sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni - Kuinka ymmärtää muita ja itseään


Atena 2018, 13. tarkistettu painos. Suom. Riie Heikkilä. Alkuteos Omgiven av idioter. Hur man förstår dem som inte går att förstå. 315 s.

Muutama tuttavani on kehunut käyttäytymistieteilijä Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni -teosta ja todennut sen olevan silmiä avaava niin itsetuntemuksen suhteen kuin muiden ihmisten kanssa toimeen tulemisen kannalta. Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa Eriksonin esitystä ja päätin antaa teokselle mahdollisuuden; Erikson oli loistava puhuja ja Idiootit ympärilläni on kepeästi ja vetävästi kirjoitettu teos.

Eriksonin ajattelun pohjalla on DISA-malli, jonka mukaan ihmisten kommunikoiminen jakautuu neljään perustyyppiin, jotka on nimetty väreiksi (punainen, keltainen, vihreä, sininen). Ihminen voi edustaa joko puhtaasti yhtä tyyppiä tai olla yhdistelmä kahdesta tai kolmesta tyypistä; neljän värin yhdistelmiä Eriksonin mallissa ei ole. Erikson kuvailee teoksessa kutakin tyyppiä erilaisissa tilanteissa eri luvuissa ja käsittelee niin kunkin tyypin vahvuuksia kuin heikkouksiakin. Lukiessa tunnistaa itsensä ja tuttaviaan konkreettisista esimerkeistä, mutta DISA-testiä teos ei sisällä; mikäli sen tekemisestä on kiinnostunut, teos ohjaa kääntymään maksullisen internetsivun puoleen.

Idiootin ympärilläni -teoksen malli tuntuu osin yksioikoiselta, vaikka Erikson moneen kertaan alleviivaa sitä seikkaa, että mikään malli ei ole vedenpitävä tai anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Enemmän tarkkuutta ja sävyjä persoonallisuustesteistä antaa esimerkiksi MBTI-testi, jonka netissä voi tehdä ilmaisiksikin. Eriksonin vahvuus on kuitenkin käytännönläheisyydessä: Idiootit ympärilläni avaa silmiä erilaisten reagoimis- ja käyttäytymismallien tunnistamiseen ja kohtaamiseen.


Helsingin kirjamessut

Tänä vuonna Helsingin kirjamessut uudistui uuden ohjelmajohtaja Ronja Salmen johdolla, mistä myös media kirjoitti varsin paljon. Tuttuja Aleksis Kivi ja Einä Leino -lavoja ei enää ollut, vaan lavat oli nimetty Helsingin kaupunginosien mukaan - oli Senaatintori, Töölö, Punavuori, Hakaniemi, Kallio, Vallisaari... Ohjelmaa silmäillessä tuntui, että lavasisällöillä oli osin aika selkeitä päiväkohtaisia teemoja, osin temaattisuutta oli vaikeaa hahmottaa.


Perjantaina kävin kuuntelemassa ruotsalaista käyttäytymistieteilijä Thomas Erikssonia, joka puhui teoksistaan Idiootit ympärilläni ja Psykopaatit ympärilläni. Eriksson otti yleisönsä hyvin ja hänen esitystään oli sekä hauskaa että kiinnostavaa seurata. Muukin messuosastojen tarjonta oli kiinnostavaa ja monipuolista, ja kuten arvata saattoi, lauantai-iltapäivänä messuilla oli superruuhkaista.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Andrei Zvjagintsev: Rakkautta vailla

Andrei Zvjagintsevin elokuva Rakkautta vailla (2017) on yksi synkimmistä ja ankeimmista elokuvista, jonka olen nähnyt, ja ankeudessaan todellakin ajatuksia herättävä.

Värimaisema läpi elokuvan on harmaa: vuodenaika tuntuu olevan jatkuva alkukevät, puissa ei ole lehtiä ja nurmi on osin maatunutta, taivas on harmaa ja välillä tuiskuaa lunta. Muutamia öisiä kohtauksia lukuun ottamatta päivän harmaa valo on aina sama, ja on vaikea tietää, eletäänkö aamua, päivää vai iltaa.

Elokuvan henkilöhahmot ovat elämäntilanteissaan yhtä harmaassa ja merkityksiä vailla olevassa tilassa. Keskiössä on perhe, jonka vanhemmat ovat eroamassa. Asunto on pantu myyntiin. 12-vuotias poika käy koulua. Isällä on uusi, nuorempi nainen, joka on viimeisillään raskaana; äidillä on uusi, vanhempi ja rikkaampi mies. Pojan elämä ei kiinnosta kumpaakaan.

Kunnes poika eräänä päivänä katoaa. Se, minä päivänä katoaminen tapahtuu, ei ole vanhemmille ihan selvää - niin vähän he ovat pojastaan kiinnostuneita. Käy myös selväksi se, että poika on epätoivottu; aborttia on aikanaan harkittu, mutta sitä ei ole tehty. Erossa kumpikaan ei halua poiaa itselleen vaan vanhemmat ovat miettineet pojalle jatkosijoituspaikkaa - voisiko se olla äidinäidin luona, lastenkodissa tai jossain kesäleirillä?

Elokuvan alku on hidas ja taustoittava ja tapahtumat lähtevät varsinaisesti käyntiin pojan katoamisen jälkeen. Tapahtuminen ei kuitenkaan ole elokuvassa ensisijaista, vaan se, mitä tapahtumien alle kätkeytyy ja mitä henkilöhahmoista kuoriutuu esiin.

Poikaa käydään etsimässä myös Moskovasta äidnäidin luota, mikä tekee näkyväksi sukupolvelta toiselle siirtyvän pahan olon, osattomuuden ja arvostuksettomuuden. Ruumishuonekohtauksessa katsoja jää miettimään, mikä saa vanhemmat purskahtamaan itkuun.

Rakkautta vailla -elokuvan ihmiskuva on erittäin synkkä. Elokuva näyttää ihmisen lyhytnäköisenä ja itsekkäänä, ketään rakastamattomana. Ensin ajattelin, että elokuvan venäjänkielinen nimi on varmaankin jotakuinkin sama kuin suomenkielinen, siis "bez ljubov" tai vastaavaa. Vaan ei. Se olikin "njeljubov", täydellinen rakkauden kielto. Ja jotakuinkin täydellisen tyhjä olo elokuvan katsomisen jälkeen jääkin.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Kööpenhaminan eläintarha

Kööpenhaminan eläintarhassa on oikein hyvä meininki. Tarha on viihtyisä ja kaunis ja eläimillä näyttää menevän hyvin. Lajisto on monipuolinen ja tarha on jaettu erilaisiin osiin, jotka on nimetty maanosien mukaan. Mukana on myös kotieläinosasto, jossa heppoja, possuja sun muita pääsee rapsuttelemaankin. Aikuislipun hinta on noin 25 euroa, eli aikaa käyntiin kannattaa varata jotakuinkin koko päivä - ja aika eläintarhassa kuluu nopeasti. Plussaa on myös se, että ravintolatarjonta on varsin hyvä ja monipuolinen suhteessa eläintarhojen ja huvipuistojen yleensä sotkuiseen ja suppeaan tarjontaan nähden.







lauantai 6. lokakuuta 2018

Lentävä hollantilainen @ Suomen Kansallisooppera, Helsinki

Wagnerin Lentävä hollantilainen on ehkäpä visuaalisesti näyttävin ja viihdyttävin ooppera, jonka olen nähnyt. Tarina kertoo taiteilijasta, "Lentävästä hollantilaisesta", joka on kirottu kiertämään meriä ja tekemään aika ajoin vimmaisesti taidetta - vain aito rakkaus voi hänet pelastaa.

Kansallisoopperan versio on "nykyaikaistettu", mutta tarina itsessään on niin kliseinen taiteilijanerotarina, että se nykyaikaistamisesta huolimatta on patriarkaalinen.

Lentävä hollantilainen nimittäin kohtaa merillä merikapteenin, joka kertoo tyttärestään, jonka mielellään naittaisi Lentävälle hollantilaiselle, vaikka tyttärellä jo on sulhaskandidaatti - tämä sulhaskandidaatti vain ei ole isän mieleen (eikä kyllä sinänsä syyttä, sillä poikaystävä on lipevä, juoppo ja jokaisen naisen liehittelijä). Miehet sopivat kabinettipuheissaan, että Lentävä hollantilainen tulee asumaan merikapteenin kotiin ja tsekkailemaan tytärtä - ja jos he menevät naimisiin, merikapteeni saa Lentävän hollantilaisen taiteellisen tuotannon ja Lentävä hollantilainen puolestaan vapautuu kirouksestaan.

Merikapteenin tytär on Senta, taiteellisesti suuntautunut nainen, joka jo ennen Lentävän hollantilaisen tapaamista on fanittanut tätä. Ja kas, niinpä kaikki on kuin kohtalon suunnittelemaa ja he saavat toisensa! Oi onnea, oi rakkautta, oi sielujen sympatiaa!

Jossakin vaiheessa retkuuteensa tottunut Lentävä hollantilainen kuitenkin retkahtaa orgioimaan muiden kanssa - tai kenties kyseessä on uni, fantasia tai painajainen, joka joidenkin mutkien kautta päätyy Lentävän hollantilaisen dramaattiseen kuolemaan. Nykyaikaistamista lienee se, että Senta laittaa kuolemalla rahoiksi - ja vaikka hänestä tulee sureva ja traaginen leski, on hän kuitenkin saanut kokea kunnon rakkaustarinan ja tullut itse kuuluisaksi ja rikkaaksi.

Oopperassa on monia näyttäviä ja vaikuttavia joukkokohtauksia ja lavastus on erittäin onnistunut. Liikkuvat seinät jakavat toimivasti näyttämötilaa eritunnelmaisiin sektioihin ja takaseinän massiiviset videokuvat luovat todella vahvasti tunnelmaa. Sentan roolissa nähtävä Miina-Liisa Värelä on esityksen ehdoton tähti, roolisuoritus on vahva, moniulotteinen ja puhutteleva.