sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Pelon maantiede @ Teatteri Avoimet Ovet, Helsinki



Essi Räisäsen ohjaama Pelon maantiede on näytelmä, joka saa ajattelemaan - tosin osin tuntuu siltä, että ajatukset ovat vaikeasti sanallistettavissa, joten ehkä osuvampaa olisi sanoa, että kyseessä on näytelmä, joka saa tuntemaan.

Pelon maantiede on alun perin Anja Kaurasen vuonna 1995 kirjoittama romaani. Olen lukenut sen kahdesti, ensimmäisen kerran teininä ja toisen opiskelijana. Teininä luin romaanin lähinnä tytön kasvukertomuksena, toisella lukukerralla (ääri)feminismi nousi luennan keskiöön, jopa ärsyttävyyteen asti.

Pelon maantieteen päähenkilö on Oili (näytelmässä Kati Outinen), joka elää lapsuutensa Kalliossa, opiskelee hammaslääkäriksi, perustaa perheen - ja koko elämänsä kokee ulkopuolisuutta, irrallisuutta, yksinäisyyttä. Hän näkee ilmoitustaululla Keskiyön instituutin ilmoituksen ja menee mukaan kokoontumiseen. Tällaiseen kokoontumiseen näytelmän katsojakin kutsutaan mukaan.

Keskiyön instituutti on miesten taholta vääryyttä ja väkivaltaa kokeneiden naisten keskittymä. Keskiyön instituutin kokoontumisissa "kenenkään ei tarvitse pelätä mitään". Pelko kohdataan, koetaan, siirrytään sen toiselle puolelle. Emansipaatio käsitetään äärimmäisenä. Keskiyön instituutin naiset antavat miehille sen, mitä he ovat miehiltä saaneet.

Näytelmäversio motivoi koston hienosti. Yleisölle kerrotaan naisten kohtaloita ja kokemuksia. Erilaisia naisten kokemia tilanteita dramatisoidaan. Musiikki on olennainen osa näytelmää ja toimii siinä uskomattoman hienosti. Laulut luovat tunnelmaa vahvasti eikä musiikki tunnu lainkaan päälleliimatulta, kuten toisinaan näytelmissä käy. Kokonaisuus on vahva ja mukaansa kutsuva.

Näyttelijät hyödyntävät koko salia, mihin katsoja totutetaan alusta saakka. Näytelmän edetessä ainakin oma vaivautuneisuuteni (mitä, taasko otetaan kontaktia, pitäisikö tässä reagoida jollakin odotetulla tavalla?) väheni.

Jokainen näyttelijä tekee upean roolitulkinnan. Varsinkin Maarun roolin näyttelijä on saanut hahmoonsa sellaisen intensitettin, että hahmon olemus jäi vaivaamaan itseäni niin paljon, että näin hänestä unia koko seuraavan yön.

Kohtauksesta toiseen siirrytään vaivattomasti, näytelmä toimii kerrassaan hienosti. Näytelmässä ei ole väliaikaa, mikä on onnistunut ratkaisu.

Hieno, koskettava tulkinta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti