Työryhmä Mekaanisen joutsenen nukketeatteriesityksestä Sukupuuttoparatiisi oli kiinnostava kritiikki Helsingin Sanomissa, ja kun kävi ilmi, että esitystä pääsi katsomaan striimauksena, oli aika ensimmäisen korona-ajan teatterikokemuksen.
Edellisestä teatterikäynnistä olikin aika lailla vuosi, joten näytelmänälkä on päässyt syntymään.
Sukupuuttoparatiisi käsittelee lapsettomuutta valintana - ja samalla luonnollisesti myös sen vaihtoehtoa, lasten saamista. Päähenkilö Eeva on keski-ikäinen nainen, joka on korkeasti koulutettu tutkija, joka tutkii Itämerta. Työyhteisöön kuuluu muitakin naisia, joiden kautta valotetaan erilaisia elämänvalintoja perhe-elämän suhteen. Sukupuuttoparatiisi herkuttelee erilaisten stereotypioiden ristiinvalotuksella aiheestaan, mutta lopulta oli hankala hahmottaa, mikä näytelmän sanoma oli. Jokainen tekee valintoja, ja se on tosi ok? Jos näin, niin hiukan latteaksi jäi. Tai sitten missasin jotain olennaista.
Joku kulttuuribloggari toi esiin sosiaalisessa mediassa sen, kuinka toisten sieluntyö (näytelmä) latistuu joksikin aivan liian arkiseksi, kun sitä katsoo tietokoneen näytöltä striiminä ja näytön vieressä tursuavat tiskit - tai mitä se kotitodellisuus sitten kenelläkin on. Me olimme järjestäneet teatteri-illan, mutta itsekin jäin miettimään striimaamisen eri puolia. Ensinnäkin: olen todella iloinen, että nyt kun kulttuurin äärelle ei minnekään pääse, esityksiä kuitenkin on ja niiden striimauksia tarjotaan. Sukupuuttoparatiisin striimaus oli myös teknisesti varsin hyvin onnistunut. Mutta - sitten tulee mutta.
Teatterikokemuksella ja tv-ruudusta katsottavalla audiovisuaalisella materiaalilla on olennaiset eronsa. Elokuvat ja tv-sarjat on tehty audiovisuaalisiksi tuotteiksi, ja ruudulta katsottu teatteri on lopulta - videoitua teatteria. Kokonaisvaltaisuus katoaa striimissä. Sukupuuttoparatiisissakin oli hienon näköinen merellinen ääni- ja valomaailma, mutta tv-ruudussa taustakohina vaikeutti puheen kuulemista niin paljon, että ajoittain kaipasin tekstityksiä, ja valaistuksen puolesta kokonaisuus näytti usein lähinnä hämärältä. Teatterin lavalla toimivat lavastueslementit ja liikehdintäkään eivät välity samalla tavoin tv:n kautta.
Koetan ajatella, että tämän on nyt tämän hetken sovellus teatterista - parasta, mitä nyt voidaan tehdä ja mitä me voimme saada. Ja arvostan sitä, että tekijöitä vielä on. Ehkä striimauskokemukset saavat meidät myös arvostamaan livetapahtumia aivan uudella tavalla. Toivottavasti pääsisi taas ihan oikeaan teatteriin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti