Pirates of the Caribbean -elokuvasarjan viides osa Dead Men Tell No Tales kannattaa käydä katsomassa jos ei muuta niin Johnny Deppin tai visuaalisesti upean loppurymistelykohtauksen vuoksi - muutoin elokuvassa on paljon sellaista, mikä ei toimi, minkä nyt voi jo osittain arvata etukäteen siitäkin, että kyseessä on jo sarjan viides elokuva.
Minua on viehättänyt Pirates of the Caribbean -elokuvissa (Johnny Deppin lisäksi) seikkailullisuus, huumori ja aurinkoiset maisemat: sellainen kokonaisuus, jota voisi kuvailla lämminhenkiseksi. Viidettä elokuvaa piinaa synkkyys. Alkukohtaus lähtee liikkeelle siitä, että poika soutaa pimeällä ja myrskyisellä merellä, sitoo kivisäkkiköyden jalkaansa ja hyppää meren pohjaan... Muutoinkin elokuvassa oleillaan enemmän myrskyssä, yössä ja pimeissä loukoissa kuin Karibian auringossa. Minusta perusteltu ei tällaisessa elokuvassa ole sekään kohtaus, jossa joltakulta sivuhenkilöltä revitään sormenkynsi irti.
Yleisesti tuntuu siltä, että kun vitsit ovat vähissä, keksitään kliseinen juoni (juu, luvassa on erinäisiä isä-poika-kohtaamisia ja niin siirappista rakkautta, että onneksi Jack Sparrow'n suuhun on kirjoitettu ironiseksi kevennykseksi hyi hitto -tyyppinen repliikki), jota venytetään, ja ajaudutaan ylipäätään synkkyyden maailmaan.
Jonkinlainen shokki on myös se, että elokuvassa otetaan takauma nuoren kapteeni Jack Sparrow'n elämään - eikä nuori Sparrow näytä ollenkaan nuorelta Deppiltä!
Dead Men Tell No Tales ei ole kokonaisuudessaan ankea elokuva kuten yllä olevasta voisi päätellä, mutta runsaasti ongelmia siinä on. Kuitenkin jo mainitsemani merellä tapahtuva loppurymistelykohtaus on visuaalisesti upea ja myöskin tunteita herättävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti