Eduskunta II @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Eduskunta II on jatkoa Ryhmäteatterin keväällä 2011 ensi-iltansa saaneelle samannimiselle näytelmälle. Näytelmä edustaa dokumentaarista teatteria - osa repliikeistä on poimittu suoraan eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista tai esimerkiksi televisioiduista seminaareista. Esitys hyödyntää kerronnassaan myös videotekniikkaa: henkilöhahmot ovat menneet poliittisiin tilaisuuksiin tapaamaan todellisia ihmisiä, tapaamiset on nauhoitettu ja esitetään osana näytelmää. Näyttelijät näyttelevät poliitikkoja ja talouselämän vaikuttajia, yhtenä henkilöhahmona on myös näytelmän ohjaaja Susanna Kuparinen, jonka tekemää taustatyötä tuodaan esille itseironisessa valossa.

Kyseessä on "satiiri veljeskuntien Suomesta" ja näytelmässä Suomi näytetään maana, jossa todellista vaikutusvaltaa eivät käytä poliitikot - hallitus ja eduskunta - vaan korporaatiot, yristysjohtajat ja hyvä veli -verkostot. Kohtauksissa nostetaan esiin poliittisia skandaaleja, eniten yksittäistä huomiota saa Finnair epämääräisine asuntokauppoineen ja veroparatiisiyhtiöineen. Keskiössä ovat eläkevakuutusyritykset ja niiden vallankäyttö, joka ei todellakaan noudattele avoimuuden periaatteita. Tietoa on vaikeaa saada.

Aihepiiri on teoreettinen ja monimutkainen, joten kyseessä on todellakin "aikuisten näytelmä". Ohjaaja Kuparinen onnistuu välittämään näytelmällään ehkäpä mahdollisen selkeän kuvan tapahtumista. Kertojanääni avaa käsitteitä ja taustoja katsojille, mikä on toimiva ratkaisu. Ensimmäinen puoliaika on varsin nopeatempoista revittelyä, toisella puoliajalla syvennytään Finnairin kauppoihin, sopimuksiin ja maineeseen. Ratkaisu on sikäli epätyypillinen, että toisella puoliajalla tapahtumien odottaisi kiihtyvän, mutta tässä näytelmässä ratkaisu jokseenkin toimii. Finnairin monimutkaisten yhteyksien edes jonkinlaiseksi ymmärtämiseksi onkin hyvä laatia selkeyteen pyrkivä rautalankamalli.

Näytelmän koomisinta antia ovat karrikoidut henkilöhahmot. Muun muassa poliitikkojen maneereja tuodaan esille erittäin osuvasti: Urpilainen, Hyssälä, Hautala, Kauppi, Zyskowicz, Pekkarinen, Ihalainen, Häkämies - mitä mimiikkaa! Näyttelijätyö on kerrassaan nautittavaa katsottavaa. Myös apulaiskapunginjohtajan esiintymis- ja puhetapa sekä toimittajan olemus ja ruumiinkieli tuovat nasevasti esille kyseisiin ryhmiin liittyviä stereotypioita.

Kysymys, joka minua eniten jäi näytelmän katsomisen jälkeen pohdituttamaan, on se, että onko valehteleminen lopulta noin helppoa? Pokkaahan se toki vaatii, mutta tiedon salaaminen ja muistamattomuus vaikuttavat olevan ihan relevantteja toimintatapoja oman edun tavoittelussa. Kansan tai suuren yleisön edessä ryvettymisellä ei tunnu olevan mitään merkitystä - lööpit huutavat tietyn aikaa, mutta jos asiat ovat tarpeeksi monimutkaisia ja kätkettyjä, ei tavallinen ihminen niitä kauaa muista. Pahinta, mitä hyvä veli -verkostoon kuuluvalle rikkaalle, vaikutusvaltaiselle, keski-ikäiselle ylipainoiselle heteromiehelle voi tapahtua, tuntuu olevan maineen tai kasvojen menettäminen vertaistensa joukossa ja sikäli hylätyksi tuleminen. Esimerkkitapaukseksi edellä mainitusta näytelmä nostaa Matti Vuorian, joka vaihtoi Fortumista Varmaan: vaikka hän Varman toimitusjohtajana ansaitsikin paljon, hänen seuraajansa Fortumissa ansaitsi moninkertaisesti häneen nähden. Mikä moka!