"Olen aina tiennyt että minulla on enemmän ystäviä kuolleiden kuin elävien parissa."
Like 2005. 130 s.
Leena Rantasen kirjeromaani Kirjeitä jonnekin sisältää 47 kirjettä kuolleille, joista osa on historiallisia henkilöitä ja osa kirjoittajan henkilökohtaisen elämän kannalta olennaisia persoonia. Takakanteen on nostettu motoksi seuraavat lauseet: "Jos kerran kuollut kirjoittaa minulle, voin minäkin kirjoittaa kuolleille. Yhtäkkiä minun tekee mieleni puhua ties kuinka monelle muullekin jota ei enää ole." Kirjeromaanin lähtökohtana on postipaketti, jonka kirjailija on saanut: paketillinen alun perin lähettämättömiä kirjeitä henkilöltä, joka nyt on jo kuollut. Nuo kirjeet avaavat kirjailijassa uuden näkökulman elämään ja kuolemaan tai rajallisuuteen ylipäätään, ja niin hän alkaa itse kirjoittaa tärkeille kuolleilleen.
Kuolleille kirjoitetuissa kirjeissä paljastuu paljon myös kirjoittajasta itsestään, ja parhaimmillaan kirjeet ovat silloin, kun ne sisältävät syvällisiä, jollain lailla universaaleja havaintoja elämästä. Monessa kirjeessä on jotain aforistista, mutta koskettavin on mielestäni Marina Tsvetajevalle osoitettu kirje (eikä ehkä vähiten siksi, että pidän paljon Tsvetajevan runoista). Tuossa kirjeessä kirjoittaja avaa omaa runojen lukemisen kokemustaan myrksyisenä jouluyönä ja kuvailee Tsvetajevan elämää myrskynä: ankaraa arkea, rahattomuutta, nälkää ja Stalinin vainoihin joutunutta perhettä sekä lopulta itsemurhaa.
Kohtalollisin kuva tulee kuitenkin kirjeen lopussa, yhdistävänä lankana kirjoittajan ja Tsvetajevan välille: "Kun tuuli vihdoin asettui ja aurinko tuli hetkeksi, olisin mennyt kanssasi puistooni jonka saatat tunteakin Pariisin ajaltasi, olisin lukenut sinua keisaripuiden alla. Mutta kaikki puistot oli suljettu viikoiksi ja kuukausiksi tuon myllerryksen jälkeen. Aidan takana minua odotti lohduton näky: neljä valtaisaa keisaripuuta makasi maassa, tyvestä poikki! Kuin perhe! Siinä aidan takaa katsoessani minusta tuntui kuin olisin todella tavoittanut sinut." Tällaiset hetket, joissa aika ja etäisyys tuntuvat kumoutuvan, ovat merkityksellisiä. Jonkinlaisia ymmärryken hetkiä. Jotka jäävät mieleen.
Kirjeitä jonnekin on varsin lohdullista luettavaa kuoleman äärellä. Käsitys ajasta muistuttaa sitä, jonka Marcel Merleau-Ponty esittelee teoksessaan Phénoménologie de la perception (1945); että ei ole mennyttä tai tulevaa, on vain tämä hetki, johon mennyt ulottuu ja johon tuleva romahtaa. Toisaalta Rantasen kirja edustaa sitä käsitystä, että kuolleet elävät meissä ja muistoissamme - ja toisaalta siellä Taivaassa, jonne enkeliposteljooni kirjeet kiikuttaa. Ja jälkimmäisessä minusta tärkein havainto on se, että me tarvitsemme kuolleitamme. Että elämä ei ole vain elävien välistä kommunikaatiota, vaan on kyse laajemmasta ilmiöstä, millaiseksi ikinä kuoleman sitten käsitämmekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti