maanantai 30. huhtikuuta 2012

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Atena 2010, 167 s.

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on omaelämäkerrallinen teos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöistä, enemmän masennuksesta kuin hypomaniasta, ajatuksista, jotka eivät jätä rauhaan, äänistä, jotka kielloista välittämättä jatkavat keskusteluaan lukuisista aiheista lomittain, samanaikaisesti, loputtomasti. Nykydiskurssissa hieman poikkeuksellisen näkökulman esiin tuominen: kyseessä on sairaus, johon lääkkeet voivat auttaa.

Teos rakentuu temaattisista luvuista, jotka käsittelevät sairautta ja elämää sairauden kannalta eri näkökulmista. Heberlein on teologian tohtori ja etiikan tutkija, mikä näkyy lukuisina viittauksina tekstissä. Viittaukset tuovat pohdintaan syvyyttä ja universaaliutta, eivät missään nimessä esitelmöivyyttä.

Ensimmäinen luku on nimeltään "Odotushuone", ja se kuvaa St. Larsin sairaalan odotushuonetta, joka merkitsee kertojalle turvan tilaa, paikkaa, jonne mennä, kun ei enää itse riitä itselleen huolenpitäjäksi ja rajojen asettajaksi, ja samalla äärimmäisen tasa-arvon paikkaa.

Ann Heberlein kirjoittaa paljon myös Jumalasta, ja mielestäni yhtä paljon kuin kirja kuvittaa kaksisuuntaista mielialahäriötä sairastavan ihmisen sisäistä maailmaa, se kertoo myös merkitystä etsivästä ihmisestä ja sielun kaipuusta Jumalan luo - Jumala ei vain vastaa, ei ole aina saatavilla, suorastaan hylkää etsijän. Näistä ominaisuuksista johtuen Heberlein on varma, että Jumala on mies. Miehet ovat samanlaisia.

Tällaisessa tunnustuskirjallisuudessa on jotain hyvin viehättävää. Viehättävyys ei ole tirkistelynhalun tyydyttämistä eikä selity myöskään self help -funktiolla. Ehkä viehättävää on vaikutelma paljaan ihmisyyden esilläolosta. Haberlein paljastaa (kirjoitetusta) itsestään haavoittuvaisuuden, lapsellisuuden, ahdistuneisuuden, syyttelyn, kaipuun, riittämättömyyden... ja siten, että kirjoitettu minä näyttäytyy sekä ylennettynä että alennettuna suhteessa muihin. Ja näistä oletuslähtökohdista minua kiinnostaa lukea myös Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. Ainakin ensimmäinen osa. Mitä se kertoo inhimillisyydestä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti