Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

"Ennen kuin minä ja sotamieli ammumme toisemme, yritän tapani mukaan vähän keventää tunnelmaa."

Gummerus 2012. Suom. Antti Autio. Alkuteos The Quantum Thief, 2010. 440 s.

Hannu Rajaniemen romaani Kvanttivaras on varmaan scifeintä, mitä olen ikinä lukenut. Rajaniemi on rakentanut täysin omaehtoisen maailman, jota ei - onneksi - lainkaan selitellä. Tämä tuntuu aluksi vaikealta: lukijan eteen vyörytetään liuta käsitteitä, joilla kuvataan fiktiivistä todellisuutta, ja mukaan on vain päästävä. Mutta se kannattaa: Kvanttivaras on mukaansatempaavaa kerrontaa, jonka intensiteetti on huima.

Pääosaa romaanissa edustaa nimihenkilö, Varas. Lähtöasetelmassa Varas on dilemmavankilassa: lasiseinäisessä valtavassa rakennelmassa, joka koostuu silmiinkantamattomasta määrästä sellejä. Kullakin vangilla on kädessään ase: enää pitää päättää, kenet naapuriselliläisen aikoo päihittää ja millä keinoin - ketä kohti laukaista aseensa. Jos kuolee itse, herää pian henkiin. Peli jatkuu ikuisesti. Jollei tapahdu jotain yllättävää.

Vastaavankaltaisia ajatusleikkejä Kvanttivaras on pullollaan. Todellisuus on jotain aivan muuta kuin meidän tuntemamme todellisuus, mutta vähitellen sen logiikasta kuoriutuu esiin johdonmukaisuuksia ja ymmärrettävyyksiä. Romaanin juoni noudattelee dekkaria: Varkaan on selvitettävä mysteeri, ja mysteerin selvittämisen matkalle lukija kutsutaan mukaan.

Mietin pitkään, mille romaanin kerronnan intensiteetti ja vetävyys oikein rakentuvat, kunnes puolivälin ylitettyäni vihdoin oivalsin sen ytimen: romaani on kirjoitettu draamallisessa preesensissä.

Scifille tyypillisesti Kvanttivaraskin käsittelee suuria, olemassaoloon ja ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä. Pohjimmiltaan kyseessä on orwellilainen tarina Vuonna 1984 -klassikon hengessä, mutta tämä ulottuvuus Kvanttivarkaasta kuoriutuu esiin varsin verkkaisesti. Keskeinen teema on muistaminen ja unohtaminen.

Suurin osa romaanin tapahtumista sijoituu marsilaiseen kaupunkiin imeltä Oubliette, joka on jatkuvan muutoksen kaupunki - kaupunki on rakennettu jatkuvasti siirtyvien robottilaattojen päälle ja se muuttaa alati muotoaan. Kaupungin asukkaat näyttävät elävän halutessaan täysin yksityistä elämää, jota varjellaan muun muassa gevulotin yksityisasetusten ja jaettavien yhteismuistojen avulla. Muistin, muistamisen ja unohtamisen tematiikan kautta päästään romaanin esittämän suurimman kysymyksen äärelle: mitä on vapaus ja mitä on vankila - ja erottaako niitä jokin?

Elämä ja kuolema on eri tavoin suhteellista kuin meidän todellisuudessamme: "Paikkana on Mars kaksikymmentä vuotta sitten. Olen loputtoman uupunut, sillä harteitani painaa vuosisatojen taakka. Tuona aikana olen muuttanut identiteettiäni alituiseen ja ollut milloin ihminen, milloin zokun jäsen, gogoli tai kopioperhe. Olen elänyt yhdessä ruumiissa ja monissa kehoissa - jopa älyhiukkasena valtavan partikkelipilven uumenissa - ja varastanut kaikkea mahdollista jalokivistä, mielistä ja kvanttitiloista aina jättimäisiin timanttitietoisuuksiin ja kokonaisiin maailmoihin saakka. Sieluni on kuin loputtomiin venytetty varjo, harsonohut ja haalistunut."

Oubliette on muuttuva kaupunki, mutta todellisuuden luonne on jatkuva muutos, myös, kun tarkastellaan ihmisyyttä (tai minuutta) sinänsä:

"'Pixil on muuttunut', Isidore sanoo. 'En tiedä mistä syystä, mutta hän on erilainen kuin ennen.'
Istumme keittiönpöydän ääressä. Huoneen seinät on verhoiltu likaisenruskealla tapetilla, jota yritän parhaani mukaan olla katsomatta.
'Niin saattaa joskus käydä. Sitä voi muuttua tyystin yhdessä ohikiitävässä hetkessä, tai sitten aikaa voi kulua vuosisatoja.'"

Tietoisuus on harvoilla täysin yksityistä, sillä henkilö voi halutessaan jakaa toisen kanssa jonkin yhteismuiston tai kommunikoida muutoinkin meille maan asukeille vierailla tavoilla kuten kuptaamalla (mikä romaanissa on osoitettu lihavoidulla fontilla), tai ottamalla yhteyttä ulkomuistin (joka puolestaan on osoitettu kursiivilla, mutta kursiivia käytetään myös muunlaisen viestinnän kuvaamiseen), ja ulkomuisti puolestaan tuntuu olevan kuin jokin ajatuksen voimalla käytettävä Wikipedia. Toisilla henkilöistä on laajemmat tietoisuusominaisuudet kuin toisilla. Romaanin kannanotto kaikkitietävyyteen tai kaikkinäkevyyteen on toisaalta ironinen:

"Marsin kuningas on kaikkinäkevä, mutta on olemassa paikkoja, jonne hän ei useinkaan käännä katsettaan."

...ja toisaalta traaginen:

"Kipuja ei kuitenkaan ehdi nyt murehtia, sillä yhtäkkiä hän on kaikkitietävä. Ulkomuisti levittäytyy hänen ympärillään kuin kristallinkirkas valtameri. -- Hän tuntee jokaisen ajatuksen, joka milloinkaan on ajateltu, muistaa joka ainoan muiston. Ne kaikki ovat hänen. Hän ei ole eläessään nähnyt tai aistinut yhtä kaunista muotoa - eikä yhtä hirvittävää. Menneisyys on hänen ulottuvillaan yhtä lailla kuin verisenä kaaoksena raivoava nykyisyyskin."

Romaanissa on paljon taistelukohtauksia, ja niiden valmistelun kuvailussa Rajaniemi on osunut keskittyneen tietoisuuden kuvailun ytimeen. Kuka tahansa, joka on joutunut stressaavaan tilanteeseen, josta on selvittävä hetkessä ja määräaikaan mennessä niin kunniakkaasti ja voitollisesti kuin mahdollista, kykenee samastumaan Kvanttivarkaan taistelumaailmaan: "Mieli käynnistää metakorteksin. kytkee taisteluautismin päälle ja hidastaa ajan kulkua kartoittaakseen tilanteen." Eritoten termi "taisteluautismi" on osuva: tilanteessa, jossa on keskityttävä, on suljettava tietoisuudesta kaikki häiritsevät tekijät ja keskityttävä autisimin kaltaisessa tilassa siihen, mikä on olennaista. Tällaisena hetkenä myöa aika tuntuu venyvän, hidastuvan ja mahdollistavan täydellisen keskittymisen.


"'Miten täältä pääsee pois?'
 'Tiedät kyllä', Pixil toteaa. 'Sinun täytyy vain haluta.'" Ja niin kaikki on mahdollista.