Lyhyesti: Komedia on vaikea laji. Fingerpori ei ole "hulvaton", vaikka Hesarin kriitikko niin väittääkin. Hetkensä sillä kuitenkin on.
Ote on katkelmallinen, mikä on ratkaisuna onnistuneempi kuin se, että näytelmään olisi koetettu rakentaa jokin juoni. Jotkin hahmoista ovat yllättäviä ja siksi hauskoja - esimerkiksi alkupuolella nopean sisääntulon ja poistumisen tekevä Susi Devil (Taisto Reimaluoto) tai Kylli-tätiä korvaamaan saatu läänintaiteilija Kalervo Palsa (Ilkka Heiskanen). Hahmoista onnistunein on lavalla moneen otteeseen nähtävä nuorisopastori Heppu Jaakonmäki (Reino Nordin), osuvaa teiniangstia puolestaan edustaa Fingerporin saatananpalvojien orkesteri (Teemu Aromaa, Mari Lehtonen, Mari Turunen). Näyttelijät vaihtavat hahmosta toiseen nopeasti, mikä toimii esityksessä hyvin.
Jotkin vitsit puolestaan ovat liian tuttuja naurattaakseen tosissaan, osa taas on liian pitkiä, kuten savolainen teatteriesitys Orwellin dystopiasta Vuonna 1984. Kaikki hahmot eivät naurata - Jeesuksen osaksi jää kokouskritiikki, Wagnerin puolestaan sama kuin sarjakuvassa; sarjakuvassa Wagner oli eksynyt väärään strippiin, näytelmässä väärään näytelmään, kun samanaikaisesti Pasilassa pyörii Sian morsian (siis Viivi ja Wagner -näytelmä) - muutoin Wagnerin elehdintä ei auennut ainakaan minulle.
Fingerporin huumori perustuu paljolti huonoihin vitseihin, jotka joskus naurattavat ja joskus eivät. Näytelmän kohtalo on sama, paitsi ehkä efekti jollain lailla kertautuu, sillä kohtaukset ovat lyhyitä sketsejä ja osin näytteleminen ja vitsien laatu (esimerkiksi amerikkalainen meedio Lisa Williams) muistuttaa koulunäytelmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti