WSOY 2006. Suomentaneet ja toimittaneet Hannu Launonen ja Béla Jávorsky. 159 s.
Hannu Launosen ja Béla Jávorszkyn toimittamat ja suomentamat runokokoelmat ovat kiinnostavaa luettavaa. Kokoelma Yhteisessä sateessa esittelee alaotsikkonsakin mukaisesti kuuden unkarilaisen runoilijan tuotantoa. Niteen lopussa on Hannu Launosen kirjoittamat saatesanat, joissa esitellään unkarilaista runoutta ja sen historiaa ja kontekstia, ja aivan lopussa runoilijoiden elämä esitellään lyhyesti.
Niteen ensimmäinen runoilija Ágnes Gergely (s. 1933) jäi minulle etäiseksi. Toisena esitelty Gizella Hervay (1934-1982) tulee jo hieman lähemmäs, mutta ensimmäiset oivallukset koin kolmannen runoilijan, Aladár Lászlóffyn (s. 1937) seurassa. Useissa Lászlóffyn runoissa on jollakin lailla eurooppalainen konteksti, mistä esimerkkinä on runon "Rotterdamin tuomarit" kolme viimeistä säettä: "Ei humanismi näyttäydy / mestaustekniikan kehityksessä vaan / paikalleen jätetyissä päissä." Nämä säkeet osuvat ja uppoavat, Lászlóffyltä suomennetuista runoista eniten minua kosketti epäyhteiskunnallinen ja inhimillinen "Kertomus", joka tarkastelee elämän haurautta:
Aamu on vaikein.
Mustarastas näkee vielä unta.
Omenat nukkuvat vaatekaapin päällä.
Täti on jo noussut, hän ottaa käteensä pikku esineitä,
nipistää ne kahden sormen väliin, asettaa
huonekalujen reunalle, varoittaa horjahtelevia
esineitä, mutisee ja nuhtelee iloisesti
kilisevää kantta, kahahtelevia, ruttuisia pusseja,
hänen aistinsa toimivat vain tässä myöhäisessä,
varhaisessa hiljaisuudessa, lyhyen ja kauniin
unen jälkeen, kun hän hetkisen seisoskelee ja päivä päivältä
ajattelee yhtä ja samaa, lapsuutta, kun hän oli pikkutyttö,
vielä kotona, pihalla jossa tupakka kukki, vanhojen
kissojen seurassa. Hän aistii lapsuusajan orvokit, tuoksuresedat,
höyryävän maidon kiehumassa yli kattilan laitojen, joutavan
kylmyyden näin loppukeväästä, ohueen
heikkouteen pukeutuneena, kun
kaikki on vielä ennallaan: talo, piha,
pensaat, astiakaapit, pitsit, kevyet
muistot, luut, hiljaisuudet.
Aamu on vaikein.
Kokoelman neljäs runoilija on György Petri (1943-2000), jonka osion avausruno "Tuntemattoman itäeurooppalaisen runoilijan runo vuodelta 1955" kertoo jotakin historiasta, kansallistunteesta, kansasta ja yksilöstä: runon alussa "Maailma haalistuu / niin kuin ne kaksi lippua, jotka /joka vuosi, jokaisena juhlapäivänä, / asetimme portin ylle kipsattuun rautatuppeen". Juhlapäivät ovat kadonneet tomuun, juhlakulkue on kadonnut karjunnaksi ja puhuja ihmettelee, "Uskomatonta, että olemme rakastaneet täällä tyttöjä". "Horjahteleva nykyhetki" on vain laskeutuvaa pölyä, ei ole anteeksiantoa, on vain yksinäisyys, ja "Mihin uskoin / en usko enää. / Mutta joka päivä / muistutan itseäni siitä, / että kerran olen siihen uskonut".
Monissa runoissa näkyy ja kuuluu Unkarin historia, niin paikanniminä kuin historiallisina henkilöinä sekä vuosilukuinakin. Hienovaraiset viittaukset eivät välttämättä avaudu suomalaiselle lukijalle, ja joissakin runoissa suomentajat ovat käyttäneet alaviitteitä. Osin tämä kokoelma tuntuukin historina tulkinnalta tai oppitunnilta: minulle avautuvat helpommin runot, joissa on universaalia inhimillisyyttä ja jotka eivät kaipaa ymmärryksensä tueksi (Unkarin) historian tuntemusta. Toisaalta vaikka historian tunemusta olisikin tai vaikka historiallisia merkityksiä avattaisiin lukijalle alaviitteissä, varsinaista ymmärrystä - koskettavuutta - ei silti välttämättä synny.
Viidentenä esiteltävä runoilija, Katalin Mezey (s. 1943) , tuntuu näistä runoilijoista kaikkein henkilökohtaisimmalta. Hän perkaa runoissaan paljolti esimerkiksi äitisuhdetta, kuten esimerkiksi lähes lakonisessa runossa "Niin kuin ruostuneita veitsiä", jossa aikuistunut tytärpuhuja elää kuolemaa lähestyvän ja haurastuvan äitinsä kanssa. Runo on raadollinen mjutta toteava. Äitisuhdetta käsittelee myös runo "Heisipuun kukkia syntymäpäiväksi", jossa on myöskin tytärpuhuja. Käytös, joka äidin suunnalta aikanaan on tuntunjut kovalta ja kylmältä, asettuu kaipauksen kohteeksi silloin, kun sitäkään ei ole - ja kun se on allut ainoa, mitä on, ja maailma kuitenkin jatkaa olemassaoloaan puhujan ympärillä. Mezeyn runoissa vahvana elementtinä tuntuu olevan jokin menetetty, jota tarkastellaan armottomasti, osin ironisestikin, kuten runossa "Entiset rakkauteni":
Entisistä rakkauksista
pidän salaista
yhteyttä enää
vain itseeni.
(Tunteen kiihkeys
tosin jo hiipunut,
vaan harhakuva
innostaa minua yhä.)
Kokoelman viimeisenä esitelty runoilija on Imre Oravecz (s. 1943), jonka tyylille - tämän niteen perusteella - on ominaista myös proosaruno. Proosarunot ja niiden assosiatiivinen logiikka ovat virkistävää luettavaa.
Kokonaisuudessaan Yhteisessä sateessa -kokoleman lukemisesta jäi hieman hämmentynyt olo. En löytänyt tästä kokoelmasta uusia suosikkirunoilijoita itselleni, mutta toisaalta kokoelma valotti uudella tavalla unkarilaista runoutta. Tämän(kin) kokoelman runoilijat ovat 1930- ja 40-luvuilla syntyneitä taiteilijoita - olisi mielenkiintoista lukea uudempaa, 2000-luvun (unkarilaista) runoutta suomeksi: nuoremmalta polvelta ja nuoremman polven havaintoja - vai kirjoittavatko unkarilaiset runoilijat edelleen Trianonista, vuoden 1956 kansannoususta ja keskitysleireistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti