"Syytetty, Kabuo Miyamoto, istui jäyhän arvokkaana, selkä ylpeästi ojennuksessa, kämmenet kevyesti vastaajan pöytää vasten ja näytti mieheltä, joka on etääntynyt omasta oikeudenkäynnistään niin kauas kuin suinkin mahdollista."
Otava 1996. Suom. Markku Päkkilä. Alkuteos Snow Falling on Cedars, 1994. 461 s.
Hohhoijaa! Enpä ole aikoihin lukenut näin pitkäveteistä romaania. Tartuin Lumi peittää setripuut -romaaniin, koska kaipasin jotain herkkävireistä rakkaustarinaa, ja ihastuin ajatukseen rajatun tilan tematiikasta, jota romaani lupailee. Romaanin tapahtumat nimittäin sijoittuvat San Piedron "kauniille ja mystiselle saarelle Seattlen edustalle". Lisäksi romaanissa tapahtuu rikos, "arvostettu kalastaja kuolee oudoissa olosuhteissa", ja lopulta romaanin "tapahtumat laajenevat kuvaukseksi kolmen sukupolven elämästä, kulttuurien välisestä kuilusta, ihmisen vastuusta, rakkaudesta". Näin lupailee siis takakansi, mutta lukukokemus todistaa aivan muusta.
Lumi peittää setripuut on amerikkalainen oikeussalidraama. Romaanin nykyhetki kestää muutaman päivän ajan ja lukija saa seurata loputonta, toisteliasta oikeussalipuhetta, jossa ensin joko syyttävä tai puolustava asianajaja jankkaa joltakulta todistajalta tai asianosaiselta, onko asia niin kuin hän kuvailee sen olevan, mihin todistaja tai asianosainen toistaa oman näkemyksensä, joka on joko samanlainen tai erilainen kuin äsken kuultu. Ja sama toistuu eri henkilöhahmojen välillä, samassa miljöössä, taas ja taas. Jatkuva toisto on tämän tyyppistä: "Ehkä te nyt ymmärrätte, minkä vuoksi minun on pakko sanoa, ettetn ymmärrä koko jutusta yhtään mitään. Minä olen pahemman kerran ymmälläni. Minä en todellakaan ymmärrä. Minä en tiedä mitä minun pitäisi uskoa ja mitä ei. Minä olen tässä asiassa perin juurin ymmälläni, kerta kaikkiaan." Ja tätä sivu sivulta eteenpäin.
Oikeussalidraamoissa on jotain läpeensä ysäriä. Lumi peittää setripuut -romaani on kerrassaan ummehtunutta tavaraa. Lisäksi henkilöhahmot ovat latteita ja paperinmakuisia.
Samaan aikaan, kun oikeussalissa jankataan asioista eikä kerrontaan synny minkäänlaista jännitettä, tarinaa yritetään syventää kahdella tavalla. Toinen on miljöökuvaus: muutaman päivän aikana lumi todellakin peittää setripuut San Piedron saarella, sillä oikeudenkäynnin aikana iskee talvi ja myrsky, mikä alleviivaa kuvaannollisuudessaan saarelaisten keskuudessa tapahtuvaa myllerrystä, jonka oikeudenkäynti synnyttää. Tämä ei jää lukijalle millään tavalla epäselväksi, sillä suunnilleen jokainen luku alkaa tällä kuvauksella.
Toinen syventämisen tapa on takaumat henkilöiden lapsuuteen ja nuoruuteen. Tällä maalaillaan hiljalleen esiin toisaalta oikeudenkäyntiin johtaneiden asioiden taustalla vaikuttavia seikkoja, toisaalta Amerikan historiaan toisen maailmansodan aikana. Mutta jännitettä ei vain synny, ei sotakuvauksiin, ei pakolaisuuskuvauksiin, ei nuoruuden rakkaustarinaan, ei edes rikostarinaan, jonka vuoksi oikeussalissa ollaan. Jossakin vaiheessa oikeudenkäyntiä tapahtuu deus ex machina -tyyppinen käänne, ja hetken verran jännitetään sitä, paljastaako seikan huomannut henkilö seikan tuomarille vai ei. Ei ole kovin vaikea arvata sitäkään, kummin lopulta tapahtuu.
Lumi peittää setripuut - ei jatkoon. Jääköön tämä teos pölyttymään ysärin hämäriin, ehkä tämä silloin tuntui uudelta ja raikkaalta tai edes jollakin tavoin kiinnostavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti