern ei vielä tajua.

Dekkarin loppu on keskseneräisen oloinen ja jotenkin lässähtävä.

Hopealantti

"Mona Jacobssonia ei olisi syytetty avunannosta murhaan eikä häntä olisi varmaan kärrmekään pistänyt, jos televisiosta olisi sinä lauantai-iltana tullut vaikka jokin romanttinen elokuva."

Hopealantti on niteen dekkareista kiinnostavampi ja toimivampi. Maria Wern, kuten kunnollisen ja köyhän poliisin stereotyyppi konsanaan, on päättänyt viettää kesäloman sijaistamalla Gotlannin poliisilaitoksella. Dekkarin miljöönä on kesäinen Gotlanti, jossa historian läsnäololta ei voi välttyä. Gotlannin historian representaatiot ja kesäperformanssit Visbyn kaduilla tuovat miljööseen karnevalismia ja värikkyyttä ja historia on onnistuttu punomaan kiinnostavalla ja luontevalla tavalla myös dekkarin juoneen. Teemaan vihjaa varsin suorasti jo dekkarin nimi, Hopealantti, joka aiheuttaa välittömästi assosiaatioita Juudakseen ja sitä kautta petokseen.

Hopealantissa vastaus kysymykseen "kuka on murhaaja" onnistutaan säästämään viime metreille saakka, ja rikoskokonaisuus on varsin uskottava.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

"Miten tässä näin kävi?"

WSOY 2018. 321 s.

Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi on hieno kuvaus parisuhteesta narsistin kanssa. Romaani on taiten rakennettu - suhteen alussa on uskomaton rakastumisen huuma, lopussa helvetti:

"Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan, huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen. - - Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista. Epänormaalista tulee uusi normaali. Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin."

Kaikki anteeksi on ahdistavaa luettavaa, vaikka lopussa on valoakin. Romaanin päähenkilö on neljääkymmentä lähestyvä helsinkiläissinkku Laura, joka elää sinkkuelämää puu-Vallilassa. Laura rakastuu hurmaavaan ja ihastuttavaan Mikkoon, joka asuu Pohjanmaalla mutta käy työmatkoilla Helsingissä ja jolla on kolme lasta edellisestä liitostaan sekä koira. Lauran ja Mikon suhde etenee nopeasti ja Mikko hurmaa käytöksellään, olemuksellaan ja ulkonäöllään hetimiten myös Lauran ystävät ja sukulaiset. Suhteen alussakin on joitakin etenemisen merkkejä "tavallisesta hieman outoon", mutta rakastumisen huuma jättää nämä merkit varjoonsa.

Mikon Pohjanmaan-todellisuus on täysin erilainen kuin Lauran helsinkiläisarki, ja Lauraa jännittäkin suhteen alussa se, olisiko hänestä uusperhekuvioon. Miten hän tulisi toimeen Mikon lasten kanssa? Hyväksyisivätkö lapset hänet? Haluaako hän ylipäätään lapsiperhearkea, joka on hänelle itselleen lähtökohtaisesti täysin vierasta?

Laura päättää kuitenkin heittäytyä ja kokeilla. Romaanissa kuvataan uskottavasti ja hienovaraisesti uusperhekuvion mahdollisuuksia ja luottamuksen syntymistä alkujaan toisilleen vieraiden ihmisten välille. Alussa Lauralla ja Mikolla menee hyvin, ja Lauraa jännittää lähinnä lasten suhtautuminen häneen. Loppua kohden tilanne alkaa kääntyä toisin päin: Lauralla ja lapsilla menee hyvin, mutta Lauran pitää jatkuvasti jännittää Mikkoa ja Mikon tekemisiä ja mielialoja.

Romaanissa on heti alun alkaen paljon ennakointeja suhteen ja perhekuvion muuttumisesta, joten olennainen kysymys ei niinkään ole se, mitä juonessa tapahtuu, vaan se, miten kaikki tapahtuu. Kaikki anteeksi kuvaa hienosti parisuhteen kieroonkasvamista ja suhteen sairasta dynamiikkaa, jossa "epänormaalista tulee uusi normaali".

Romaani on vetävästi kirjoitettu: lukija pääsee kokemaan rakastumisen ja onnen tunteen ja sen jälkeen parisuhde- ja perhearjen rapistumisen ja romahtamisen. Romaania ei malta laskea käsistään, mutta loppua kohden ahdistus ja paha olo vyöryy koko ajan voimakkaammin teoksen sivuilta.

Laura tekee tarkkanäköisiä havaintoja suhdedynamiikasta ja niin Mikon kuin omastaankin käytöksestä:

"Mikko tuntui heittäytyvän varaani lapsen lailla ja ulkoistavan vastuun itsestään minulle. Toisinaan mietin, teinkö Mikolle karhunpalveluksen, olisiko minun pitänyt antaa hänen vastata enemmän itsestään, mutta ajattelin että hän oli kerta kaikkiaan käyttänyt omat voimavaransa loppuun, ettei hänellä ollut mitään mistä ammentaa.
        - -
        Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä tahansa ja minä ymmärsin mitä tahansa. Välillä tunsin olevani Mikon äiti, ainoa aikuinen koko perheessä, enkä antanut itseni nähdä sellaista vaihtoehtoa, että olisin väsynyt tai karannut - -.
        Mikossa minä näin ensin sadunhohtoisena kiiltelevän pinnan ja siinä paljon itseäni. Myöhemmin ymmärsin, että Mikko tarvitsi minua peilikseen. Mikolle oli kaikkein eniten väliä sillä, mitä muut hänestä ajattelivat. Kasvoistani hän luki itseään, mietti oliko hyväksytty, saattoiko häntä rakastaa. Jos siihen tuli mitätönkin särö, se hajotti Mikon. Hän pelkäsi ettei kelpaa, että hän jäisi yksin ilman peiliä, jota ilman hänen oli niin vaikea elää.
        Kun kuulin lisää Mikon elämästä ja yhdistelin palasia, kaikki aukot täyttyivät naisilla. Sen tajuaminen varasti minulta myöhemmin ainutlaatuisuuden tunteen. Olin vain yksi palanen peilitalossa, jossa Mikko kulki kuvajaiselta toiselle."

Laura joutuu siis sekä parisuhteessa että perheessä kannattelijan rooliin. Onneksi hän (kuin myös osin paradoksaalisesti Mikkokin) uskaltaa hakea apua - mutta avunsaamista ei ole tehty helpoksi, eikä yhtään helpompaa ole tehdä muutosta omassa ajattelussaan ja käyttäytymisessään, kun haluaa uskoa suhteen onnistumiseen eikä halua luovuttaa.

Kaikki anteeksi on vaikuttava romaani nykyajasta.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

"Meri aukeaa."

Gummerus 2017. Ei sivunumerointia.

Selja Ahavan romaanin Ennen kuin mieheni katoaa päähenkilö on naimisissa oleva nainen, jonka mies eräänä päivänä ottaa puheeksi sukupuolensa ja kertoo olevansa itse asiassa nainen. Päähenkilön todellisuus alkaa murentua ja kadota pala palalta miehen sukupuolenkorjausprosessin myötä. Päähenkilö alkaa epäillä todellisuutta ylipäätään - jos mies ei olekaan mies, ei ehkä koskaan ollut kokenut olleensakaan, oliko häntä milloinkaan edes olemassa? Ovatko rakkauden vuodet avioliitossa olleet petosta? Nainen esittää myös itsesyytöksiä: miten hän ei koskaan epäillyt mitään?

Naisen kertomus rinnastuu romaanissa Kristoffer Kolumbuksen löytöretkiin. Kolumbus lähti etsimään merireittiä Intiaan, ja kun hän lopulta päätyi Amerikkaan, hän nimesi sen Intiaksi. Kolumbukseen liittyy muutakin kiehtovaa merkitysten hämärtymistä (esimerkiksi se, että häntä kutsutaan romaanissa monilla nimillä ja kerrotaan hänen väärentäneen purjehdittuja etäisyyksiä), joiden avulla kuvataan sitä, jos uskoo voimakkaasti johonkin - vaikkapa olevansa matkalla Intiaan - on valmis niin itsepetokseen kuin petokseenkin saavuttaakseen päämääränsä, osoittaakseen uskonsa todeksi. Tässä samassa rehellisyyden ja (itse)petoksen aallokossa purjehtii myös romaanin päähenkilö. Päähenkilön ääni kommentoi Kolumbuksen touhuja:

"Kuule Cristóbal. Eihän se löytämäsi manner muistuttanut Intiaa yhtään. Rehellisesti, Cristóbal. Eihän siellä ollut merkkiäkään palatseista, kaupungeista, laivastosta, suihkulähteistä - mistään mitä Marco Polo oli matkakertomuksissaan kuvaillut.
        Saaret olivat pelkkää metsää ja hiekkaa, kanootteja ja lehvämajoja. Miten sinä sen itsellesi selitit? - -
        - - eikä kultaa löytynyt niin paljon kuin oli luvattu eikä kukaan puhunut arabiaa eikä mistään löytynyt oikeaa kaupunkia, edes yhtä kivistä taloa tai elefanttia, heräsitkö kertaakaan aamuyön tyhjänä tuntina toteamaan: Tämä ei ole Intia."

Kuinka pitkälle itsepetos kantaa? Kannattaako rehellisyys, vaikka kohdattavat asiat ovat kipeitä?  "On vaikea olla katsomatta horisonttiin, kun horisontti on joka puolella eikä mitään muuta ole. On muistettava, että muutakin on. On uskottava, että muuta vielä tulee."

Miehen muutos naiseksi tekee näkyväksi todellisuuden haurauden, sen, kuinka todellisuuskin rakentuu pitkälti uskon ja rutiinien varaan - ja voi muuttua hetkenä minä hyvänsä. Romaanin päähenkilö pohtii paljon muutoksen, muuttuvan identiteetin ja minuuden kysymyksiä:

"Mistä sinä tiedät onko lapsesi ahkera? Lapsesi voi olla ihan mitä vaan. Entä jos tulet huomenna kotiin eikä hän olekaan enää ahkera? Olin ahkera mutta lopetin. Ajattelin olla tästä eteenpäin sininen. Mitä? Voiko niin sanoa? Voiko ahkeran vaihtaa siniseen? Lakkaako toinen kun vaihtaa toiseen? Entä jos ei luovu mistään, on ahkera sekä sininen, mitä se on?"

Kolumbuksen kautta koettuna asia näyttäytyy tällaisena:

"Välimatkat, vuodet, puolituntiset.
        Kilometrit laivan alla, syvyys johon mahtuvat valaat, lonkeroiset kalmarit, jättiläisrauskut leveine siipineen. - -
        Pinnalla tyyni, tyven."

Tyynen pinnan alla on syvyys, tuntemattomuus, kontrolloimattomissa olevat asiat.

Paitsi Kolumbuksesta ja löytöretkistä, romaanissa kirjoitetaan paljon myös kartoista. Kartta onkin oivallinen symboli kuvaamaan todellisuuden ja todellisuudesta tehdyn tulkinnan välistä suhdetta:

"Jo foinikialaiset vääristivät karttojaan, etteivät heidän kauppareittinsä olisi paljastuneet. Kirkko piirsi karttojen keskelle Jeesuksen tai Jerusalemin. Portugalilaiset määräsivät kuolemantuomion sille, joka paljasti Afrikan rantaa kulkevan reitin. Colombo venytti Afrikan pituutta ja lyhensi valtameren leveyttä ja yritti siten vakuuttaa, että läntinen meritie Intiaan oli etsimisen arvoinen.
        Jokaisesta tarinasta on versionsa. Jokaisella versiolla on tarkoituksensa."

Ennen kuin mieheni katoaa kertoo sellaisen version sukupuolenkorjausprosessista, jonka läheinen ihminen, tässä tapauksessa vaimo, voi kokea. Romaani ei millään tavalla tuomitse sukupuolenkorjausta, mutta tuo viiltävästi esiin sen, millaiseen kriisiin prosessi voi läheiset ihmiset ajaa.

Romaanin tyyli on hyvinkin runollinen ja kuvainnollinen, mikä tuo tekstiin voimaa. Paikoin olisin kuitenkin kaivannut enemmän konkretiaa (kuten myös päähenkilö tunnustaa useaan otteeseen kaipaavansa...), sillä tyyli tuntuu paikoin raskaalta. Tosin teemakin on raskas, joten voiko tyyliä nyt varsinaisesti kritisoida. Lukukokemus oli vaikuttava.

Pirjo Hassinen: Popula

"Torstaina 18. elokuuta kello 14.02 hän osti pääsylipun taidenäyttelyyn."

Otava 2012. 318 s.

Pirjo Hassisen kirjoittama, vuonna 2012 Finlandia-ehdokkaana ollut romaani Popula on kiinnostava ja ajankohtainen teos. Romaani perkaa populismin suosion syntysyitä kahden päähenkilönsä, viisikymppisen Pirjon ja ehkäpä kolmikymppisen Pertun kokemusten kautta. Pirjo ja Perttu asuvat lähiörivitalossa ja ovat naapureita.

Pirjo on ajautunut jollakin tapaa turhautumisen tilaan elämässään. Hänen muutostaan kuvaa hyvin tämä kohta romaanista:

"Oli ollut aikoja, kun Pirjosta oli tuntunut, että hän kykenee elämässään mihin vain. Töissä, äitinä, viehkeänä työmatkalaisena. Hänen elämänsä oli ollut selkeää, hapekasta ja niin voimallista, että sen luuli jatkuvan omalla painollaan samanlaisena, täytenä, hehkuvana aina kaukana siintävään loppuun saakka. - - Voimavuodet olivat jossain vaiheessa loppuneet. Pirjo oli hukkunut pääkaupungin aamuruuhkaan, työ litistynyt ja alkanut kutistua ensin reunoilta, kunnes siihen oli tullut reikiä. Oma naama peilissä oli alkanut näyttää puolitutulta, jota ei olisi enää jaksanut tervehtiä."

Pirjo on yksinhuoltajaäiti, jonka lapsi Rita on jo aikuinen ja joka ei enää ole mukana työelämässä. Romaani kuvaa Pirjon kautta ennen muuta populistista taidepolitiikkaa, joka Suomessa oli puheenaiheena varsinkun vuonna 2011, jolloin perussuomalaiset julkaisi taidepoliittisen manifestinsa. Pirjo on aina ollut taiteellinen, mutta häntä ei koskaan perheessään kannustettu taiteellisuuteen. Pirjo on esteetikko, joka rakastaa kukkia, joita hän haluaa kunnioittaa maalauksissaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänet on ikuisesti tuomittu harrastelijaksi, ja mikä pahempaa, leimattu "kukkamaalariksi", siinä missä nykytaiteen museot pullistelevat hänen näkökulmastaan ties mitä suttuja, jotka eivät millään tavoin muistuta todellisuutta.

Perttu on duunari, isokokoinen ja lihaksikas mies, joka on töissä Anger-nimisen hienostoyökerhon portsarina. Pertun henkilökuvaan luodaan hienosti syvyyttä hänen äitisuhteensa kautta. Perttu asuu äitinsä asunnossa ja hänen äitinsä puolestaan asuu dementiakoti Kuussa. Pertun elämänsisällön kaksijakoisuus havainnoillistuu hienosti seuraavassa katkelmassa, jossa kuvataan ensin Pertun yöllisiä kohtaamisia portsarina ja sitten hänen joka-aamuista vierailuaan äitinsä luona:

"Oli myös herra Heroiinitukkukauppias ja herra Tuomittu Pedofiili, mutta he eivät olleet Pertun ylimpiä ystäviä. Herra Transuja oli monta. - - Heistä ei tulisi ystäviä, mutta kohtaaminen ovella oli molemmille merkitsevä hetki illassa.
        Siksi aamut olivat niin tylyn tyrmistyttäviä. Kun oli kohdannut illalla ihmisiä, joita saattoi syystä kutsua värikkäiksi ja kummajaisiksikin, ei löytänyt sanoja kun ajoi Dementiakoti Kuuhun ja näki hoidokit. Siellä persoonat olivat kadonneet, aivan kuin sinne päätyneet ihmiset eivät koskaan olisi olleetkaan Perttuja tai Aneja, Pirjoja tai Matteja."

Jonkinlaisen luokkanousun ja menestyksen mahdollisuuden kuvaajana Populassa puolestaan on Pirjon tytär Rita:

"Jos ihminen koki odottamattoman onnenpotkun, hän alkoi pitää kokemusta itsestäänselvyytenä. Koska minulle kuului tämä hyvä nyt, minulle kuuluu tulevaisuudessa kaikki muukin hyvä. - - Se tunne teki ihmisestä jotenkin luimun. Pinnalta vaatimattoman, mutta sisältä oman hyvänsä kuoreen käpertyneen. Siinä käppyrässä käsiin kasvoivat pitkät pedonkynnet, joita ei kuvitellut koskaan tarvitsevansa. Sillä hyvä onnihan jatkuisi; jonkin itseltäkin salatun ominaisiuuden ansiosta tästedes tapahtuisi vain hyviä asioita, uralla kohoamista." 

Rita on koulutettu nainen, joka aikuistuttuaaan muutti Saksaan töihin. Elämä ei kuitenkaan ole jatkuvia "odottamattomia onnenpotkuja", ja niinpä Rita on palannut - enemmän tai vähemmän häntä koipien välissä - kotiin. Nyt hän seurustelee keskiluokkaisen Villen kanssa, joka on leski. Aviolittossan Ville on adoptoinut eteläafrikkalaisen tytön vaimonsa kanssa. Romaanin nykyhetkessä Rita on teini-ikäisen tytön äitipuoli, eikä suhde todellakaan ole erityisen onnistunut. Perhe-elämänsä kriisissä Rita ajautuu ajattelemaan myös omaa kuolevaisuuttaan:

"- - sinäkin kuolet - - noin vain yhden yön aikana nukkumaan ruvettuasi, epädramaattisesti, kuolet keskelle muiden ihmisten kiireitä, keskelle muiden ihmisten kesälomasuunnitelmia, etkä enää koskaan ole läsnä heidän elämässään, ja vielä vähemmän olet läsnä omassa elämässäsi, jota ei enää ole. Niin tapahtuu kaikille, eloisimmille ja virkeimmille laululintusillekin, sillä elämä ei ole mikään etukäteinen parannuskeino kuolemalle, se ei ole mikään vitamiini jolla vastustaa kuoleman kylmyyttä, sillä kun kylmyys jollakin hetkellä pääsee kulkemaan sinun lävitsesi, sinua ei enää ole."

Edellä kuvattu on maaperä, johon Popula-romaanissa samanniminen populistipuolue sattumien kautta kylvää kannatuksensa siemenet. Popula-romaani kuvaa samantapaista yhteiskuntaluokkaa kuin Hanna-Riikka Kuisman romaani Kerrostalo. Tyylitään romaanit ovat kuitenkin erilaisia, vaikka molemmat ovatkin sisällöltään väkivaltaisia. Molemmissa romaaneissa henkilöhahmot koettavat tavalla tai toisella ottaa elämänsä ohjakset omiin käsiinsä pitkän ajelehtimisen ja merkityksettömyyden jälkeen, mutta se on kovin vaikeaa, jos ei kuulu luokkaan, jolla on valtaa.

Populassa henkilöhahmot kasvavat lopulta ymmärtämään itsestään jotain, mutta kovin valoisaa näkymää romaani ei "pienelle ihmiselle" anna. Populistipuoluekin näyttäytyy lopulta lähinnä itseriittoisena, ja sille henkilöhahmoilla on vain välinearvoa oman menestyksen pönkittämiseen, vaikka muuta lupaillaankin.

JP Koskinen: Tulisiipi

"Matka kohti taivaanrantaa oli kestänyt kauan mutta en ollut valittanut kertaakaan."

Like 2019. 351 s.

JP Koskisen romaani Tulisiipi kertoo tarinan amerikansuomalaisesta perheestä, johon iskee palo lähteä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten unelmaa. Perhe on muuttanut Suomesta Amerikkaan paremman tulevaisuuden perässä, ja vielä parempaa työlaistulevaisuutta ja vapautta se lähtee etsimään Neuvosto-Karjalasta.

Amerikassa on työläisagitaattoreita, jotka levittävät tietoa Neuvosto-Karjalasta. Osa romaanihenkilöistä innostuu mahdollisuudesta heti, osa, kuten perheen isä, lämpenee ajatukselle hitaammin, ja osa suhtautuu siihen täysin skeptisesti. Esimerkiksi isoäiti kommentoi lapsensa perheen lähtöajatuksia tuhahtamalla "Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja typeryys! Ei maailmassa ole mitään tasa-arvoa, jokaisella on paikkansa ja jos ei sitä tajua, käy huonosti". Historiallisesta perspektiivistä on helppoa nyökytellä isoäidin sanojen tahdissa, mutta romaanissa kuvataan elävästi sitä intoa, joka ihmisissä herää, kun heille vihdoinkin tarjotaan mahdollisuutta paitsi itse luotsata omaa elämäänsä kohti parempaa myös rakentaa maailmasta parempi paikka.

Tulisiiven päähenkilönä on perheen poika, Kaarle, joka on pienestä saakka haaveillut lentämisestä. Kun hän kohtaa Charles Lindberghin lentonäytöksessä Amerikassa, hänen unelmansa on sinetöity. Hän haluaa ennen kaikkea lentää.

Lentämisessä kiteytyy niin Koskisen romaanin aihe kuin teemakin. Kaarlelle lentäminen tarkoittaa vapautta, mutta vapauden saavuttaminen ei ole ihmiselle helppoa - tai onko se edes mahdollista? missään olosuhteissa? toisissa helpommin kuin toisissa? Jälleen historiaperspektiivistä katsottuna perhe lähtee paradoksaalisesti vapauden luvatusta maasta, Amerikasta, kohti suurempaa vapautta - Neuvostoliittoon. Neuvosto-Karjalan unelman särkymistä kuvataan romaanissa havahduttavasti: kuinka pienet sävyt ja muutokset johtavat lopulta vyöryyn, jota ei voi pysäyttää ja joka johtaa henkilöhahmot helvetillisiin olosuhteisiin.

Tulisiipi on historiallinen romaani, joka kertoo historian suurista käänteistä mutta yhden perheen ja eritoten Kaarlen näkökulmasta, mikrohistorian tasolla. Historia herää henkiin. Konteksti näkyy hienosti romaanin kielestä. Amerikansuomalaisessa perheessä puhutaan fingelskaa. Kun isoäiti kysyy Kaarlelta "Vai aikoo isäsi viedä sinut ja koko perheen ryssien maahan?", Kaarle vastaa "Ei kun Karjalaan. Se on se fiiveri, joka parantaa eikä tee ketään kipeäksi".

Tulisiivessä on samankaltaista takinkääntämisen tematiikkaa kuin Sofi Oksasen romaanissa Kun kyyhkyset katosivat. Tulisiipi tarkastelee kieltä ja kielen valtaa, nimeämisen merkitystä. Pintatasolta kenties viattomalta vaikuttaa se, että päähenkilö Kaarlen nimi suomeksi on Kaarle, Amerikassa Charles ja Neuvostoliitossa hänestä tulee Gennadi. Nimen vaihtuminen kuitenkin asettaa identiteetin kyseenalaiseksi: Kuka Kaarle oikein on? Minkä maalainen hän on - vai onko sillä väliä? Ovatko Kaarle, Charles ja Gennadi yksi ja sama ihminen, yhden ihmisen eri puolia vai aivan eri ihmisiä? Määritetäänkö ihminen aina ulkopuolelta, antamalla tälle nimi? Onko minuus pysyvä? Lentämisen halu Kaarlessa ainakin pysyy, vaikka nimi muuttuukin.

Nimen muuttuminen kätkee itseensä myös naamioleikin ja kysymyksen siitä, mikä on menestymisen tai sen toisen ääripään, hengissä selviytymisen, hinta. Linda on Kaarlen ystävä lapsuudesta saakka, ja myös Lindan perhe muuttaa Amerikasta Karjalaan. Lindasta tulee Kaarlelle hyvin tärkeä ihminen, jonkinlainen pysyvä piste maailmassa, jossa kaikki jatkuvasti muuttuu, merkitykset muuttavat paikkaansa ja se mikä eilen oli totta ja oikein, onkin tänään rikos. Erään kerran Kaarle kysyy Karjalassa Lindalta, mitä hänen oikein pitäisi tehdä, jos haluaa lentää. Linda vastaa:

"Sanot että haluat palvella työläisten asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Sano, että tahdot opiskella lentämistä, että se on sinun velvollisuutesi taistelussa kapitalismia ja imperialismia vastaan. - - Älä mieti liikoja. Jos haluat jotain, kaikki keinot ovat sallittuja. Ei kenenkään tarvitse tietää, mitä oikeasti ajattelet. Niin minäkin teen."

Linda on kehittänyt itselleen selviytymistaktiikan neuvosto-oloihin, ja samaa taktiikkaa hän suosittelee myös Kaarlelle. Romaanissa kuvataan yksilön olosuhteita ja selviytymiskeinoja neuvostojärjestelmässä, ja samaa Neuvostoliitossa vallinnutta orwellilaista kaksoisajattelua tuo esille Aleksandr Solžsenitsynin  Gulag - Vankileirien saaristo. Vankileirien saaristossa on monia konkreettisia esimerkkejä niin yksilöiden selviytymisstrategioista, tuhoutumisesta, sopeutumisesta kuin kapinoinnistakin. Tulisiipi käsittelee aivan samoja ilmiöitä, mutta fiktion keinoin. Tarinan historiallinen todellisuuspohja tekee siitä erityisen koskettavan. Ollaan myös suomalaisen historiankirjoituksen kipukohtien äärellä, niiden tarinoiden äärellä, joita ei koskaan ole kerrottu, koska kertojat ovat kuolleet leireillä ja heidän olemassaolonsa yksilöinä on hävitetty myös virallisen historiankirjoituksen sivuilta. Neuvostojärjestelmän järjetön logiikka tulee kommentoiduksi myös päähenkilö Kaarlen ajatuksissa: "Järkeä oli turha hakea sieltä, missä sitä ei ollut." Loogiset perustelut ja totuus eivät päde yhteiskunnassa, joka ei toimi niiden ehdoilla eikä edes tunnusta niiden olemassaoloa.

Tulisiipi kytkeytyy historiallisiin tapahtumiin mutta sen juoni myös yllättää monta kertaa. Siksi romaanista on myös hankalaa kirjoittaa niin yksityiskohtaisesti kuin haluaisi, koska se johtaisi juonipaljastuksiin ja söisi lukunautintoa, jota romaani alusta loppuun saakka on.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

 "Keittiöstä puuttuu ikkuna."

Teos, 2005. 398 s.

Olen aiemmin lukenut Juha Itkoselta vain novelleja (Huolimattomia unelmia), ja Anna minun rakastaa enemmän on ensimmäinen häneltä lukemani romaani. Romaanin henkilökuvaus on monikerroksista ja teemat koskettavia: yksinäisyys, iän mukanaan tuomat muutokset, unelmat ja elämänpettymys sekä itsepetos.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on kaksi kertojaa ja kärjistetysti sanottuna yksi päähenkilö. Romaanin päähenkilö on Suvi Vaahtera, josta kehittyy maailmankuulu rocktähti Summer Maple. Suville itselleen kertojaääntä ei kuitenkaan anneta. Romaanin kerronta suodattuu toisaalta Suvin äidin, Leenan, kautta, toisaalta Antin, joka on tuntenut Suvin nuoruudestaan asti. Romaanissa kerrotaan siis Leenan ja Antin elämästä, mutta kummankin elämän keskipisteessä on Suvi Vaahtera, Summer Maple.

Suvi Vaahtera on vanhempiensa, Leenen ja Riston, ainoa lapsi. Ainoana lapsena hän on vanhempiensa silmäterä ja suuren rakkauden kohde ja rocktähdeksi ja Summer Mapleksi muututtuaan hän määrittelee ja hallitsee pitkälti myös vanhempiensa elämää, tai pikemminkin hänen brändinsä ja sen mukanaan tuoma julkisuus, jolta vanhemmatkaan eivät voi säästyä. Antti ja Suvi puolestaan tutustuvat teini-ikäisinä, soittavat samassa bändissä ja elävät teinirakkautta, ja suhde muodostuu Antin elämää vahvasti määritteleväksi ja ohjaavaksi seikaksi. Periaatteessa romaani siis kertoo Leenasta ja Antista, mutta kaikki kiertyy Suvi Vaahteran ympärille.

Kerrontaratkaisu on kiehtova, sillä se toisaalta havainnollistaa ihmisten välistä yhteyttä eli sitä, kuinka tulkitsemme toisiamme ja kuinka paljon kuvittelemme ymmärtävämme toisiamme ja kuinka lopulta jokainen meistä kuitenkin elää omaa elämäänsä eikä voi määritellä toisen elämän suuntaa tai valintoja; toisaalta kerrontaratkaisu laittaa lukijankin julkkiksen, tässä tapauksessa Summer Maplen, ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, vaikkakin päästääkin lukijan julkkiksen sisäpiiriin.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanin kerronnassa on paljon kaihoa. Kohtauksessa Suvi Vaahteran varhaislapsuudesta kuvataan hidasta ajankulua, kuinka aika tuntui olevan erilaista ennen, menneisyydessä: "Hae kamera. Risto hakee. Kohta Risto on lattialla polvillaan ja kääntelee linssiä. Aikaa ennen digitaalia, hidasta, kaunista aikaa. Kaitafilmi palaa, kamera surisee - -."

Yksi romaanin keskeisistä teemoista on ihmiselämän ajankulu ja vanheneminen, nuoruudesta luopuminen. Äiti Leena pohtii elävästi nuoruuden hybristä, voittamattomuuden ja kuolemattomuuden tuntua:

"Ennemmin tai myöhemmin - - hulahtaa vartalon läpi viileä varmuus maailman rajattomuudesta, siitä että tämän kevään jälkeen tulee toinen kevät ja toisen jälkeen kolmas, että keväitä kaiken järjen mukaan on edessä vielä kymmeniä, kuusikymmentä, hyvänen aika, melkein sata, joka tapauksessa enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee, enemmän kuin saattaa käsittää, ja näiden keväiden kuluessa, jonakin näistä keväistä voi vielä itsekin muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella. - - se ajatus, se siunattu tunne saattaa tulla missä tahansa ja milloin vain, aamulla raitiovaunussa, yöllä omassa sängyssä, juhlissa parveketupakalla, eikä sitä osaa nimetä eikä arvostaa, ei edes tunnistaa tunteeksi ennen kuin se lakkaa tulemasta: vasta silloin tajuaa että se kuului  nuoruuteen eikä elämään."

Sama teema tulee esiin myös Antin kerrontajaksossa, se kuinka "voi itsekin vielä muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella", mutta näkökulmasta, jolloin "tajuaa että se kuului nuoruuteen eikä elämään":

"Minä en koskaan saa tietää mitä muuta minusta olisi voinut tulla, ei kukaan ihminen koskaan saa. Ehkä todella on niin, ehkä kaikki ihmiset näissä viidessä metsänlaitaan kloonatussa talossa hautovat toteutumattomia elämiään, ja jos näin on, minua tosiaankin pelottaa asua täällä: pelottaa törmätä pysäköintikatoksessa naapurin ilmeettömään insinööriin, pelottaa istua taloyhtiön kokouksessa riitelemässä vastikkeesta, pelottaa juoda isännöitsijän tarjoamaa marjamehua pihan hilpeiden isien kanssa huhtikuussa kun taas järjestetään kevättalkoot ja narsissit istutetaan kukkapenkkeihin ja kyljykset ja grillimakkarat ja kananrinnat tirisevät yhteisillä rahoilla hankitussa kaasugrillissä. - - Täällä kaikkien espoolaisten kaikki järjettömät haaveet paisuvat paisumistaan, nehän tässä talossa vinkuvat, eivät suinkaan patterit, mikä hirveä ulina, ei pelkästään tik tak tik tak, uiuiuiuiviuuuuu myös, ja kun ikuisesti toteutumattomat unelmat jonain kauniina päivänä räjähtävät silmille, niiden riekaleita kerätään kuin koiranpaskoja pihamaalta: kuralätäköistä, likaisista lumikasoista, koivujen orvoilta oksilta."

Kohtaus on paitsi oivallinen elämänvalheen kuvaus, toisaalta sijoitettu mitä ilmeisimpään ylemmän keskiluokkaisuuden kritiikin kärjistettyyn miljööseen, Espooseen.

Kadonnut nuoruus ja sen menetyksen luoma nostalgia ja suru ilmenevät hienosti kohtauksessa, jossa Leena on saapnut Lontooseen tapaamaan tytärtään, Summer Maplea:

"Sama kaupunki kuin 30 vuotta sitten: samat kadut, samat talot, sama taivas. Lautalla Norjasta Newcastleen ja bussilla alas Lontooseen, minä ja Helena - norjalaisten perässä homeiseen retkeilymajaan Tottenham Court Roadille ja sieltä päivisin Charing Cross Roadille levykauppoihin. Green Parkissa yhtenä yönä me joimme päämme sekaisin ja melkein irtaannuimme ruumiistamme, niin kaukana se oli solukämpästä ja sihteeriopistosta. Pitkätukkaisia poikia, arvoituksellisia tyttöjä, yksi joka luki Ginsbergiä ääneen, Grateful Dead, eikä siitä niin kovin kauan ole, kasvot muistaa, jonkun nimenkin, missä he ovat nyt, missä, yksin orpo piru kävelen Piccadilly Streetiä puiston ohi ja joudun lopulta aukiolle, missä ihmiset ovat nuoria ja kiireisiä ja kaupungin kovettamia. Mitä sinä täällä, vanha nainen neonvalojen keskellä; mene museoon niin kuin muut ikäisesi, katso maalausta ja huokaa sen kauneutta, kanna muistosi kotiin ja näe siitä hillittyjä unia. Kamala tunne, pimeä kuoppa keskellä kirkasta päivää, ja minun on paettava pubiin odottamaan kunnes sieluni saapuu."

Kerrontaratkaisustaan johtuen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin keskiöön nousee myös muistamisen tematiikka. Muistot voivat hallita ihmisen elämää näin, miten Antti ilmiön kokee:

"Minussa on jokin vika, minä en kerta kaikkiaan osaa unohtaa. Että voi maata vuosikausia vierekkäin jonkun ihmisen kanssa, jakaa pelkonsa ja toiveensa suunnitelmansa: että tämä ihminen sitten yhtäkkiä vain lähtee ja kantaa kaiken tämän mukanaan. Että voi läpikotaisesti tuntea toisen ihmisen ruumiin, todella tuntea niin kuin omistaisi; että tämä kyseinen ruumis nyt on tuhansien kilometrien päässä, ikuisesti kosketukseni ulottumattomissa. Käsittämätöntä, käsittämätöntä pelkästään se, että paikat eivät muista ihmisiä: miten jokin minulle merkityksellinen kadunkulma voi jatkaa olemistaan tavallisena typeärnä risteyksenä, jossa lyhtypylväät särisevät ja liikkeet vaihtuvat toisiin ja minä olen vain yksi miljoonista, nimetön sielu kirkuvissa liikennevaloissa."

Paikkojen "muistista" on kirjoittanut hienosti filosofi Maurice Merleau-Ponty, jonka näkemyksen jaan pikemminkin kuin Antin kokemuksen. Vaikka ihmisestä saattaa tuntua siltä, että elämä jatkuu hänen ympärillään ja hän itse elää menneessä, kuten Antti yllä kuvatussa tilanteessa, fenomenologi Merleau-Pontyn mukaan paikat itse asiassa kantavat mukanaan kaikkia aikoja, kaikki ajat ikään kuin romahtavat nykyhetkeen. Se voi tapahtua paitsi ihmisen kokemusten ja muistojen kautta, kuten Antille yllä, toisaalta myös siten, että menneisyys myös konkreettisesti näkyy ja on läsnä tässä hetkessä, vaikkapa kaiverruksena pulpetin kannessa tai kolhuna sängyn jalassa. Antti kokee ahdistusta menetetystä menneisyydestä, jonka hän uskoo ainoastaan itse muistavansa ja siksi ahdistuu, mutta merleaupontymäinen tulkinta on sävyltään kaikenkattavampi ja mielestäni sikäli lohdullisempi - kaikki on tässä.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on paljon melankoliaa. Se tulee ilmi muun muassa Leenan kerrontajaksossa olevista yöllisistä keskusteluista, joita Leena käy miehensä Riston kanssa:

"Perhe on lähtökohtaisesti surullinen yksikkö, Risto sanoo. Jos mihinkään, se perustuu väärinymmärrykseen.
        Väärinymmärrys koskee kaikkia, jokaista perheenjäsentä, Risto sanoo. Perheenjäsenet eivät ikinä näe toisiaan ihmisinä: he näkevät toisensa vanhempina ja lapsina, eivätkä nämä ole mitään muuta kuin rooleja jotka ikuisesti kätkevät todellisen minän."

Leenan ja Riston keskustelut tekevät näkyväksi yhden romaanin pääteemoista, ihmisten väliset suhteet, niiden tulkinnallisuuden ja ihmisten yksinäisyyden. Aivan kuten romaanissa Leena ja Antti tulkitsevat Suvi Vaahteraa, niin me kaikki tulkitsemme elämässämme muita. Tulkintamme ovat erilaisia ja henkilökohtaisia, ja onko niistä lopulta mikään "oikea". Ihmisen olemus tuntuu pakenevan määrittelyjä, olevan postmodernisti aina jotakin muuta tai jossakin muualla.

Erkki Vettenniemi: Solženitsyn - Elämä ja eetos

Teos 2015. 346 s.

Erkki Vettenniemen kirjoittama Solženitsyn - Elämä ja eetos on Solžsenitsynin elämäkerta, mutta kuten teoksen kirjoittaja itsekin tuo esiin jälkisanoissaan, "kirja ei taida olla aito elämäkerta", vaan tekijä painottaa alaotsikon sanaa eetos: "Meidän tuntemamme Solženitsyn syntyi siperialaisen pakkotyöleirin kapinatalvena 1952. - - Mikäli lukija vakuuttuu siitä, että tämän kirjailijan ymmärtäminen kristillisen viitekehyksen ulkopuolella on mahdotonta tai ainakin sopimatonta, olen onnistunut tehtävässäni." Elämäkerrasta tulee esiin Solženitsynin elämänvaiheita ja hänen elämänsä käännekohtia, mutta paino ei niinkään ole ulkoisissa tapahtumissa vaan kirjailijan kokemuksissa ja  vastaanotossa. Vettenniemi on historioitsija ja yhteiskuntatieteiden tohtori, ja teos kontekstualisoi Solženitsynin elämää ja tuotantoa kiinnostavalla tavoilla historiaan.

Eetoksen painottuminen tulee esille teoksessa esimerkiksi kohdassa, jossa tulkitaan Solženitsynin romaanin Ensimmäinen piiri omakohtaisuutta: "Dmitri Sologdin (Panin) kehottaa Gleb Neržiniä (Sanjaa [eli Aleksandr Solženitsyniä, jota kutsutaan elämäkerrassa tällä lempinimellä]) järjestämään sisikuntansa uudelleen: 'Sinä et ole enää pikkupoika - sinun on selkiinnyttävä henkisesti, ymmärrettävä hyvän ja pahan suhteet elämässä. Ja missään et voi tehdä sitä paremmin kuin vankilassa.'"

Solženitsynin tuotannon, sen käännösten ja vastaanoton käsitteleminen teoksessa on mielenkiintoista, vaikka Vettenniemi jälkisanoissaan toteaakin, että "kirjallisuudentutkimuksen taas jätän alan vakaville harrastajille".

Esimerkiksi Ivan Denisovitšin päivä -kertomuksen syntyidean Solženitsynin kerrotaan saaneen toimiessaan Ekibastuzin leirissä muurarina: "[Ekibastuzin leirin sisäistä vankilaa] urakoitiin talvella, poikkeuksellisen kylminä kuukausina, jolloin Sanjassa heräsi ajatus leirijärjestelmän kuvaamisesta yhden ainoan työpäivän kautta. Riittäisikö moinen mittakaava kokemuksen välittämiseen?" Vettenniemi kertoo Ivan Denisovitšin päivän julkaistun kahtena suomennoksena: Suomen Kuvalehdessä vuosina 1962-1963 Esa Adrianin suomennoksena nimellä Päivä Stalinin keskitysleirissä, ja Markku Lahtelan suomennoksena nimellä Ivan Denisovitšin päivä alun perin Apu-lehdessä ja sittemmin Tammen julkaisemana niteenä vuonna 1963, jossa mukana on kaksi muutakin kertomusta. Leirimaailman tuntemattomuutta suomalaisille havainnollistaa hyvin se, että "Avaintermi 'Gulagin poika' oli niin outo, että se vääntyi Esa Adrianilla vankilanjohtajan ja Markku Lahtelalla kulakin pojaksi".

Solženitsynin tuotannon vastaanottoa Suomessa Vettenniemi havainnollistaa kertomalla Norjassa vuonna 1970 kuvatusta Ivan Denisovitšin päivän elokuvaversiosta, jonka ohjaaja on Casper Wrede ja joka sain maailmanensi-iltansa Norjassa marraskuussa 1970: "Naapurimaa Suomessa elokuva sitä vastoin kiellettiin ulkopoliittisista syistä ja panna pysyi voimassa 90-luvulle asti."

Kiinnostava suomalaisyksityiskohta tulee teoksessa esille kuriositeettina, kun Vettenniemi kuvailee Ekibastuzin leirin oloja: "Ekibastuzin leirin parakit olivat suomalaistekoisia, ilmeisesti sotakorvaustavaraa."

Toinen huomioni kiinnittänyt, myöskin täysin kuriositeetinomaisesti elämäkerrassa esiin tuleva seikka, käsittelee puolestaan toista neuvostoliittolaista kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittajaa, Mihail Šolohovia, josta elämäkerran päähenkilö Solženitsyn puolestaan ei lainkaan ollut innoissaan. Elämäkerrassa tuodaan esille, että "[Šolohov] oli Solžsenitsynin mukaan myös huijari. Donin varrella varttunut Sanja oli kuullut monelta taholta, että Šolohovin nimiin merkitty Hiljaa virtaa Don olisi alun perin ollut aidon kasakan käsikirjoitus, jota Šolohov julkeasti täydenteli ja jonka hän julkaisi omana työnään. Vuonna 1965 petoksesta kantautui uusia aihetodisteita. Kysymys kasakkaromaanin tekijyydestä ei silti ratkennut, eikä siihen saatu selvyyttä edes vuosisadan umpeutuessa, jolloin löytyi lähinnä Šolohovin laatima käsikirjoitus. Sehän saattoi olla alkuperäisen tekstin uskollinen jäljennös".

Niin tai näin, Hiljaa virtaa Don on jo jonkin aikaa ollut matkalla lukulistalleni, joten ehkäpä aika tarttua kyseiseen romaaniin lähestyy.

Erkki Vettenniemen Solženitsyn - Elämä ja eetos -teosta on kiinnostavaa lukea alaotsikkonsa mukaisesti, nimenomaan kirjailijan elämää ja eetosta pohtivana kokonaisuutena. Teoksesta välittyy hyvin kirjailijan ajattelumaailmassa tapahtuneita muutoksia sekä hänen järkkymätön asenteensa. Teoksessa tuodaan myös esille erilaisia poliittisia tulkintoja, joita Solženitsynistä on hänen uransa eri vaiheissa tehty. Myös maanpakoilaisuuden ajasta kerrotaan yksityiskohtaisesti, ja havahduttavaa on esimerkiksi läntisen median ja neuvostoliittolaisen urkintakoneiston rinnastaminen; teoksessa ensin mainittu näyttäytyy itse asiassa röyhkeämpänä.

Solženitsyn palasi Venäjälle vuonna 1994 ja eli siellä kuolemaansa saakka, vuoteen 2008. Solženitsyn - Elämä ja eetos -teoksessa nostetaan esiin, miten Solženitsyn kommentoi demokratian ja Venäjän välistä suhdetta Venäjälle paluunsa jälkeen:

"'Demokratia on kaikkein mutkikkain valtiojärjestelmä', Solženitsyn painotti - -. 'Sitä varten tarvitaan hyvin herkkää oikeudenmukaisuutta ja väestön suurta aktiivisuutta.' Venäjä ei ollut siihen kypsä yhdessä yössä eikä edes vuosikymmenessä. Väestön 'biologista, ekologista, moraalista ja taloudellista perustaa' oli tuhottu seitsemänkymmentä vuotta, joten toipuminen veisi vähintään kaksinkertaisen ajan, Solženitsyn laskeskeli. 'Meidän isämme ja isoisämme valitsivat meille kohtalon vuosisadaksi tai kenties kahdeksi.'"

Erkki Vettenniemen kirjoittaman elämäkerran lukeminen kontekstualisoi kirjailijan tuotantoa historiallisesta näkökulmasta ja havainnollistavalla tavalla. Ajoittain teoksessa esiin tuleva suomalaisuusnäkökulma tuo tapahtumia lähemmäs lukijaa ja auttaa ymmärtämään, millainen aatteellinen ilmapiiri Suomessa aikanaan vallitsi.

VereskFest @ Linnankoskenpuisto, Helsinki

Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen järjestämä VereskFest Linnankoskenpuistossa Töölössä tarjosi sympaattisen kokoluokan tapahtuman, jossa oli monipuolinen sisältö. Ohjelmistossa oli muun muassa monikulttuurisia tanssiesityksiä ja kurkkulaulua, ruokakoju ja myytäviä tuotteita. Loppukesän sää suosi tapahtumaa, nurmikolla auringossa oli mukavaa viettää iltapäivää.

Vaikuttavinta ja erikoisinta VereskFestissä sinä aikana, kun tapahtumassa olimme, oli ehdottomasti jakutialainen kurkkulaulaja ja munniharpun soittaja Olena Uutai. Tällaista esitystä en ole koskaan aiemmin nähnyt, kuullut tai kokenut. On hienoa, että Helsingissä järjestetään ilmaisia kulttuuritapahtumia, joissa voi kokea jotain ennenkokematonta.

Myös VereskFestin tunnelmaa on kehuttava: yleisöä oli sopivasti, esityksiä runsaasti ja yleisöstä näki aidon kiinnostuksen ohjelman sisältöä kohtaan.

Helsingin Taiteiden yö 2019

Tänä vuonna Taiteiden yössä lähdimme aivan uusille suunnille. Perinteisesti olemme viettäneet Taiteiden yötä Töölönlahden suunnalla: aloittaneet oopperan kirppikseltä, käyneet Sanomatalon World Press Photo -näyttelyssä, kohdanneet kaikkea matkan varrelle osuvaa ohjelmaa, sytyttäneet Unicefin kynttilän pimenevässä illassa ja huipentaneet illan oopperan tulevan kauden ohjelmistoa ulkolavalla esittelevien esitysten ja skumpan äärellä. Tänä vuonna oopperakirppistä ei ollut (koska se ilmeisesti järjestettiin Flow'n yhteydessä) ja illan live-esitykset oli korvattu kahdella videoidulla esityksellä. Videoita voi katsella kotisohvallakin, joten Töölönlahti ei houkutellut. Toivottavasti tämä on oopperan osalta Taiteiden yön poikkeusvuosi.

Töölönlahden sijaan suuntasimmekin Teurastamolle Night Market -tapahtumaan, joka osoittautui todella onnistuneeksi. Teurastamon sisäpihalla oli monenlaista ohjelmaa: muun muassa ruokaa, juomaa, kukkaseppeleiden sitomista, livemusiikkia, kujallinen erilaisia käsitöitä myyviä kojuja, tanssiopetusta ja tulishow.

Tunnelma Teurastamolla oli todella mukava ja leppoisa. Illan päätti Saimaa-orkesteri, joka oli livenä todella hyvä.

Aleksandr Solženitsyn: Gulag - Vankileirien saaristo. 1918-1956 Taiteellisen tutkimuksen kokeilu.

 

Silberfeldt, 2012. Suom. Esa Adrian. Venäjänkielinen alkuteos Arhipelag Gulag I, II, III, 1973. 1 303 s.

Kesällä päätin tarttua tähän yli tuhatsivuiseen järkäleeseen, ensimmäiseen Aleksandr Solženitsynin teokseen, jonka olen koskaan lukenut, Gulag - Vankileirien saaristoon. Teos julkaistiin venäjän kielellä Pariisissa vuonna 1973. Teos koostuu seitsemästä osasta. Suomeksi kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin aikanaan ruotsalaisen kustantamon kautta, ja loput osat tamperelaisen pienkustantamon kautta, nimellä Vankileirien saaristo. Vuonna 2012 teos julkaistiin Suomessa yhtenä niteenä nimellä Gulag - Vankileirien saaristo.

Aiemmin oletin (naiivisti), että teos kuvaa konkreettisesti vankileirien saaristoa, mutta kyseessä onkin metafora, jolla Solženitsyn kuvaa Neuvostoliiton vankila- ja leirijärjestelmää ja sen levittäytymistä saariston kaltaisena rinnakkaistodellisuutena yli ja läpi koko valtion. Teos nojaa Solženitsynin omaan vangitsemis- ja leirikokemukseen, runsaaseen määrään muiden vankien ja omaisten kertomuksia sekä historiallisiin lähteisiin.

Teoksessa nautittavaa on sen kieli: Solženitsyn on mestarillinen kielikuvien käyttäjä. Gulag - Vankileirien saaristo ei siis ole lainkaan puiseva teos, kuten kuvitella saattaisi, vaan päinvastoin. Esipuheen mukaan uuden laitoksen kieltä on jonkin verran korjattu, niin venäläisten nimien kirjoitusasun kuin näppäilyvirheidenkin osalta, mutta näppäilyvirheitä tähänkin laitokseen on jäänyt varsin paljon. Se annettakoon kuitenkin anteeksi, sillä teos on sekä todistusvoimaltaan että kaunokirjallisesti mullistava.

Teos koostuu siis seitsemästä osasta. Tekijän jälkisanoissa kerrotaan, että salaisen, maanalaisen kirjoitusprosessin aikana Neuvostoliitossa tekijän piti noudattaa äärimmäistä varovaisuutta:

"On tehtävä selväksi: kertaakaan tämä kirja kokonaisuudessaan sen kaikki osat yhdessä eivät ole sijainneet samalla pöydällä! 'Saariston' tekemisen ollessa kiivaimmillaan, vuoden 1965 syyskuussa, jouduin kokemaan arkistoni tuhoamisen ja romaanini takavarikoinnin. Siihen mennessä kirjoitetut 'Saariston' osat sekä myöhempien osien aineistot sinkoutuivat eri suuntiin eivätkä koskaan enää kertyneet yhteen: en uskaltanut ottaa riskiä, varsinkin kun tekstissä oli kaikkien oikeat nimet. Kirjoitin kaiken muistiin - mistä oli mitäkin tarkistettava, mistä oli mitäkin poistettava - ja nuo laput mukanani matkustelin paikasta toiseen. - - Tällaisena siis ojennan teille kirjan.
        En lopettanut työtä siksi, että katson kirjan olevan siihen valmis, vaan siksi, että elinaikaani ei siihen enää liikene. (27.4.1958 - 22.6.1967, Rjazan - Ukryvištše)"

Teoksen julkaiseminen (mikä ei luonnollisestikaan tapahtunut Neuvostoliitossa vaan Länsi-Euroopassa) johtikin sitten tekijän karkoittamiseen maanpakoon. Ottaen huomioon yllä kuvatun kirjoittamisen prosessin teos on yllättävän eheä ja taiten rakennettu. Solženitsyn ryhtyi varsinaisesti kirjoittamaan kokonaisuutta vapauduttuaan vankileiriltä, mutta teoksessa kerrotaan yksityiskohtaisesti myös siitä, miten vankilassa tai leirillä voi "kirjoittaa":

"Muisti on ainoa kätköpaikka, jossa voi säilyttää kirjoitettua ja jossa sen saa viedyksi etsintöjen ja kuljetusten lävitse. Alussa en suurestikaan uskonut muistin mahdollisuuksiin - - . Turhien joutavien tietojen taakasta vapautettu vangin muisti hämmästyttää vetoisuudellaan ja kykenee aina vain laajenemaan.
        Mutta ennen kuin tallettaa jotakin muistiinsa, tekee mieli kirjoittaa ja viimeistellä paperille. Kynän ja puhdasta paperia saa leirissä omistaa mutta kirjoitettua ei - - . Ja ellet ole lääkintäosastossa etkä ole kulttuuri- ja kasvatusosasto KVTš:n hännystelijöitä, joudut aamulla ja illalla tarkastukseen vartiotuvan luona. Minä päätin kirjoittaa pienille lapuille 12-20 riviä kullekin ja viimeisteltyäni opetella ulkoa ja polttaa. Päätin lujasti olla luottamatta pelkkään paperin repimiseen.
        Vankiloissa taas säkeiden sepittäminen ja hiominen oli tehtävä kokonaan mielen sisällä. Niinpä taitoin tulitikunpätkiä ja asettelin savukekotelolle kahteen riviin - kymmenen yksikköä ja kymmenen kymmenyksikköä - ja mielessäni runoa lausuen siirsin yhden kymmenyksikön. (Mutta sekin oli tehtävä varoen: tuollainenkin viaton siirteleminen, jos siihen liittyi huulten liikuttelu tai poikkeuksellinen kasvojen ilme, olisi herättänyt epäilyksiä koputtelijoissa. Minä yritin siirrellä ikään kuin täysin hajamielisesti.) Joka viidennenkymmenennen ja sadannen painoin erityisesti mieleeni - tarkistussäkeiksi. Kerran kuussa toistin kaiken kirjoittamani. Jos tuolloin viidennenkymmenennen tai sadannen kohdalle osui väärä säe, minä toistin yhä uudelleen, kunnen sain välistä livahtaneen karkulaisen kiinni.
        Kuibyševin kauttakulkuvankilassa näin katolilaisten (liettualaisten) valmistavan omatekoisia vangin rukousnauhoja. - - Minä liityin heidän seuraansa ja sanoin, että minäkin halusin rukoilla rukousnauhan avulla mutta että minun erikoislaatuinen uskontoni mukaan rukousnauhassa oli oltava sata helmeä - -, joista joka kymmenennen oli oltava pallon sijasta kuutio ja lisäksi viideskymmenes ja sadas piti voida erottaa tunnustelemalla. Liettualaiset hämmästyivät uskonnollista pikkutarkkuuttani (kaikkein hurskaimmillakaan ei ollut kuin neljäkymmentä helmeä) mutta sydämellisen myötämielisesti auttoivat valmistamaan sellaisen rukousnauhan - ja sadanneksi panivat pienen tummanpunaisen sydämen. Tuosta heidän suurenmoisesta lahjasta en sitten ikinä luopunutkaan vaan mittailin ja hypistelin sitä väljässä talvirukkasessani - katselmuksessa, marssilla, aina joutuessani odottamaan, seisaallani, eikä pakkanenkaan haitannut. Tarkastusten lävitse kuljetin sen niin ikään topparukkasen sisässä, josta sitä ei tuntenut. Muutamia kertoja vartijat löysivät sen mutta arvattuaan, että se oli rukoilemista varten, antoivat takaisin. Tuomioni loppuun saakka (kun minulla oli koossa 12000 riviä) ja sen jälkeen vielä karkotuksessakin tuo helminauha auttoi minua kirjoittamaan ja muistamaan."

Yllä kuvattuja olosuhteita vasten "tyhjän paperin kammo" tai muut nykyhetkessä kirjoittamista estävät seikat tuntuvat sievistelyltä. Jos on kirjoittamisen tarve, on myös keinot. Olen aiemmin lukenut toista nobelistia, valkovenäläistä Svetlana Aleksijevitšiä (Tšernobylistä nousee rukous, Sodalla ei ole naisen kasvoja, Neuvostoihmisen loppu), ja luettuani Solžsenitsyniä huomaan selvästi, että Aleksijevitš on hänen perillisensä: dokumentaaristen teosten moniäänisyystekniikka on sama, ja tyylillisestikin Aleksijevitš on Solžsenitsynille velkaa. Vaikutuin todella Aleksijevitšin teoksista, joten ei ihme, että myös Solženitsyn teki minuun suuren vaikutuksen.

Teoksen ensimmäisen osan nimi on Vankeusteollisuus. Osassa kerrotaan toisaalta omakohtaisesta vangitsemiskokemuksesta ja toisaalta Gulagin synnystä. Osan viidennessä luvussa Ensimmäinen selli - ensi rakkaus (jonka nimestä huomaa mahtavan ironian, jota kirjoittaja käyttää; toisaalta teoksen ironiset osat ovat mielestäni luettavissa myös ilman ironiaa, sillä teos kuvaa myös muutosta, jonka vankila- ja leirikokemus sai aikaan kirjailijassa, hänen maailmankatsomuksessaan ja kirjoittamisessaan) kirjailija kertoo kokemuksestaan selliin saapumisesta ja ihmisten välisistä kohtaamisista - joita joko tapahtuu aidosti ja syvästi, tai joilta ihminen sulkeutuu täysin:

"Mutta niin avoin kuin sieluni olikin näille uusille ystävilleni ja vaikka niin harvoja sanoja lausuttiin muutaman ensi minuutin aikana, tästä ikätoveristani ja rintamamiehestä huokui jotakin vierasta, ja minä sulkeuduin häneltä heti ja lopullisesti.
        (En tuntenut vielä sanaa "hautova" enkä tiennyt, että jokaisessa sellissä varmasti oli yksi hautova, enkä yleensäkään vielä ehtinyt harkita enkä olisi osannut sanoa, että tuo ihminen - Georgi Kramarenko - tuntui minusta epämiellyttävältä, vaan sielussani oli jo käynnistynyt rele - tunnistajarele - joka ikiajoiksi lukitsi minut tuolta ihmiseltä. En mainitsisi tätä tapausta, jos se olisi ollut ainoa. Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, riemukseni ja pelokseni tuon tunnistajareleen työskentelyn sisässäni - se oli kuin pysyvä luonnolta saatu ominaisuus. Vuodet kuluivat, minä makasin samalla laverilla ja marssin samassa rivissä ja tein työtä samassa prikaatissa useiden satojen ihmisten kanssa, ja aina tuo salaperäinen tunnistajarele, jonka muotoutuminen ei ollut hiukkaakaan minun ansiotani, käynnistyi jo ennen kuin muistin sen olemassaolon, käynnistyi nähdessäni ihmisen kasvot ja silmät, kuullessani ensimmäiset puheenäänet, se avasi minut tuolle ihmiselle joko apposen auki tai vain raolleen tai sulki tiukasti. Sen toiminta oli aina niin erehtymätöntä, että operatiivivaltuutettujen koko ilmiantajien sijoittelemistouhu alkoi näyttää minusta joutavalta: sillä kavaltajaksi ryhtyneenhän tunnistaa aina ilmeestä ja äänestä, heidän käytöksensä on viekkaan teennäistä ja valheellista. Ja päinvastoin taas tunnistaja auttoi minua huomaamaan ne, joille tuttavuuden ensi hetkistä voi paljastaa kaikkein salaisimmatkin syöverit ja salaisuudet - nekin joiden takia listitään päitä. Näin elin kahdeksan vankeuden vuotta, kolme karkotuksen vuotta ja vielä kuusi vuotta maanalaisena kirjailijana - ne eivät olleet suinkaan vaarattomampia - ja näinä seitsemänätoista vuotena uskouduin rohkeasti kymmenille ihmisille - enkä kertaakaan astunut harhaan! En ole lukenut tällaisesta ja panen tämän tähän psykologian harrastajia varten. Luulen, että tällaisia sielun mekanismeja on monissa meistä, mutta olemme liiaksi tekniikan ja järjen aikakauden ihmisiä ja väheksymme tätä ihmettä, emme anna sen kehittyä meissä.)"

Yhdeksännessä luvussa, Laki miehistyy, pohditaan oikeuden, oikeutuksen ja oikeudenmukaisuuden käsitteitä suhteessa valtaan. Pohdinta tulee esille kohdassa, jossa kirjoittaja käsittelee eserrien (jotka olivat vallankumouksellisia sosialisteja, jotka menestyivät hyvin vuoden 1917 vaaleissa, mutta jotka bolševikkivallankumouksen jälkeen syrjäytettiin; niteen lopussa on "sanasto", joka auttaa asioiden hahmottamisessa, sillä neuvostolyhenteitä ja -käsitteitä vilisee tekstissä) oikeudenkäyntiä (8.6.-7.8.1922):

"Muutamien harvaa parlamentaarista demokratiaa ja niiden muutamia laskettavissa olevia vuosikymmeniä lukuun ottamatta valtioiden koko historia on kumousten ja vallankaappausten historiaa. Joka osaa järjestää näppärimmän ja lujimman keikauksen, hän saa samalla hetkellä kasvoilleen Oikeuden vaalean riisan, ja hänen jokainen aikaisempi ja jokainen tuleva tekonsa on laillinen, ja sille omistetaan oodeja, kun taas hänen kovaonnisten vihollistensa jokainen aikaisempi ja jokainen tuleva teko on rikollinen ja ansaitsee tuomion ja laillisen rangaistuksen."

Kuolemasta, kuolemantuomiosta ja muistamisesta kirjoitetaan luvussa yksitoista, Korkeimpaan toimenpiteeseen. Katkelmasta tulee ilmi myös tehokeino, jota kirjailija käyttää teoksessaan paikka paikoin, nimittäin lukijan puhuttelu:

"Tiedän erään kodin, jossa on entisiä vankeja, ja heillä on tällainen rituaali: maaliskuun 5:ntenä - Päämurhaajan kuolinpäivänä - pöydille asetellaan ammuttujen ja leirissä kuolleiden valokuvia, muutama kymmenen kuvaa, mitä nyt ovat onnistuneet keräämään. Ja koko päivän huoneistossa vallitsee juhlallinen - puoleksi kirkkomainen ja puoleksi museomainen - tunnelma. Surumusiikki soi. Ystäviä käy, katsellaan valokuvia, ollaan vaiti, kuunnellaan, puhellaan hiljaa. Lähdetään hyvästelemättä.
        Niin pitäisi tehdä kaikkialla... Edes jonkin pienen arven sydämeemme olisimme saaneet noista kuolemista.
        Ettei sentään aivan TURHAAN!...
        Minullakin sattuu olemaan muutamia. Katselkaapa edes niitä.
        Kuinka se kaikki tapahtuu? Miten ihmiset odottavat? Mitä he tuntevat? Mitä ajattelevat? Millaisiin ratkaisuihin he päätyvät? Ja kuinka heidät viedään? JA mitä he tuntevat viimeisillä hetkillä? Ja kuinka... juuri... se... heidät.
        Ihmisten tuskaisa himo nähdä verhon taakse on luonnollinen (vaikka kenellekään MEISTÄ se ei tietenkään tule milloinkaan onnistumaan). Luonnollista on sekin, että hengissä selviytyneet eivät kerro kaikkein viimeisimmästä, - heidäthän on armahdettu.
        Jatkon tietävät pyövelit. Mutta he eivät puhu. (Vaikkapa Krestyn kuuluisa Ljoša-setä, joka väänsi kädet selän taakse ja pani käsiraudat ja mätti suuhun möykyn, jos pois kuljetettava huusi öisessä käytävässä "hyvästi, veljet!" - miksi hän kertoisi teille? Varmaankin hän yhä käyskentelee ympäri Leningradia ja on hyvin pukeutunut. Jos kohtaatte hänet kaljakapakassa tai jalkapallostadionin katsomossa - kysykääpä!)
        Mutta pyövelikään ei tiedä kaikkea loppuun asti. Kuulumattomasti lähettäessään jonkin koneen jyrinän lävitse luoteja pistoolistaan takaraivoihin hän ei voi ymmärtää tapahtumaa. Hänkään ei tiedä loppuun asti! Loppuun asti tietävät vain tapetut - eli siis ei kukaan."

Siis: "Katselkaapa edes niitä", "Kysykääpä!" Yllä olevasta on hyvin myös nähtävissä Solženitsyniä ja Aleksijevitšiä yhdistävä tyyli suuria teemoja ja välimerkkien käyttöä myöten.

Teoksen toinen osa on nimeltään Ikuinen liike, ja siinä kerrotaan vankikuljetuksista ja vankien siirroista, uusista vangeista, joita jatkuvasti tulvii vankiloista kauttakulkupisteiden kautta leireihin leireissä kuolleiden tilalle.

Toisen osan ensimmäisen luvun nimi on Arkkipelagin laivat. Eräässä kohtauksessa kuvataan vankia, joka on saanut yllättävän siirron paikasta toiseen. Kuinka välittää tieto siirrosta omaisille? Kuvatun stolypinissa eli vankijunavaunukuljetuksessa tapahtuvan kirjeen kirjoittamis- ja lähettämisprosessin rinnalla Suomen posti alkaa vaikuttaa lähes luotettavalta organisaatiolta:

"Ja kuinka, kuinka ette lähtökiireissänne lähettänyt sanaa omaisillenne, hehän luulevat teidän yhä olevan Stalinogorskin leirissä Tulan lähistöllä? Jos olette kovin hermostunut ja erittäin kekseliäs, teidän kenties onnistuu ratkaista tämäkin pulma: joltakin löytyy senttimetrin pätkä lyijykynän lyijyä ja joltakulta toiselta ryppyinen paperilappu. Varovasti, ettei käytävässä oleva vartija huomaisi (jalat käytävään päin on kielletty asettumasta, vain pää käytävää kohti saa maata), te käppyrässä kyljellänne vaunun huojahdusten lomassa kirjoitatte omaisillenne, että teidät on odottamatta lähetetty vanhasta paikastanne jonnekin ja että olette nyt matkalla ja että uudesta paikasta ehkä saa kirjoittaa vain yhden kirjeen vuodessa, joten kotiväki valmistautukoon. Kolmioksi taitettu kirje on otettava mukaan käymälään ja toivottava parasta: ehkä teidät viedään käymälään junan lähestyessä asemaa tai loitotessa siitä, ehkä vaunun sillalla seisoskelevan vartijan valppaus hetkeksi hellittää, - polkaiskaa silloin nopeasti poljinta niin, että käymälän pöntön alaluukku avautuu, ja pudottakaa ruumiinne suojassa kirje aukkoon! Kirje kastuu ja likaantuu, mutta se saattaa pudota ulos ja raiteiden väliin. Tai sitten junan alla puhalteleva kuiva puuska pyöräyttää sitä, se kieppuu ilmassa ja jää pyörien alle tai sujahtaa niiden välistä ja loivassa kaaressa laskeutuu ratavallille. Siinä se ehkä viruu sateiden tai lumen tuloon asti ja tuhoutuu, tai sitten ihmisen käsi saattaa poimia sen. Ja ellei tuo ihminen satu olemaan aatteellisesti tietoinen, hän korjailee osoitetta, parantelee kirjaimia tai panee paperin toiseen kuoreen, ja - kas kas, kirje saattaa tulla perille. Välistä sellainen kirje tulee perille - repeillyt, kulunut, lionnut, ryppyinen lappu. Mutta tuntuva surun roiskahdus..."

Samaisessa luvussa ohjeistetaan, millaista asennetta vanki tarvitsee ja kuinka siihen kannattaa alkaa opetella. Sillä kaipaako kukaan tuota kirjettä, joka kenties saapuu perille tai sitten katoaa maailman tuuliin? Onko vangille enää olemassa entistä elämäänsä? Onko mitään, mihin palata tai mihin paluusta edes unelmoida?

"Mutta vielä parempi neuvo: lakatkaa mahdollisimman nopeasti olemasta vihreä - naurettava uusi tulokas, saalis ja uhri. Yhdeksässäkymmenessäviidessä tapauksessa sadasta kirjeenne ei tule perille. Ja jos se tuleekin perille, se ei tuo iloa taloon. Ja miski huokailla tunneista ja vuorokausista, kun olette astuneet eepoksen valtakuntaan? Saapumisen ja lähdön erottavat täällä toisistaan vuosikymmenet, neljännesvuosisata. TE ETTE MILLOINKAAN PALAA vanhaan maailmaan! Mitä nopeammin unohdatte kotiväkenne ja mitä nopeammin kotiväkennen unohtaa teidät, sitä parempi. Sitä helpompi.
        Ja mitä vähemmän teillä on tavaraa, sitä parempi - sitä vähemmän tärisette niiden takia! Älkää käyttäkö matkalaukkua, jottei vartiosto rikkoisi sitä vaunuun nostaessa. (Kun hytissä on kaksikymmentäviisikin ihmistä, minkä paremman ratkaisun vartijoiden asemassa keksisistte?) Älkää pitäkö uusia saappaita älkääkä villakankaasta tehtyä pukua: joka tapauksessa ne varastetaan tai takavarikoidaan tai viedään tai vaihdetaan - joko stolypinissa tai maijassa tai kauttakulkuvankilassa. Josa annatte panematta vastaan, nöyryytys raatelee sydäntänne. Jos tavarat otetaan teiltä väkisin, teille jää omaisuudestanne veren maku suuhun. Nuo röyhkeät naamat, nuo loukkaavat otteet, tuo kaksijalkainen kuona inhottavat teitä, mutta jos teillä on omaisuutta, jonka takia täristä, ettekö menetäkin harvinaisen tilaisuuden tarkkailla ja oivaltaa? Ja mitä arvelette: eivätkö Kiplingin ja Gumiljovin värikkäästi kuvaamat seikkailijat ja merirosvot ja suuret kapteenit olleetkin juuri näitä samoja kriminaaleja? Juuri tätä samaa lajia he olivat... Romanttisissa kuvissa he olivat niin viehättäviä - miksi he nyt inhottavat teitä?
        - - Yhteen aikaan meillä vapaudessakin kitkettiin omistusoikeutta niin menestyksekkäästi (myöhemmin kitkijöiden itsensä alkoi tehdä mieli omistaa) - miksi siis sitä pitäisi sietää vankeudessa? Sinä tunaroit, et ajoissa syönyt ihraasi etkä jakanut sokeria etkä tupakkaa ystäviesi kanssa, nyt sitten kriminaalit penkovat pussisi korjatakseen moraalisen virheesi. He [kriminaalit] antavat sinulle vaihtokaupassa kurjat risat muodikkaista kengistäsi, nuhruisen takin villapaidastasi, eivätkä nuo tavarat heillä pitkään pysy: kenkäsi riittävät viiteen häviöön korttipelissä, ja villapaitasi heivataan huomenna votkalitrasta ja makkaralenkistä. Vuorokauden kuluttua heillä ei ole mitään - niin kuin ei sinullakaan. Tämä on termodynamiikan toinen lähtökohta: tasojen täytyy tasaantua, tasaantua.
        Älkää omistako! Älkää omistako mitään! Näin opettivat meitä Buddha ja Kristus, stoalaiset ja kyynikot. Miksi me, ahneet, emme millään ota noudattaaksemme tuota yksinkertaista julistusta? Kuinka emme ymmärrä, että omaisuudella tuhoamme sielumme?
        Silli korkeintaan lämmitelköön taskussasi kauttakulkupaikkaan saakka, jottet täällä mankuisi juotavaa. Mutta jos leipää ja sokeria annetaan kahdeksi päiväksi kerralla, syö kaikki heti. Silloin ei kukaan varasta niitä, eikä sinulla ole huolia. Ole kuin taivaan lintu!
        Hanki sellaista omaisuutta, jonka voit aina kuljettaa mukanasi: opettele kieliä, perehdy maihin, tutustu ihmisiin. Muistisi olkoon vaeltajan pussisi. Paina mieleesi! Paina mieleesi! Vain nämä katkerat siemenet saattavat kerran alkaakin kasvaa.
        Katsele - ympärilläsi on ihmisiä. Jotakuta heistä muistelet ehkä myöhemmin koko elämäsi ajan ja järsit rystysiäsi, kun et tullut kysyneeksi. Ja mitä vähemmän puhut, sitä enemmän kuulet. Arkkipelagin saarelta toiselle kulkee ihmiselämän ohuita säikeitä. Ne kietoutuvat toisiinsa, koskettavat toisiaan jonakin yönä juuri tällaisessa kolkkuvassa puolipimeässä vaunussa, sitten ne erkanevat ikiajoiksi. Paina korvasi kuuntelemaan niiden hiljaista huminaa ja vaunun alta kohoavaa tasaista kolketta. Se on elämän värttinän ääni."

Toisen osan viimeisessä, neljännessä luvussa Saarelta saarelle, puhutellaan myös vapaudessa eläviä. Vangitseminen avaa silmät sille, mikä elämässä lopulta voi olla tärkeää, ja saa vapaudessa elävien murheet näyttämään kovin mitattömiltä:

"Miten saada heidät [vapaudessa elävät] käsittämään - heidän silmänsä avautumaan? näkemään? unessa? - veljet! ihmiset! Miksi elämä on annettu teille?! Hiljaisessa sydänyössä kuolemansellien ovet lennähtävät auki - ja sielultaan suuria ihmisiä raahataan ammuttavaksi. Maan kaikilla rautateillä tälläkin hetkellä - nyt - ihmiset nuoleskelevat sillin jäljiltä kitkerällä kielellään kuivia huuliaan, he haaveilevat jalkansa suoristamisen onnesta, käymälässä käynnin jälkeisestä rauhoittumisesta. Orotukanissa maa on kesällä roudassa vain metrin syvyydeltä - ja vasta silloin talven aikana kuolleiden luut haudataan siihen. Mutta teillä on sinisen taivaan alla, kuuman auringon alla oikeus määrätä kohtalostanne, mennä juomaan vettä, venytellä, matkustaa minne tahansa saattovartiotta - mitä silloin jalkojen pyyhkimisestä? mikä ihmeen anoppi? Haluatteko, että varistan eteenne elämän kaikkein tärkeimmän, sen kaikki arvoitukset? Älkää tavoitelko näennäistä - omaisuutta, mainetta: se hankitaan hermojen kustannuksella vuosikymmenten aikana mutta takavarikoidaan yhdessä yössä. Eläkää tyynessä ylemmyydessä elämään nähden - älkää säikkykö onnettomuutta, älkää riutuko onnen kaipuusta, sillä yhtä kaikki: katkeraa ei kestä ikuisesti, eikä makeaa riitä piripintaan. Olkaa tyytyväinen, jos ette jäädy eikä jano ja nälkä raasta kynsillään sisikuntaanne. Jos selkärankaanne ei ole hakattu poikki, jos molemmat jalkanne liikkuvat, molemmat kätenne taipuvat, molemmat silmänne näkevät ja kumpikin korvanne kuulee - ketä te kadehtisitte? Miksi? Toisten kadehtiminenhan syövyttää kaikkein eniten meitä itseämme. Hieraiskaa silmiänne, huuhtokaa sydämenne - ja arvostakaa kaikkein korkeimmalle heidät, jotka rakastavat teitä ja ovat teille myötämielisiä. Älkää loukatko heitä, älkää moittiko heitä, älkää erotko kenestäkään heistä riidoissa: sillä tehän ette tiedä, tämä saattaa olla viimeinen tekonne ennen vangitsemista, ja tällaisena jäätte heidän muistoihinsa!..."

Teoksen kolmas osa, Tappotyöleirit, keskittyy kuvaamaan leirejä ja työn tekemistä leireissä. Luvussa kaksi, Arkkipelagi kohoaa merestä, kuvataan leirin työolosuhteita "parhaalla valoisalla kaksikymmentäluvulla, jo ennen 'yksilön palvontaa', aikana jolloin Maan valkoinen, keltainen, musta ja ruskea rotu katsoivat meidän maahamme kuin vapauden soihtuun. Se tapahtui vuosina, joina näyttämöillä laulettiin hauskoja pikku lauluja Solovetskista". Työnteon kuvauksen kohta on moniääninen; Solžsenitsyn lainaa kohtia aikakauslehden artikkelista vuodelta 1930 ja kommentoi niitä:

"'Suuria vaikeuksia kohdaten rakennettiin soratie Belajajoen laaksoon Vudjarv-järven rantaan Kukisvumtšorr-vuorelle (Apatit) asti, yhteensä 27 kilometriä, ja suot täytettiin' - millä luulette täytetyn? sehän tunkee itsestään kielelle, eikö totta? mutta ei paperille... - 'hirsillä ja hiekkakivimöhkäleillä, niin että vuorten oikukkaat reliefit tasoittuivat.' Sitten USLON rakensi sinne myös rautatien - '11 kilometriä yhden talvikuukauden aikana'... - (Miksi kuukaudessa? Miksei voitu lykätä kesään?) 'Tehtävä näytti mahdottomalta toteuttaa. Maansiirtotöitä 300000 kuution edestä (napapiirin takana! talvella! ja onko se muka maata? pahempaa kuin graniitti!) oli määrä tehdä yksinomaan käsivoimin - hakulla, kangella ja lapiolla. (Mahtoiko olla rukkasiakaan?...) Lukuisat sillat viivyttivät töiden edistymistä. Vuorokaudet ympäri, kolmessa vuorossa, petrolilamppujen valo lävistämässä napapiirin yötä, yhä kauemmaksi kuusimetsään etenevä hakkuu, kantojen vääntämistä, pyryssä joka tukkii tien lumella yli miehen korkeudelle."

Työnteon kuvauksen jälkeen kirjailija siirtyy puhuttelemaan lukijaa: "Lukekaapa uudelleen. Sulkekaa silmänne. Kuvitelkaapa nyt: te, avuton kaupunkilainen, Tšehovin myötähuokailija, tuossa jäisessä helvetissä! Te, kalottipäinen turkmeni, tuossa yöllisessä lumituiskussa! Ja alkakaa vääntää kantoja!" Ainakin itse kykenen samastumaan tähän kuvailtuun positioon, "avuttomaksi kaupunkilaiseksi", "Tšehovin myötähuokailijaksi" (! mikä mahtava kielikuva), joka ei kyllä kovinkaan pitkälle noissa olosuhteissa selviytyisi. Ja kyllä: leireihin vietiin myös naisia. Eikä vain miehiä ja naisia, vaan myös lapsia, joiden vangitsemisesta ja vangitsemisen syistä kerrotaan seitsemännessätoista luvussa, Alaikäiset:

"- - silmät kirkkaina he [puolueen tuomarit] tuomitsivat lapsia kolmeksi, viideksi, kahdeksaksi ja kymmeneksi vuodeksi yleisiin leireihin!
        Eikä noille ipanoille annettu tähkäpäiden keritsemisestä vähempää kuin 8 vuotta!
        Ja taskuntäydestä perunoita - yhdestä pikkupojan taskullisesta perunoita - niin ikään kahdeksan vuotta!
        Kurkkuja ei noteerattu niin korkealle. Kolhoosin vihannestarhasta ottamistaan kymmenkunnasta kurkusta Saša Blohin sai viisi vuotta.
        Ja Kustanain alueen Tšingirlausin rajonikeskuksessa nälkäinen 14-vuotias tyttö Lida meni poimimaan kadulta kuorma-autosta valunutta kapeaa jyväviivaa roskineen päivineen (jyväthän olisivat kuitenkin menneet hukkaan). Niinpä hänet tuomittiin vain kolmeksi vuodeksi, koska otettiin huomioon lieventävä asianhaara, että hän ei ollut anastanut sosialistista omaisuutta suoraan pellolta eikä aitasta."

Työskentelyolosuhteet leireillä näytetään erittäin alkeellisina ja vaadittavat työmäärät, "normi", utopistisina. Seuraava katkelma on kolmennen osan kolmannesta luvusta, Arkkipelagi lähettää etäpesäkkeitä. Katkelmassa kerrotaan Vienan kanavan rakentamisesta Belomorsko-Baltiiski kanal -kirjaa siteeraten ja kommentoiden:

"Meillä on niin kova kiire, että työmaalle viimein saapuneilla insinööreillä ei ole piirustuspaperia eikä viivottimia eikä nastoja (!) eikä edes valaistusta työskentelyparakissa. He tekevät työtä öljytuikkujen valossa, mikä tuo mieleen kansalaissodan! - kirjoittajamme riemuitsevat.
        - - Täällä on normina louhia kaksi kuutiometriä graniittikalliota ja kuljettaa kottikärryillä sadan metrin päähän! Ja sataa lunta, joka peittää kaiken, ja kottikärryt suistuvat silloilta lumeen. - -
        Mutta kirjoittajat puhukoot: 'kottikärryt mutkittelivat märillä laudoilla ja kaatuilivat', 'tällaisia kottikärryjä tuuppaileva ihminen näytti aisojen väliin valjastetulta hevoselta', silloinkin kun kuljetettiin kalliomurskan asemesta jäätynyttä maata, 'kottikärryjen kuormaaminen kestää tunnin'. Tai yleisempi näky: 'Lumen peittämä rujo syvänne oli täynnä ihmisiä ja kiviä. Ihmiset harhailivat ja kompastuivat kiviin. Kaksissa tai kolmissa miehin he kumartuivat, tarttuivat järkäleeseen ja yrittivät nostaa. Järkäle ei liikahtanutkaan. Silloin kutsuttiin avuksi neljäs, viides... .' Mutta tässä tulee avuksi mainion vuosisatamme tekniikka: 'järkäleet vedetään montuista verkoilla', ja verkkoa kiskoo touvi, joka kiertyy 'hevosen pyörittämälle rummulle'! Tai toinen menetelmä: puukurjet kivien nostamiseen. Tai vaikkapa Vienan kanavatyömaan ensimmäiset mekanismit.
        Ja nämäkö [pakkotyöläiset] muka ovat tuholaisia? Nämähän ovat nerokkaita insinöörejä! Heidät on paiskattu 20. vuosisadalta luolakauteen - ja katsokaa, he suoriutuvat!
        Vienan kanavatyömaan pääasiallinen kuljetusväline? - työntörattaat, saamme tietää kirjasta. Lisäksi on Vienan fordeja! Ja ne ovat tällaisia: neljälle pyöreälle puupöllille (telalle) on asetettu painava puulava. Kaksi hevosta hetää tällaista fordia ja kuljettaa kivet pois. Kun taas kottikärryjä kuljetetaan kahteen pekkaan - ylämäissä auttaa koukkaaja. Entä miten kaataa puut, ellei ole sahoja eikä kirveitä? Siitäkin meikäläiset hoksottimet suoriutuvat: puihin sidotaan köysiä, ja prikaatit kiskovat vuorotellen eri suuntiin - huojuttavat puut kumoon! Meikäläiset hoksottimet suoriutuvat vaikka mistä! Miksikö? Siksi että KANAVAA RAKENNETAAN TOVERI STALININ ALOITTEESTA JA MÄÄRÄYKSESTÄ! kirjoitetaan sanomalehdissä ja toistellaan radiossa joka päivä.
        - -
        Tämän rakennushankkeen suurenmoisuus onkin juuri siinä, että se toteutetaan ilman nykyaikaista tekniikkaa ja aivan ilman toimituksia! 'Tämä ei olekaan kuihtuvan eurooppalais-amerikkalaisen kapitalismin vauhtia. Tämä on sosialismin vauhtia!' kirjoittajat ylpeilevät. (1960-luvulla saamme tietää, että sitä nimitetään suureksi harppaukseksi.) Kirjassa ylistetään nimenomaan tekniikan jälkeenjääneisyyttä ja käsityötä. Eikö ole nostureita? Tehdään omasta takaa! Ja niin valmistetaan 'derriekejä', puisia nostureita, joihin vain kitkaiset osat valetaan metallista itse. 'Kanavalla on oma teollisuutensa!' kirjoittajamme riemuitsevat. Kottikärryjen pyörätkin valetaan omatekoisessa kupoliuunissa!
        Maa tarvitsi kanavan niin nopeasti, että rakennustyömaalle ei löytynyt kottikärrynpyöriä! Leningradin tehtaille se olisi ollut ylivoimainen tilaus!
        Ei, epäoikeudenmukaista ja väärin olisi verrata tätä 20. vuosisadan hurjinta rakennushanketta, 'kottikärryillä ja hakuilla' rakennettua mannerkanavaa, Egyptin pyramideihin: sillä pyramideja rakennettaessahan käytettiin nykyaikaista tekniikkaa!! Meidän tekniikkamme oli neljänkymmenen vuosisadan takaa!
        Siinä tappokone olikin! Meillä ei ollut kaasua kaasukammioihin."

Vienan kanava on edelleen olemassa. Tosin alun perinkin siitä kaivettiin liian matala, joten sitä ei ole juurikaan käytetty. Mutta kuten yllä olevasta katkelmastakin huomaa, leireillä olosuhteet olivat kamalat ja pulaa oli kaikesta: ruoasta, lämmöstä, asuinrakennuksista, vaatteista, työvälineistä ja -koneista... Ja näistä olosuhteista on johdettavissa kiinnostavia ja perusteltuja havaintoja, jotka liittyvät työskentelymoraaliin, kannattavuuteen ja työn jälkeen.

Solženitsyn käyttää teoksessaan paljon käsitettä "tuhta" (oikeasti ilmeisesti "tufta", mutta kirjoittaja tuo eksplisiittisesti esille sen, että hän haluaa käyttää juuri tätä vankipuhekielistä versiota termistä). "Tuhta"-käsitettä, käsitteen merkitystä ja "tuhtan" itsensä merkitystä koko leirijärjestelmälle avataan yksityiskohtaisesti kolmannen osan viidennessä luvussa, Arkkipelagin perusta. "Tuhta" on teeskenneltyä työtä, täydellistä epätyötä olemassaolemattomine tuloksineen, jotka kuitenkin kirjataan ja jotka näkymättömästi siirtyvät paikasta toiseen, koska se hyödyttää niin vankeja kuin vartijoitakin. Solženitsyn kuvailee, kuinka leireillä ensimmäisinä menehtyvät työtäpelkäämättömät, riuskat kulakit, kun he yrittävät tosissaan täyttää ylisuuria työnormeja mitättömällä ravinnolla, huonolla levolla ja muutoinkin epäinhimillisissä oloissa. Niinpä leirillä ja mahdollisesti leiriltä selviytyäkseen on parasta oppia "tuhtaamaan": näyttämään siltä, kuin tekisi työtä, vaikka oikeasti ei teekään.

Vienan kanavan rakennustöissä "tuhta" konkretisoitui esimerkiksi kanavan sulkuporttien rakentamisessa. Koska alun alkaenkaan ei ollut kunnollisia materiaaleja jykevien sulkuporttien (tai minkään muunkaan) rakentamiseksi, insinöörit kehittivät puuportit, jotka oli tarkoitus täyttää kivillä ja maa-aineksella. Työskentely tapahtuu talvella ja on äärimmäisen raskasta. Vangit keksivät laittaa sulkuporttien täytteeksi paitsi sitä, mitä piti, myös jäälohkareita. "Tuhta" ei paljastu, niin pitkään kuin on talvi, mutta kevään tullen...

Kolmannen osan kahdennessakymmenennessätoisessa luvussa Me rakennamme "tuhtaaminen" tulee esiin myös työn kannattavuutta kuvaavassa katkelmassa:

"Tiesihän GULAG, mistä tuuli puhalsi! Heti perään ropisivat Toveri Stalinin kuolemattomat historialliset Kuusi Ehtoa, ja niiden joukossahan oli kannattavuus - ja meillä on jo! meillä on jo! - - Ja tuleehan vanki-insinööri halvemmaksi kuin vapaa: hänellehän ei tarvitse maksaa palkkaa! Taas kannattavuutta! - -
         Niin että tätä linjaa - Arkkipelagi tehtävä ilmaisiksi! - vedettiin jo kaukaa, sitä vedettiin vääjäämättömästi.
        Mutta vaikka kuinka yritettiin, vaikka kuinka reuhdottiin ja katkottiin kynnet kallioon, korjailtiin suunnitelmien täyttämisraportteja, kaksikymmentäkin kertaa ja kumilla raaputettiin puhki, ei ollut Arkkipelagissa kannattavuutta - eikä milloinkaan tulekaan! - -
        Ja syyt ovat nämä. Ensimmäinen ja tärkein on vankien kehno tietoisuus, noiden tylsien orjien tolkuttomuus. Paitsi että heistä ei irtoa sosialistista uhrautuvuutta, he eivät osoita edes tavallista kapitalistista ahkeruutta. Koko ajan he odottavat sopivaa tilaisuutta raunioittaa jalkineensa - ettei tarvitsisi mennä työhön - tai rikkoa vinssin, irrottaa pyörän, rikkoa lapion, upottaa ämpärin, vain saadakseen verukkeen istuskella ja tupakoida. Kaikki minkä leirivangit tekevät rakkaalle valtiolleen on avointa ja äärimmäistä hutilointia: heidän tekemänsä tiilet hajoavat käsiin, maali hilseilee paneeleista, laasti lohkeilee, pylväät kaatuilevat, pöydät heiluvat, jalat putoilevat ja kädensijat irtoilevat. Kaikkialla on vikoja ja virheitä. Yhtenään on jo kiinni naulattu kansi raastettava auki, jo täytetty kaivanto avattava, jo valmiiksi muuratut seinät rikottava kangella ja poralla. Steplagiin tuotiin 1950-luvulla upouusi ruotsalainen turbiini. Se saapui hirsistä tehdyssä kehikossa - kuin mökissä. Oli talvi ja kylmä, ja niinpä vanginpenteleet kiipesivät salvokseen hirsien ja turbiinin väliin ja sytyttivät nuotion lämmitelläkseen. Siipien hopeajuotos suli ja - turbiini heitettiin menemään. Se oli maksanut kolme miljoonaa seitsemänsataa tuhatta. Siinä sinulle kannattavuutta!"

Samaisessa luvussa oleva kohta, jossa kuvaillaan rakentamisen laatua, on yllättävän ajankohtaisesti sovellettavissa nykyaikaan:

"Kun Moskovassa Ogarjovin kadulta purettiin uusien talojen tieltä vanhoja, yli vuosisadan ikäisiä, välikattojen palkkeja ei suinkaan heitetty menemään eikä niitä pantu edes polttopuuksi vaan - lähetettiin raaka-aineeksi puusepänverstaaseen! Ne olivat HELÄHTELEVÄÄ puhdasta puuta. Sillä lailla meidän isoisämme osasivat kuivata.
        Kun taas meillä on aina kiire, meillä on aina hoppu. Pitäisikö vielä ruveta odottelemaan, kunnes palkit kuivuvat? Kalužkaja Zastavalla me sivelimme palkit kaikkein uusimmilla antiseptisillä aineilla, mutta silti palkit lahosivat, ja niihin ilmaantui sientä ja päälle päätteksi niin nopeasti, että jo ennen talon luovuttamista oli pakko repiä lattiat auki ja vaihtaa palkit uusiin."

Niinpä niin, "meillä on aina kiire, meillä on aina hoppu", ja jälki sen mukaista. 

Gulag - Vankileirien saariston neljännen osan nimi on Sielu ja piikkilanka. Tämän osan kolmannessa luvussa Kurmotettu vapaus havainnoidaan viiltävästi skitsofrenisen valvonta- ja väkivaltayhteiskunnan vaikutusta kansalaisiinsa. Tässä luvussa esitetään historiallinen esimerkki orwellilaisesta kaksoisajattelusta, ja kaksoisajattelu näyttäytyy henkiinjäämisen keinona, elinehtona:

 "Jokaisen edes sivun verran tekstiä julkaisseen ihmisen on täytynyt valehdella. Jokaisen puhujalavalle nousseen ihmisen on täytynyt valehdella. Jokaisen mikrofoniin puhuneen ihmisen on täytynyt valehdella.
        Mutta jos se edes rajoittuisi siihen! Sen lisäksihän: jokainen keskustelu esimiesten kanssa, jokainen keskustelu kaaderiosastossa, yleensä jokainen keskustelu toisen neuvostoihmisen kanssa edellyttää valehtelemista - välistä ylenpalttista, välistä varovaa, välistä alentuvasti vahvistavaa. Ja jos hölmö keskustelukumppani kahden kesken sanoo sinulle, että me peräännymme Volgalle saakka houkutellaksemme Hitlerin syvemmälle tai että amerikkalaiset tiputtelevat meille koloradonkuoriaisia, on oltava samaa mieltä! on ehdottomasti oltava samaa mieltä! Ja pään ravistus nyökkäyksen asemesta voi maksaa sinulle muuton Arkkipelagiin - - .
        Mutta ei tässäkään vielä kaikki: lapsesi varttuvat! Jos he ovat jo kyllin isoja, te ja vaimonne ette saa lasten kuullen puhua avoimesti, mitä ajattelette - -. Mutta jos lapsenne ovat vielä pieniä, silloin on ratkaistava, miten heitä on viisainta kasvattaa: heti alusta alkaenko tarjoilla heille valhe totuutena (jotta heidän elämänsä olisi helpompaa) ja siinä tapauksessa ikuisesti valehdella vielä heillekin, vai puhuako heille totta - ja ottaa se riski, että heille sattuu lipsahdus, että he puhuvat sivu suunsa. Ja jälkimmäisessä tapauksessa on siis heti opetettava lapsille, että totuus on tuhoisa, että kodin ulkopuolella pitää valehdella, aina vain valehdella, niin kuin äiti ja isä valehtelevat."

Onko yllä kuvatussa tilanteessa mahdollista sekä säilyä hengissä että pysyä järjissään? Entä säilyttää sielunsa?

Teoksen viides osa on nimeltään Pakkotyö. Osassa kuvataan oloja pakkötöissä, vankeja, karkaamisyrityksiä ja Kengirin leirin kapinaa. Karkaamisia ja karkaamisyrityksiä kuvailevissa kertomuksissa on niin intensiivinen jännite, että niitä lukiessa kirjaa on mahdotonta laskea käsistään. Ja olosuhteet ovat niin hirvittävät, ettei voi kuin todeta, että ihminen voi säilyä hengissä yllättävän pitkään ja yllättävän vähällä. Olosuhteet tosin ovat hirvittävät jotakuinkin kaikkialla, minne teoksessa olevat kuvailut ja kertomukset yltävät.

Pakkotyö-osassa tulee ilmi kapinan tai vallankumousen yrittämiseen liittyvä kuvainnollinen, lähes aforistinen lausahdus: "Tilanne oli hieman samantapainen, kuin jos juna kuljettaisi teitä toiseen suuntaan kuin haluatte, ja te päättäisitte hypätä junasta: teidän olisi hypättävä menosuuntaan, ei junan kulkua vastaan." Siinäpä vinkki kaikille vallankumouksellisille.

Teoksen kuudes osa on nimeltään Karkotus. Nimen lukiessaan kuvittelee jo, että nyt kuvataan kenties suhteellisesti onnekkaampien osaa, mutta karkotus näytetään suorastaan pahempana kuin leirille joutuminen. Leirillä kuitenkin tarjotaan jonkinlainen asuinsija (vaikka se olisi itse rakennettava keskellä talvella keskelle erämaata ilman välineitä ja materiaaleja) ja jonkinlainen ravinto (vaikka se koostuisi vain "litkusta", jostakin leipää etäisesti muistuttavasta ja kuivatuista sillinpäistä), mutta karkotuksessa yksilö joutuu vastaamaan näistä itse. Eikä henkiinjääminen aina ole taattu. Kuudennessakin osassa on aforisminomaiseksi kiteytynyt ajatus: "Sanokaamme yleistävästi: jos järjestelmä on moraaliton, alamainen on vapaa kaikista velvollisuuksista sitä kohtaan."

Gulag - Vankileirien saariston seitsemännen ja viimeisen osan nimi on Stalinia ei enää ole. Nimensä mukaisesti osa kuvaa Stalinin jälkeistä aikaa Neuvostoliitossa.

Aleksandr Solženitsynin laaja novelli Ivan Denisovitšin päivä, joka sijoittuu leiriin ja kuvaa leiriä vangin näkökulmasta, sai julkaisuluvan Neuvostoliitossa Nikita Hruštšovin kaudella, vuonna 1962. Gulag - Vankileirien saariston seitsemännen osan ensimmäisessä luvussa Miten se kuitataan nyt Solženitsyn kirjoittaa Ivan Denisovitšin päivälle julkaisuluvan myöntäneestä Hruštšovista, että tämä "oli aivan varma siitä, että se oli Stalinin leireistä, että h ä n e l l ä ei sellaisia ollut". Kiinnostavampaa on kuitenkin se, kuinka Solženitsyn kuvaa omaa etääntymistään leirikokemuksista, omaa henkistä sulautumistaan neuvostoyhteiskuntaan, ja havahtumistaan:

"Mutta että minäkin, minä [vilpittömästi uskoin, että Arkkipelagi oli menneisyyttä]! - sillä myös minä antauduin vietäväksi, ja minulta se oli anteekstiantamatonta. - - Minäkin luulin vilpittömästi tuoneeni kertomuksen [Ivan Denisovitšin päivä] menneisyydestä! Minunko kieleni oli unohtanut leirilitkun maun? - olinhan vannonut, etten unohda. Minäkö en ollut oppinut tuntemaan koirantaluttajien luonnetta? Enkö minä hankkiutuessani Arkkipelagin kronikoitsijaksi tiedostanut, miten rakas ja tarpeellinen se oli valtiolle? - -
        - - Vaan meninpä lankaan... Vaan uskoinpa... Uskoin emämaan hyväntahtoisuuteen. Uuden elämäni hyvinvointiin. Ja sieltä tulleiden viimeisten ystävien kertomuksia: on käynyt helpommaksi! kuri on lieventynyt! päästävät, päästävät! kokonaisia vyöhykkeitä suljetaan! vartiointihenkilökuntaa erotetaan...
        Ei - me olemme tomua! Ja tomun lakien alaisia. - -
        Niinpä vielä kolmas kirjeiden virta n y k y i s i l t ä vangeilta yllätti minut, vaikka juuri se oli kaikkein luonnollisin, vaikka juuri sitä minun olisikin pitänyt ensi sijassa odottaa.
        Ryppyisillä paperilapuilla, pois pyyhkiytyvillä lyijykynillä, sitten tilapäiskuorissa, usein vapaiden osoitteella varustamissa ja postittamissa - siis vasemmalla kädellä - lähetteli minulle vastalauseitaan ja jopa vihansa ilmauksia - tämän päivän Arkkipelagi.
        Nekin kirjeet olivat yhteen sulautuvaa huutoa. Mutta ne huusivat: 'Entä me!!??'
        Sillä teokseni vaiheilla noussut lehdistökohu, joka kääntyi vapauden ja ulkomaiden tarpeiden mukaiseksi, toitotti siihen suuntaan että 'tämä oli mutta ei ikinä toistu'.
        Ja vangit parkaisivat: kuinka niin ei toistu, kun me istumme parastaikaa ja samanlaisissa olosuhteissa?!"

Katkelman lopussa oleva vankien parkaisu "kuinka niin ei toistu", "me istumme parastaikaa" saa miettimään myös meidän aikaamme ja jokaisen henkilökohtaisesti omaa tekopyhyyttä: Eurooppa Saksan johdolla on tehnyt tiliä holokaustista, ettei historia enää toistuisi. Miltä kaikelta maailmassa kuitenkin suljemme silmämme, mikä kaikki tapahtuu parastaikaa, mutta me vain emme katso kohti? Gulag - Vankileirien saaristo ei siis ole kirja vain eräästä historiallisesta ajanjaksosta, vaan se havahduttaa miettimään myös nykyaikaa.

Solženitsyn käsittelee useassa kohdin massiivista teostaan kieltä, kulttuuria ja kirjoittamista. Nimistä, nimeämisen voimasta ja nimien jatkuvasta muutoksesta hän kirjoittaa eräässä kolmannen osan toisen luvun, Hallitsijat vaihtuvat, Arkkipelagi pysyy, alaviitteessä (joita teoksessa muuten on rutkasti):

"- - pyrin selostamaan tärkeimmän, minkä tiedän nykyleireissä vallitsevasta tilanteesta.
        Missä 'leireissä'? Leirejähän ei ole - siinä Hrutštšovin vuosien tärkeä uutuus! Olemme päässeet tuosta Stalinin painajaismaisesta perinnöstä! Porsas ristittiin sorsaksi, ja leirien sijasta meillä onkin nykyään - siirtoloita. Emämaa - siirtomaa, alkuasukkaat elävät siirtomaissa, niinhän kuuluukin olla? Ja niinpä ei ole enää GULAGiakaan vaan GUITK (ja hyvämuistinen lukija hoksasikin jo että tämäkin nimi sillä on aikoinaan ollut, kaikki on ollut ennenkin.) Jos vihdoin lisätään, että MVD:täkään meillä ei enää ole, vaan on MOOP, niin myönnämme, että laillisuuden kaikki periaatteet ovat olemassa ja ettei metelöimiseen ole syytä.
        [--> Alaviite:] Mielenkiintoista miten tämän instituution toiminnan julkisista ja vakiomuotoisista kehumisista huolimatta se jonkin sisäisen etsimisen pakosta ei millään jaksa kauan pysyä saman nimityksen nahoissa, vaan jokin painaa sitä, ja sen on koko ajan pakko pyrkiä ryömimään uudistettuun nahkaan. Tällä tavalla me olemme MOOPinkin saaneet. Kuulostaa erittäin uudelta, todellakin, tuoreelta korvalle? Mutta pisteliäs kieli kuitenkin pettää ja paljastaa. Tuloksena on suojelemisen (ven. o h r a n a) ministeriö eli siis - o h r a n a? Noin kohtalokkaita nimet ovat! Minne niitä pääsisi pakenemaan?"

Yhtä alleviivaavan ironista uusnimi-esimerkkiä ei tule mieleen, mutta jatkuva kikyjen, sotejen ynnä muiden mitääntarkoittamattomien uuslyhenteiden kanssa painiminen tulee mieleen kohtaa lukiessa; tai Orwellinkin mieleen tuova terveyskeskusten uudelleennimeäminen hyvinvointikeskuksiksi - sairaalat sentään taitavat vielä olla sairaaloita.

Kolmannen osan kolmannessa luvussa, koko teoksen viimeisessä luvussa Laki tänään, muistutetaan vangitsemisten ja oikeudenkäyntien - tuomitsemisen - logiikasta, jota teoksessa käsitellään aiemminkin:

"Juridisia epidemioita puhkeaa entiseen tapaan, helpottamaan oikeustyöntekijöiden aivotyötä, ja jopa lehdetkin vihjaavat niille, jotka osaavat lehtiä lukea: jos on alettu kirjoitella huliganismista, tiedä - huliganismipykälän perusteella pannaan rutosti istumaan; jos kirjoitetaan valtiolta varastamisesta, tiedä - kavaltajia pannaan istumaan."

Uutisia piti siis osata lukea ja tulkita rivien välistä. Gulagin historiaa ei ole kohdattu ja käsitelty samalla tavalla kuin holokaustin, joten on merkittävää, että siitä on kirjoitettu tämä teos, vaikka Solženitsyn jo siteeramissani jälkisanoissaan toteaakin "En lopettanut työtä siksi, että katson kirjan olevan siihen valmis, vaan siksi, että elinaikaani ei siihen enää liikene".

Iloitsen siitä, että käytin omaa elinaikaani tämän teoksen lukemiseen. Paitsi että Gulag - Vankileirien saaristo kertoi minulle sellaisesta historiasta, josta tiesin aiemmin hyvin pintapuolisesti, se on myös maailmankuvaa muuttava kirja. Ken teoksen lukee, ei enää ole entisensä.