Unkarilainen Béla Tarr ei ole helppoa katsottavaa, mutta Werkmeister harmoniák (2000) ei ole hänen tuotantonsa vaikeimmasta päästä. Elokuvasta nautittavan tekee se, että se ei tunnu tyhjentyvän - enkä edes yritä väittää ymmärtäväni kaikkea näkemääni. Tämä kaikki tekee kuitenkin Werkmeister harmoniákista monikerroksisen ja viehättävän teoksen.
Mistä on kyse? Minulle, enemmän kuin juonesta (on pikkukaupunki, jonne saapuu jotakin, jonka syytä ainakin vaikuttaa olevan se, että elämä suistuu täysin raiteiltaan eikä paluuta vanhaan enää ole), kyse on kohtauksien kauneudesta. Ja osassa kohtauksia: kohtauksien kauhusta.
Tarrille ohjaajana leimallista on hitaus. Kulttileffa Sátantangó on kestoltaan lähes kahdeksantuntinen. ("Googlen käyttäjistä 83 % piti tästä elokuvasta.") Itse muistan siitä lähinnä kohtauksen, jossa vanha mies nukahtaa keinutuoliin. Nukahdin itsekin. Werkmeister harmoniák on myös hidas, pitkillä otoilla kuvattu elokuva, mutta ei itsetarkoituksellisen hidas. Kun rytmiin ja mustavalkoelokuvan tummiin, mustiin ottoihin tottuu, sen maailma antaa ihmisystävällisemmän mahdollisuuden päästä sisään maailmaansa tai ainakin säilyä sen hereillä olevana tarkkailijana ruudun toisella puolen.
Dialogi on osin syvällisyydessään ja osin niukkuudessaan haastavaa. Sen, kuvien ja äänimaailman luoma kokonaisuus luo kuitenkin merkityksiä, jotka jäävät vaivaamaan. Tämä on kiehtova elokuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti