keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Eeva Rohas: Syvä pää

"Puu ei tule Fannyn mieleen, vaikka juuri sitä valmentaja on käskenyt ajatella."


Otava 2012. 240 s.

Eeva Rohaksen romaani Syvä pää hyödyntää nykyelokuvalle tyypillistä näkökulmatekniikkaa. Painostavan romaanin päätarinalinjojen henkilöhahmoja ovat teinityttöuimarilahjakkuus Fanny, Fannyn yksinhuoltajaisä Jan, kolmikymppinen itsensä ja elämänsä kanssa hukassa oleva Susanne sekä yksinhuoltajaäiti Susanna.

Jokaisella on ongelmansa. Fanny kärsii perfektionismista ja menestymispaineista sekä teini-iän ahdistuksesta. Fannyn ja Janin yhteinen trauma liittyy Fannyn äidin kuolemaan. Susanne on hahmoista äärimmäisin: hän asuu vanhempiensa luona, opinnot ovat keskenjäämisen prosessissa ja todellisuuden- sekä suhteellisuudentaju hukassa - Susannen syvin ihmissuhde kohdistuu reborn-nukkeen. Susanna puolestaan astuu juonikuvioon mukaan vasta romaanin loppupuolella.

Syvässä päässä on tarkoin rakennettu kompositio - ei kuitenkaan samalla tavoin liian kliininen kuin vaikkapa Riikka Pulkkisen Totta-romaanissa. Symboliikka, tematiikka ja alluusiot tarjoavat lukijalle nautittavasti tulkittavaa. Ahdistavuus on hienovaraista, ei alleviivaavaa.

tiistai 28. toukokuuta 2013

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

"Tulivuori, joka oli nostanut Taratuan Tyynen valtameren syvyyksistä, oli nukkunut jo puoli miljoonaa vuotta."


Weilin+Göös 1973. Suom. Matti Kannosto. Alkuteos Childhood's end, 1967. 257 s.

Dystopiakirjallisuus kiehtoo minua, mutta näin scifiä scifiä en ole aiemmin lukenut, mikäli Linnunradan käsikirjaa liftareille (1979) ei lasketa mukaan. Lapsuuden loppu kertoo ihmiskunnan tuhosta, homo sapiens -rodun lopusta. Mittakaava on maailmankaikkeudellinen.

Romaanin alussa eletään kylmän sodan ja avaruuskilpailun aikaa. Suurvallat kilpailevat teknologisilla innovaatioillaan avaruuden valloittamisen ensiaskelista, maan pinnalla eletään ydinsodan uhkaa. Ennen kuin kumpikaan osapuolista ehtii avaruuteen tai painamaan pomminappulaa, avaruusalukset saapuvat maahan mukanaan ihmisälyä huomattavasti kehittyneempiä olentoja. Mitä he haluavat? Mihin he lopulta pyrkivät?

Juoni ei ole romaanin oleellisin osa, kiinnostavampaa on mittakaava ja sen herättämät ajatukset. Ihmisrotu on tottunut olemaan hierarkiansa huipulla (uskontojen jumalat poissulkien - mutta nekin ovat kuitenkin olleet osa inhimillistä käsitejärjestelmää tai ainakin sen reunamilla, kulttuurisesti tuttuja), mutta Ylivaltiaiden saapuminen ja sitä seuraava tapahtumakulku siirtää huipun sijainnin jonnekin huomattavan kauas. Avaruuden valloittaminen näyttäytyy naurettavan pienenä näpertelynä, kun oma planeetta tulee valloitetuksi. Käytännön kokemus suhteellisuusteoriasta mullistaa inhimillisen käsityksen ajasta. Identiteetin, yksilöyden ja persoonallisuuden rajojen murtuminen poistaa inhimillisen yksinäisyyden, mutta se poistaa myös inhimillisyyden.

Tuhoon on monta tietä. Ihmiskunta pelastuu itsetuholta, jonka partaalla se on, mutta samalla se ohjataan toisenkaltaiseen itsetuhoon, jota se ei osaa ennakoida. Clarken hahmottelema tie ihmiskunnan tuhoutumiseen on scifiä ja seikkailua ulkoisilta puitteiltaan, mutta ihmisen toiminnan kuvauksena tilanne ei välttämättä ole kaukana nykymaailmasta.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Maailmalopun tyttö & Hyeenat @ Mascot, Helsinki

Maailmalopun tytön & Hyeenojen keikka Mascotissa Maailma kylässä -festarin jatkoilla oli aivan mahtava ja tanssittava. Keikka oli samalla myös sinkunjulkkarikeikka, sillä bändi julkaisi tällä viikolla sinkun Törkytehdas/Panopäivä, joka on kuunneltavissa ainakin Soundcloudissa. Lisää tätä!

Myös Pussy Riotin piti esiintyä Mascotissa, mutta kokoonpano jätti ilmestymättä yhdellekään Maailma kylässä -keikalle. Taustaa tapahtuneelle selvittää muun muassa sunnuntai-Hesari sekä uutisellaan että kommentillaan.

Siivouspäivä 25.5.2013, Helsinki

Wau, mikä Siivouspäivä! Kaupunki todella muuttui suureksi kirpputoriksi ja tunnelma tuntui hyvin epäsuomalaiselta - tai sitten kyse on kulttuurisesta muutoksesta. Tällä kertaa ihmisiä oli todella runsaasti liikkeellä niin myyjinä kuin kiertelemässäkin. Tapahtuma oli kerrassaan onnistunut, ainakin Kalliossa. Hienoa!

lauantai 25. toukokuuta 2013

Sherwood Anderson: Pikkukaupunki

 

 "Kirjailija, vanha valkoviiksinen mies, ei tahtonut oikein päästä vuoteeseensa."


WSOY 1967. Suom. Leena-Maija Reunanen. Alkuteos Winesburg, Ohio, 1919. 203 s.

Sherwood Andersonin Pikkukaupunki (1919) on novellikokoelma, jonka tapahtumat sijoittuvat amerikkalaiseen Winesburgin pikkukaupunkiin 1800-luvun lopulle. Keskushenkilönä on nuori sanomalehtimies George Willard, mutta pääosaan nousee Winesburg itsessään. Novelleissa kuvataan kaupunkilaisten elämää, kohtaloita ja unelmia. Pikkukaupunki on ennen kaikkea kuvaus yhteisöstä ja yksilöiden välisistä suhteista. Psykologinen realismi on teoksen vahvuus.

Pikkukaupunki kuvaa teollistumisen mukanaan tuomia valtavia muutoksia:

Viimeeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana kansamme elämässä on tapahtunut suuri muutos, suorastaan vallankumous. Keskilännen ihmisten elämässä tapahtunut valtava muutos johtuu teollistumisen läpimurrosta, mitä seurasi melu ja räminä, meren yli tulleiden miljoonien uusien ihmisten kimeät huudot, junien tulo ja meno, kaupunkien välisten rautatielinjojen rakentaminen ja viime aikoina vielä autojen tulo maanteille. 

Kiireen ja informaatiotulvan kritiikki puolestaan osuu myös nykyihmiseen:

Jokaisessa kodissa on kirjoja, vaikka ne ehkä ovatkin aikamme alituisessa kiireessä jääneet kehnosti ajatelluiksi, aikakauslehdet leviävät miljoonapainoksina ja sanomalehtiä on kaikkialla. Meidän päivinämme kylänsä kaupan kamiinan vieressä lämmittelevän maanviljelijän pää on täpötäynnä toisten ihmisten sanoja. Sanoma- ja aikakauslehdet ovat pumpanneet hänet täyteen. Näin on suuri osa entisestä raa'asta tietämättömyydestä, missä oli kuitenkin myös lapsellista ja kaunista viattomuutta, kadonnut iäksi. Kamiinan vieressä seisova maanviljelijä on suurkaupungin ihmisten veli, ja häntä kuunnellessamme toteamme hänen puhuvan yhtä sujuvasti ja typerästi kuin parhaat kaupunkilaiset.

Kokonaisuudessaan teoksen lukeminen kuitenkin on askel sellaiseen maailmaan, jota ei enää ole. On vaikeaa kuvitella (pikku)paikkakuntaa, jonka ihmisten sosiaaliset suhteet - rakastumiset, loukkaantumiset, kateudet - enää rajoittuisivat vain lähiseudun ihmisiin. Pikkukaupunginkin loppu viittaa avartumisen muutoksen mahdollisuuteen - ainakin joillekuille.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Masters of Aalto 2013: Dreams Made Real @ Kruununmakasiini, Helsinki

Masters of Aalto 2013: Dreams Made Real -näyttely esittelee vuonna 2013 Aalto-yliopistosta valmistuneiden maistereiden opinnäytetöitä Kruununmakasiinissa. Kruununmakasiini vaikuttaa mahtavalta näyttely- ja tapahtumatilalta, tosin kevään ensimmäisten lämpimien päivien ukkosta hautovassa kosteudessa näyttelyn läpikäveleminen oli uuvuttava kokemus.

Näyttely itsessään ei ole kovin kiinnostava (paitsi ehkä niille, jotka opiskelevat Aalto-yliopistonkin tarjoamilla aloilla). Lähestulkoon yhtä kiinnostavaa olisi katsella kansitettuja graduja. Tai no, pakollinen näyttelykävijän järkytysnurkkakin on mukana - mikäli pippeli & pimppi -kuvasto onnistuu sokeeraamaan.

Yksi ajatuksia ja tunteita herättävä työ näyttelyssä on esillä, nimittäin Lasse Lecklinin Places to Stop. Valokuvasarjassa on kuvia öisistä, tyhjistä huoltamoista. Paitsi että arkkitehtuuri on osin vaikuttavaa (nähtävillä on esimerkiksi yllättävän futuristinen Shell), tunnelma on intensiivinen. Tämän teoksen vuoksi näyttelyyn kannattaa poiketa!


Ravintolapäivä 18.5.2013, Helsinki

Toukokuun Ravintolapäivälle povattiin alun perin aurinkoista ja helteistä säätä, mutta todellisuus oli varsin pilvinen ja tuulinen. Ravintolatarjonta oli kuitenkin runsas ja ihmisiäkin oli liikkeellä jonkin verran. Aiempiin Ravintolapäiviin verrattuna ravintolatarjontaa silmäiltäessä vaikutti siltä, että lähestyvä juhannus (!), makkara ja erilaiset liharuoat olivat vahvemmin edustettuina. Kuitenkin myös erilaisia etnisiä keittiöitä, kasvisruokaa sekä monenlaista makeaa oli tarjolla.

Teijon mummun kalaravintola Vallilassa poikkesi positiivisesti menullaan ravintoloiden yleisestä linjasta. Tarjolla oli edellisenä päivänä Salon seudulta Teijosta pyydettyä kuhaa fileinä. Kuha-annokseen kuului lisäksi perunalunta sekä tsatsikia, juomaksi puolukkamehua. Aivan mahtavan makuista tuoretta kalaa! Ja hintakin oli kohdillaan, annos maksoi viisi euroa.



Ravintolapäivän annokset tuntuvat olevan kautta linjan maisteluannoksen kokoisia, mikä on sikäli ihanaa, että on mahdollista käydä maistelemassa monenmoista tarjontaa eri puolilla kaupunkia. Tällä kertaa tosin tuntui siltä, että ilmassa oli pientä hinnannousua - itse pyydetystä tuoreesta ja hyvin valmistetusta kalasta viisi euroa on oivallinen hinta, mutta kaupan purkkiaineksista valmistetusta pienestä burritosta sama hinta on jo suolainen.

Hämeentien ja Mäkelänkadun risteyksessä myytiin herkullisia leipomuksia - rapeita ja ihanan sokerisia munkkeja, muita leivonnaisia sekä sämpylöitä. Tässäkin pop up -kojussa hinta-laatusuhde oli todellakin kohdillaan, munkki maksoi 70 senttiä.

Suurin osa Ravintolapäivän ravintoloista tuntuu olevan auki lähinnä lounasaikaan. Eipä siinä mitään, päiväkin on hieno hetki harrastaa syömistä, mutta viikonloppuaamuina on myös mahtavaa nukkua pitkään ja lähteä liikkeelle vasta sitten. Ilahduttavasti muutamia iltaravintoloitakin oli. Itse valitsin iltanälän kohteeksi jo aiemmasta Ravintolapäivästä tutun Late night music cafe -nimisen libanonilaista kasvisruokaa tarjoilevan rennon ravintolan. Konsepti oli sama kuin edelliselläkin kerralla ja toimii erinomaisesti.



Ruokalistalla oli kasviskeittoa sekä vuohenjuustolla että ilman, leipää, hummusta ja suolakurkkua ja makeannälkään suklaa-banaani-taatelikakkua. Myytävänä oli myös erilaisia juomia. Tunnelma Late night music cafessa oli leppoisa, kadulle oli levitetty vilttejä, tyynyjä ja muutama tuoli, ja ruokailun taustalla soi musiikki. Tämäntyyppisiä iltakonsepteja toivoisin tukeviin Ravintolapäiviin enemmänkin.

torstai 9. toukokuuta 2013

Miss Barbara - Ihmiskauppamusikaali @ KokoTeatteri, Helsinki

Liian osoitteleva ollakseen ironinen, liian vakava ollakseen hulvaton, liian pinnallinen ollakseen kantaaottava. Ikävä kyllä KokoTeatterin Miss Barbara - Ihmiskauppamusikaalista (ohjaus Maria Oiva, käsikirjoitus Maria Oiva ja Anna Veijalainen) ei jäänyt oikein mitään käteen. No: orkesteri (Timo Hirvonen, Jussi Lehtonen, Arttu Takalo) oli mainio ja musikaalin sävellykset tarttuvia. Anna Veijalainen näyttelee roolinsa hyvin, varsinkin toisen puoliajan alkuun on saatu ladattua intensiteettiä."Ympäristökatastrofi ei näy pimeässä" - tämänkaltaisia oivalluksia olisi saanut olla enemmänkin.

Miss Barbaran suurin ongelma on käsikirjoituksessa, johon on koetettu saada mukaan erilaisia riiston ja alistamisen näkökulmia, jotka sivuavat jollain lailla ihmiskauppaa. Mistään aiheesta ei kuitenkaan sanota yhtään enempää kuin katsoja jo valmiiksi tietää, mitään ei vedetä niin överiksi, että yleisö nauraisi, eikä näytelmä tarjoa minkäänlaisia ratkaisuehdotuksia. Kyseessä on siis kapina - räksytetään asioista, jotka ovat väärin -, ei vallankumous, joka tarjoaisi uusia näkökulmia tai uusia vastauksia.

Kriittisyydeltäänkin Ihmiskauppamusikaali tuntuu jotenkin vanhanaikaiselta, "jotenkin 2000-lukulaiselta" - se on kuin keski-ikäinen, joka paheksuu nuoria "jotka roikkuu siellä internetissä". Perustelematonta, vanhanaikaista, pinnallista, hieman etäistä.

Ongelma on myös se, että tulkinnallisia lankoja annetaan paljon, mutta tämä on narunveto, jossa tulkitsijaa ei palkita - langat eivät tunnu johtavan mihinkään. Musikaali koostuu episodimaisista kohtauksista, joita yhdistää punaisena lankana Miss Barbara, "joka on kaikkialla ja hallitsee kaikkea". Miss Barbaralla on pakkomielle, hänen tyttärensä (?) Marjatta, joka myös yhdistää kohtauksia toisiinsa. Viimeistään puolukkapuheista ymmärtää Marjatan allusioivan Kalevalaan - mutta entä sitten? Mikä on Marjatan merkitys näytelmässä? Ja mitä Kalevala-viittauksen ymmärtäminen antaa lisää tulkinnalle? En pääse eteenpäin.

KokoTeatterin tilat Hakaniemessä ovat viihtyisät ja sali vaikuttaa olevan varsin monipuolisesti muunneltavissa - katsomoratkaisu tässä näytelmässä oli erilainen kuin vuosi sitten ollessani katsomassa SupersankariTARta, ja toimi oivallisesti tällaisenakin. Teatteriesityksiin myydään myös vip-lippuja, joihin kuuluu pöytiintarjoilu näytelmän aikana. Hirmu kiva idea. Ja muusikot tosiaan soittivat mainion svengaavasti. Ei parane toivoa muuta kuin onnistuneempia käsikirjoituksia!

Platonin Akatemia XVII

Tämänvuotinen Platonin Akatemia alkoi Halosenniemessä, jossa Miika Luoto alusti otsikolla "Mitä voimme toivoa?". Luoto määritteli aiheensa rajat käsite kerrallaan. Hän totesi, että otsikko mahdollistaa kuulijoiden odotuksiksi sen, että hän listaisi toiveiden kohdemahdollisuuksia (tulkintapainotus sanalla "mitä") tai että hän käsittelisi toivomisen mahdollisuuksia (tulkintapainotus sanalla "voimme"), mutta näin hän ei aikoisi tehdä.

Fokus oli kolmannella sanalla, "toivoa". Luoto puhui innoittavasti uuteen suuntaamisesta, rajoista ja niiden yli ajattelemisesta, jota filosofia on. Hän otti esiin luovan työn tekijät, niin taiteilijat kuin tutkijatkin, jotka kurottavat kohti vielä tarkemmin hahmottumatonta ideaa, jotain uutta - että tällaiset ihmiset toimivat eri ehdoin kuin asiantuntijat, jotka hallitsevat oman tonttinsa mutta joiden tekemistä ja toimintaa määrittää kuitenkin rajat, se alue, jolla he ovat asiantuntijoita. Luovan työn tekijöillä ei ole tällaista määriteltyä aluetta, ja niinpä he voivat kohdata jotain uutta ja sitä kautta toimia tiedetyn ja tunnetun rajalla, laajentaa tiedetyn ja tunnetun aluetta. Luoto on loistava puhuja ja hänen alustuksensa herätti sekä ajatuksia että keskustelua.

Platonin Akatemia ei ole vain ajattelemista ja keskustelemista, vaan myös taidetta. Trubaduuri Riverius esiintyi niin Halosenniemessä kuin Kallio-Kuninkalan kartanossa, jossa Platonin Akatemia jatkui. Riveriuksen kappaleissa on voimakas, inhimillinen ja läsnäoleva, osin kansanlaulumainen, osin myyttinen tunnelma, ja hänen esiintymisensä sopi tapahtumaan erinomaisesti.




Kallio-Kuninkalassa ohjelma jatkui työpajoissa. Tarjonta oli monipuolinen: Ari Tervashonka käsitteli työpajassaan Leibnizia, Antti Filppu puhui Celanista ja Heideggeristä, Santeri Tuovila luki otteita Nuoren miehen päiväkirjasta, Kari I. Leväinen kertoi kokemuksistaan Kambodzhassa...

Päivän lopuksi Leonora-salissa järjestettiin paneeli "Tulevaisuuden koulu", jonka osallistujat edustivat laajasti eri lähtökohtia. Mukana oli niin lukio- kuin yliopisto-opiskelijoitakin, lukion rehtori, opettajia ja Opetushallituksen erityisasiantuntija, järjestötoimijoita sekä kasvatusfilosofi ja toimitusjohtaja. Paneelissa tulikin esiin erilaisia näkökulmia tulevaisuuden koulun mahdollisuuksiin, ja paneelin puheenjohtajana toiminut Tapio Turpeinen alustikin toivovansa keskustelua käytävän mahdollisimman laajasti - ei vain siitä, mitä jonkin koulutusateen tulisi edustaa, vaan siitä, mitä koulutus, sivistys tai kasvatus voisivat ylipäätään olla.

Keskustelussa tuli esiin hyvinkin humaaneja ja sivistyneitä näkemyksiä, jotka paljastivat myös paljon sanojiensa arvomaailmasta - tiedostetusti tai tiedostamatta. Yksittäisistä kommenteista parhaiten mieleen jäi Opetushallituksen edustajan lausahdus. Puhuttiin sitaatista "Ei koulua, vaan elämää varten". Hänen näkökulmansa lausahdukseen oli "Ei koulua, vaan työelämää varten". Toivottavasti koulu instituutiona ei kuitenkaan ole menossa tuohon suuntaan.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Johanna Vuoksenmaa: 21 tapaa pilata avioliitto

Sanna Manner (Armi Toivanen) on kolmekymppinen helsinkiläinen erotutkija, joka ei usko parisuhteeseen. Ystävät ovat ystävyyttä varten ja seksielämä sujuu yhdenillanjutuilla. Sanna kerää erotutkimukseensa materiaalia videohaastattelemalla hääpareja. "Miten haastateltavat oikein suostuvat tähän, kun he tietävät, mitä tutkit - vai tietävätkö he?" epäilee Aino (Essi Hellén), Sannan ystävä. "Jokainen pari luulee olevansa poikkeus", vastaa Sanna, jonka mukaan ero on luonnollinen osa jokaisessa suhteessa.

Johanna Vuoksenmaan elokuva 21 tapaa pilata avioliitto (2013) on nopeatempoinen, sujuvasti etenevä sekä ironinen että lämpimän humoristinen komedia rakkaudesta. Elokuva toimii sekä ajankuvana että hyvänä viihteenä. Katsojan maailmankuvaa teos tuskin mullistaa - ja hyvä, etteivät kaikki elokuvat  toimi niin. Aihepiiriltään elokuva koskettaa jokaista ja mahdollisesti antaa humoristisia, naurattavia ja naurettaviakin näkökulmia parisuhdeodotuksista ja -käyttäytymisestä sekä -todellisuuksista.

Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat uskottavia ja nautittavia ja lavastus lämminsävyinen. Vuoksenmaan elokuva antaa toivoa siitä, että Suomessakin on mahdollista tehdä hyvää viihdettä - ja että digiajassakin puolitoista tuntia on ihan oikeasti kelpo pituus elokuvalle.