Kosmos 2025. Suom. Kristiina Drews. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Sari Haapamäki. 6 h 4 min.
Ali Smithin romaani Gliff on unenomainen dystopia. Yleensä en pidä teoksista, joissa on lapsikertoja, mutta Gliffissä ratkaisu toimii. Lapsen näkökulma saa todellisuuden näyttämään kontrolloimattomalta ja käsittämättömältä - ja sitähän se dystopiassa (miksei maailmassakin?) on.
Sisarukset asuvat kotona, ja yhtenä yönä talon ympärille on maalattu punainen viiva. Viiva pestään pois, mutta tapahtuma toistuu. Punainen viiva ilmestyy myös asuntoauton ympärille, ja selväksi käy, että heidät on merkattu. Paon on jatkuttava. Aikuiset ihmiset ovat Gliffissä sivuosassa: he ovat kasvottoman yhteiskunnan vallankäyttäjiä (kuten punamaalikoneen käyttäjä) tai muutoin etäisiä tai poissaolevia, eikä syitä juuri avata. Lapsen näkökulmasta kokemus poissaolevuudesta voisikin näyttää juuri tuolta.
Sisarukset asettuvat erääseen tyhjään taloon ja alkavat elää siellä odottaen aikuisen paluuta, ikään kuin peppipitkätossumaiseen tapaan. Laitumella he kohtaavat hevosia, joista yhden pikkusisarus nimeää Gliffiksi, missä yhteydessä pohditaan sanoja ja niiden merkitystä, merkitsijän ja merkityn välistä suhdetta.
Gliff ei ole niinkään analyyttinen, realistinen tai älyllisesti perusteltu dystopia, vaan se rakentuu kokemuksen ja tulkinnan varaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti