tiistai 14. huhtikuuta 2020

Aapo Roselius & Oula Silvennoinen: Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921



Tammi 2019. 366 s.

Suur-Suomi-aate ja siihen liittyvät heimosodat on minua kiinnostava historiallinen aihepiiri, ja sen liepeiltä olen aiemmin lukenut esimerkiksi Sari Näreen ja Jenni Kirjeen toimittaman teoksen Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus,  Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teoksen Suomalaiset fasistit - mustan sarastuksen airuet ja Marja-Leena Mikkolan teoksen Menetetty lapsuus - Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-44. Tältä pohjalta tartuin myös Villiin itään - mutta tämä teos osoittautui hankalammaksi.

Odotin Villin idän olevan rajattu selvemmin suomalaisten toimiin "heimoalueilla", mutta kuten alaotsikon jälkimmäinen osa tuo julki, teos käsittelee myös "Itä-Euroopan murrosta". Sekin aihe on kiinnostava, mutta tämä kaikki puristettuna yhteen kirjaan oli minulle kerralla hieman liikaa. Teoksen luettuaan ymmärtää kyllä, että heimosota-aihepiiri liittyy olennaisesti siihen, mitä muualla lähialueilla samoina vuosina tapahtui. Lisäksi samat suomalaisnimet nousevat esiin, olipa kyseessä sitten sotaretkelle Karjalaan, Viroon tai vielä eteläisempään Baltiaan lähteminen. Villi itä onnistuu siis piirtämään kuvan sukupolvesta tai yksilöistä, joiden elämänsisällöksi muodostui jonkinlainen aatteellisuus tai sotiminen tai sekoileminen itsessään.

Roselius ja Silvennoinen kirjoittavat kiinnostavasti. Toivottavasti he kirjoittavat vielä lisää - ja toivottavasti hieman tiukemmalla rajauksella.

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Marja-Leena Mikkola: Menetetty lapsuus - Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-44

 
Tammi 2004. 338 s.

En tiennyt, että Suomella on oma Svetlana Aleksijevitšinsä, mutta meillä on: Marja-Leena Mikkola. Mikkolan teos (lajiltaan mikä? romaani? esseistinen haastattelututkimus? - no, kirjastoluokitukseltaan ainakin 99.1) Menetetty lapsuus hyödyntää pitkälti samoja metodeja kuin Aleksijevitšin (suomennettu) tuotanto, joskin teos on rakenteeltaan erilainen. Menetetyssä lapsuudessa haastattelut ovat selkeästi erillään ja ne on puhtaaksikirjoitettu kysymys - vastaus -muotoon. Teos sisältää paitsi haastatteluja, myös kirjailijan omaa tunnelmointia ja pohdintaa sekä historiallisten lähteiden referointia.

Aiheena Menetetyssä lapsuudessa on suomalaisten vankileirit valloitetussa Itä-Karjalassa jatkosodan aikana. Leireille vangittiin niin alueen venäläistä väestöä kuin karjalaisiakin, vaikka virallisen propagandan mukaan karjalaisia "kohdeltiin paremmin". Mikkola on kiertänyt haastattelemassa entisiä leirivankeja Petroskoin alueella 2000-luvun alussa. Mikkola päätyy aiheen äärelle matkustettuaan Äänisniemeen kirjoittamaan artikkelia vanhasta puuarkkitehtuurista, kun historia päättääkin näyttää hänelle erilaiset kasvonsa. 

Menetetty lapsuus -kirjassa haastatellaan lapsuutensa suomalaisten vankileireillä viettäneitä ihmisiä, joista suuri osa kuuluu entisten lapsivankien yhdistykseen. Sota katkaisi hedän lapsuutensa, vankileirit hävittivät sen lopullisesti. Kun Suomi hävisi sodan ja puna-armeija vyöryi Karjalaan, venäläiset vapautettiin leireiltä, mutta leirivangin häpeällinen stigma heihin jäi. Venäjällä tapahtuneita suuria mullistuksia - kuten 1930-luvulla jotakuinkin vakiintunutta kollektivisointia - kommentoi osuvasti Äänisniemellä Mikkolan illallisisäntänä toimiva mies: "Ajatus oli kaunis ja valoisa, niin kuin meillä Venäjällä kaikki ajatukset. Jos nykyisin on tarkoitus antaa parempi, kauniimpi ja valoisampi elämä rikkaille, niin silloin se oli tarkoitus antaa köyhille. Kummin päin vain - kun asetutaan itsensä Luojan paikalle niin - katsokaa ympärillenne, tulokset ovat näkyvissä!"

Moni haastatelluista tuntuu osittain kokevan katkeruutta menetetystä lapsuudestaan ja siitä, etteivät he ole saaneet kunnollisia korvauksia mistään (mikä on hyvinkin ymmärrettävää), osittain haastatteluista välittyy lakoninen kohtalon hyväksymisen asenne. Vihaa suomalaisia kohtaan teoksesta ei löydä. Pikemminkin haastatteluista välittyy syvä pasifismin toive. "En syytä suomalaisia, syytän suomalaisia ja saksalaisia fasisteja", toteaa yksi haastatelluista. 

Haastattelut konkretisoivat sitä, mitä kaikkea suomalaisten Suur-Suomi-projektissa oikein tapahtui, miten Itä-Karjalan valloitus näyttäytyi paikallisten - silloin lasten ja nuorten - kokemuksissa. Haastattelut ovat traagisia ja murheellisia, kerrassaan kauhistuttavia. Niissä vilisee nälkää, syöpäläisiä, väkivaltaa, kuolemaa, joukkohautoja, kylmyyttä ja raskaita pakkotöitä. Menetetty lapsuus on kirja, jota ei voi lukea kovinkaan nopeasti, koska sen sanat ovat niin painavia.

Kirjassa tulee esiin myös suomalaisten sensuuri, propaganda ja "koulutus", joka on tarkoitettu karjalaisten suomalaistamiseksi. "Jo suomalaisten tullessa miehitysalueelle väestöltä alettiin takavarikoida neuvostokirjallisuutta, joka katosi myös kirjastoista. - - Tämän hävitettävän 'kommunistisen' kirjallisuuden keräämiseksi Petroskoissa järjestettiin kilpailu, jonka tuloksena koululaiset kasasivat korkean vuoren, yli viisikymmentätuhatta teosta - -. Tilalle tuotiin Suomesta soveliasta suomenkielistä kirjallisuutta." Edellisessä lainauksessa "kommunistista" on lainausmerkeissä, sillä poiskerätty kirjallisuus sisälsi myös muun muassa Jules Verneä, Victor Hugoa, Leo Tolstoita ja Anton Tšehovia.

Suomalaisten antamaa opetusta suomalaisissa kouluissa Itä-Karjalan alueella eräs haastateltava muistelee näin: "- - pian koko Karjala tulee olemaan osa Suomea, opettajat sanoivat, ja meille opetettiin laulu, jonka vieläkin muistan: 'Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Vienan suu, siin' on suomalaisten mahti', ja siihen aina lisättiin 'ei oo kenenkään muun'. 'Ne ovat meidän suomalaisten alueita', päähämme päntättiin, 'ne ovat meidän suomalaista maatamme, ovat aina olleet, ikiajoista asti.' Myös Kuolan niemimaa tulisi kuulumaan Suomelle. Viipuri oli sekin ikiajoista asti ollut suomalainen kaupunki, joka oli yritetty Suomelta ryöstää. Ja opettajat sanoivat, että suomalaiset ja saksalaiset valloittavat yhdessä Leningradin, ovat jo voitolla, ja sitten Leningradista tulee kansainvälisessä mielessä neutraali kaupunki, eräänlainen turistikaupunki, jossa ei tulisi olemaan venäläisiä lainkaan, ei ainoatakaan slaavia."

Suomalaisten Suur-Suomi-ajatteluun liittyi vahvasti myös etninen puhdistus, mikä tulee ilmi myös Menetetystä lapsuudesta, jossa leireille kerättiin ensisijaisesti Karjalan venäläisväestöä. Menetetty lapsuus nostaa esille myös kaksi muuta etniseen puhdistukseen liittyvää kiinnostavaa kysymystä: Minne alueelta poistettava venäläisväestö laitettaisiin? Ja millä väestöllä Itä-Karjala, maantieteellisesti varsin suuri ja jo valmiiksi harvaan asutettu alue, asutettaisiin?

Asutuskysymykseen kirja vastaa näin: "- - Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan toteuttamatta jäänyt suunnitelma vallatulle alueelle siirrettävistä väestöryhmistä käsitti lopulta heimopakolaiset, suomalaiset rintamamiehet, sotainvalidit ja sotaorvot, evakuoidut suomenheimoiset itäkarjalaiset, Venäjällä asuvat itäkarjalaiset, kuten inkeriläiset ja tveriläiset, Saksaan sotavangeiksi joutuneet suomenheimoiset sekä ulkosuomalaiset eli Yhdysvaltojen ja Kanadan siirtolaiset." Ilmeisesti rajanvetoa siitä, ketkä olisivat riittävän "suomensukuisia" myös käytiin, sillä pohdittiin myös esimerkiksi komien asuttamista Itä-Karjalaan. Alueella oleva venäläisväestö oli sen sijaan ilmeisesti tarkoitus luovuttaa tai antaa vaihdossa saksalaisille ja toimittaa "itään", missä Saksa kohdisti väestöön etnistä puhdistusta. Menetetty lapsuus spekuloi sillä, että Suomessa tämä kohtalo todennäköisesti tiedettiin, sillä jo maaliskuussa 1941 Hitler oli ilmoittanut, ettei "Neuvostoliiton-vastaisessa sodassa tule olemaan kysymys vain valtion vaan koko kansan tuhoamisesta". Tämä Hitlerin ilmoitus toimi pohjana "Generalplan Ostille", johon "kuului ajatus Itä-Euroopan täydelisestä etnisestä puhdistuksesta ja germanisoimisesta 30 vuoden sisällä sodan päättymisestä"; "Generalplan Ostin tavoitteena oli 'slaavilaiskysymyksen lopullinen ratkaisu'".

Menetetyn lapsuuden lopussa tähytään myös jatkosodan jälkeiseen Suomen historiaan. Mikkola referoi Raoul Palmgrenin teosta Suuri linja ja Risto Alapuron tutkimusta. 

Palmgrenia referoidessaan Mikkola tekee näkyväksi AKS:n (eli Akateemisen Karjala-Seuran) vaikutusta aikansa akateemisessa elämässä ja politiikassa: "- - perustamishetkellä AKS:n ympärillä oli muutamia sotamystikoita, mutta 20-luvun lopulla se jo hallitsi ylioppilasmaailmaa. - - Vaikka AKS koko olemassaolonsa ajan muodosti vähemmistön sivistyneistöstä, Palmgrenin mukaan sen henki hallitsi kulttuurielämää ja melkein koko sivistyneistö oli 'enemmän tai vähemmän sen hengen saastuttama'."

Siteerattuaan Palmgrenia Mikkola esittää kysymyksen: "Millainen ja miten syvä oli Akateemiseen Karjala-Seuraan, pieniin fasistisiin ryhmiin ja yhteiskunnan eliittiin kuuluneiden ja sittemmin Itä-Karjalan miehitysvallan korkeissa sotilas- ja siviilitehtävissä toimineiden henkilöiden kulttuurinen, sosiaalinen ja mentaalinen vaikutus sodanjälkeisessä Suomessa, kun kirkosta, armeijasta, yliopistosta ja kulttuurista tuli heidän työkenttänsä ja maailmansa, jossa he taas kerran toimivat korkeissa asemissa, poliittisena, taloudellisena ja intellektuaalisena eliittinä?" 

Menetetty lapsuus ei tuohon kysymykseen vastaa, mutta referoi Risto Alapuron tutkimuksen lopusta joitakin lukuja, joiden valossa voi sanoa ainakin sen, että vaikutusta oli: "- - vuonna 1968 Suomen evankelisluterilaisen kirkon yhdeksästä piispasta seitsemän oli entisiä AKS:läisiä." "Yrjö Vuorjoki, AKS:n entinen puheenjohtaja ja Itä-Karjalan sotilasesikunnan valistusosaston päällikkö, laski vuoden 1966 Kuka kukin on -teoksesta entisten AKS:läisten lukumäärän: 5 yliopistojen ja korkeakoulujen rehtoria, 104 professoria, 4 vuorineuvosta, 8 pääjohtajaa, lisäksi hallitusneuvoksia, ylijohtajia, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, korkeimman oikeuden jäseniä, hovioikeudenneuvoksia, esittelijäneuvoksia. Peräti kolmasosa miespuolisista professoreista oli entisiä AKS:läisiä. Kaikkiaan 550 eli kymmenesosa kaikista kirjassa esitellyistä henkilöistä tuli samasta taustasta." Numerot herättävät mielenkiinnon: tästä aiheesta olisi kiinnostavaa lukea lisää.

Suomi ei juurikaan ole käsitellyt vankileirihistoriaansa. Tätä puutetta Mikkolan teos paikkaa hyvin. Teoksesta välittyy paitsi vankien kokemuksia, myös paljon tietoa. Ja teoksesta välittyy kirjoittajansa ääni ja eetos. Siinä näkyy sukulaisuus Aleksijevitšin kanssa. 

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä - Elvi Sinervon elämä

 
Into 2018. 481 s.

Korona-kevät tuntui sopivalta ajankohdalta tarttua Jaana Torninoja-Latolan kirjoittamaan Elvi Sinervon elämäkertaan Yhä katselen pilviä. Sinervon tuotannosta minulle mieleenpainuvimpia ja vaikuttavimpia kokemuksia ovat olleet pienoisromaani Toveri, älä petä (1947) ja sadunomainen Viljami Vaihdokas (1946). Tuttu on myös kokoelma Oi lintu mustasiipi (kaksoiteoksesta Kellopoijut, 1950) ja blogiarkistoa tutkimalla paljastuu myös, että olen lukenut aiemmin toisenkin Sinervon elämäkerran, Kalevi Kalemaan kirjoittaman Elvi Sinervo - Vuorellenousijan (1989).

Yhä katselen pilviä kertoo Elvi Sinervon elämästä lapsuudesta vanhuuteen, ja teoksessa painottuvat 1930-, 1940- ja 1950-luku. Loppupuolellaan teos tekee näkyväksi myös Sinervon valtavan työn suomentajana: yhteensä Sinervo suomensi uransa aikana yli sata nimekettä, lähinnä ruotsista ja saksasta, mutta myös ainakin englannista.

Yhä katselen pilviä on paitsi elämäkerta, myös katsaus aikansa Suomeen. Muun muassa parisuhde- ja avioliittokulttuuri näyttäytyy teoksessa ei lopultakaan niin kovin erilaisena kuin nykyaikana: siinä missä aiemmin pitkät avioliitot olivat tyypillisempiä ja nykyään erotaan helpommin, teos näyttää, että ainakin taiteilijapiiressä sivusuhteet avioliitoissa olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Elvi Sinervon suuri rakkaus oli Mauri Ryömä, jonka kanssa Sinervo oli naimisissa, mutta suhde ei näyttäydy vain auvoisuutena. Sinervon sivusuhteista tunnetuin lienee runoilija Jarno Pennanen, mutta Sinervon kirjeiden kautta avataan myös niitä tunnetiloja, kun tunnetason kommunikaatio oman miehen kanssa ei toimi - niin tärkeä ja rakas kuin mies onkin.

Suomen historian kannalta elämäkerrassa on mielestäni kiinnostavinta sotahistorian avaaminen toisinajattelijoiden - joita pidettiin turvasäilöissä tai vankilassa - näkökulmasta. En myöskään muista tietäneeni juurikaan kuolemanrangaistuksen historiasta Suomessa - ehkä olin ajatellut, että sota-aikana ja rintamalla kuolemanrangaistusta saatettiin käyttää varsin harkitsemattomastikin, mutta että Suomessa on oikeasti ollut käytössä kuolemanrangaistus... siitä en muista kuulleeni. Näin kuitenkin oli: Sinervo sai pelätä vangitun miehensä kohtaloa (josko tälle langetettaisiin kuolemanrangaistus), ja elämäkerta tuo esiin muun muassa syksyllä 1943 toimeenpannun Martta Koskisen saaman kuolemanrangaistuksen, josta Sinervo on kirjoittanut runon "Laulu". Elämäkerran mukaan "Martasta tuli paitsi viimeinen Suomessa teloitettu nainen myös kommunistien marttyyri".

Politisoitunutta historiaa elämäkerrassa käydään läpi muun muassa rauhanliikkeen kannalta. Olen kyllä ollut tietoinen rauhanliikkeen ja vasemmistolaisuuden yhteydestä, mutta en aivan niin suoraviivaisesti, että rauhanliike oli alun perin Neuvostoliiton propagandatoimi - mistä kieltämättä herää orwellilaiset assosiaatiot kielellä vaikuttamiseen, "Sota on rauhaa", ja niin edelleen. Elämäkerran mukaan Neuvostoliiton johdolla järjestettiin Puolassa ensimmäinen suuri rauhankongressi vuonna 1948, johon Sinervo otti osaa Kiilan edustajana. Kyseinen kongressi "valitsi keskuudestaan yhteys- ja tiedotuskomitean, jonka tehtävänä oli valmistella maailman ensimmäisen rauhanvoimien kongressin koollekutsumista keväällä 1949. Valmistelu onnistui ja seuraavana keväänä Pariisissa pidettiin Maailman Rauhanpuolustajien kongressi - -. Pariisin kokouksen jälkeen perustettiin Suomen Rauhanpuolustajat - - ".

Jonkinlaisen psykohistorian kannalta elämäkerran kiinnostava punainen lanka on tarkastella ihmisen uskoa ideologiaan, uskon kokemia murtumia ja siitä seuranneita ajattelutavan muutoksia. Elämäkerta kuvaa Sinervon kasvua kommunistiksi, sokeaakin uskoa ja aatteen paloa kommunismia kohtaan, ja lopulta 1950-luvulta alkanutta epäilyä SKP:n ja Neuvostoliiton toimintaa kohtaan. Elämäkerran mukaan Sinervo elämänsä loppupuolella erosi puolueesta ja kritisoi niin puoluetta kuin Neuvostoliittoakin, mutta ei ilmeisesti koskaan luopunut siitä, mitä piti kommunismin aatteen ytimenä. Henkilökohtaista aatehistoriaansa Sinervo perkaa esimerkiksi 1960-luvulla ilmestyneessä kiilalaisten perustamassa Tilanne-nimisessä lehdessä, artikkelissaan "Nuorten todistajien sukupolvi", jota elämäkerta refeoi näin: "Hän suorastaan irvailee omilla naiiveilla käsityksillään ja yrityksillään selittää asiat parhain päin ja pohtii samalla laajemmin kysymystä, miten se kaikki oli mahdollista ja miten NKP:n puoluekoneisto manipuloi ihmistä uskomaan järjettömimpiäkin poliittisia käänteitä."

Elämäkerta tuo esiin niitä monenlaisia olosuhteita, joissa Sinervo kirjoitti. Pilvet-runokokoelma syntyi hänen valkilassaoloaikanaan ja siitä elämäkerta kertoo näin:

"Kokoelma syntyi vankilassa käsinkirjoitettuna kirjana. Elvi kokosi yksien kansien väliin vankila-aikana kirjoittamansa runot ja kirjaksi ne sitoi vankitoveri, joka siviilissä oli kirjansitoja. Elvi piirsi kansikuvan, jonka käsistään taitava toveri koruompeli kirjan kangaskannelle. Valmis kokoelma kiersi vankilassa kädestä käteen, ja kun kaikki halukkaat olivat saaneet lukea sen, lähetti Elvi kirjan [sisarelleen] Sylvi-Kyllikille talteen. Hän tajusi kirjan historiallisen arvo ja ainutlaatuisuuden eikä halunnut sen joutuvan vankilaviranomaisten käsiin ja sitä kautta mahdollisesti tuhottavaksi."

Elämäkerta sisältää jonkin verran Sinervon tuotannon analyysia ja tulkintaa. Sinervo sai jonkin verran vaikutteita ihailemaltaan Maksim Gorkilta. Viljami Vaihdokkaan Gorki-vaikutteista kerrotaan näin:

"Viljamin tärkein opettaja lapsuusvuosina on vanha kattilanpaikkuri, jonka hän sattumalta tapaa vaeltaessaan kotikaupunkinsa kujilla. Mies kertoo hänelle tarinan Dankosta, joka vaikuttaa poikaan syvästi. Elvi nappasi kyseisen tarinan romaaniinsa Maksim Gorkin novellista 'Izergiel-muori', jossa vanha nainen kertoo nuorelle miehelle ikivanhoja taruja, joista yksi on kertomus Dankosta. Danko on näkijä, jonka tehtävä on johdattaa ahdistuksessa elävä kansansa kohti valoa ja parempaa tulevaisuutta. Matka on kuitenkin täynnä vaaroja ja peloissaan ihmiset kapinoivat johdattajaansa vastaan. Lopulta Dankon on revittävä rinnastaan rakkauden tulta loistava sydän majakaksi vaaroissa vaeltaville, ja näin hän saa ihmiset turvaan. Dankolle itselleen teko tietää kuolemaa. Hän uhrautuu, jotta toiset saisivat elää. Tarinasta lumoutunut Viljami haluaa tietää, voiko Dankon kaltaisia ihmisiä olla olemassa. Kattilanpaikkurin mukaan niitä on ja ne löytyvät, jos Viljami vain osaa oikein silmin katsella ympärilleen."

Nyt, kirjoitettuani Torninoja-Latojan kirjoittamasta Sinervon elämäkerrasta, luin seitsemän vuotta sitten kirjoittamani bloggauksen Kalemaan kirjoittamasta elämäkerrasta. Teoksia - ja lukukokemustani - näyttää yhdistävän ainakin Pilvet-runokokoelman syntyprosessin kuvaaminen, jossa Kalemaa tosin korostaa eri seikkoja kuin Torninoja-Latoja.