Tietäväinen kertoi tehneensä teosta viisi vuotta, ja tapahtumat voisivat realistisesti sijoittua 2000-luvun alkuun. Hän tutustui siirtolaisuuteen Espanjassa ja Marokossa Marko Juntusen kanssa (Juntunen on väitellyt tohtoriksi Marokon ja Espanjan välisestä laittomasta siirtolaisuudesta - ei siis ihan amatööriopas). He tapasivat paperittomia siirtolaisia ja kuuntelivat heidän tarinoitaan Espanjan Almeriassa. Matkalta syntyi myös kuvareportaasi Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen. Vaikka kuvareportaasin ilmestymisestä on aikaa, mieleen muistui elävästi ankeat kasvihuonekuvat kuin myös mielikuvat espanjalaisten tomaattien ja kurkkujen eettisyydestä... Inhottava Tietäväisen kertoma yksityiskohta oli se, mitä tehdään paperittomuudesta Espanjassa kiinni jääneille, heille, joita ei myöskään voida "palauttaa" minnekään, koska palautusosoitteesta ei ole selkoa: heidät toimitetaan Almeriaan...
Marokon puolella Tietäväinen ja Juntunen kohtasivat köyhien ja tulevaisuudentoivottomien alueiden nuoria miehiä, joille laittomasti veneellä Eurooppaan yrittäminen näyttäytyi suorastaan miehuuskokeena - joka ei sitä yritä, ei ole mies tai mikään. Veneen käyttäminen on myös seikka, joka sijoittaa tarinan nimenomaan 2000-luvun alkuun. Nykyään Tietäväisen mukaan Euroopan ympärille on rakennettu korkeammat muurit, eikä veneily enää kannata, vaan on keskitytty laittomien asiakirjojen laatimiseen. Näkymättömät kädet -teoksessa dokumentin ja fiktion suhde on noin 50/50.
Olen aika lailla sarjakuvaneitsyt. Olen vierastanut sarjakuvaa suunnilleen yhtä paljon kuin fantasiaa - viime keväänä ryhdistäydyin fantasian suhteen sen verran, että luin Potterit, joita tosifantastikot eivät ehkä edes pidä fantasiana. Yllätyin positiivisesti. Sarjakuvatuntemukseni rajoittuu lähinnä Aku Ankkaan ja Kirkko&Kaupunki-lehden sekä entisiin älyttömiin että nykyisiin Ville Rannan yksikuvaisiin näkemyksiin maailmasta sekä Fingerporiin ja Wullmorganthaleriin - varsin pintaraapaisutasolla siis liikutaan. Olen kuitenkin tuntenut varovaista kiinnostusta "oikeaa" sarjakuvaa kohtaan, eikä siihen tutustumisessa huonoin aloitus varmastikaan ole F-voittaja.
Iltaman toinen osio oli Petri Koikkalaisen vetämä sarjakuvapaja, joka oli kohdennettu mainiosti minunkin lisäkseni neitseelliseltä vaikuttavalle yleisölle. Koikkalainen havainnollisti hienosti tekemisen kautta sarjakuvan ehtoja ja ilmaisukeinoja sekä oli muutoinkin piristävä ja mukaansatempaava esiintyjä, joka ei kuitenkaan millään lailla kosiskellut yleisöä tai kehunut ihmisten olematonta osaamista. Oli hauskaa päästä pitkästä aikaa nauramaan sekä itselle että muille! Tällainen työpaja piristäisi kummasti päivää jos toistakin - Koikkalainen järjestää työpajoja Sarjakuvakeskuksen kautta, mistä pajoja on mahdollista tilata myös muualle. Kannattaa pitää mielessä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti