"Ehkä me maalasimme okralla ja hiilellä omaan ihoomme jo kauan ennen kuin maalasimme kiveen."
WSOY 2010. Suom. Kaijamari Sivill. Alkuteos The Winter Vault, 2009. 320 s.
Anne Michaelsin Routaholvi-romaani on ilmestynyt WSOY:n Aikamme kertojia -sarjassa. Romaani kertoo rakkaudesta, rakkaussuhteesta ja siitä, kuinka suru voi leikata ihmiset erilleen toisistaan - ja voiko tällainen haava umpeutua.
Jean ja Avery Escher asuvat Niilillä asuntolaivassa. Rakennetaan jättimäistä patoa. Averyn tehtävänä on siirrättää Abu Simbelin ikiaikainen temppeli pois veden tieltä. Romaanin ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan Eschereiden avioliittoa, padon rakentamista ja temppelin siirtämistä. Ihminen, ihmissuhde rinnastuu arkkitehtuuriin: Onko purettu ja uudelleenrakennettu sama kuin alkuperäinen? Onko kyseessä valhe, kopio? Olisiko parempi antaa temppelin hukkua sieluineen veteen vai siirtää se turvaan, vaikka sen sielu katoaisi?
Toinen osa tapahtuu trauman jälkeen Kanadassa ja keskittyy kuvaamaan Jeania. Jean kohtaa puolalaisen Lucjanin, jolla myös on rikkinäinen historia. Ihminen ei enää rinnastu yksittäiseen temppeliin ja kysymykseen sen pyhyydestä vaan kokonaiseen kaupunkiin, Varsovaan: kaupunki pommitettiin aikanaan raunioiksi, paikkoja nimettiin uusin nimin ja jälleen vanhoin, raunioita ei purettu täysin vaan entiset talot murskattiin kuolleineen uusien kivijaloiksi - onko kaupunki sama vanha, valheellinen kopio vai jotain uutta?
Kolmannessa osassa ihmissuhteet on kaluttu loppuun asti, jäljellä on luurangot ja katsotaan, mihin se riittää.
Routaholvin ongelma on se, että se on romaanina, niin tarinaltaan, henkilöhahmoiltaan kuin kerronnaltaankin liian siisti, liian harkittu kokonaisuus. Henkilöhahmot eivät herää eloon koska ne ovat liian täydellisiä suruineen ja traumoineen. Samasta syystä en erityisesti pidä Siri Hustvedtin teoksista tai Riikka Pulkkisen Totta-romaanista. Lukijalle ei jää tilaa, ongelmat ja ratkaisut ovat ennalta annettuja. Ne lauseet, jotka on tarkoitettu runollisiksi tiivistyksiksi elämästä, kaikuvat ontosti ja merkityksettömästi.
Minulla oli tuo jo seuraavana lukujonossa ja aloitinkin pari sivua, mutta muuta kiilasi ohi. Tämän jälkeen en oikein sitten tiedä jatkankokaan, erityisesti Hustvedtiin suhtautuminen on nimittäin samanlaista. Kesä ilman miehiä oli jotenkin liian alleviivaava.
VastaaPoistaJoo, en kyllä erityisemmin suosittele tätä. Ensimmäisessä osioissa yritettiin aika pitkään latailla tragedialle - jonka sisältö ei yllättänyt - taustaa, mikä oli puuduttavaa. Sitten kun alkoi tapahtua, romaani muuttui luettavaksi muttei kuitenkaan ollut mikään kokemus. Mitä olen tätä Aikamme kertojat -sarjaa lukenut, vaikuttaa melko epätasaiselta. Alkulukujen yksinäisyys oli hyvä, muut lukemani jotenkin mitäänsanomattomia.
VastaaPoista