Nufit 2020 @ Paasitorni, Helsinki

Helsingin Paasitornissa järjestetyn vuoden 2020 Nuorten filosofiatapahtuman teemana oli Aika. Kiinnostavaa teemaa lähestyttiin tapahtumassa monesta näkökulmasta. Kävin seuraamassa alustuksista pari ja myös hieman taideohjelmaa, jota en muista aiemmilta vuosilta mutta joka toi tapahtumaan lisää syvyyttä.

Parjantain myöhäisiltapäivän taideohjelmassa Juho Rissanen -salissa esiintti Rebekka Holi.

Holin kappaleet olivat omaelämäkerrallisia tarinoita, joissa oli oivalluksia, joihin on helppoa samastua. Holi on taitava äänenkäyttäjä ja kitaristi - aiemmin en ollut hänestä kuullut, mutta epäilen, että kuulemme hänestä vielä.

Perjantai-illan viimeisen alustuksen Juhlasalissa piti Maria Hämeen-Anttila aiheesta "Matematiikka, aika, intuitio". Alustuksessa käsiteltiin kiinnostavalla ja minulle uudella tavalla matematiikkaa tai pikemminkin erilaisia matemaattisia ajattelu- ja lähestymistapoja: peruskysymyksenä oli, onko matematiikka jokin "olemassa oleva asia", jonka ihminen on "vain löytänyt", vai heijasteleeko matematiikka itse asiassa ihmisen tapaa ajatella ja olla maailmassa. Hämeen-Anttila osasi puhua asiasta varmaankin niin kansantajuisesti kuin se on mahdollista, mikä teki alustuksen seuraamisesta ylipäätään mahdollista ainakin itselleni.

Hämeen-Anttila lähti liikkeelle Kantin filosofiasta ja siitä, kuinka aika ja tila ulottuvuuksina liittyvät ihmisyyteen ja ihmisen tapaan tulkita maailmaa, koska ihminen on ajallis-tilallinen olio. Matematiikassa aika liittyy aritmetiikkaan ja diskreettiin laskemiseen, tila puolestaan geometriaan, jota Hämeen-Anttila ei sen syvemmin keskittynyt tarkastelemaan. Alustuksessa käytiin myös ajatusleikki siitä, miten ihmisen rajallinen, ajallis-tilallinen oleminen vaikuttaa siihen, miten ihminen laskee; Hämeen-Anttila kehotti (jonkun tutkijan esimerkin mukaan) kuvittelemaan maailman, jossa olemmekin kaasuja - rajattomia, sekoittuvia, olemukseltamme täysin erilaisia kuin millaisia nyt olemassa olevassa todellisuudessa olemme. Olisiko tapamme laskea ja harjoittaa matematiikkaa aivan erilainen? Todennäköisesti. 

Lauantaiaamun ensimmäisen alustuksen piti Eeva Kolttola Nyyti ry:stä ja se käsitteli ylisuorittamista ja loppuunpalamista niin työelämässä kuin opiskelijankin näkökulmasta. Kolttolan alustuksessa ei tullut minulle juurikaan uutta sisältöä, mutta toisaalta alustus teki asiaansa näkyväksi. Kolttola myös esitteli erinäisiä sitaatteja uupumuskirjallisuudesta ja sitä kautta myös uusinta, eritoten kotimaista uupumuskirjallisuutta.

Nufitissa ollaan tyypillisesti suurten kysymysten äärellä ja niitä käsitellään monen tieteenalan näkökulmasta, mikä tekee tapahtumasta virkistävän ja uusia näkökulmia avaavan. Ensi vuoden Nufitia odotellessa!

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie - Gulagin jäljillä

Like 2019. 398 s.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie - Gulagin jäljillä on sekä matkakirja että historiankirja. Luiden tie tekee näkyväksi sitä, miten Vankileirien saaristo näkyy nyky-Venäjällä (jos osaa katsoa), miten Gulagin muistoon suhtaudutaan ja miten se läpäisee koko Venäjän.

Luiden tie lähtee liikkeelle Solovetskin luostarista ja siitä, että Gulag kyllä on näkyvillä, jos sitä osaa katsoa. Kirjan lukija johdatellaan katsomaan niinkin arkista ja jokapäivästä esinettä kuin 500 ruplan seteliä:

"Venäjän 500 ruplan setelin kääntöpuolella on maassa hyvin tunnetun Solovetskin luostarin kuva. Se kohoaa karunkauniilla kallioisella rannalla Vienanmeren ulapan avautuessa kupolien takana.
        Kun seteliä alettiin painaa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisen rahauudistuksen tultua voimaan, luostarin rahaan piirtänyt taiteilija otti mallia vanhasta valokuvasta ja hahmotteli Solovetskin kirkon ilman ristiä. Sellainen se olikin miltei koko neuvostoajan - mutta ei pelkästään valtion uskontokielteisen politiikan vuoksi, vaan myös siksi, että Solovetskin saari oli valjastettu osaksi Gulagia.
        Toisin sanoen taiteilija ei piirtänytkään seteliin kirkkoa vaan hahmotteli siihen vahingossa vankileirin! Erehdys huomattiin nopeasti, ja uusissa seteleissä kirkko sai ristinsä."

500 ruplan setelin Solovetskin luostarilla on siis nykyään risti. Konkreettisemmin "millä silmällä pitää katsoa, jotta voi nähdä" -ajatus tulee Luiden tiessä esiin esimerkiksi Kolymassa, Transportnyin kylän leirisairaalan ja hautausmaan luona:

"Ensi alkuun hautausmaasta muistuttaa ainoastaan aukio, jonka kasvusto on lyhyempää kuin ympärillä. Pian maassa erottuu matalia kumpuja ja heinikon lomasta tuskin erottuvia ristinnysiä. Ilma on täynnä surraavia paarmoja, niitä samoja 'turvonneita, inhottavia hyönteisiä, jotka muistuttavat pieniä lepakoita', kuten Jevgenia Ginzburg kirjoittaa muistelmissaan Kolymasta."

Jotkin toiset hautausmaat erottuvat selvemmin, kuten Intan laitamilla sijaitseva Vostotšnyin kylän hautausmaa: "Neuvostoaikana tyypilliset metalliset hautapaadet ovat ruostuneet ja kenottavat koivikossa auringonlaskun sävyttäminä kuin hajonneiden saunankiukaiden rivistöt. - - Oman onnensa nojaan jäänyt hautausmaa tuntuu kiteyttävän sen, miten Gulag muistetaan ja unohdetaan: kulumisena, ruosteena. Se ilmenee aukkona tarinassa." Noita "tarinan aukkoja" Ropponen ja Sutinen Luiden tiessä etsivät, ja myöskin kiinnostavalla tavalla löytävät.

Gulagin arkkitehtuuria on edelleenkin nähtävillä. Tällainen kohde on esimerkiksi Intan vesitorni, joka
"on yksi osoitus siitä, miten Gulag on sulautunut osaksi arkea. Torni on paikkakunnan ylpeys ja esiintyy jopa kaupungin vaakunassa. Vertailun vuoksi voidaan miettiä, voisiko saksalainen pikkukaupunki ylpeillä sillä, että keskitysleirivangit ovat rakentaneet sen ainoan nähtävyyden, ja laittaa sen vieläpä vaakunaan".

Mikä tulee esiin Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristossakin, sitä käsitellään myös Luiden tiessä, mutta hyvällä tavalla alleviivaavammin ja suorasanaisemmin, nykyajasta käsin ihmetellen ja oivaltaen: Gulag oli niin voimakkaasti yhteiskuntaa läpäisevä ilmiö, että se on läsnä lähes joka paikassa. Tätä Luiden tiessä avataan puhuttaessa Gulagin maantieteestä:

"Monet Venäjän liikenneyhteydet perustuvat vielä nykyäänkin niihin samoihin reitteihin, jotka rakennettiin vankileirien saariston tarpeisiin, usein vankityövoimalla. Yksittäisten kylien ja kaupunkien lisäksi useat Gulagia palvelleet laajemmat alueet nojaavat yhä siihen osaan historiaa, joskus myös ainoaan historiaan, joka niillä on.
        Gulagin maantiede on tosiasia vielä tänäkin päivänä.
        --
        Yllättävän moni venäläinen - - asuu siellä missä asuu nimenomaan Gulagin tai leirijärjestelmään kiinteästi liittyneiden pakkosiirtojen vuoksi. Gulag on edelleen osa venäläistä todellisuutta."

Ja sikäli kun Gulag on "osa venäläistä todellisuutta", se on myös hyvin arkista: "Gulagin mennyt ja nykyinen tavallisuus Siperiassa ja muilla vankileirialueilla saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta kehyksiinsä asetettuna se ei sitä ole. Jokapäiväisyys oli usein käytännön pakko. Vankeja ja leirejä oli yksinkertaisesti niin paljon, etteivät ne voineet olla näkymättä. - - Jos Gulag alussa häiritsikin kylän elämää, yleensä siihen totuttiin pian. Solženitsyn käyttää näistä paikkaunnista ilmaisua 'leirien lähimaailma' ja uskoo, että leirit myrkyttivät ne ja niiden kautta koko maan."

Luiden tie käsittelee myöskin Gulagin vankimielisairaalajärjestelmää: 

"Rankaisevan neuvostopsykiatrian uhrien määrä on edelleen arvoitus. Mielisairaaloissa oli heidän lisäkseen hoidossa myös aidosti sairaita. Tilastointia vaikeuttaa sekin, että osa tervejärkisistä sairastui henkisesti 'hoidon' vuoksi.
        - - Mielisairaalaverkosto ei kasvanut yhtä suureksi kuin Gulag, mutta sinne tuomittiinkin karkeasti ottaen vain se osuus väestöstä, joka olisi muuten pantu leireille poliittisista syistä. Psihuška oli leirien jatko-osa. Tarsisi kirjoittaa, ettei vankimielisairaalassa 'ollut sen paremmin potilaita kuin lääkäreitäkään, vaan vain vartijoita jotka valvoivat hankalia kansalaisia.'"

Luiden tie ristivalottaa kiinnostavalla tavalla Gulagin muistamista ja muistelemista. Länsimainen mielikuva historian kauhujen muistamisen kulttuurista tuntuu tukevan sitä, että tyypillisesti ajatellaan Saksan käsitelleen historiansa kauhut oikeaoppisella tavalla siinä missä Venäjän ajatellaan harrastaneen vaikenemisen kulttuuria. Luiden tie osoittaa, että asia ei ole aivan näin yksioikoinen.

Ruohonjuuritasolla muistamista ja muistelemista tuntuu olevan paljonkin:

"Poliittisen sorron ja vankileirien muistaminen jäi 1990-luvun taitteessa - - väliaikaisuuden tilaan - - . Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että muistopatsaiden jalustat valettiin, mutta itse patsaat jäivät valtaosin pystyttämättä. Toisin sanoen leirimenneisyys tuotiin esiin ja sitä käsiteltiin laajasti, mutta siitä ei jäänyt pysyvää merkkiä tulevaisuuteen.
        Neuvostoliiton raunioilla sadat tai jopa tuhannet ihmiset ja paikallistahot pystyttivät Gulag-muistomerkkejä ympäri maan. Muistaminen jäi taas yksityisten harteille. Näitä monumentteja on valtavasti, joidenkin laskujen mukaan yli tuhat, ja yhdessä ne voivat tuoda esiin vankileirien saariston poskettoman mittakaavan. Liian harva kuitenkin tietää niistä ja usein ne sijaitsevat syrjässä. Onkin kohtalon ironiaa, että kerran tuntemattoman vankileirien saariston tilalle on nyt noussut tuntematon muistomerkkien saaristo."

Virallinenkin Venäjä harjoittaa muistamisen kulttuuria:

"Ongelma ei niinkään tunnu olevan siinä, etteikö asia [Gulag] olisi esillä, vaan siinä, että Venäjä on jakautunut menneisyyden muistamisessa. Ne, jotka suhtautuvat kriittisesti neuvostohistoriaan, tietävät poliittisesta sorrosta ja Gulagista paljon, kun taas ne, jotka pitävät neuvostoaikaa myönteisenä ja muistelevat Stalinia lämmöllä, eivät yleensä lue Novaja Gazetaa [, jossa on ilmestynyt esimerkiksi osio 'Totuus Gulagista'].
        - - 
        Vuonna 2017 monumentti nimeltä 'Surun seinä' pystytettiin Moskovan keskustaa kiertävän niin sanotun puutarhakehätien varteen. Se on vihdoin ensimmäinen valtiollinen muistomerkki neuvostosorrolle ja Gulagille. Muistomerkin avajaisissa oli mukana myös presidentti Putin. Eräät toisinajattelijat ovat kuitenkin pitäneet patsasta yrityksenä valkopestä historiaa."

Muistaminen ei ole yksioikoista, ja yhtä lailla kuin historian kirjoittaminen on vallankäyttöä ja valikointia, niin on toki muistaminenkin. Gulagin museoimiseen Luiden tie antaa varsin ällistyttävänkin kurkistusikkunan:

"Entisen Gulag-kaupungin Vorkutan kaupunginjohtaja kaavaili 2010-luvun taitteessa paikalliseksi vetonaulaksi 'Gulag-puistoa'. Kyseessä olisi ollut jonkinlainen realistinen vankileirisimulaattori, jonka avulla pohjolaan oli määrä houkutella niin venäläisiä kuin ulkomaalaisiakin turisteja. 
        - -
        Sorron ja Gulagin teemoista tuotetaan myös populaarikulttuuria. Venäjällä on muun muassa esitetty tosi-tv-sarjaa, jossa kuvataan vainojen erottamien sukulaisten etsintää ja jälleennäkemistä.
        - - 
        Moskovan valtiollinen Gulag-museo on keskeinen toimija sorron ja sen uhrien muiston säilyttäjänä. Julkisena laitoksena se myös nostaa leirit suuren yleisön ja Venäjällä vierailevien näkyville. - - Toisinajattelija ja historoitsija Anton Antonov-Ovsejenko perusti museon 2000-luvun alussa Moskovan keskustaan - -. Museo avautui vuonna 2004, mutta se oli kovin pieni. Myöhemmin se sai rahoitusta Venäjän kulttuuriministeriöltä ja muutti isompaan rakennukseen. Uudistettu Gulag-museo avattiin vuonna 2015."