lauantai 30. maaliskuuta 2013

Anne Michaels: Routaholvi

"Ehkä me maalasimme okralla ja hiilellä omaan ihoomme jo kauan ennen kuin maalasimme kiveen."


WSOY 2010. Suom. Kaijamari Sivill. Alkuteos The Winter Vault, 2009. 320 s.

Anne Michaelsin Routaholvi-romaani on ilmestynyt WSOY:n Aikamme kertojia -sarjassa. Romaani kertoo rakkaudesta, rakkaussuhteesta ja siitä, kuinka suru voi leikata ihmiset erilleen toisistaan - ja voiko tällainen haava umpeutua.

Jean ja Avery Escher asuvat Niilillä asuntolaivassa. Rakennetaan jättimäistä patoa. Averyn tehtävänä on siirrättää Abu Simbelin ikiaikainen temppeli pois veden tieltä. Romaanin ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan Eschereiden avioliittoa, padon rakentamista ja temppelin siirtämistä. Ihminen, ihmissuhde rinnastuu arkkitehtuuriin: Onko purettu ja uudelleenrakennettu sama kuin alkuperäinen? Onko kyseessä valhe, kopio? Olisiko parempi antaa temppelin hukkua sieluineen veteen vai siirtää se turvaan, vaikka sen sielu katoaisi?

Toinen osa tapahtuu trauman jälkeen Kanadassa ja keskittyy kuvaamaan Jeania. Jean kohtaa puolalaisen Lucjanin, jolla myös on rikkinäinen historia. Ihminen ei enää rinnastu yksittäiseen temppeliin ja kysymykseen sen pyhyydestä vaan kokonaiseen kaupunkiin, Varsovaan: kaupunki pommitettiin aikanaan raunioiksi, paikkoja nimettiin uusin nimin ja jälleen vanhoin, raunioita ei purettu täysin vaan entiset talot murskattiin kuolleineen uusien kivijaloiksi - onko kaupunki sama vanha, valheellinen kopio vai jotain uutta?

Kolmannessa osassa ihmissuhteet on kaluttu loppuun asti, jäljellä on luurangot ja katsotaan, mihin se riittää.

Routaholvin ongelma on se, että se on romaanina, niin tarinaltaan, henkilöhahmoiltaan kuin kerronnaltaankin liian siisti, liian harkittu kokonaisuus. Henkilöhahmot eivät herää eloon koska ne ovat liian täydellisiä suruineen ja traumoineen. Samasta syystä en erityisesti pidä Siri Hustvedtin teoksista tai Riikka Pulkkisen Totta-romaanista. Lukijalle ei jää tilaa, ongelmat ja ratkaisut ovat ennalta annettuja. Ne lauseet, jotka on tarkoitettu runollisiksi tiivistyksiksi elämästä, kaikuvat ontosti ja merkityksettömästi.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Réverénce - tarina intohimon kiehtomuksesta @ Järvenpään teatteri

Taru Kasandran käsikirjoittama ja ohjaama Réverénce - tarina intohimon kiehtomuksesta tarjoilee katsojalle erinäisiä lankoja, joista katsojan tehtäväksi jää kutoa näytelmä kasaan. Aineksia on paljon ja osa niistä jää kovin irrallisiksi - tuntuu siltä, että näytelmä yrittää ottaa kantaa maailmaasyleilevästi kaikkeen.

Joukossa on myös mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä ainesosia ja visuaalinen toteutus - lavastus, valot, puvustus - on kaunis. Tiivistämistä tai joidenkin kohtausten pois jättämistä tämäkin näytelmä olisi kaivannut.

Päähenkilö on nuori nainen tai tyttö nimeltä Ida (Minna Lund). Ida kamppailee aikuistumisen, itsenäistymisen ja identiteettinsä löytämisen kanssa. Suhde äitiin (Hanna Puura) on kompleksinen, isä (Vesa Saralehto) on kuollut. Lapsuuden balettikoulusta tuttu paras ystävä Jade (Anna-Maria Wilksman) on myöskin kuollut, tosin Idalle hän on varsin elävä. Yksi näytelmän vahvuuksisita onkin se, miten siinä ulkoistetaan ihmisen ajatuksissaan käymä dialogi elävien ja kuolleiden väliseksi vuoropuheluksi. Idan suhde Jadeen on kaipaava ja takertuva.

Näytelmän tyylilaji vaihtelee perustelemattomasti. Mukana on runsaasti mystistä ja symbolista puhetta vedestä, joutsenista, lammesta ja luonnosta. Symboliikka on osin puhuttelevaakin, mutta tulkinnallisesti loppuun saakka sitä ei ole mietitty. Idan elämä masentuneen äitinsä kanssa näytetään painostavana ja ahdistavana. Äkkiseltään äiti päättää kuitenkin tsempata äitiydessään ja keksii, että Idan tulee lähteä tätinsä luokse kesätöihin. Symbolinen ja ahdistava näytelmä onkin yhtäkkisesti silkkaa häräntappoasetta: Ida saapuu maalle, kohtaa pojan, kokee lomaromanssin. Loppuun mahdutetaan vielä kliseinen mies pukeutuu naiseksi -kohtaus, joka herättää lähinnä kysymyksiä.

Réverénce on varsin kunnianhimoinen yritys, joka ei ihan onnistu.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Markku Envall: Toinen jalka maassa ja muita esseitä

 

"Käveleminen on kuin hengittämistä."


WSOY 2012. 195 s.

Markku Envallin Toinen jalka maassa -kokoelman esseet käsittelevät pitkälti taidetta - kirjallisuutta ja elokuvaa - , uskontoa ja kirjailijuutta.

Kokoelman aloittaa nimikkoessee "Toinen jalka maassa", joka käsittelee kävelemistä varsin thoreulaisittain. Ensimmäisen osan esseiden aiheet ovat laajoja: kävelemisestä siirrytään hiljaisuuden, sen jälkeen kuoleman pohtimiseen. Toisen osan esseiden aihepiiri on kirjallisuus. "Sodan enkeli" analysoi ja tulkitsee sekä kontekstualisoi Vänrikki Stoolin tarinoiden runoa "Torpan tyttö", "Erään abortin arvet" tulkitsee Uuno Kailaan runoja elämäkerrallisesta näkökulmasta ja "Epäsuora esitys" perkaa Antti Tuurin romaanikerrontaa.

Kolmannen osion esseet käsittelevät elokuvia, neljännen uskontoa. "Isä ei anna anteeksi"-essee tulkitsee Raamatun tuhlaajapojan kertomusta, "Kyynikkofilosofi saapuu Helsinkiin" esittelee Risto Saarisen romaanin Jeesus Jokisen tapaus (1999) ja "Rakasta minut hirviöksi" -esseen lähtökohtana on Saima Harmajan runo "Nuori enkeli", jonka pohjalta Envall tutkii rakastamisen, armon ja hyvyyden tematiikkaa. Viimeisen osion esseet käsittelevät kirjailijuutta, kirjoittamista ja kirjailijan ja kustannustoimittajan suhdetta.

Pidin eniten kuolemaa käsittelevästä esseestä "Kuoleman luku on kolme", sillä siinä ollaan olennaisimman äärellä - miten olemassaolo määrittyy? Envall esittelee kolme kuolema-kuvaa, jotka hän nimeää piste-kuolemaksi, tuho-kuolemaksi ja siirto-kuolemaksi. Piste-kuoleman käsitteellä Envall viittaa ajattelumalliin, jonka mukaan elämän jälkeen ei seuraa mitään; elämä on ohi. Hän lainaa Senecaa: "Kun elän, ei ole kuolemaa; kun on kuolema, ei ole minua." Kuolema aloittaa olemassaolemattomuuden. Tuho-kuolemassa ihminen - niin sielu kuin ruumiskin - tuhoutuu. Siirto-kuoleman käsite viittaa ajattelutapaan, jossa jokin jatkuu kuoleman jälkeenkin. Pohdinta on kiinnostavaa ja avartavaa.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Mikael Niemi: Veden viemää

 

"Adolf Pavvalin päivästä tulisi todella surkea."


Like 2013. Suom. Jaana Nikula. Alkuteos Fallvatten, 2012. 298 s.

Mikael Niemen uusi romaani Veden viemää kertoo, mitä ihmisestä murtuu esiin, kun pato murtuu ja maisema huuhtoutuu tai uhkaa huuhtoutua pois. Vesi vie tai uhkaa viedä kaiken tavanomaisen, arki normeineen hajoaa ja perimmäisyydet tulevat esiin.

Tyylissä on samaa huumoria ja ihmisläheisyyttä kuin Niemen esikoishitissä Populaarimusiikkia Vittulajänkältä (suom. 2001), mutta Veden viemän tapahtumat kerrotaan usean henkilöhahmon näkökulmasta, ja koska tilanne on äärimmäinen, kerronta on myös ruumiillista ja fyysisyydessään osin brutaalia. Veden viemää on kirjoitettu vetävästi: vesi etenee ja paniikki nousee, eikä lukija voi laskea teosta käsistään.

Paitsi koukuttava lukuromaani, Veden viemää on myös kriittinen kannanotto siihen, mitä on (nyky)ihminen. Materialismi korostuu monen henkilöhahmon ääritilannevalinnoissa - valinta kännykän ja kuoleman väliltä ei ole selviö. Ihminen rakastaa esineitään, omaisuus voi muuttua vankilaksi ja rahalla voi tai olisi voinut selvittää tilanteita ennen niiden kärjistymistä liiallisuuksiin; toisaalta ahneuden perisynnin lisäksi eläimellisyys on piilossa ihmisenkin ohuen ihon alla ja purkautuu äärimmäisenä minäkeskeisyyttä korostavana väkivaltana muita kohtaan.

Niemen romaani tuntuukin osin olevan moraliteetti minäkeskeisyydestä ja sen seurauksista: syy pahojen tekojen tekemiseen on muualla kuin itsessä ja katumusta aiheuttaa lähinnä kiinnijäämisen pelko. (Inhottavan osuva kuva aikamme ihmisestä - ei tarvitse ajatella kuin vaikkapa sitä, mitä tiedämme Steubenvillen raiskauksesta ja raiskaajien oikeudenkäyntikäyttäytymisestä: Iltalehti 17.3.2013, Iltalehti 18.3.2013.) Ihminen ja kyykäärme rinnastetaan toisiinsa.

Häätääkö padon murtuminen pohjoisruotsalaiset ihmiset kansankotiparatiisistaan ja huuhtoo heidän silmänsä auki pahuudelle, myös itsessään? Tosin on romaanissa niitäkin, joita ajaa toiminaan irrationaalinen rakkaus toista ihmistä kohtaan. Silti heidänkin elämänsä on valintoja - kohti hyvääkin voi mennä monin keinoin.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Korjaamon kirjamarkkinat @ Korjaamo, Helsinki

9.-10.3.2013, Korjaamo

Korjaamon kirjamarkkinoiden konsepti on samankaltainen kuin Kirjamessuilla, mutta pienimuotoisemmin ja jollain lailla leppoisammin ja välittömämmin. Korjaamo on mukava ympäristö erilaisille kulttuuritapahtumille, niin myös tälle.

Ohjelmassa oli niin kirjailujahaastatteluja kuin kirjallisuuskeskustelujakin sekä myös ohjelmaa lapsille. Kuten Kirjamessuilla, myös Korjaamon kirjamarkkinoilla oheisohjelmaan kuului ruokaa, mikä on hyvä idea.

Lipun hinta oli 5 euroa, mikä tekee osallistumiskynnyksestäsopivan matalan. Se mikä Kirjamessuissa on paradoksaalista - maksaa sisäänpääsymaksu siitä, että pääsee paitsi seuraamaan ohjelmaa myös ostamaan kirjoja - oli kirjamarkkinoiden suhteen hoidettu asiallisesti: pääsy kirjamyyntipisteille oli ilmainen ja mikäli halusi seurata ohjelmaa, se oli maksullista.

Sunnuntaina Anna-Leena Härkönen puhui kolumnikokoelmastaan Laskeva neitsyt (Otava 2013). Kokoelman kolumnit ovat ilmestyneet Anna-lehdessä vuosina 2003-2008, ja saman aikavälin kolumneista on ilmestymässä vielä sisarkokoelma. En ole erityisen kiinnostunut kyseisestä teoksesta, mutta haastattelu oli mielenkiintoinen, sillä Härkönen puhui myös yleisemmin kirjoittamisestaan.

Erityisen mielenkiintoinen oli mielestäni kirjoittamisen tyylillinen peruslähtökohta, jonka Härkönen toi esiin: hän pyrkii kirjoittamaan mahdollisimman selkeää tai helppoa kirjallisuutta siinä mielessä, että hänen mielestään "kirjailijan kuuluu tehdä se työ", ei lukijan - että kirjailijan kuuluu ajatella asiat selviksi ja kirjoittaa ne myös siten, että lukijan tehtäväksi jää nauttia kirjallisuudesta, ei pähkäillä sen parissa, kuka kukakin henkilöhahmo oli tai miten asiat nyt liittyivätkään yhteen.

Näkökulma on siksi mielenkiintoinen, että "helppouden" ei tarvitse tarkoittaa yhtä kuin "halpa" tai "huono" kirjallisuus. Härkönen ei kuulu henkilökohtaisiin suosikkeihini, mutta muutamat hänen teoksistaan - ne henkilökohtaisimmat - ovat vaikuttavia lukokemuksia, kuten esimerkiksi sisaren itsemurhasta kertova Loppuunkäsitelty (2005).

Valtavaa yleisöruuhkaa sunnuntai-iltapäivänä ei ollut, mutta sen myötä ei myöskään sellaista ruuhkamaista paniikkia, jota Kirjamessuilla joskus kohtaa. Sympaattinen tapahtuma, menen toistekin!

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

 

"Karttapallo pyörii."


Gummerus 2012. Suom. Kristiina Drews. Alkuteos Kartography, 2002. 392 s.

Nyky-Karahci ja neljä nuorta: Raheen, Karim, Zia ja Sonia. Karahci ja vuosi 1971, nuorten vanhemmat, heidän nuoruutensa, sisällissota. Ystävyyttä, nuoruutta, rakastumista, rakkautta ja taustalla kaksi traagista tasoa: Pakistanin historia ja ihmissuhteiden solmut.

Kamila Shamsien romaanissa Kartanpiirtäjä on ainekset kelpo lukuromaaniksi, mutta kokonaisuus ei kanna. Intensiteetti henkilösuhteissa ja tapahtumissa ei riitä, aikatasolta toiselle siirtyminen ei pidä mielenkiintoa yllä ja lähes 400-sivuisen pokkarin lukeminen muuttuu jossain vaiheessa uuvuttavaksi.

Shamsien Poltetut varjot on vaikuttava romaani, Kartanpiirtäjä sen sijaan varsin keskinkertainen. Kartat toimivat romaanissa allegorisena ulottuvuutena, jonka avulla pohditaan maailmannäkemysten, todellisuuden ja kertomusten välistä suhdetta:

Erastothenes, kartografian isoisä, oli ensimmäinen, joka teki eron tieteellisen ja kirjallisen kartanpiirustutaidon välille. Ennen Erastothenestä kukaan ei ollut määritellyt, että kartografian pitää perustua tieteeseen ja tosiseikkoihin eikä tarinoihin, eikä tätä rajanvetoa siis ollut sitä ennen tehty. Odysseiaa oli pidetty kartanpiirustuksessa yhtä arvokkaana tietolähteenä kuin merimiesten ja matkustavaisten laatimia merikortteja ja reittiselostuksia. Erastotheneen päätöksellä Homeros ja kaikki muutkin runoilijat poistettiin kartografian korpuksesta.

Päätös nostatti vastalauseiden myrskyn, jota kesti monta sukupolvea, ja siinä Erastotheneen jyrkin arvostelija oli kartografi Strabo, joka sanoi, että Homeros kuvasi maantieteellisiä tosiseikkoja runouden kielellä, joten oli järjetöntä kieltää häneltä osallisuus kartografian maailmaan. Minä ihastuin noiden varhaisten kartografien ajatukseen, että Odysseuksen harharetket edustivat karttojen laadinnassa yhtä varteenotettavaa aineistoa kuin sellaisten matkalaisten merikortit, jotka olivat oikeasti itse purjehtineet.

Olisipa kartografista näkökulmaa osattu hyödyntää romaanissa sujuvammin - nyt se jää jokseenkin pinnalliseksi ja irralliseksi.

Tom Tykwer, Andy Wachowski, Lana Wachowski: Pilvikartasto


Pilvikartasto (2013) on massiivinen elokuva. Se on kestoltaan yli kolmetuntinen ja se kuljettaa rinnakkain kuutta eri aikatasolle sijoittuvaa tarinaa. Kaikilla aikatasoilla näyttelevät samat näyttelijät ja tarinoista jokainen käsittelee valtasuhteita, läheisyyttä ja petosta, kukin tavallaan.

Pilvikartasto koettaa olla kuvaus ihmisyydestä ja inhimillisyydestä, missä on sekä elokuvan heikkous että vahvuus. Jonkinlainen ironiaton yya-näkökulma liittää eri aikatasot yhteen: viestiä siitä, kuinka kukaan ei ole mitään yksin vaan elämän merkitys syntyy suhteessa toisiin ihmisiin, alleviivataan moneen otteeseen, samoin kuin sitä, että tekomme vaikuttavat pidemmälle kuin ajattelemmekaan, aikoihin, joissa emme enää itse elä. Rasittavaksi tämä näkökulma muuttuu toiston myötä - pitääkö nykykatsojalle ihan oikeasti tehdä elokuvia, jotka toimivat yhtä yksinkertaisella logiikalla kuin tv-mainokset: jos asia todetaan tarpeeksi monta kertaa, katsoja lopulta kuulee, uskoo ja sisäistää sen.

Kaikesta huolimatta Pilvikartasto on suurelta kankaalta katsottuna hieno kokemus. Lavastus on näyttävä ja tarinat vaihtelevat huumorilla höystetystä nykyajan arvoilmapiirin kritisoinnista tulevaisuusdystopioihin sekä mennen ajan juonittelujen kuvaamiseen.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Kolme sisarta @ KOM-teatteri, Helsinki



Ilottelua, mekkalointia, huutamista, syvämietteisiä monologeja, tappeluita, tanssia ja tissit. Sisarussuhteita ja perhe-elämää, ajalehtimista ja kuvitelmia päämääristä: Moskovaan, Moskovaan!

KOM-teatterin tulkinnassa Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta (ohjaus Lauri Maijala) on kerrassaan monenlaisia aineksia ja yksi iso ongelma: näytelmän kesto on yli kolme tuntia. Mikäli sisällöstä tiivistettäisiin tai leikattaisiin pois 45 minuuttia, näytelmä voisi olla hyvinkin onnistunut, mutta tällaisenaan se on yksinkertaisesti liikaa. Kesto ei tee näytelmästä kuitenkaan huonoa, vaan mukana on monia oivalluksia.

Kolme sisarta sekä tempaa mukaansa hektisyydellään että herättää ajatuksia. Mikä tekee elämästä hyvän elämän? Mitä elämässä kannattaa tavoitella? Ovatko tavoitteet vain illuusioita vai onko niitä mahdollista saavuttaa? Mitä tapahtuu, kun haavekuvitelmat muuttuvat todellisuudeksi, nuoruus keski-ikäistymiseksi?

Teemat ovat puhuttelevia ja näytelmä tuo niitä hienosti esiin eritoten toiminnan kautta. Helmi-Leena Nummelan esittämän Natalia-vaimon matka epätoivoon saa hienon loppukohtauksen lastenvaunujen kera. Sisarten asennoituminen Andrei-veljeen (Timo Torikka) näytelmän alkupuolella valottaa humoristisesti asetelmaa, jossa veljen rooliin kuuluu olla se, josta tulee jotakin. Joksikin tuleminen ja jonkin tavoitteleminen ovat teemoja, joita kuljetetaan onnistuneesti koko näytelmän läpi.

Lavastuksen on tehnyt Markku Pätilä. Liikuteltavat seinät on perusteltu lavasteratkaisu, jonka nerokkuus paljastuu toisen puoliajan loppupuolella. Jäin miettimään, olisiko näytelmä menettänyt mitään, mikäli se olisi loppunut tähän kohtaukseen, mikäli lopun selittävät ja melko paljolti jo ilmi tullutta esiin tuneet monologit ja keskustelut olisi jätetty pois? Silloin tosin menettäisimme myös muutaman osuvan vitsin ja osan loppuratkaisun monitulkintaisuudesta, mutta emme mitään tulkinnan kannalta olennaista.