Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Kansallisteatteriin ohjaama näytelmä Neljäs tie on dokumenttiteatteria, joka käy läpi Suomen taloushistorian suurimmat tunaroinnit lähes sadan vuoden ajalta. Näytelmä alkaa sisällissodasta ja päättyy Euroopan tämänhetkiseen talouskriisiin. Näkökulma on läpeensä kriittinen ja paljastaa sen, kuinka vähän Suomen kannalta tärkeitä päätöksiä taustoineen lopulta on mediassa tuotu esiin ja kuinka hämärällä jargonilla vallanpitäjät puhuvat, jotta päätösten todelliset merkitykset ja seuraukset jäisivät hämärän peittoon.
Pahuuden ytimenä tavallisen ihmisen ja humaaniuden kannalta näytetään pankkitoiminta ja todellisuudesta täysin irrallaan toimiva finanssimaailma, jolle valtiot näyttävät antaneen täydelliset takaukset, jotka lopulta realisoituvat tavallisten ihmisten, veronmaksajien maksettavaksi.
Näytelmän alkutilanne on lohduton ja vähintään yhtä lohduttomana näyttäytyy nykyhetki, johon näytelmä päättyy. Järjen ääntä ja ihmisyyttä puolustaneet poliitikot vaiennetaan kautta linjan, kabinettimiehitys runnoo haluamansa laiset päätökset tietämättömillä, pelokkailla ja omaa vaalimenestystään ajattelevilla poliitikoilla läpi aivan kuten haluaa.
Mutta onko tämä lopultakaan kenenkään etu, edes valtaapitävän luokan tai rahahuolettomien superrikkaiden?
Näytelmän esittämät luvut ovat kylmääviä. Euroopan 500-miljoonaisesta väestöstä 120 miljoonaa on köyhiä, mistä syystä Punainen risti on julistanut Euroopan kriisimantereeksi. Kuinka moni eurooppalainen on tästä tietoinen?
Kansallisteatterin sivuilla näytelmää luonnehditaan "musiikkipitoiseksi dokumenttiteatterin, draaman ja satiirin yhdistelmäksi" ja "kuvia kumartelemattomaksi komediaksi". Musiikkia näytelmässä käytetäänkin oivaltavasti, ei vain taustana tai lisänä vaan juonta eteenpäin vievänä elementtinä - esimerkiksi Scorpionsin kappale Wind of Change on eittämättä näytelmän kohokohtia. Varsinainen komediallisuus tässä yli kolmetuntisessa järkäleessä tosin on marginaalista. Henkilöhahmot toki ovat äärimmilleen imitoituja karikatyyrejä ja tapahtumat itsessään näytetään satiirisessa valossa, mutta varsinaisia naurunpyrskähdyksiä Neljäs tie herättää huomattavasti niukemmin kuin esimerkiksi Ryhmäteatterin Eduskunta II, joka nauratti yleisön kyynelten partaalle kadottamatta silti dokumentaarisuuttaan tai kriittisyyttään.
Kansallisteatterin Neljännen tien kuvaama aihekin tosin on vaativa - miten herättää katsojien mielenkiinto taloushistoriaa ja -politiikkaa kohtaan ja samalla kattaa sadan vuoden aikajänne, onnistua poimimaan aiheen kannalta olennaiset tapahtumat? Neljäs tie onnistuu tässä kuitenkin hyvin. Ensimmäinen puoliaika tuntuu osin pitkältä, mutta toisella puoliajalla hyvän pohjustuksen päälle on helppo rakentaa enemmän toimintaa.
Neljäs tie saa ajattelemaan ja samalla myös ahdistumaan. Mitä vaihtoehtoja tavalliselle ihmiselle jää? Vaikuttaa siltä, että edes poliitikot eivät kykene vaikuttamaan asioihin vaan heidänkin kätensä (tai silmänsä) ovat sidotut - niin mitä sitten keskinkertainen pikkutavis voi edes omassa elämässään tehdä selviytyäkseen? Äänestämiseenkin näytelmä ottaa masentavan kannan - "kyllähän sä voit mielipiteesi kertoa, mutta ei kannata olettaa, että se johtaisi mihinkään". Toisaalta yhteiskunnasta ja markkinataloudesta ei oikein voi irtautuakaan, protestoida olemalla olematta mukana.
Näytelmän tarjoaman visio tulevaisuudesta on pelottavan lähellä erilaisia dystopioita, kuten esimerkiksi Ahmad Khalid Tawfiqin romaanin Utopia tarjoamaa tulevaisuuskuvaa. Neljäs tie on ehdottoman suositeltavaa katsottavaa kaikille kriittisistä näkökulmista kiinnostuneille.
Alussa oli suo, kuokka ja Jussi - ja niin näyttää olevan lopussakin. Onko näytelmän pohjimmainen viesti, että ihminen voi olla vastuussa vain itsestään? Euroopan unioni oli hyvä yritys yhteisöllisyydestä yli rajojen, mutta muuttui Baabelin torniksi, joka ei voi kuin romahtaa mahdottomuuteensa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti